Viikonlopun jälkeen on tyhjä olo.
Talo on hiljainen. Väljä. Järjestyksessä. Äänetön. Iloton. Duploton. Pelitön.
Pihalla ei kukaan pelaa, ei juokse, ei hihku, ei puhalla saippuakuplia, ei kastele mummin kanssa kukkia.
Ruokapöydässä nyt enää vain me kaksi.
Kolmepäiväiset kolmevuotissynttärit on vietetty.
Emmiliini 3 v., pikkusisko Vee 6 kk, vanhemmat, eno ja Veen kummitäti (Juniori & Miniä), serkut Eepi 7 v. ja Apsu 11 v. ovat kaikki lähteneet.
Ikävä kertoo siitä, että on onni, että olivat.
Aamukahvin tai siis sen ”toisen kupillisen” nautin tänään aurinkoisella kotipiazzalla leppeässä aamutuulessa. (Postauksen lopulla video)
Minulla on uusi muki. En minä olisi uutta tarvinnut, mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja, kun tämä vilahti nettimainoksessa: ”pieni muki Lemmikki – Forget Me Not”. Sisareni ei paljon kukista välittänyt, mutta lemmikit olivat hänen lempikukkiaan, lemmikin sininen oli hänen elämässään, tekemisissään monessa: neuleissa, runoissa, maalauksissa, … Lemmikkimuki! Sen tilasin Puutarhurin Majan verkkokaupasta ja se oli tänään ensimmäistä kertaa käytössä. Hyvä aamuhetki se oli.
En minä tarvitse Forget Me Not -mukia, että muistaisin sisareni. Muistan minä, muistan joka päivä. Ikävä säilyy, mutta tuskaisesta ja kipeästä surusta olen päästänyt irti.
Aamupäivän käytin viikonlopun ruokahommia suunnitellen, kaupasta kassikaupalla ruokaa roudaten ja jo jotain (täytekakkupohjat) teinkin. Huomenna tulee Järvenpäästä poppoo mummilaan, ja lauantaina vietetään Emmiliini 3-vuotissynttäreiden etkoja täällä.
Keskipäivällä oli sitten aikaa pyörälenkille.
Pyörälenkeillä, varsinkin vähän pidemmillä (= yli 30 km) käyn mielelläni ”lounaskahvilla” jossain kesäkahvilassa. Niitä olen Oulussa ja lähitienoolla kierrellyt jo monta vuotta. Tänä vuonnakin reittien varrella on ollut tuttuja ja uusia paikkoja; olen jo käynyt Koitelissa, Turkansaaressa, Haukiputaan Seolla (idyllinen kesäkahvila :D), torilla, Kempeleen Zeppelinin Espresso Housessa, Hupisaarten Kiikussa (parikin kertaa), Olo Sauna -Cafessa, Reinilän talossa, – ainakin noissa.
Tänään sitten vuorossa täysin uusi paikka: Isterin Kahvila [<- Kalevan artikkeli] Oulujokivarressa Kastellin uimarannan läheisyydessä.
Olipa se viehättävä: pihapiiri kaunis, suojaisa, vehreä ja sekä siellä että hirsitalossa sisällä kahvilapöytiä. Vitriinissä baakkelsia, kakkua, pullaa, piirakoita – suolaista ja makeaa. Päädyin pieneen pinaatti-fetapiirakkapalaan ja juuri kun olin jo ehtinyt ajatella, että ”tämä on just sellainen paikka, johon olis sisaren kanssa varmaan tehty kahvi-rupattelutreffit, jos… ” niin sain käteeni lautasen, jossa siinäkin lemmikit.
Aamukahvi kotipihalla.
Jokunen päivä sitten kirjoittelin, että olen kuunnellut 1000 äänikirjaa, mikä ei pidäkään paikkaansa.
Olen lukenut/kuunnellut vain 900 kirjaa, tai tarkkaan ottaen 903. En (vielä) tuhatta, mutta kuitenkin: paljon. Book Beat -äänikirjapalvelun otin käyttööni ensimmäisenä sähköpyöräilykesänäni, joka oli 2019. Nyt on siis menossa jo kahdeksas vuosi sekä sähköpyöräilyä että äänikirjoja.
Äänikirjat ovat yksi syy siihen, miksi itse kirjoitan vähemmän kuin aiemmin. Tietysti sekin, että yliopistonlehtorin/tutkijan uran loputtua ja vaihduttua valokuvausopintoihin ja ammatinharjoittamiseenkin olivat syy oman tekstin tuottamisen vähentymiseen. Mutta myös blogin hiipumisen taustalla on se, että en enää kotitöitä tehdessä, kävelyllä, neuloessa, kokatessa mieti oikein mitään, en ainakaan/varsinkaan sitä, mitä iltasella kirjoittelisin. Nykyisin enimmäkseen kuuntelen muiden tuottamia tekstejä, enkä muotoile Tuulestatemmattuun juttuja. Mutta toisaalta: liikkumisesta ja ulkoilusta on tullut (entistäkin) mieluisampaa, kun voi tepastellessa tai vastatuuleen polkiessa samalla uppoutua hyvän kirjan maailmaan.
