Elämänkulku loppuineen, alkuineen on ollut meillä läsnä ja mielessä, elettävänä viime päivinä. Vuosinakin.
Totesimme Pehtoorin kanssa, että nyt omassa perhepiirissämme olemme se vanhin elossa oleva sukupolvi, nyt meidän molempien puolella on enää kolme sukupolvea, ja me olemme se vanhin!
Ja samaan aikaan on oltu, iloittu ja yhdessä eletty perhepiirin nuorimman kastejuhlassa.
Pienet, aurinkoiset, välittömät, hyväntuuliset ristiäiset olivat eilen tyttären kotona.
Meidän perheen kastemaljassa on tämän jälkeen jo kuusi nimeä: meidän muksut ja heidän molempien kaksi lasta.
Tyttärentyttäret ovat …
Kaksi lasta ja neljä lastenlasta! 🩵🩷🩷🩷 Mumminelämää! Paljon olen saanut!
Tänään aamulla silitin oman kastepukuni, pian 68 vuotta vanhan kastemekkoni, jonka äitini sisar on ommellut. Sitä on minun jälkeeni käyttänyt tyttäreni, ja vajaa kolme vuotta sitten tyttärentyttäreni sai se yllään kasteen ja nimen. Ylihuomenna saan pukea sen tyttäreni toisen, helmikuussa syntyneen tytön päälle. 💗
Aamulla silitin myös oman mustan housupukuni ja valkoisen silkkipaidan. Tänään saattelimme Pehtoorin äidin taivasmatkalle. 🤍
Viime päivinä, tai oikeastaan jo aikoja sitten, olen tullut ajatelleeksi, etten oikeastaan haluaisi puhua anopista, – siihen kun usein liittyy jotain kaihertavaa, eikä meidän kesken kaihertanut. Minulle hän oli ensisijaisesti Maija-mummu, miehen äiti, lastemme mummu, Jäälin mummu, tai ihan ”vaan” Maija. Hän ehti olla puolivuosisataa osa minunkin elämääni, monissa vaiheissa, eikä koskaan kaukana.
Nyt oli aika, ja nyt meillä on ikävä.
Täällä, Pohjantähden alla, on nyt kotomaamme Mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme. Täältä on, kun kukkaselta, aika lyhy meillä iellä elo loppumaton, niinkun enkeleillä. Täällä sydän huokailee, ja itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsee, ja silmä riemun näyttää. Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä; Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä.
Haukiputaan Runtelinharjulle on tehty uusi näköalatorni (korkeus 14,2 metriä), jonne ajattelin tänään mennä käymään ja kavuta katselemaan lintuja ja merta.
Tiesin, että se on Isoniementien päässä, ”siellä hiekkamonttujen” takana. Sen risteyksen ohi olen pyöräillyt varmaan kymmeniä kertoja, mutta enpä ole metsäautotielle ja mökkiteille saatikka poluille koskaan poikennut.
Ei varsinaisesti ollut tänäänkään tarkoitus, mutta tulipahan poikettua: poikettua sinne sun tänne.
Jos olisin mennyt vaikka kännykän karttaohjelman ohjaamana niin edestakainen reissu olisi ollut korkeintaan 40 km.
No en mennyt: tulinpa sitten tehneeksi 50 kilometrin lenkin.
Mutta kannatti se. Käyn joskus uudelleen, tosin silloin kuljen vähemmän pikkupolkuja pitkin ja vähemmän hiekkamonttujen (jotka olivat aivan valtavat!) pohjia polkien.
Harju on Perämeren rannikon korkein kohta (silti vain 30 m mpy), metsäpolkuja on paljon, maasto mukavan kumpuilevaa. Tänään aurinkoista, lämmintä, itikatonta (ainakin vielä), hiljaista. Metsässä kulkeminen saa mielen tyyntymään, usein ´ajattelemattomaksi´. Siis tilaan, jossa ei pohdi, ei mieti, ei sure, ei odota, ei suunnittele, ei kertaa mitään. Vain on. Tai kulkee ja elää siinä hetkessä.
