Nyt on hopusti riennettävä Oulu-opistoon. Tuossa kun läksykuvia siirtelin tikulle toivoin, etten aina ottaisi tämmöisiä juttuja niin vakavasti. Kurssille saa/pitää viedä 10 – 12 kuvaa teemana ”talvikuvaus”, ja minä olen oikeasti kahden viikon aikana ottanut about 200 kuvaa!! Ja siltikin vien tahallani epäonnistuneita otoksia. Haluan, että kertovat, miksi ovat menneet mönkään, mikä asetus oli väärin ja mitä pitäis tehdä, että ens kerralla onskais paremmin. Minun helmikuun kuvien joukossa on tietysti blini- ja laskiaispullakuvat! 🙂 Ne on talvikuvia. Kuka nyt kesällä blinejä tai laskiaispullia syö. Saapas nähdä, mitä niistä tuumaavat! Kuulemisiin!
Kauhan varressa
Sisareni osallistui Valokuvatorstain kenkä-haasteeseen omien ensiaskel-popojensa kuvalla ja epäili, että kengät ovat ehkä sisaruksilta perityt, mikä sai sitten minut lapsuuden albumien äärelle ja katsomaan, onko meillä ollut samat kengät, mutta eipä olleet. Erilaiset olivat minulla. Varmaan olin niin vauhdikas menijä, että ehdin omani loppuunkuluttaa. Ja jos niistä jotain jäljelle jäi, niin pikkuveli (siihen maailman aikaan oikeastikin minua pienempi :)) varmasti loput kulutti puhki.
Lapsuuden albumista löytyi myös vastaus Koivun eiliseen kommenttiin, ”Reseptiaarteistojen takana taitaakin piillä ripaus “viherpiipertäjää”?. Piilee siellä jotain sellaistakin, ja olen pari vuotta elämästäni ollut ihan ”umpivegekin”. En todellakaan enää, mutta jos jotain liharuokaa vierastan niin sitten juuri broileria. Kana sen sijaan on hyvää ja — luulen ainakin — että vähän luonnonmukaisemmin tuotettua. Parhaillaan mietinkin, miten kehittelisin yhtä vanhaa kanareseptiä, jolla haluaisin osallistua (minulle) uuteen bloggaajien haastejuttuun.
Mutta broileria ei syödä senkään takia kovin usein kun on muita hyviä vaihtoehtoja. Pidän hirmuisesti kalasta (ja kaikista muista merenelävistä). Onneksi niin tekee koko muukin perhe. Niinpä meillä syödään kerran, pari viikossa kalaa, mihin osa-ansionsa on sillä, että pehtoorin veljen vaimo on kalakauppias ja sillä, että kotikotonani syötiin paljon kalaa.
Niin ja kuten kuvatkin (klikkaamalla suurenevat) kertovat, olen AINA pitänyt keitoista, leivästä ja pullastakin.
Tänäänkin oli samettista fenkolikeittoa ja kun siinä ei ole juuri kaloreita, tein vielä pullataikinan, jotta saamme illan päälle ekat laskiaispullat tälle vuodelle. Hmmm…
Italialaiset broilertaskut
Reseptiikkaa pitkästä aikaa. Ja kaiken kukkuraksi broileria, johon suhtaudun periaatteessa hyvin varauksellisesti. No nyt kuitenkin tein italialaisia broilerfileitä. Helppoa, melko kevyttä, edullista ja nopeaa. Siis leikkaa broilerfileeseen viilto, melkein halki. Mausta suolalla ja mustapippurilla, laita taskuun viipale (puhveli)mozzarellaa, pari, kolme aurinkokuivattua tomaattia, jokunen basilikanlehti ja sulje tasku hammastikulla. Yksi file per aterioitsija riittänee. Laita uunivuokaan vieriviereen, ripottele pinnalle suolaa ja mustapippuria. Uunin lämpö 220 C ja noin puolituntia. Puolivälissä kypsennystä ripottele pinnalle parmesanraastetta tai -lastuja. Tagliatelle-pasta ja caesar-salaatti sopivat seuraksi. Ei erikoista, mutta onko se aina oltavakaan. Hyvää oli.
Tänään ruoanlaitto onnistui paremmin kuin tietotekniikan kanssa töissä yksikään asia. Ei kannata päivästä paljon kertoa.