Toisaalta. Olen hyvin tietoinen siitä, että kirjailijoille äänikirjat eivät ole hyvä juttu, sillä kirjailija voi ansaita äänikirjasta vain murto-osan siitä, mitä painetusta kirjasta: kokonaan kuunnellusta äänikirjasta kirjailija saa reilusti alle euron/kuunneltu kirja, kun myydystä paperikirjasta 2 – 4 euroa. Toki äänikirjojen myötä ja ansiosta kirjallisuus elää uutta nousukauttaan, mutta eihän se kirjailijoita luonnollisestikaan lohduta.
Tästä huolimatta, minä olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että olen palannut kirjojen maailmaan, ja nimenomaan muun kuin työhön liittyvän kirjallisuuden maailmaan. Enemmän kuin puolet kuuntelemistani kirjoista on romaaneja, 15 % tietokirjoja ja loput elämäkertoja. Romaanit ovat enimmäkseen ns. historiallisia romaaneja tai nykykirjallisuutta [mitä sillä sitten tarkkaan ottaen tarkoitetaankaan. Joukkoon mahtuu myös cosy crime -kirjoja ja aina väliin muutama feel good- ja self help -kirjakin. Ei jännitystä, ei true crime -kirjoja, ei mystiikkaa, ei uskonnollista kirjallisuutta. Klassikkoja voisin kuunnella enemmänkin, mutta niitä ei paljon ole äänikirjoina, ei ainakaan suomeksi.
Aika ennakkoluulottomasti tartun uutuuskirjoihin ja olen viime vuosina oppinut, että voin jättää kirjan kesken, jollei se sittenkään vie mennessään: ensimmäiset 50 sivua ovat yleensä raja sille, jatkanko vai en. Tämä on vasta tällä iällä opittu tapa: elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen (tai siis sellaisten jotka eivät houkuta) lukemiseen.
Olen vuosittain kuunnellut 120 – 160 kirjaa, mutta viime vuonna vain alle sata, sillä monta kuukautta keväällä ja kesällä meni muissa maailmoissa …
Nyt minulla on ns. Premium tilaus = 150 h/kk ja se riittää hyvin. Vain muutaman kerran olen ´joutunut´ostamaan lisäaikaa, jos useampi kirja on ennen kuukauden vaihdetta ollut kutkuttavasti kesken, kesken juuri kun kirjahaasteen ´paine´, valvominen, neuleen keskeneräisyys ovat vaatineet kirjaa kuunneltavaksi. Huomannette, että olen aika lailla, monella tavoin riippuvainen kirjoista. Luulenpa, että olisin pyöräillyt, hiihtänyt ja neulonut vähemmän, mutta katsonut telkkaria, ajellut autolla ja kuunnellut enemmän radiota jos en olisi kuunnellut kirjoja.
Näistä sadoista ja sadoista kuunnelluista kirjoista on moni mennyt ohi jälkiä jättämättä. Niiden joukossa on varmasti, hyvinkin kymmeniä sellaisia, joista en osaisi nimen kuultuani kertoa yhtään mitään. Monet kirjat ovat olleet taustaääniä, tasoittamassa mieltä, ovat olleet kuuntelussa vähän kuin varmuuden tai yrityksen vuoksi. Sellaistahan ei paperikirjojen kanssa tapahdu.
Mutta nyt lukuhaasteen jälkeen (huhti-heinäkuussa) on ollut monta todella koskettavaa kirjaa, osaa niistä olen lukenut (kuunnellut) pätkittäin tai luvuittain kahteen kertaan, muutamista hakenut kirjastosta kirjakirjankin.
Poikkeuksellisen paljon sotaa ja rakkautta on niiden 42 kirjan joukossa, joita olen viime kuukausina kuunnellut. Nostan tähän muutamia, joita voin suositella. Kirjan nimi on linkki Book Beatin sivulle, josta löydät ko. kirjasta on enemmän tietoa.
Sean Hepburn Ferrer, Wendy Holden, Audrey
Muistan, kuinka äitini aina ihaili Audrey Hepburnia. Minäkin olen pitänyt hänen elokuvistaan. Luettuani Sean Hepnurnin kirjoittaman kirjan äidistään, opin hänestä valtavasti uutta. Nyt kunnioitan häntä paitsi näyttelijänä, myös ihmisenä. Hyvin paljon. Kirjan lukee Tuukka Haapaniemi, joka on mun uus suosikki.
R. M. Rosenberg, Hakoisten Anna
R. M. Rosenberg, Vapaaherratar
R. M. Rosenberg, Amelie
Riikka-Maria Rosenbergin kirjatrilogia Hakoisten kartanosta ja sen naisista tuo mieleeni Kaari Utrion. Kieli ei ehkä ole ihan niin rikasta kuin Utriolla, mutta asiantuntemusta ja lähteitä Rosenbergillä* on, ja toki taitoa kuvittaa mennyttä sanoilla. Tekisi mieleni kirjoittaa, että nämä ovat ”elävää historiaa”.
