Maanantaina töihin lähtö kuten tavallisestikin. Seitsemän pinnassa kohti Linnanmaata. Tänään vaan poikkeuksellisen pitkä työmatka vaati kahvittelun puolivälissä matkaa, – Rovaniemellä. Puolilta päivin olin kampuksella, eikä olisi kyllä voinut vähempää kiinnostaa. Mutta eipä siellä ollut juuri muitakaan. Niinpä hyvissä ajoin ennen neljää liityin pehtoorin seuraan pihan trimmaushommin. Nyt kelpaa säiden lämmetä. Voimme siirtyä totaalisesti ulkoruokintaan. Joskin juhannusviikonlopun jälkeen, ennen ensi viikon Katalonian matkaa, olisi ruokittava itseä vain hyvin vähän.
Eikö jo riitä?
Aamulla herätessäni vasta kun uni loppui, kun lepoa oli tarpeeksi ja kun oli oikeasti halu nousta katsomaan, miltä tänään näyttää,
yksikseni Rönkönlammella istuessani, miettiessäni alkaako sataa vai ei (eikä se sitten alkanut),
kurun reunalla kontallani kameraa säätäessäni kuvatessani noita alhaalla olevia ”mitä-lie-ovatkaan?” (kurjenkanervoja?),
istuessani maailman parhaan, koolla pilaamattoman rantasaunamme lauteilla, jossa joskus olimme neljästään koko perhe ja jonne nyt juuri ja juuri kaksistaan pehtoorin kanssa mahduimme,
tuttavien, kullankaivajien, piipahtaessa – kiireettömästi kuitenkin – mökillämme iltapäiväkahvilla,
mökin terassilla selälläni maaten, katsellen pienesti pilkistävää sinistä taivasta,
nuorisonkin mökillä ja töissä viihtyessä,
ruokapöydässä pitkään viipyessä samalla Lapin luonnon vaatiessa vielä ulos, vielä purolle, vielä lähimetsään,
mietin, jotta josko huomenna (jolloin aamuvarhaisella on lähdettävä kohti Oulua) kävelisin työpaikalle ja ilmoittaisin, että kiitos, tämä oli hyvä liki 30-vuotinen pesti, mutta nyt riittää. Sanoisin itseni irti. Ryhtyisin mökkiläiseksi, täyspäiväiseksi reissaajaksi, kokopäiväiseksi kotonaolijaksi. Kirjoittelisen kun kiinnostaa, olisin opettamatta ja hellittäisin hektisestä hullunmyllystä. Ajatus tuntui hyvältä, hiton hyvältä. Kyllähän me pärjättäisiin ilman minun lehtorin liksojani, olenhan minä jo työelämää nähnyt ja yhtä sun toista tehnytkin. Eikö jo riitä?
Mutta mitä minä teen marraskuussa? Kuka kestää minua helmikuussa?
Uimassa, oikeastaan
Eilisen juhannusaaton julkilausumaksi hyväksyttiin äänin 7–0: ”Maailmanrauha olisi taattu jos YK:n turvallisuusneuvoston ja muiden tärkeiden päättävien elinten kokouksia edeltäisi saunominen.” Ehdittiin eilen toki muutakin rupatella. Ja juhannsuyö oli jo pitkällä kun ”Saariselän naapurit” hyvät yöt toivottelivat ja lähtivät.
Saunateema jatkui tänäänkin. Koska tänään ei ole ihan niin kylmä kuin eilen, oli mentävä uimaan. Nanosekunnin murto-osa purossa riitti. Veden lämpötila + 4 C! Eikä ilma juurikaan lämpimämpi.
Yöttömän yön juhlana nukutaan
Mökin lähikaupassa oli kortti, jossa teksti::
Se on kuin pontikkaa
tämä maa –
väkevää, salakavalaa.
Humalluttaa tunturiin tohtivan!
Niin se tekee. Tohdittiin tunturiin. Sen jälkeen kun oli – vihdoin – herätty. Nukkuminen tuntuu olevan tämän kylmän (+ 6 C) juhannuksen ykkösjuttu. Tunturissa kulkiessa kerättiin korvasieniä, ei paljon, mutta mukava että edes vähän.
Nyt odotellaan vieraita. Ruokavieraita. Ei ole tarvinnut miettiä, katanko sisälle vai ulos.
Mökillä nuoriso mukaanlukien
Sääsketöntä, sateetonta, syksyistä. On siis kylmä. Mutta se ei estä ulkona oloa. Eikä nukkumista! Nukuimme viime yönä 11 tuntia. YKSITOISTA! Niin voi tehdä vain Napapiirin pohjoispuolella. Kuinka hyvälle se tuntuukaan.
Olen ehkä vanhanaikainen, ja vielä kypsymätön siihen, että lapsemme ovat jo aikuisia, tai ainakin täysi-ikäisiä, mutta sen takia, – siitä huolimatta – on vaan niin hiton mukava, että ovat täällä meidän kanssamme. Miniäkokelas mukaanlukien. Eivät ole RMJ:ssä Porissa, eivät kaupungissa, eivät jossain muualla, vaan täällä Lapin raukoilla rajoilla, meidän kanssamme. Ehdoin tahdoin pitkän matkan tänne ajoivat – ja täällä ovat. Jo vain, onhan hyvä juttu.