Februarfobia
Tim Lihoreaun kirjassa Tammikuukammo ja muita moderneja fobioita (Otava 2008) on lueteltu ja kuvailtu toistasaa erilaista kammoa, joita nykyihmisillä on. Muutama esimerkki: Tabernafobia eli ostoskammo vaivaa erityisesti miehiä. Heille shoppailemaan lähteminen on kärsimys. ”Vuosia jatkunut laahustaminen Magnafundafoobikon* perässä on tehnyt useimmista tabernafoobikoista kyvyttömiä nauttimaan edes yksin ostoksilla käymisen riemusta. – – Kroonisesta tabernafobiasta kärsivä on helppo tunnistaa myös muualla kuin kaupassa. Jos ottaa sattumanvaraisesti käteensä jonkin esineen — ihan minkä vain — panee sen päänsä päälle ja kysyy, sopiiko se, aito kroonikko sanoo yksinkertaisesti: ”Kyllä, se on täydellinen. Voidaanko nyt lähteä?”
*Magnafundafoobikot ovat yleensä naisia, joilla on ”pelko siitä, että takamus näyttää suurelta tässä asussa”.
Senecafobiasta eli vanhenemiskammosta kärsivät ”pukeutuvat nuorisofarkkuihin, mutta silittävät keskelle lahkeita tanakat, järkevät prässit. — Sairauden pahin ilmenemismuoto on lingua inventan eli nuorisopuheen omaksuminen tyyliin ”jotain rajaa hei”, ”toi ei niinku toimi, tieätsä”.”
Muita pelkoja, joita Lihoreau on 2000-luvun ihmisistä tunnistanut, ovat esim. anopin pelko, urheilutulosten kuulemisen pelko, yleisradiolaitoksen menettämisen pelko, amerikkalaisten pelko, pankkiautomaatin pelko juuri ennen palkkapäivää, saippuaoopperakammo, palvelupuhelimessa jonottamisen pelko, lentokentän matkalaukkuhihnan pelko ja kosmetiikkakonsulenttien pelko.
Monta kammoa tunnistin itsestänikin, mutta kirjasta puuttuu yksi minua vaivaava paha kammo. Kirjan nimessäkin on kyllä tammikuukammo, josta kärsivät Ianuarfoobikot ”hädin tuskin pystyvät järjestämään itsensä töihin tänä kauheana, harmaana, Jumalan hylkäämänä kuukautena”, mutta kirjassa ei ole helmikuukammoa ollenkaan ja Februarfobia on se, josta minä kärsin. Minun puolestani helmikuu voitaisiin poistaa kalentereista.
Helmikuussa on usein kovia pakkasia, eikä ulkoilu ole mukavaa. Jos aurinko paistaa, se paistaa vaakasuorasti paljastaen likaiset ikkunat ja yhden sun toisen paikan nukkavieruuden. Helmikuussa vaatteet on kittanoita, housunliitinki ahistaa — ihokin on kumman väsynyt ja vaalea. Helmikuussa ei ole lomia, eikä mitään mukavia juhlia tai tapahtumia. Helmikuussa alkaa myös julkaisuluettelon täyttämisen ahdistus vaivata: pakko ryhtyä kirjoittamaan artikkelia tai ylipäätään saada tutkimustyössä jotain näkyvää aikaseksi. Helmikuun voisi poistaa.
Lomahaaveissa, varauksella
Istun yksin Festassamme, kuuntelen korkealta ja kovaa Rasmusta, välillä Il Divoa, suunnittelen ja surffailen lomia. Tiedättekö, mitä mieltä olen siitä, että Finnairin lakonuhka siirrettiin etelän hiihtolomaviikolta pohjoisen hiihtolomaviikoille? Ei oikeastaan kannata tulla kannssani siitä keskustelemaan; ei ole lasten korville sopivaa tekstiä se, mitä mieltä olen ”yhteiskunnallisista syistä”, joiden takia pohjoisen ihmiset joutuvat taas kärsimään. …
Me emme ole lähdössä hiihtolomalla mökille ja hiihtämään, vaan olemme lähdössä kauas, ja siihen tarvitaan Finnairia. Ja TAAS KERRAN meidän lomamme odotuksenriemua häiritsee joku liikennettä koskeva lakonuhka. Kerran loma on keskeytetty onnikkaliikenteen lakon takia, kerran on etelään lähtö peruttu lentolakon takia, kerran on vietetty loma lasten kanssa toisessa paikassa missä perheen isä, koska liikenteen lakko piti ipän kuitenkin liikenteessä, kerran on melkein kaksi kuukautta oltu ”eristyksissä”.. Kerran ollaan pojan kanssa oltu Roomassa ja pohdittu päästäänkö sieltä pois… Siispä liikenne on tärkeää, mutta onko sen oltava niin epävarmaa??!!