*Riikka-Maria Rosenberg (FT, s. 1977) on Sievistä lähtöisin oleva historioitsija ja kirjailija, joka asuu nykyisin Helsingissä ja Janakkalan Hakoisissa Rosenbergin suvun tilalla. Tilan pitkä ja värikäs menneisyys on innoittanut Rosenbergiä kirjoittamaan kartanossa aikojen saatossa eläneistä naisista.
Sirpa Kähkönen, Mari Leppänen, Kirjeitä läsnäolosta
”Finlandia-palkittu kirjailija Sirpa Kähkönen ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kirjoittavat toisilleen läsnäolosta, hengellisestä kasvusta, uskosta ja oman tilan löytämisestä. Arkipäivän sattumuksista ja elämän tarkoitusta pohtivista kysymyksistä muodostuu lämmin ja viisas matka kulttuurin, yhteiskunnan ja hengellisyyden rajapinnoilla.”
Kaksi viisasta, ajattelevaa, hyvin kirjoittavaa naista, joiden sanoista olen pitänyt ennenkin. Tämän jälkeen vielä enemmän. Hieno idea kirjana!
Virpi Vainio, Petsamon enkeli
ja Virpi Vainio, Turjanmeren tytär.
Kolmas osakin on tulossa. Petsamon historiaa avaava, Suomen historiaa kaunokirjallisesti. Ja tässäkin sota naisten näkökulmasta.
Philippe Collin, Ritzin baarimestari
Francesca Giannone, Lizzanellon kirjeenkantaja
Faith Hogan, Kirjakaupan naiset
Sarah Lark, Tähtien tavoittelijat
Olli Jalonen, Puhdas viiruinen elämä
Tämä liittyy Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmeniin. Ja Jalosen kieli on hyvin rikasta, tekee mieli käyttää sanaa autenttista. Sadepäivän kirja.
Anna Pihlajaniemi, Lotta Lehtikari, Elämäni ilman sinua
Luin kuin luinkin, myös paperisena. Teki hyvää, jätti jäljen ja ehkä muuttikin minua.
Valérie Perrin, Kolmikko
Tämän kirjailijan ensimmäinen (lukemani) kirja oli vettä kukille, ja se teki vaikutuksen. Tämä (kolmas) on aika hyvä, mutta sellainen hiljainen viisaus, elämän tyyneys ja ymmärrys jota ”Vettä kukille” -kirjassa lopulta on, puuttuu tästä. Tässä tapahtuu niiiiin paljon.
Riikka Suominen, Riitta ja Ilkka
Tytär kirjoittaa vanhempiensa (osin salatun) rakkaustarinan ja omansa.
Vera Vala, Persikankukkien aikaan
Vera Vala ja hänen kirjansa ovat tulleet ehkä täyttämään sitä Italiaan sijoittuvien dekkareiden paikkaa, joka minulla ennen oli vain Donna Leonille varattu: joka kesälomalla oli yksi sellainen kotipiazzalla kesän helteisinä päivinä luettava. Leonin kaikki dekkarit olenkin vuosien varrella lukenut, ja ainakin ensimmäiset 20 on vielä kirjoina hyllyssäkin, mutta ne eivät enää ole lukulistojeni kärkisijoilla. Vera Vala on suomalainen kirjailija, joka onasunut pitkään Italiassa ja kirjoittaa sinne sijoittuvia rikosromaaneita. Vala on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Helsingissä ja Roomassa ja psykologiaa Milanossa. Tämä kaikki on jättänyt jälkensä hänen kirjoihinsa. Siis tykkään.
Vesa Linna, Sininen Sinfonia
”Sininen sinfonia – Oodi vedelle” on Vesa Linnan kirjoittama tietokirja, joka on myös äänitaideteos, valokuvataideteos ja äänikirja, jonka lukee Avara luonto -dokumenttisarjasta tuttu Jarmo Heikkisen lukemana! Hain tämän kirjastosta kuuntelun jälkeen, ja luulen että jopa ostan tämän. Mielenkiintoinen, kaunis, kiehtova. Palannen tähän vielä.
Aurinkoinen, lämmin, hyvän makuinen, pyöräilevä viikonloppu lopuillaan.
Perjantaina huomasin, että kesävaatteet on ottamatta esille. Ei juuri ole ollut helteitä, ei tarvetta kukkamekolle, ei kevyillle pyöräilykamppeille. Päinvastoin. Mutta nyt. Ja aika maltillisesti kuitenkin. Kevytuntuvan sentään jätin kotiin aamusella lenkille lähtiessä. 😀
Vähän sellainen ”otan-kiinni-ne-kilometrit-jotka-sairastellessa-on-pitänyt- jättää väliin” -meininki. Paljon polkemista, mutta myös paljon pysähtelyä, kuvailuja, veden äärellä oloa, aurinkoa, aamua, levollista oloa. Pihalla äänikirjoja ja jo toinen kesäneule (sitä ensimmäistä olen jopa pitänyt! Se on lämmin. 🙂 kaulusta vaille valmis!