Lopulta löysin tornin, jonne reitti on erittäin hyvin merkitty, – kunhan vaan tulisi katsoneeksi ajoissa opastaulua. Kapusin 60 porrasta ja juuri kun olin ylhäällä ja vielä jäinen Perämeri avautui edessä, kuulin honklatusta etelästä: joutsenet tekivät ohilennon. Olipa ilo. 🩵🤍🩵🤍🩵🤍🩵🤍
Sanomakellot soivat tänään puolenpäivän aikaan. Hiljaa ne soivat, ja tänäänkin ne perinteen mukaan kertoivat eletyistä vuosista, niiden määrästä.*
Pyöräilimme Pehtoorin kanssa Kiiminkiin, ja kun ei ollut muita ja kun ystävällinen suntio oli luvannut tulla aukaisemaan ovet, menimme kirkkoon sisälle.
Aika harvoin sanomakelloja kuulemma enää halutaan soitettavan, varsinkaan kaupungeissa niistä eivät monet (nuoremmat) edes tiedä.
*Yleensä soitto alkaa huomiokelloilla: perinteisesti iso kello lyö kolme kertaa kun edesmennyt on mies. Naiselle huomiokellot soitetaan pienellä kellolla. Huomiokellojen jälkeen vainajan elämän täydet kymmenet vuodet soitetaan ison kellon lyönneillä, ja sitten vuosikymmenten perään soitetaan yksittäiset vuodet. Tämän jälkeen on loppusoitto, usein niin, että iso ja pieni kello lyövät vuorotellen 20 sekunnin välein noin 10 minuutin ajan.
Enemmän sanomakelloista ja niiden historiasta kirjoitin silloin kun oli aikaäidin sanomakellojen soida.
”Mutkaisilla hiekkateillä” on ystävämme K:n (hän on yksi ”Amici”-porukastamme) esikoiskirja.
Kirjan viralliset julkkarit olivat Isossakyrössä pari viikkoa sitten, – mutta ei me Lapin mökiltä sinne ajeltu. Eilen kuitenkin pääsimme kirjailijan kotiin ”varjojulkkareihin”, jotka vietettiin meidän viiden hengen porukalla. Ennen meidän Amici-poppooseemme kuului myös M., joka eilenkin oli hyvin vahvasti mukana mielissämme ja jutuissamme. Onhan tämä kirja syntynyt osana suruprosessia, ”surusta versoi kirja”. Vaikka kirja syntyi osana suruprosessia, se ei ole surukirja.
Kirjan esilehdillä on runo, minun mielessäni ne ovat myös kuin alkusanat.
Uteliaisuus
Avaan oven historian huoneeseen.
Ei siellä tuoksahda arkistojen pöly.
Ei tuoksu.
Siellä oli elämä, elämää, kaikki.
Siellä on.
Mielestäni runo on hyvä esittely kirjaan, ja sen aiheeseen, kauniiseen kieleen, siihenkin, että kirja on historiakirja, elävä sellainen. Romaani on täynnä elämää, sellaisena kuin se oli 1800-luvun lopussa suomalaisessa yhteiskunnassa, erityisesti säätyläisten keskuudessa. Yhteiskunnalliset muutokset, autonomian ajan loppuvaiheen uudistukset monilla elämänaloilla, koulutuksen merkityksen kasvu ja naisten asema ovat kehyksiä ja taustatekijöitä hiekkateillä ja sen varsilla kuten hyvässä historiallisessa lukuromaanissa ainakin minun mielestäni kuuluukin olla. Ja rakkauttakin kirjassa on. Sekin kuuluu tähän kirjaan.
Romaani on siis vähän myös tietokirja 1870-luvun säätyläiselämästä ja Oulun ja Pohjanmaan elämänmenosta. Kuten K. itse toteaa: ”olen istuttanut tarinan mahdollisimman todenmukaiseen historiakehykseen tarkoituksenani tarjota lukijalle tietoa ja viihdettä.” Tarkoitus on vienyt hyvään tulokseen; kirja on tietoa ja viihdettä, sellaisena oikein mukava lukuromaani.
