Vajaa pariviikkoinen ”ruskaloma” oli sekä sateinen että aurinkoinen. Hyvä että tässä järjestyksessä: ensimmäisellä viikolla tuli maalaushommat, siivoukset ja muutamat ylläpitotoimet etc. tehtyä, mökki ja pihapiiri aseteltua jo talvimuudiin. Esimerkiksi … minä kannoin kaikkien tulisijojen puulaatikoihin ja koreihin polttopuut valmiiksi, Pehtoori putsaili rännit ja imuroi suodattimet, tuulenkaatoja roudattiin ja pienittiin liiterin taakse, – ja kaikenmoista muuta pientä.
Ja sitten toisella, kuluneella viikolla vain ulkoiltiin, liikuttiin ja oltiin. Olisin kyllä oikeastaan voinut olla vielä yhden viikon. Patikointia tutuilla poluilla jaksaa aina vain. Meidän ”huiputuskivien” nurkka on tämän kauden lopussa jo aika vaikuttava. Jokaisesta tunturin laelle kavutusta kerrasta saa tuoda tähän kiven.
Vähän haravoinkin, mutta ”nurmenleikkuun” meidän mökkitien varresta olemme ulkoistaneet: tämä charmantti pariskunta pitää nurmen sopivan lyhyenä ja vihreänä.
Poroista puheenollen: olipa tänään elämäni ”läheltäpiti”-tilanne! Ajeltiin kotiin ja Tervolan eteläpuolella, satasen rajoitusalueella, liikenteen ollessa aika vähäistä ja näkyvyys erinomainen näin yhtäkkiä oikealta poukkaavan tielle jotain: ei ollut poro vaan oli peura (joita ei juuri ennen olla mökki – Oulu -välillä olla nähty). Tämä yksilö tuli todella vauhdilla ja meni myös ohi onneksi todella vauhdilla, eikä auton keulan ja peuran väliin jäänyt kuin parikymmentä metriä, ehdin sentään vähän jarruttaa… Aika kauan tykytti sydänalassa.
Nyt tovi kotosalla, ja sitten kohti uusia seikkailuja. Melkein ulkomaille seuraava reissu.
Oulun yliopiston avajaisjuhla oli tänään. En osallistunut. En ole ennenkään, en koskaan 35 yliopistovuoteni aikanakaan. En tänäänkään, luonnollisestikaan en.
Mutta jotain uutta olen kokenut, oppinut ja löytänyt tänään!
Mökkiaamussa mietittiin, minne tänään? Oli huikean kaunista ja aurinkoista, kun lähdimme kymmenen aikoihin suuntasimme Kiilopään parkkipaikalle, ja sieltä tutulle reitille. Eiköhän joka kesä/syksy ole Luulammelle patikoitu. Sinne ja sieltä pääsee useampaakin reittiä: päädyttiin ”alempaan” polkuun. Ja kunhan Kiilopään ja Ahopäiden välisen ”satulan” korkeimmalla kohdalla oltiin, ja alkoi laskeutuminen kohti Luulampea, viimeinen kilometri ja me poikkesimme polulta. Ja löysimme uuden kurun. Meille uusi, toki jo jääkauden jälkiä sekin.
Kettukuru se on. Mistä lie saanut nimensä? Kurun muoto vähän kuin ketun häntä? Ainakin pitkä, syvä, komea, rakkainen, aika jyrkkäreunainenkin. Vaikuttava. Hieno.
Ja vaikea kuvattava, droonikamera olisi ollut tarpeen! Postauksen alin kuva on alhaalta; otin sen 2.4.2026 hiihtoladun varresta.
Hiljalleen kuljettiin, paikoin hyvinkin kivistä ja rakkaista, mutta niin upeaa ja avaraa.
Viikko alkoi pakkasella; eilen aamukuudelta mittarissa oli – 4 C. Sehän lupasi sinistä taivasta ja auringonpaistetta. Tämän hyvän lisäksi oli vielä tyventä, täysin tuuletonta myös tuntureiden laella.
Tutuilla tuntureilla Ei tullut mieleenkään tehdä muuta kuin lähteä tepastelemaan, mutta minne? Päädyttiin Urupää – Palopää -polulle. Valinnassa etusijalla: ei niinkään vaativuus tai ´vaatimattomuus´, vaan pääasia valinnassa oli, että näkisi kauas. Ja olisi paljakkaa (= tunturin puuton osa) sekä puustoa, mielellään ruskan värjäämiä rinteitä.