Eilen ja tänään pyörälenkit kulkivat vesien äärellä. Jokivarressa, merenrannassa, hautausmaalla, kaupunkijärvellä…
Kesäkahviloitakin koetin hakea ja kokea. Eilen Reinilän kahvilassa: Reinilän talon historia Ebba-prinsessoineen ja Helga Reinilöineen on minulle melkein ”läheinen”, joten totta kai sinne hakeuduin.
Jääkahviakin oli tarjolla: mitä parasta pyörälenkkini varrella! MUTTA! Melkein puoli tuntia sen saamiseksi kului.
Selityskin viivästykselle löytyi: keittiössä sairaustapaus, ja toistakymmentä vohvelitilausta ennen minua. Noh, miljöö on aika ainutlaatuinen, joten voin suositella.
Pari tuntisen jälkeen siirryimme kotipiazzalle; Pehtoori huolehti grillaamisesta tykötarpeineen. Melkein kuin olisi ollut ulkomailla koko päivän!
Joka tapauksessa: pyöräily on parasta!!
Onhan metkat pilvet! Tuommoiset Pateniemen rannassa eilisen pyörälenkin lopulla. Vähän kuin liimatut, eikö?
Tänään paistaa aurinko. Tänään on paljon aikaa. Tänään tein hyvää ruokaa. Tänään pyöräilin puolensataa kilometriä. Tänään minulla oli kamera mukana. Tänään on heinäkuu. Tänään on aika terve olo. Paljon hyvää juuri tänään. Tänäänkin.
[ Kirjaston edessä on hieno ”pienoispuutarha”. Jos malttaisin, sen reunalla olisi hyvä lukea. Vielä en malta. Tänään pyörätiet vaativat kulkemaan. BTW: Tänään tuli täyteen 1000 äänikirjaa. Tuhat!! Palaan asiaan. ]
Koska solisluumurtuma, koska kipuilua, koska rajoitteita, etc. niin vasta tänään eka kertaa Valkiaisjärvellä. Uikkarit oli mukana, mutta tyydyin kuitenkin vain matkakahviin, ja olemaan tovin rauhassa.
Mennen tullen isohkot tietyöt vaativat kiertämistä, mutta tulipahan kilometrejä.
Kaupungilla, torilla, keskustassa olo tuntui liki maalaiselta. Tiedä häntä miksi. Kanttarelleja ja scampivarteita kuitenkin rohkenin ostelemaan, – kannatti.
Vielä tässäkin elämänvaiheessa perjantai on sellainen levollisuuteen kehottova päivä. Varsinkin kun paistaa. Kun on kesä.
Viime päivinä, ja jo viime viikolla olen saanut monta monituista aiottua juttua tehdyksi, hoidetuksi, laitetuksi ainakin alulle.
Iltapukuasiaa
Esimerkiksi silkkipuvun vietyä ompelijalle. Elokuun lopun viikonloppuna on Oulussa rotissöörien suurkapituli, jossa on lauantaina iltapukujuhla. Minullahan toki on iltapukuja useampiakin, sekä akateemisiin juhlallisuuksiin (oma ja kollegoiden, oppilaiden, ystävien karonkat sekä promootio) ja rotissöörien kapituleihin (ainakin kymmenessä ollaan oltu) niitä olen hankkinut, teetättänyt ja muokkauttanut, enimmäkseen ihanalla luotto-ompelija Raijalla, joka nyt on jäänyt eläkkäälle, mikä aiheutti pienen huolen minulle!
Monet pukuni ehdin hänellä jo viime vuosina sovittaa ja korjauttaa sopiviksi, mutta niitäkin olen ehtinyt jo ainakin kerran, pari käyttää ja osa niistäkin on jo taas aika ´roikkuvia´. Hetken mietin, että hankin/ostan kokonaan uuden puvun, sellaisen kuin La Promesan Martinalla on ollut ”arkipukuna”, mutta sitten: ”Oikeesti yhtä iltaa varten puku? Kaiken kukkuraksi melkein koko tilaisuus menee ruokapöydässä istuessa [minulla kun ei ole enää mitään ´esilläolotehtävää´], joten ei mitään mieltä tuhlailla (mitään kiina-kostuumeja en suostu hankkimaan)!”
Ryhdistäydyin ja – vihdoin – hain autotalliin pakatun ison vaaterasian, johon olin pakannut äidin upeista iltapuvuista sellaiset, joita olin ajatellut minun tai tyttären voivan joskus hyödyntää modistettavana.
Sovittelin kaikkia, lopulta vain yksi sellainen puku, josta harkitsin vakavasti itselleni. Se on puku, jonka äiti teetätti minun karonkkaani varten. Muttaku! Se on 10 cm liian lyhyt, ja se on vihreästä, tosin hyvin kauniista, silkistä tehty. Ei ole minun väri, ja se on niin äidin näköinen, etten ehkä osaisi edes juhlia se ylläni.