”Mutkaisilla hiekkateillä” tulee myyntiin Oulun Kirjakauppaan (ent. Rosebud). Ja kustantajalla sitä on tietysti: Ethene-kustantamo . Linkin takana kirjan esittely ja tilausmahdollisuus (halvempi kuin Akateemisen tai Suomalaisen verkkokaupoissa. ) Ja toki kirjailijalla itselläänkin on kirjojaan myytäväksi asti: kirstihpaavola at gmail.com Sähköpostilla voit tilata suoraan.
Ja onhan minun tietysti hoksautettava, että eikös kirjassa ole aika mukava kansikin? Valokuvaaja on ollut paikalla. 🙂
Elämä on ollut viime päivät mukavan valoisaa ja hyvää, paljon tekemistä, toistasataa kilometriä pyöräilyä uskomattoman upeassa kevätsäässä ja mukavia kohtaamisia.
Torstaina olin yliopistolla. Siellä oli kirjajulkkarit. ”Naisten Oulu – Pohjoisen kaupungin historiaa” –yleisöluentosarja on parhaillaan menossa (ohjelma täällä) ja se pohjautuu samannimiseen kokoomateokseen. Luennon ja kirjan takana on kollegoitani yliopistovuosiltani, ja kun yhden kuvankin kirjaa varten kävin ottamassa, kutsuivat minutkin julkistusjuhliin. Olipa mukava tavata ja tovi jutskailla tuttujen kanssa. Ja mukava oli myös se tunne, joka tilaisuudesta lähtiessä oli: se tunne, että on hyvä, että työurani on jo ohi, on ollut jo pitkään ohi. Enää en jaksaisi/haluaisi … Ja jos yliopistomaailma olisi aikanani ollut sellainen kuin nyt olen ymmärtänyt sen olevan nyt, en varmasti olisi niin paljon pitänyt työstäni, työyhteisöstäni, kaikesta siitä, mihin olin yli 30 vuotta sitoutunut.
Perjantainakin oli pieni ”juhla”: muksuille (ja Juniorille) tortillakestit. Tein huolella, monenlaisin täyttein, mm. parhaan guacamolen ikinä. Samalla vanhalla reseptillä, mutta jotenkin tähtien asento tai avokadojen laatu olivat niin hyviä, että lisuke oli ihan ylivertaisen hyvää.
Eilinen päivä menikin sitten vähän isompien kekkereiden parissa: oli meidän vuoro järjestää viininmaistiaiset. Samalla taidettiin viettää meidän La Festan 18-vuotissynttäreitä. Aamulla kun katoin ”kesäkeittiömme” pöytää iltaa varten, ajattelin taas kerran, että alan järjestää vain brunsseja, ainakin näin keväisin. Aamupäivän valo siellä on niin kaunis; harvemmin siellä tulee kuitenkaan aamiaisia/brunsseja syötyä.
Mutta tietysti silloin, kun on ruokavieraita ja/tai mitä tahansa juhlia, on Festa ehdoton, mutta kaikki nämä Festan 18 vuotta me on ukkelin kanssa viikonloppuisin syöty siellä; myös silloin (siis useimmiten) kun ollaan vaan kahdestaan. Erottuupa eläkeläisten arki ja viikonloput edes jotenkin. Ruokapöytään mennään ulkokautta. 🙂
Eilisestä maisteluteemasta päättäessäni sain ammattilaisapua. Pyysin vinkkejä parsaruokia varten, joten Alkon valikoimien erikoiseristä löytyikin kolme riesling-rypäleestä tehtyä valkoviiniä (+ yksi kanadalainen puolimakea, jota maistelimme pähkinöiden ja juuston kanssa) ja punaviineinä oli Grenache/Carnacha -lajikkeen viinejä. Tämä rypälehän on usein sekoiteviineissä, mm. Châteauneuf-du-pape-viineissä Ranskassa, ja se on tärkeä osa monia espanjalaisia viinejä.