Paikannimillä on merkitystä
Rovaniemen eteläpuolellla on tie, jonka nimi on Lähteväntie. Usein ohi ajaessa olen sitä miettinyt. Kyllä nimi minua viehättää, kovastikin, mutta ehkä haluaisin ennemminkin asua Palaajantiellä. Nyt ei asuta Lähtevän- eikä Palaajantiellä, Hangasojalla asutaan nyt nämä muutamat päivät. Tämäkin juhannus.
Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro. Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro? Puro, tunturipuro se kuitenkin on, ei mikäään oja. Mistäkö tulee nimi Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla on 1700- ja 1800-luvulla pyydetty peuroja, paljonkin. Joten siitä purolle nimi. Nyt peuranpyyntiä ei enää ole, mutta puron alajuoksulla on kultavaltauksia. Ollut sadan neljänkymmenen vuoden ajan. Ja Hangasojasta on vaskattu Suomen suurimpia hippuja. Meidän rannassa ei valtausta ole, vedenotto paikka vain. Ja pulahduspaikka. Nyt – tähän aikaan vuodesta – ei kyllä enää ole purossa juurikaan vettä, eikä sitä onneksi nyt näytä lisääkään tulevan: pilvipoutaa on juhannukseksi luvannut.
Joka tapauksessa tänne pohjoiseen on taas lähdetty, tänne taas palattu. Täällä on hyvä.
Sanoja, jotka syntyvät ja eivät
Hieman irrallinen olo. Kovasti olen huolissani kun en saa töissä sanoja syntymään, tekstiä ei tule. Merkillistä, kuinka käveleminen työpaikan kohtuullisen tyhjillä käytävillä on tullut jokapäiväiseksi huvikseni. Milloin kävelen kirjastoon, mutkan kautta. Milloin ostamaan kahvia, mutkan kautta. Milloin pankkiautomaatille, mutkan kautta. Milloin huomaan, että onkin käytävä uudestaan kirjastossa, mutkan kautta. Huomenna taidan suosiolla lähteä jaloittelemaan ulos. Mitä tuota kiertelemään: ”täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin”.
Tänään minulla oli kaksi muistettavaa tapaamista. Molemmat jättivät minuun jäljen. Toinen isomman, toinen pienemmän. Tämän hetkisen tietoni perusteella luulen, että jäljet ovat hyviä. Voi, kunpa minäkin olisin voinut jättää hyvän jäljen, kunpa olisin osannut sanoa oikeita sanoja.
Sitten sain tänään taas kerran kadehtia sisareni kykyä käyttää sanoja, kiteyttää jotain olennaista: ”naiset rakentavat, miehet remontoivat”. Vähän sisäpiirin juttu :), mutta laittamattomasti lausahdettu. Taas kerran.
Lukupiiri
Kalevalan luentani on yltänyt kymmenenteen runoon. Kuinka tuttua se viime kädessä kuitenkin on, ainakin tähän asti. Tuttua, vaikka en todellakaan ole sitä aiemmin – muistaakseni – lukenut. Tämän Kalevalan luku-urakan aloittaessani lupailin markkinoida lukupiiri-ideaa. Minulla on kokemus sellaisesta muutamien vuosien takaa.
Lukupiiri syntyi kun työpaikalla yksi jos toinenkin törmäsi jatkuvasti Raamattuun. Joutui käyttämään sitä luentoja tehdessään, seurakuntahistoriaa kirjoittaessaan, Suomen Japanin suhteita tutkiessaan (lähetystyö!), tehdessään taidehistorian väitöskirjaa alttaritauluista, lääketieteen historian esitelmää taustoittaessaan. Huomasimme usein keskustelevamme Raamatusta aamukahvilla ja monen suusta tuli lausuttua moneen kertaan, että pitäisi joskus lukea koko kirja.
Niinpä sitten jahkailujen jälkeen kokosimme porukan, jota yhdistävä tekijä oli kiinnostus kristinuskon perusteokseen, – jokaisella oli siihen oma näkökulmansa, omat kiinnostuksen syynsä ja kohteensa. Meitä oli kymmenkunta, useimmat humanisteja. Lukupiirissä oli yksi teologi, yksi kirjallisuuden tutkija, yksi historioitsija joka oli vaihtamassa teologiaan, taidehistorioitsija, muutama Suomen ja yleisen historian sekä aatehistorian tutkija. Joukossamme oli kirkkoon kuuluvia, kirkosta eronneita, uskovia ja ”kotoa asti pakanoita”.