Siispä kesän 2012 Jyväskylän suurkapituliin teetättämäni, Kiinan reissulta tuodusta silkistä tehty aika ´suurieleinen´ tummansininen puku, jossa on alla tyllihame!! pääsee tänä kesänä toisiin juhliinsa. Isollakadulla kampaajaani vastapäätä olen nähnyt olevan aika uuden (viis vuotta?) ompelimon (Elisoco ) ja sinne tämän koltun roudasin. Saapa nähdä!
Taas Mehiläisessä
Samalla kaupunkireissulla toinen tärkeä, kauan aikeena ollut juttu tuli hoidetuksi: kävin Mehiläisessä (jossa olen viimeisen kahden kuukauden aikana rampannut muutenkin todella paljon) ja otin vyöruusuroketteen. Se on kallis (2 x 250 euroa), mutta toisaalta: kaksi kertaa vyöruusun sairastaneena olen valmis maksamaan siitä etten sairasta sitä enää ikinä!
Kun vyöruusun on kerrankaan sairastanut, niin on sille tavallista alttiimpi. Ja kahden rokotuksen teho kestää kymmenen vuotta, siis 50 euroa vuodessa; vitonen viikossa on todella pieni hinta taudilta välttymiseksi. Ja nythän on tutkimuksissa todettu, että rokotus saattaa hidastaa alzheimerin oireiden alkamista! Sekään ei ole huono juttu.
Valokuvakansioita koneella ja komerossa
Minun yli vuoden mittaiseksi venynyt ”kuolinsiivousprojektini” on pitkään ollut jämähtänyt viho viimeisen nurkan siivoukseen. Ja se on tämän työhuoneen vieressä oleva vaatehuone, joka itseasiassa on paperivarasto! Olen sieltä jo pari hyllymetriä mappeja hävittänyt (enimmäkseen yliopistovuosiin liittyviä papereita, luentoja, opinnäytteitä, lausuntoja, artikkeliaiheita, kirjeenvaihtoa etc. etc. etc…) mutta paljon on vielä perkaamatta.
Yksi iso kokonaisuus on ollut järjestelmällisessä epäjärjestyksessä: valokuva-albumit ja valokuvalaatikot. Aika hyvin olen ennen digiaikaa olen kuvat albumeihin laitellut ja liimaillut, olen käyttänyt aika vähän muovitaskuja (tästä olen ylpeä!!), mutta mitään ”sisällysluetteloita”, eikä edes nimiä tai vuosilukuja albumien päällä ole ollut. NYT on! Ja albumit (yhteensä 26 omia + neljä äidin jäämistöstä) ovat kronologisessa järjestyksessä ja nimettyinä hyllyillä. Ulkoiset kovalevyt järjestelin jo muutama vuosi sitten. Ja niihin on ne siällysluettelotkin!
Kuvia ja muistikuvia
Albumien järjestelyhommaan ryhdyin kun kollegat pyysivät minun kuva-arkistoistani menneiltä vuosikymmeniltä kuvia, koskapa meidän oppiaineessa (historian laitos/historiatieteet) juhlitaan syksyllä 60-vuotista historiaa: muistikuvien lisäksi tarvitaan oikeita kuvia. Ja kuinka olenkaan tässä viime päivinä elänytkään yliopistovuosieni vaiheissa! Niitäkin ehti kertyä (1978 – 2016, yleisen historian ensimmäisen vuoden opiskelijasta Suomen ja Skandinavian historian yliopistonlehtoriksi ja kaikkea siinä välissä. Elämää. Paljon hyvää elämää. Paljon töitä ja tekemistä. Paljon kohtaamisia, paljon ystäviä, paljon uutta, vielä enemmän vanhaa 🙂
La Promesasta puheenollen
Muutaman vuoden meidän (minun ainoana) seuraamamme La Promesa -sarja jäi kesätauolle viikko sitten. Päivissä on siis ISO tyhjyys. 😄 Meidän päivittäinen tunnin ”ruokalepotuokio” joka arkipäivä neljän, viiden aikoihin on menetetty. Annoimme mahdollisuuden toiselle espanjalaiselle sarjalle Gran Hotel, jolla on sama käsikirjoittaja kuin Promesalla, joka on kuulemma tullut YLE Areenasta joskus aiemminkin ja jota suositeltiin paikkaamaan Promesan jättämää aukkoa.
Noh, viikko on mennyt. En ole siirtynyt katsomaan jalkapalloa, en pyöräilyä enkä someakaan (kun Moona ja Ritakin saivat juoksunsa huikeaan päätökseen). Uutisia tulee kuitenkin seurattua. Vaikka en haluaisikaan! Tiedätte kyllä miksi… Gran Hotel jatkukoon.
Kotipihalla paistoi viikonloppuna.
Kotikaupungin pyöräteillä samoin.