Lämpöasteita oli jo kymmenkunta, tuntui, ettei mitään hätää, ei huolta, mihinkään ei sattunut, kiireetön maanantai.
Myöhäinen lounas notskilla ja sitten muutoinkin pihapiirissä sekä lähimetsässä iltapäivällä.
Sienestyspäivä
Tänään tiistaina on satanut. Oikeastaan koko päivän. Aamupäivän olimme tahoillamme [Pehtoori Rönkönlammen suunnalla, minä ajelin Kutturantien varteen ja sieltä metsään] sienessä. Eikä aamupäivän heikko sade juuri haitannut, kun oli sopivat kamppeet.
Parin tunnin haahuilun tuloksena molemmilla punikki- ja ruskotatteja kuivuriin sen verran, että kolmeen risottoon niistä riittää. Ei ainoatakaan herkkutattia!! Lisäksi kangas-, haapa- ja punarouskuja likoon ja huomenna ryöppäykseen. Eiköhän yksi purkillinen suolasieniä saada. Hyvä että edes vähän.
Oma poro
Meidän ”paliskunnassa” on nyt oma poro. Yksi poro. Pehtoori on sellaisesta puhunut pitkään, ja nyt hän on sellaisen saanut, itse asiassa itse tehnyt. Tätäkin kautta kiitos ratkaisevasta avusta raaka-ainehankinnassa sille kenelle kiitos kuuluu. 😊
Syyssunnuntain patikka Kiilopää juurelta, Suomen ladun majan edestä kohti Ahopäitä ja Poliisikurun lampea. Sataa ripsutteli, aurinko paistoi, paljakassa tuuli kylmästi pohjoisesta ja tyvenessä tuntui melkein kesältä. Lapin luonto on! 💚
Klikkaa ensimmäistä kuvaa, saat kuvakarusellin auki ja kuvat isommiksi.
Usein näkee Facebookissa ja Instagramissa tuttujen ja tuntemattomien kuvia paljaista varpaista uima-altaiden lepotuoleissa tai valtamerten rannalta etelän lomillaan … Tässä minun kontribuutioni tai vastaukseni niihin. 😅
Miksikö kurun nimi on ”Poliisikuru”? – Kyseltyäni sitä jo vuosia sitten paikallisilta, annoin kertoa itselleni ja vakuuttua, että poliisit (yhdessä Rajavartioston kanssa) olisivat siellä vuosikymmeniä sitten harjoitelleet koirien kanssa pelastamaan lumivyöryn alle jääneitä. Tiedä häntä, mutta kyllä tuossa kurussa sellaiseen harjoitukseen varmasti on mahdollisuuksia.
Kaunis kuru se on. Ja aika iso (otsikkokuvaan mahtui vain osa).
Palattuamme tunturista piipahdimme kahvilla/kaakaolla Suomen ladun majasssa, joka sekin oli rempattu kesän aikana. Myös Kaunispään ylämaja Huippu on saanut uuden ilmeen. Jahka käymme siellä laittelen siitäkin kuvia…
– Tiedätkö, mitä varten matoissa on hapsut? – Hmmmm …. Noh? – Ne ovat kauniit kun ne on suorassa.
– Ikkunoita on turha pestä, jollei samalla pese ikkunanpokia. Ja raitoja ei saa jäädä!
– Hirsiä pestessä pyyhitään ensin kuivalla (tai imuroidaan) pölyt pois raoista, ja sitten vasta kostealla. Jos pyyhit heti pelkällä koskealla, niin lika vain jää kiinni hirteen.
Äitini lähes ehtymättömistä, vanhan mökin komerossa säilyneistä siivoustarvikkeista ja -aineista otin käyttöön puusuovan. Sellaisen, jota ei enää mistään taida saada. Jo tuoksu on niin tymäkkä, että nykysäädökset tuskin sellaista sallisivat.
Maalausprojektieni jälkeen päätin eilen (sateisen ja kylmähkön sään vuoksikin) siivota Tuulentuvan viimesen päälle.
Ja siinä lattioilla juuriharjalla [”mitkään muoviharjat eivät tee puhdasta jälkeä”] lattialautoja hinkatessa ja ikkunanpuitteita jynssätessä kuulin mielesäni äitini neuvot, laittamattomat viisaudet siivouksista, siisteyden tärkeydestä ja itse tekemisestä.
Vasemmalla (huonossa känny)kuvassa yläosa ämpäriin asti puusuovalla jynssätty, etuala vielä pesemättä. Ei tuo tumma ole likaa, ei ainakaan enimmäkseen, vaan puun tummumista vuosikymmenten saatossa.