Kuitenkin: surffailen Italiassa, Dubaissa, New Yorkissa, Etelä-Afrikassa, Kiinassa ja haaveilen lomista…
Kellerrän
Aivan kuin aamiaisen hedelmätuoremehut (tänään jo lantrattuna), lounaan porkkana-ananasmehut ja päivällisen luomukasvisliemet sekä välipalojen vihreät teet alkaisivat näkyä ihon värissäkin: kellerrän vähitellen. Kevätpaasto tuntuu tämänpäiväisessä lumimyräkässä vähän hassulta. ”Vääränlaisesta” säästä huolimatta mennyt ihan hyvin, ja huomenna jo vähän raakaraasteita ja hedelmiä tiedossa…
Pehtoori palasi pohjoisesta parahiksi: tekemään lumitöitä 🙂 . Kummastelin, jotta miksi jo tänään kotiutui, johon totesi, ettei huvita yksikseen – 34 C:n pakkasessa hiihdellä. Jotta kylymä oli ollu. Toi tullessaan Saariselän Sanomat, joissa oli julkaistu minun lähettämäni ”kilpailukuva”; luulin että oli joku kilpailu, mutta sellaisella ”Postia lukijoilta” -palstalla se vaan julkaistiin. Julkaistiin siis kuitenkin. Hih.
Koivu kommentissaan eiliseen Nostalgia-postaukseeni totesi, että blogini ”vaihtoi (yllättäen) fenotyyppiä kameleontin tavoin”. Niin tekikin: eilen ehtoolla asentelin uuden ”teeman” blogini pohjaksi, värejä ja muuta ulkoasua muuttelin aika lailla, muutamat ehtivät sen nähdäkin, mutta siinä oli ongelmansa. Moni asia ei pelittänyt ollenkaan: mm. kommentointi ei onnistunut (kiitos H. tiedoista), tekstit olivat kaksikielisiä, arkistosivu ei näkynyt ja muuta sotkua, joten aamulla varhain ennen salille lähtöä vaihdoin tämän vanhan ilmiasun takaisin, mitä nyt taustan vaihdoin – taas – siniseksi. Pieni harha-askel on peruttu.
Valokuvatorstai: kuvahaaste
Haastekuvana oli Elegian ylläoleva kuva. Vastaukseni on jyrkkä. Jyrkkä kontrasti.
(Klikkaamalla kengät vielä suurenevat.)
Nostalgiaa
Viime vuonna ilmestynyt Sari Savikon kokoama ja kirjoittama Muistojen koulutaulut kirja on minulla toista kertaa lainassa (se on niin rikollisen kallis, etten raski ostaa). Luennolla ajattelin huomenna käyttää; viime vuonna pistin Arjen historian -kurssilla olleet opiskelijat katsomaan museolla ollutta näyttelyä, joka oli koottu koulutauluista (sieltä tuo alla oleva kuvakin). Kurssin yhden harkan osana oli kommentoida näyttelyä, eikä ollut oikeastaan yllätys, että 1980-luvun jälkipuoliskolla syntyneet nuoret eivät kovin tauluista riemua repineet. Minusta ne ovat niin hienoja, niin nostalgisia. Kirjan kansikuvassa olevan taulun takana oli teksti:
Vihkolaskussa huomioon otettavaa
Pidä laskuvihkosi aina puhtaana!
Pidä laskiessasi kätesi alla puhsas paperinpala!
Kirjoita selviä, kauniita numeroita!
Pidä koulussa mukanasi terävä kynäveitsi ja pieni viivotin!
Pidä kynäsi kunnossa! Käytä kumia harvoin!
Vihkolasku ja kynäveitsi! Minä en muistanutkaan, että kansakoulussa oli tosiaan vihkolaskua! Itse asiassa pidin siitä. Kynäveitsiä meillä ei ollutkaan, oli vain sellaiset pienet alumiiniväriset terottimet, joita piti käydä terottamassa luokan edessä olevaan roskikseen – jos oli ensin viittaamalla pyytänyt luvan. En aina muistanut.
Sitten oppikoulussa käytetyistä koulutauluista ehdoton ykkönen oli Tuiran yhteiskoulun bioskan luokan seinällä vuosikausia roikkunut Voikukka-taulu. Vintage oikein.
Nythän noista koulutauluista on tullut keräilytavaraa ja Huuto.netissä niistä maksetaan kymmeniä euroja. (Klikkaamalla taulut suurenevat.)