Juniori perheineen on ollut viikon reissussa – ”automatkalla jossain Etelä-Suomessa” – (mm. Järvenpäässä tietysti…) ja muutenkin on kovin hiljaista meillä. Ei olla saatu aikaiseksi mitään kesälomareissuakaan, ja mökillekin ehkä vasta elokuun alussa, josko minäkin olisin jo vähän enemmän ”työkykyinen” kuin toukokuussa. Olemme olleet siis kaksin kotona. Pihalla, pyöräteillä ja pöydässä.
Kaikki kukkii!
Myös pöydässä on ollut jotain erityisen ”rehevää”.
Ohje on aika pitkä, tekovaiheita vaikuttaa olevan aika monta, mutta aika nopsasti tämä valmistui: ja kyllä kannatti!
Suurin homma oli hommata nuo kaikki ”spessuainekset”, – vuonankaalta ei ollut kaupassa, ja perusviinietikka toimi ihan hyvin. Ohje on Viinilehden -sivuilta. Siellä oli myös viinisuositus ja kun tätä ei ollut lähi-Alkossa ajelin perjantaina Haukiputaalle, ihan asian tästä tehden. Toki itävaltalainen Lesehof oli tähän ihan täsmä viini, mutta olen varma, että joku muukin kevyehkö, kuiva riesling sopii tämän kanssa oikein hyvin. Ja salaatti kyllä maistuu ihan ilman viiniäkin.
Sellainen juhlasalaatti!
Paahdettu sydänsalaatti ja yrttimarinoitu burrata
Ainekset:
4 sydänsalaattia
1 rkl oliiviöljyä
ripaus suolaa
150 g pensasmustikoita
80 g vuonankaalia
Marinoitu burrata:
300 g burrataa (tai mozzarella di bufalaa)
1 ruukku basilikaa revittynä
½ ruukkua lehtipersiljaa revittynä
1 valkosipulinkynsi
1–1½ dl mietoa oliiviöljyä
1 rkl sitruunan mehua
ripaus suolaa
ripaus sokeria
Lisäksi:
80 g pekaanipähkinöitä
½ rkl oliiviöljyä
½ rkl siirappia
ripaus suolaa
Salaattikastike:
3 rkl oliiviöljyä
2 rkl omenasiiderietikkaa
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
ripaus sokeria
Valmistusohje:
1. Valmista ensin burrata. Sekoita basilika, lehtipersilja, valkosipulinkynsi ja öljy tasaiseksi yrttiöljyksi tehosekoittimessa. Mausta sitruunamehulla, suolalla ja sokerilla. Kaada öljy kannelliseen astiaan ja kääntele burrata yrttiöljyssä. Sulje astia ja nosta jääkaappiin maustumaan. Burrata saa maustua yrttiöljyssä vaikka yön yli, mutta kiireessä puoli tuntiakin riittää.
2. Paahda pekaanipähkinät paistinpannulla tuoksuviksi. Lisää kuumalle pannulle oliiviöljy, siirappi ja ripaus suolaa. Sekoita ja kaada seos leivinpaperin päälle odottamaan.
3. Sekoita salaattikastikkeen ainekset keskenään.
4. Leikkaa sydänsalaatit pituussuunnassa neljäksi lohkoksi ja lado ne leivinpaperilla peitetylle uunipellille. Pirskottele päälle oliiviöljy ja ripaus suolaa. Paahda sydänsalaattilohkoja grillivastusten alla pari minuuttia ja jäähdytä.
5. Nostele salaattilohkot vadille. Lisää joukkoon huuhdeltu ja kuivattu vuonankaali sekä pensasmustikat. Säästä muutama mustikka pinnalle koristeeksi. Revi päälle marinoitu burrata ja ripottele pinnalle rouhitut pekaanipähkinät.
6. Valuta salaatin päälle kastike ja koristele pensasmustikoilla.
Siniset ja lilat kukat pientareilla: kissankellot, lehtosinilatvat, huopaohdakkeet, horsmat, hiirenvirnat. Niittyleinikkejä vielä paikoin, samoin koiranputkien pitsittämiä ojienreunoja, mutta voikukista ei enää edes haituvia. Eilen Haukiputaalla, toissapäivänä Turkansaaressa, tänään pitkin poikin kaupungilla. Kilometrejä pyörän mittariin taas kertyy, tuntuu kesälle.
Kahteen kuukauteen nyt kolme peräkkäistä yötä, vuorokautta ilman särkyä, kipua, särkylääkkeitä, valvomista! Taas muistan olla kiitollinen paljosta, nyt erityisesti siitä, että pääsin – eilen, vihdoin – omalle hierojalle, ja minun murtunut solisluuni, jännittinyt, jämähtänyt, molemmin puolinen hartiaseudun ja käsivarsien kipuilu on ohi, – tai ainakin tauolla. Aika lailla terve, liikkunut, nukkunut olo tuntuu mahdottoman hyvälle.