Ja mieleen tuli paljon muitakin muistoja, täältä pohjoisesta varsinkin.
Ai niin, ihan itse hoksasin, että ovenkahvojen tummuneet messinkiosat saa kiiltäviksi Pata-padalla hinkkaamalla. 🙂 Tosin taidan ostaa seuraavalla Extrapiste-reissulla jotain puhdistusainetta ihan niitä varten, sillä sellaista ei äidin siivoustarvikelaatikossa ole. Hänen aikanaan tummumista ei tainnut vielä olla; on yli 20 vuotta siitä kun äiti (ja sisarukseni) myivät Tuulentuvan minulle.
Sain siivoukseen ja muisteluihin menemään koko päivän. Mutta nyt on puhdasta, ja kausivalonkin jo ripustelin valkoisten pokien kunniaksi! Ja tuli todettua, että kyllä ne muutkin katot, kylppärin maalauksen raikastamisen jälkeen, on maalattava. Mutta se on ensi kesän juttu se.
Tänään olisi siis hyvinkin voinut lähteä metsään sieniä etsimään tai patikalle, mutta täällä on HYYTÄVÄN kylmä, + 5 C, tuulee pohjoisesta ja koko aamupäivän on satanut. Kuin lokakuussa! Siispä vähän kaappien tyhjentämistä, – vielä on isoja neuleita, toppahousut ja pari ulkoilutakkia vietäväksi Smukiin. Kun en pidä niitä edes täällä, niin en. Kiertoon!
Puutarhurin majasta tilasin kesällä pikkumökin eteiseen seinäkoukut.
Eivätkös ole mukavan näköiset?
Nyt on edes vähän sieniä! 😊
Siis ei ulos, mutta voisin kokkailla huolella jotain hyvää LappItalia-henkistä. Eilen olikin perisuomalaista: siikaa ja lyttypottuja, – olihan suomalaisen ruoan päivä.
Ja ehkä tänäänkin on leffailtapäivä. Eilen illalla löysin Netflixistä Puhalluksen (The Sting. Robert Redford ja Paul Newman vuodelta 1973). Kävin sen aikanaan koulukaverini kanssa katsomassa, ja se jätti jäljen. Puhallus on Pehtoorin kanssa joskus 80-luvulla VHS:nä vuokrattukin.
Ja LP:n ostin heti kun se ilmestyi ja sain rahat säästetyksi (24 markkaa); levy on puhki soitettu, sillä se oli varsinkin Toivoniemen vuosinani (1981- 1987) viikonlopun ruoanlaittomusiikkia! Scott Joplinin ragtime-musiikki sovitettuna tähän leffaan toi yhden sen saamista seitsemästä Oscarista.
Ainakaan meistä aika ei ole heikentänyt elokuvan hohtoa. Päinvastoin.
Remonteilla on tapana laajentua, eikö? – On tullut todistetuksi, että näinhän se on.
Kuukausi sitten olimme täällä pohjoisessa tekemässä vihdoin vanhan mökin terassiremppaa ja siinä ohessa päätin maalailla mökin kylppärin katon ja ikkunanpuitteet sisäpuolelta. Hommat tuli tehtyä, ja valkoinen maali ikkunanpielissä olikin niin onnistunut juttu, että nyt tälle ruskaLOMALLE tullessa auton peräkontissa oli kuin olikin kolmen litran tömppö maalia. ”Huvila & Huussi” – projekti laajeni eilen huussista huvilankin puolelle. Siis: myös mökin pikku kamarin ja pirtin ulko-ovenpielet ja ikkunoiden (x 5) karmit ovat olleet projektinani eilen ja tänään. Nyt tuntuu siltä, että enää en laajenna: huomenna viimeistelyt ja se on siinä! Hope so.
Kun Ilmatieteen laitoksella olivat tälle päivälle uhkailleet tänne rankkoja sadekuuroja iltapäiväksi ja aamupäivän vain pientä sumua, päätimme heti aamusta kahdeksan jälkeen (kun kerran yöunet olivat loppuneet taas kesken) lähteä tunturiin. Pitkästä aikaa Iisakkipään huipulle (454 m. mpy) ja rengasreittiä takaisin. Se on parin tunnin, seitsemän kilometrin leppoisa kierros. Ajateltiin, että mukava kiivetä korkealla: ”näkee kauas, vain taivas rajana”. Heh, eihän se ihan niin mennyt.