Kerrassaan mainio päivä
Olen oikein tyytyväinen kun keksin tänään mennä aamusaunaan. Salin jälkeen, ennen töihin menoa, tuntui kummallisen juhlalliselta, vaikken minä yleensä saunomisesta juuri perusta. Paitsi mökillä. Olen tyytyväinen kun on luminen, mutta erityisen vähäluminen talvi, ja kun pakkasta on sopivasti. Työhuoneessani oli tänään rauhallista, ja lämmintä! Kiitokset huoltomiehille, kun ehtivät viimeinkin käydä. Olen tyytyväinen kun pehtoori on pohjoisessa, vaikka mieluusti minäkin tietysti olisin siellä, mutta toisaalta minulla on nyt tämä ja ilmeisesti huominen ilta ylellistä yksinoloa kotosalla. Sekin tuntuu hyvälle kun ei ole ollut nälkä. Monta biisiä, jotka äsken iPodiini äsken netistä ostin, kuulostavat oikein mukavilta. Se että poika luki toissailtana kokeisiin tuntuu vieläkin hyvälle, varsinkin kun vertaa eiliseen iltaan, jolloin, mokoma, salireissunsa jälkeen yksinkertaisesti karkasi, vaikka ruotsin sanoja olisi ollut repullinen päntättävänä. Olen iloinen kun sain takkatulen syttymään jotensakin kerralla, mikä tämänvuotisilla takkapuillamme ei ole ollut mitenkään itsestäänselvyys. Takan nojatuolilla odottavat kirjat, ei-työkirjat, tekevät jo odottamisellaan olon lokoisaksi. Juuri tänään olen tyytyväinen matkaoppaisiin ja höpöhöpö-kirjoihin. Tänään on merkillinen olo, ihan seesteinen olo. Hyvä niin.
________________________________________
Ai niin, uudet rillit on nyt tilattu. 15 ystävällistä blogivierasta antoi äänensä dilemmaani: ruskeat vai violetit sangat. Äänet jakautuivat seuraavasti:
Violetit (lilat) 10 (66.67%)
Ruskeat 4 (26.67%)
Hanki piilolasit! 1 (6.67%)
Kaksi kolmannesta kannatti violettien hankkimista. Sellaiset on nyt sitten tilattu. Yksi ehdotti piilolasien hankkimista. Olen minä senkin tehnyt: pari vuotta sitten hommasin sellaiset, pehmeät piilarit. Toiveena oli, että edes rullistellessa ja mäessä voisin niitä käyttää ja ettei tarvisi ostaa aurinkolaseja vahvuuksilla, mutta eipä tullut minusta piilareiden käyttäjää. Silmät ja pää kipeänä kaikki harjoituspäivät.
Joskus vaan väsyy
Miten sen osaisi sanoa, sanoa niin, ettei siitä loukkaannu. Miten kertoisi totuuden, mutta niin, että se voimaannuttaisi, eikä lannistaisi. Olisiko sittenkin parempi olla huomaamatta mitään, eikä edes vihjaisisi, että turha homma, ei tästä mitään tule kuitenkaan. Voisi sitten vain itseksekseen pohtia, että eikö tuo tosiaankaan itse huomaa?
Joskus on vain uskottava, että aina opiskelija ei vain pysty. Ei osaa, ei ymmärrä tai ei opi. Tai on niin laiska, yksinkertaisesti yksinkertainen tai muuten lipsuu väärille raiteille koko ajan, vaikka miten ohjaat ja opastat, vaikka rautalangasta väännät. Välillä tuntuu, että opinnäytteetkin puolestaan teet. Eikä ohjaaja/opettaja edes kaipaa selityksiä: akateeminen vapaus tehdä tai olla tekemättä on edelleen olemassa. Ei ole ”koulupakkoa” eikä vaadita poissaoloselvityksiä. Ja kerta toisensa jälkeen – juuri kun luulet, että NYT, nyt se meni perille – nyt pärjää omillaan, eikä enää tule esittämään loputtomien tekosyiden vyyhtiä ja meriselityksiä töiden viivästymiselle. Ei enää keksi ongelmia, joita ei itse asiassa olekaan. Ei enää syytä ohjaajaa ”väärästä” aiheesta tai tutkinnonuudistusta viivästyneistä suorituksista. Ja juuri kun luulet, että näin on käynyt, tuleekin sposti ”tulisin juttelemaan, käykö?”
Yksi sadasta on sellaisia, jotka tarvitsevat paljon ohjausta ja joille siitä ei ole mitään hyötyä.