Ehkä taas vähän aikaa muistan, että tämmöinen ei ole itsestäänselvyys. Ainako pitää kokea tai kohdata jotain ikävää, kipeää, kolhivaa, sairasta, surua ennen kuin muistaa, että on paljon kaunista, hyvää, levollista, tärkeitä ihmisiä, liikkumista, terveyttä, valoa, iloa ja toivoa.
Hyvään oloon kuuluu myös ilo laittaa ruokaa, ja kuvailla! Ja jopa somettaa! Tänään sekä ”lounas”/välipala whatever oli poikkeuksellisen hyvä. Tai noh, joka kesäinen juttu. Tänään eka kertaa tälle kesälle.
Croissant (tänään paistoin Danerollerseja – pieniä, hyviä, ei niin kalorisia kuin Chez Flon, Mon Choun tai Fazerin paistopisteiden (syntisen hyvät) croissantit), ja sitten viipale, pari vuohenjuustoa, mansikoita ja vähän hunajaa.
Ehdimme nauttia näistä pihalla ennen kuin monta tuntia uhitellut ukkonen tuli ylle. Kesä!
Kuohuviini on etelä-afrikkalainen rose Pongrácz. Chardonnay ja Pinot Noir -rypäleet ovat tässä, ja makoisa, raikas muttei tuikean kuiva, vaan oikein hyvä, minusta jopa kaunis. Ja myydään kauniissa pahvilaatikossa (Vink, vink jos haluat viedä kesäjuhliin kukkakimpun sijaan pullollisen hyvää kuohuvaa.)
Pekan päivänä, huolimatta siitä että se oli maanantai!, lähdettiin ulos syömään. Maanantaina useimmat ruokaravintolat ovat kiinni, mutta yllättäen Sokeri-Jussi Pikisaaressa olikin avoinna. Siellä ei ole tullut käytyä vuosikausiin, kerran glögillä joskus talvisella pitkällä viikonlopun lenkillä? Ehkä? Vuosia, vuosia sitten se oli jokakesäinen traditio: äitini kutsut meidät lapset perheineen yhteiselle synttärilounaalleen sinne, ja nimenomaan juuri tähän aikaan vuodesta (huomenna olisi 96 vee synttäreiden vuoro).
Söimme rautua korvasienikastikkeella ja tavattoman hyvillä glaseeratuilla kasviksilla. Ihan hyvää oli, mutta ei mitään wau-efektiä. Jälkkäriksi päätimme nauttia drinksut Olosauna Cafén terassilla Vaakunakylässä, joka oli kotimatkan varrella. Peiliseinäinen kelluva sauna ja kahvila sen yhteydessä on mukava paikka.
Kuvan otin omasta juomastani (Aperol Spritz -tyylinen puolukoista tehty mieto viinijuoma, oikein hyvä), ja sitten peiliseinä tekee kuvasta vähän epätodellisen. Tai siis joutuu katsomaan, että mitenkäs tämä on oikein otettu?
Pyörälenkeillä Oulussa olen ihaillut monia kukkaniittyjä, joita melkein keskikaupungillakin on. Osa niistä ihan luonnonniittyjä (viime vuonna päätös, ettei kaikkia viheriöitä parturoida) ja osa on ”kylvettyjä” – kuten tämä Toppilansalmen rannalla oleva.
Tänään kohteenani oli Pikinen poloku 2026. Monena vuonna tällainen ympäristötaidepolku on kierrellyt Pikisaaren rannoilla ja metsiköissä, ja olen sieltä kuvia tänne blogiinikin laitellut. Tänään kuvasin ne kaikki. Tänä vuonna siellä on minulle mieleisiä teoksia enemmän kuin aiemmin, monia, joissa oli ideaa ja jotka olivat mukavia katsella. Jaakko Pernun ”Täyden kuun omena” viehätti ainakin tänään minua eniten.
Polun varrella oli moniakin teoksia katselmaan tulleita, ulkomaalaisia taisivat olla: kulttuuripääkaupunkius tuo mukavaa pöhinää!
Vielä iltasella harrastelin kulttuuria ja pyöräilin leffaan: Paholainen pukeutuu Pradaan 2. Kovin monta kertaa en ole tykännyt jonkun elokuvan kakkososasta, mutta tästä kyllä. Ei mitään ”henkistä”, ei koskettavaa, ei tunnelmaan jäämistä, mutta oikein oli viihdyttävä, maisemia myös Italiasta (Milanon muotiviikot ja toki muutakin). Ja Meryl Streep – aina vaan niin upea näyttelijä.
Kuluneen viikonlopun teemana on ollut hyvä ruoka ja lapsenlapset (toki myös isänsä ja miniä). Jo torstaina pojanpoika kyseli josko lähtisin kanssaan tuohon meidän läheiselle frisbeeradalle, – arvasin, että haluaa kuvia heitoistaan 🙂 , mutta siirsimmekin jutun perjantaiaamulle. Juniori tuli pojalle kaveriksi fribaamaan, ja Eepi minulle kuvausassistentiksi (ja etsimään kiekkoja 🙂 . Ne kun tahtovat välillä lennellä vähän ohi radan. Apsulla vähemmän kuin isällään.