Vasemmalla kaunis Pääsiäiskuru. Kuten näette. 😄
Aika lämmin, tyven, toki usvainen, huipulla taidettiin taivaltaa pilvessä, oikeasti, ihan ilman mitään kemikaaleja. Sadetta ei ollut, mutta rillit huurussa ja kasvoilla tuntui kosteus. Oli mahdottoman hyvä hengittää!
Kamerakin oli repussa, mutta tyydyin räpsimään puhelimella kuvia, ja mökille palattua, notskilla lounasmakkaroita (kasvisnakkeja!!) paistellessa ja aurinkoa pilvien välistä ihaillessa kokosin kuvasaaliin videoksi. Eipä kovin hääppönen, mutta ruska, sumu ja Lapin luonto sentään vilahtelevat.
Eihän se sitten satanutkaan! Muutama ripsaus vain. Tällä mökkireissulle on luvattu sadetta suunnilleen joka päiväksi, mutta hyvin on tähän asti pärjätty ilman sitäkin. Tällä kertaa sateettomuus ei olekaan ihan niiiin paljon toivottua kuin elokuun alun remppapäivänä oli, mutta emme valita jos pilvettömäksi taivas repeäisi.
Tälle mökkilomaselle tultiin ruskaLOMALLE! Edellisella kerralla pari viikkoa täällä kuluivat työleirin merkeissä, ja sitten lopuksi muutama päivä ystävien kanssa ´oleillen´, kulkien kultamailla, tunturissa, notskipaikalla höpötellen ja paistellen makkaraa, illansuussa yhteisen pöydän ääressä. Nyt on ajatuksena, että chillaillaan, patikoidaan, ehkä vielä vähän maalaus- ja talkkarihommia muutenkin, mutta vankka aie oli lähinnä sienestää, patikoida päivittäin ja loppuaika luppoilla.
Sienestystä on jo yritetty. Lähimetsässä olen piipahdellut jo kolmena iltana, eilen käytiin aamupäivällä meidän ”mustatorvisieniapajalla”. Nope! – Ei yhtäkään sientä koko metikössä! Ruskaa toki jo on. Ja kun välillä aurinko on pilpahdellut pilvien lomasta, niin näyttää keltaiselle, vihreälle, kauniille syksylle. Puron varressa makrolinssin kanssa näkee paljon…
Riekonmarja tunnustaa väriä!
Tänään oli aie huiputtaa joku lähituntureista, mutta koskapa – taas – sateen uhka oli iso ja kokopäiväksi kirjattu, niin päätimmekin siirtää Ivalon viikottaisen kauppareissun just tälle aamupäivälle. Eikä se sittenkään satanut. Ei kyllä ollut kovin aurinkoistakaan. 😅
Iltapäivällä mökkipihassa tyventä, auringon pilkahduksia, + 17 C, ihan hyvin tarkeni terassilla syödä.
Juhlaviikot Oulussa (meidän osaltamme, tällä erää) ohi. Olemme palanneet mökille.
Viikonloppuna vielä kukkafestivaaleilla, illansuussa Hupisaarilla (kuten monissa muissakin kahviloissa/ravintoloissa) oli oululaisia kuoroja esiintymässä: me istahdimme Kiikku-kahvilan aurinkoiselle pihalle iltapäivällä, kuuntelimme kun ONMKYn kuorosta osa esiintyi. Myös Kukkafestivaali Kajo sai hetkeksi huomiomme; kävimme ihastelemassa daalia-näyttelyä (60 erilaista!! Otsikkokuvassa mun lemppari.).
Sieltä jatkoimme Karjasillalle, jossa kesätauon jälkeen viinikerhon tapaaminen. Tarjolla erinomaisia viinejä: Soave voi olla muutakin kuin kepeää kesäviiniä ja Etelä-Ranskan Châteauneuf-du-Pape-viinit on toki tiedetty vahvoiksi, silti lempeiksi, samettisiksi laatuviineiksi, mutta että saimme maistaa ja nauttia kolmea sellaista samalla kertaa.
Eikä siinä vielä kaikki! Ruokaisaa salaattia ja jälkkäriksi kakkua, joka oli parasta, mitä olen pitkään aikaan syönyt – ja meillä oli sentään rotissööriviikonloppu vastikään takanamme. Minulla on nyt resepti siihen: tulette vielä kuulemaan siitä!