Kokoonnuimme noin kolmen viikon välein. Tapaamisten välissä oli luettava 60–120 sivua Raamatun tekstejä, etenimme alusta loppuun, Vanhasta Testamentista Uuteen – järjestyksessä. Ei siis ollut kyse mistään perinteisestä raamattupiiristä, jossa saatetaan yhden luvun tai jakeen selittämisen ja pohdinnan parissa viettää pitkäkin tovi. Meille Raamattu oli ensisijaisesti lähde kertomassa menneestä. Toiseksi me haimme sieltä maalaustaiteen, ihmisten tieteellisen ja arkiajattelun taustoja, naisten aseman, ruokakulttuurin, antiikin maailman, kirjallisuuden symboliikan ja kymmenien muiden asioiden kuvausta ja perusteita.
Meillä meni lukupiirissä vuosi. Kokemus oli vaikuttava. Koskaan en olisi – eikä kuulemma moni muukaan – saanut luettua Raamattua itsekseni, yksikseni. Oli hyvin opettavaista keskustella siitä taidehistorioitsijan ja teologin kanssa. Se, mistä olen pahoillani, on etten tehnyt kunnon muistiinpanoja prosessin aikana. Toisaalta en millään olisi ehtinytkään, sillä tahti lukea ja kokoontua oli niin nopea. Mutta kuinka paljon sain silti oppia!
Prosessin myötä minun lapsenuskoni rapisi aika murusiksi, samaan aikaan kun kollega teki päätöksen jättää historiantutkimus ja lähteä Kuopioon lukemaan teologiaa. Nyt hän toimii seurakuntapappina.
Raamatun jälkeen yritimme samalla porukalla lukea Augustinuksen Tunnustukset, moni meistä lukikin, mutta lukupiirinä emme sitä enää saaneet onnistumaan. Harkitsimme myös Koraanin lukemista kollektiivisesti, mutta se ei edennyt edes kirjojen hankinta-asteelle. Kalevalan luku yksikseenkin saattaa onnistua…
Raparperichutney versus pyörälenkki
Raparperichutneytä olisi syytä ryhtyä tekemään. Se on hyvää poronpaistin ja grillimakkaran, stifadon ja karjalanpaistin kanssa. Raparperipiirakan aikakin olisi, mutta kun en millään viitsisi nyt ryhtyä leipomaan. Jos houkuttelisin pehtoorin kaveriksi pyöräilemään, silläkin uhalla, että sade voi yllättää hetkenä minä hyvänsä. Tänään on kyllä jo kävelylenkki tullut tehtyä, mutta toisaalta myös käytyä veljen kuopuksen rippijuhlissa, mikä merkitsee, että uusia kulutettavia kaloreita on tullut hankituksi. Siis pyöräilyllä olisi perusteensa.
Mutta jos jollakin toisellakin raparperi on penkissä jo saman näköinen kuin meillä, eikä tiedä mitä sille tekisi, niin suosittelen chutneytä. Nettikeittokirjassani (ja reseptikansiossani) on yksi piirakkaohjekin jos sellaiselle olisi tarvetta…
Raparperichutney
1 kg raparperia
1 rkl kardemummaa (kokonaisia)
1 rkl neilikoita (kokonaisia)
pala inkivääriä viipaloituna
(5 valkosipulinkynttä viipaloituna)
½ kg fariinisokeria
2 dl rusinoita
2½ dl sokeria
1 dl viinietikkaa
Kuori uloimmat raparperinsuikaleet ja silppua varret. Sido mausteet sideharsonyyttiin. Laita kaikki aineet kattilaan, kiehauta ja anna muhia hiljaisella lämmöllä pari tuntia paksuksi soseeksi. Tölkitä kuumiin tölkkeihin.
Kesä on kesä on kesä on …
Voisiko se olla asennekysymyskin? Onnistuuko jos vaan päättää, että on kesä?
Perusteitakin päätökselle on olemassa… On lämmin. Leppeä maatuuli helli rullislenkillä, jossa yön sateen jäljiltä tuoksui kesälle. Eilen illalla italian kielikurssilla tutuksi tulleet, opettaja mukaan lukien, olivat meillä nyyttäri-piknikillä; melkein kuin Italiassa oltaisiin oltu. Mekin valvottiin kuin kesällä ainakin – myöhään yöhön… Antibioottikuuri on loppu ja tästä päivästä toivon mukaan tulee ensimmäinen särkylääkkeetön kuukauteen! Ollaan lähdössä torille. Kesälomamatkan matkaoppaita alkaa olla vähän joka paikassa ja lasken aamuja loman alkuun ja Barcelonan koneen lähtöön. Avojaloin on mukavampi olla kuin villasukat jalassa. Pihlajat ovat jo kukassa ja kilpikonna osoittaa merkillisiä adhd-oireita ja raapii ulko-ovia. Ostin torstain hammaslääkärireissulla tämän kesän salsa-hameen. Jääkaapissa on enemmän salaatti- kuin pata-aineksia.
On selvästikin kesä. Päätän niin. Nyt.
(klikkaamalla kuva suurenee, kauniimmaksi?)
Italiaan liittyen klikkaapas: Alessio 8 anni hanskaa TECKTONIKin.