Ensimmäisen viisi koria kuljimme mukana, ja lähdimme sitten torille jätskille, sekä ostamaan mansikoita ja uusia perunoita. Ehdittiin piipahtaa leikkipuistossakin. Olipa mukava olla kaksin liikkeellä. Yleensä A & E ovat aina yhdessä, kun heitä tapaan, joten vähän erilaista oli seitsemänvuotiaan kanssa näin kahdestaan.
Iltapäivällä puuhailiin kaikenlaista, salaatteja ja jälkkäreitä, eturuoaksi scampeja grilliin ja pääruokana oli segretoa. Sehän se on tämän poppoon juhlaruoka Perämeren lohen ohella.
Tein myös alkuruoaksi cevicheä, omalla ? vanhalla reseptillä, mutta muokkasin vähän. Jätin korianterin pois, enkä laittanut katkarapuja marinoitumaan, vaan vasta loppuvaiheessa lohimassan päälle.
Lohi-katkarapuceviche
200 g lohta
pieni pussillinen pakastekatkarapuja
yhden sitruunan mehu
pieni punainen chili (siemenet ja kalvot pois)½ ruukkua korianteria
15 cm pätkä purjoa
1 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa
sokeria
Leikkaa lohifile pieneksi silpuksi.
Valuta sulaneet katkaravut. Silppua ja pieni kaikki muutkin ainekset.
Purista sitruunasta mehu ja sekoita kalan joukkoon. Lisää sitten muut aineet.
Anna makuuntua jääkaapissa tunti, pari.
Valuta sulaneet katkaravut ja lisää ne annokseen vasta lopuksi, juuri ennen tarjoille vientiä.
Tarjoa paahtoleivän tai hapanjuurileivän kanssa.
Kuvassa pinnalla pieni hyvä majoneesilisä (Lime majo), jos sellaista sattuu kotona olemaan. 😉
Mansikat ovat minusta parhaita sinällään. Napsittuna pitkin päivää, aamujugurtin seassa, muutama silloin tällöin jääkaapista, tai vähän pilkottuna salaattiin tai sitten vaniljajätskin kanssa tai … Mutta joskus on mukava tehdä niistä oikein spessujälkkäri. Pitkästä aikaa tämä!
1 l mansikoita
3 rkl valkoista balsamicoa (esim. tämä tai kuvan Limoncino Balsamia, joka on hyvää myös esim. grillatun lohen kanssa)
2 – 3 rkl tomusokeria
100 mascarponea
½ dl tomusokeria
1 lime
Sekoita balsamico ja tomusokeri keskenään, ja kaada mansikoiden päälle.
Pese ja kuivaa lime, raasta kuori. Sekoita raastettu kuori mascarponen ja tomusokerin kanssa.
Tarjoa kreemi yhdessä balsamicolla maustettujen mansikoiden kanssa.
Ei lasten lemppari, mutta aikuiset tykkäsivät.
Eilen tein kirsikkapiirakan. Ohje on Yhteishyvästä, ja kulkee nimellä Helppo kirsikkapiirakka. Tuon helpon takia tämän valitsin. Ja kyllä, kyllä se oli helppo. Eikä ollenkaan huono. Silti olisi ehkä kannattanut sittenkin tehdä kirsikkaclafoutis.
Siihen minulla on montakin hyvää ohjetta, mutta oikein hyvän kirsikkapiirakan ohjeen ottaisin mielelläni vastaan. Olisiko jollakin? Tai linkki johonkin hyväksi havaittuun?
Kirsikkapiirakka, helppo, toki aika hyväkin
Pohja
150 g voita tai margariinia
3 kpl kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
3 dl vehnäjauhoja
80 g (1 ps, 2 dl) mantelijauhetta
Täyte
200 g (1 prk) vaniljakreemiä
500 g kirsikoita
Uuni lämpenemään ~ 200 C
Sulata rasva.
Voitele osalla rasvaa piirakkavuoka (halk. 26 cm).
Riko munat kulhoon.
Sekoita joukkoon sokeri ja rasva.
Yhdistä leivinjauhe vehnäjauhoihin. Sekoita taikinaan mantelijauhe ja jauhot.
Kaada taikina vuokaan ja tasoita se.
Levitä päälle vaniljakreemi.
Lisää pinnalle kirsikat.
Paista 200-asteisessa uunissa 35–40 minuuttia, kunnes pohja on kypsä.
Anna piirakan jäähtyä.
Ja loppuun vielä kepeä, raikas, rasvaisenkin ruoan (possu ja lohi) hyvin kestävä valkoviini. Toscanalainen Fioralis Vermentino (IGT) joka tuoksuu kuin Sauvignon Blanc (siitähän minä en juuri pidä) mutta maistuu hedelmäiselle vermentinolle. Tämä on varmaan sellainen ”yhden erän viini”, joten kannattaa hankki nyt. Ehdottomasti hintansa (alle 15 €) väärti.