[Oulun Teatteri ja kirjasto Saari]
Ystävien, viinien ja herkullisten tarjoomusten jälkeen lähdimme elokuun tyvenessä, sinisessä illassa kohti kotia. Täysikuu kaupungin yllä, kulttuuripääkaupungin elokuu huipentui ilmakitaransoiton MM-kilpailuihin Delta Life -tapahtumassa ja mentiin sinnekin toviksi mukaan juhlahumuun. Kuin olisi oltu ulkomailla.
Eilen aamupäiväpyöräilyn jälkeen kokkailin, leivoin mustikkapiirakan, ja Juniori muksuineen tulivat syömään: teemana oli ”laidunkauden lopettajaiset”. Olihan se lapsille kerrottava, mikä on laidunkausi. En toki minäkään 11- tai 7-vuotiaana ollut sellaisesta kuullutkaan. 🙂
Tänä aamuna klo 8.20 lähdettiin kotoa. Nyt mökillä, – ja on jo ehditty asettautua, käydä lähimetsässä, syödä … oikeastaan tuntuu, että nyt juhlaviikot jatkuvat. Vähän erilaista täällä kuin kulttuuripääkaupungin humussa, mutta juhlaa tämäkin.
Oulun ”ulkomuseon” oma Turkansaari-perinnesukkamalli lanseerattiin jo viime vuonna, mutta minä näin lanka- ja ohjepaketin ihan vastikään. Oli aie tehdä täksi päiväksi Pehtoorille sellaiset, mutta paketin hankkiminen on aina unohtunut. Olen sitten pitkin kesää neulonut jämälankasukkia ainakin kymmenet.
Yle Areenan Gran Hotel [olipa melkoista ”rallia” kaikki kolme kautta, suunnilleen yksi vainaja/jakso, läsäreitä pitkin poikin, kieroiluja ja aina sopivasti Julio paikalla, mutta Javier! – riemullinen hahmo. Pukujen ja miljöön upeus, kauniit näyttelijät, symppis, älykäs ja oikeudenmukainen Ayala] ja Forsyten suku [tykkäsin minisarjasta hyvin paljon, – britit osaavat nämä historialliset draamat] on tullut katsotuksi ja samalla neulottua, automatkoillakin puikot on heiluneet ja solisluun murtumaa potiessa pienet lankakerät muuntuivat talven varalle varpaiden lämmikkeiksi.
Sukkia on siis jaettavaksi asti korillinen (keväältäkin ainakin viisi paria), mutta nämä Turkansaari-sukat olisivat olleet niin hyvä saada jo tänään valmiiksi: on meidän hääpäivä (43.) ja meidäthän on juuri siellä Turkansaaressa vihitty. Noh, ehdinpä nuo tehdä vaikka jouluksi. Ja tekisi mieli aloittaa myös joku isompikin juttu nyt syksyn tullessa…
Taito-shopista etsin myös Tervatynnyri-pipareita, joita oli myynnissä Turkansaaressa silloin kun kävin katsomassa tervahautaa. Ostin silloin yhden paketin, ja maistelimme niitä ystävien kanssa mökkireissulla. Aika hyviä, sopivan tervaisia olivat, ja olisin nyt ostanut toisenkin ”veneellisen”, mutta eipä niitä ole enää näkynyt missään myynnissä.
Tänään lanka- ja ohjepaketin hakumatkalla pyöräilin myös Ainolan puistoon: olen käynyt siellä nyt joka päivä tällä viikolla.
Kajo-kukkafestivaali on kiehtova. Ja vielä löysin uusiakin teoksia. Mm. kasvihuoneeseen tehdyn ”kappelin”, jossa lauantaina vihitään useampikin pari avioliittoon, käytävällä on ”Mielikki” (Kalevalassa metsänjumala Tapion viisas ja lempeä puoliso, metsän emäntä ja villieläinten hoivaaja).
Eilen iltapäivällä alueella oli myös polkupyörien kukitusta: olin ensimmäisten joukossa jonossa, ja niinpä Trekkini keulassa on nyt kukkaseppele.
Tämän kesän kilometrisaldo on vasta 2000 km, mikä on vain noin 2/3 siitä, mitä yleensä on heinäkuun lopussa, mutta ”meriselityksiä” tähän löytyy: kuusi viikkoa pyöräily oli ehdottomasti kielletty (se solisluun murtuma etc.) ja sateita on ollut paljon. Mutta toisaalta olen kyllä ajellut vähintään parikymmentä kilometriä oikeastaan jokaisena sellaisena päivänä, kun se on vaan ollut mahdollista. Ja sekin on ihan hyvä ja riittävä tavoite ja taso. Ja onhan se mukavaa.
Kapitulin toinen päivä alkoi, ja jatkui aurinkoisena, lämpimänäkin. Kesä oli palannut, mikä tietysti jo aamulla ilahdutti.
Grand Chapitren eli Suurkapitulin 2026 kapitulilounaat nautittiin Oulussa Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotena kaupungin kolmessa kilpiravintolassa: Lasaretti, Radisson Blun juhlaravintola Toivo sekä keskustassa sijaitseva Puistola. Ja kaikki ravintolat toteuttivat menut samoista perusraaka-aineista: sieniä, poroa ja kalaa. Ja jälkiruokana hillamisua! Kuin meidän mökkimenussa!
Mutta oli annokset jotain ihan muuta kuin Hangasojan mökin pirttipöydän ääressä. 🙂
Tiedättekös mikä oli parasta? – Perunagratiini! Ja samppanja! 🙂 Ja nieriän päällä ollut tervasiirappi; sitä olisi saanut olla enemmänkin.
Jälkkärinä Lasaretissa, kuten kahdessa muussakin kilpiravintoloissa, oli Hillamisu. Muistanette, että talvella oli rotissöörien reseptikilpailu, jossa minäkin olin finalistien joukossa kilpailemassa ja sijoituin Hillamisullani jaetulle toiselle sijalle. Kaikille lounasravintoloille oli annettu kilpailureseptini, ja niiden tuli toteuttaa oma versionsa siitä (vas. Toivo, Lasaretti, Puistola, alla minun versioni, vanha, toimiva resepti siihen täällä ja kilpailussa reseptistä oli tämä versio). Olin tietysti aika otettu, että näin oli tehty. Kauniita annoksia oli toteutettu, – olen oikeastaan jäävi kommentoimaan … vain Lasaretin versiota (kesk.) pääsin maistamaan.
Lounaalta lähdimme kävellen Hupisaarille Kukkafestivaalia ihailemaan, ja sitten toviksi kotiin huilaamaan.
Iltajuhla Grand Diner oli Oulun Musiikkikeskuksessa (Madetojan sali). Se nyt ei varsinaisesti ole huippuruokaravintolana tunnettu, mutta siellä on kuitenkin iso keittiö ja sali, johon me kaikki liki 400 illastajaa mahduimme.
Kesäkuussa kerroin pukukoodista, ja uudesta ompelijasta: 15 vuotta vanha, Kiinasta tuodusta silkistä tehty ja nyt sopivaksi ja istuvaksi muokattu pukuni tuntui omalta. Ihan turhaan olisin uuteen tuhlannut. Pehtoorin smokkia ei tarvinnut kaventaa, eikä kyllä löysäilläkään. 🙂
Myös illallisen menu oli suunniteltu ja toteutettu paikallisista aineksista. Reseptikilpailun voittajalla, nahkiaisnigirillä aloitettiin, – ja ilta jatkui liki puolille öin. Meidän pöydässä oli rotissöörejä Lahdesta ja Helsingistä, – tutustuttiin ja viihdyttiin hyvin.
Minä olin yksi harvoista, joka olin maistanut voittaja-nigiriannoksen silloin kilpailussa, — noh, ei tämäkään ”alkuperäiselle” maistunut, ja huippukastike puuttui kokonaan, mutta mukava että nahkiaistakin (yhtä Oulun perinneruoista) oli mukana.
Keskellä oleva puikulaperunasosekeitto frittirössyllä oli sekin hyvää, – olisipa ollut vielä kuumaa. Poro oli mureaa ja maukasta, ja erityisen hyvää oli se, että kastiketta tuotiin lisääkin. Kuusamon Gruyére kesäkurpitsahillokkeen kanssa oli sellaista, jonka joskus laitan tarjolle minäkin. (Kuvista huomannette, että presse honoraire (~ entinen tiedottaja, ja entinen valokuvaaja, entinen innostunut harrastelijarotissööri, ei Canoniaan kapituli-illalliselle roudannut. Samsungin ”ei-niin-hyvää-kameraa” en ole edes opetellut hyödyntämään kunnolla.)
Päällimmäisenä viikonlopun annista mielessä on kohtaamiset; aivan selvästi me ollaan (nykyisin) mahdottoman paljon vain keskenään, eivätkä keskustelut kovin vilkkaita kotona aamupuuron ääressä tai mökki-iltana ole. ☺️Tulipahan puhua pulputettua (ihan liikaa, muttaku..)