Illan teemaksi runoilin: ”Tuttu rypäle kaukana kotoa ja Suuri, pieni rypäle”. Lehtinen, jossa tietoa viineistä ja menusta etc. on alla! (Prujun sivut ovat vähän hassussa järjestyksessä koska pdf on ”tulostusmoodissa”.
Kylmäsavulohi-parsapiirakka oli (ainakin minulle) vähän pettymys, Kellogg´s parsa taatusti tykätty, scampi-reseptiin palaan myöhemmin, mutta tässä kuva pistaasijuustokakusta!
Ohje on suoraan Valion sivuilta. Tehdessä vähän mietin, onko tämä sittenkään hyvää, mutta olihan se!! Tekeytyminen jääkaapissa oli tarpeen. Ohje on neljälle hengelle, mutta minusta siitä riittää hyvinkin kuudelle. (Erinomaista pistaasitahnaa on Oulussa mm. Torin Lihamestarilla ja Lidl on tunnetusti edullinen hyvien, tuoreiden manteleiden, myslien, pähkinöiden kauppa: puolikiloa tuoreista suolattuja pistaaseja alle 9 €!) Tätä teen varmasti toistekin.
Ja tänäänkin on oltu kirjajulkkareissa. Kerron niistä ja kirjasta huomenna!
Reilun kolmen viikon mökkiluppoilun, hiihtämisen ja melkoisen erakoitumisen jälkeen siirtyminen citylifeen ja ajankohtaisiin puuhasteluihin kotona ja kaupungissa, liikkumiseen pihalla (tämä koskee vain Pehtooria, naturalmente) ja pyöräteillä.
Pari kotiutumispäivää. Kaikenmoista päivittämistä: hiusten leikkuu, jää- ja ruokakaapin täydentäminen, postit, hautuumaa, sopimisia, kutsuihin vastaamista, parit kirjajulkkarit tiedossa, hautajaiset ja ristiäiset edessä, ja uutisten liikalukua. … Elämää on.
Turhaanpa näitä luettelen. Päivä kerrallaan, ajatukset tähän päivään, tähän hetkeen. Aika hyvä nyt on.
Pääsiäinen 2026 jäänee ainakin minulle mieleen aurinkoisena, lumisena, mökkeillen perheen kanssa.
Eilen pääsiäispäivänä (<- kuva lankalauantailta) oli aika pilvistä, mutta ei se estänyt meitä ulkoilemasta, eikä syömästä ulkona. Lounas kirjaimellisesti ulkona: mökin notskipaikalla, Tuulensuojassa.
Siinä ohessa, ennen ja jälkeen lasten kanssa tepasteltiin pitkin puronvartta kestohangilla, Eepi laski liukurilla mäkeä mökkitontilla, lämmiteltiin saunaa, kaivettiin puron kuivempi uoma pohjaan asti: piti nähdä onko siellä vettä vai ei. Ei ollut: umpi jäässä oli se.
Saunottiin, pelattiin korttia, Yatzya ja neljäksi meillä oli varattuna keilaus Saariselkä Bowlingissa. Se kun on lapsista (varsinkin Aasta) mahdottoman mukavaa. Tehtiin (lasten pyynnöstä) tyttöjen joukkue ja poikien joukkue, ja sitten vielä kisa joukkueiden sisällä. Ja mikä parasta – kaikki keilattiin tosissaan, lapsilla tietysti prompterit; olisi saanut olla minulla ja Miniälläkin sen verran moni pallo lipsahti ränniin, vaikka muka ollaan ihan normihyviä, ´yleensä´ ainaskin. Ja mikä parasta Aa oli paras pojista ja Ee tytöistä! Eikä todellakaan ”annettu” heidän voittaa.
Keilauksen jälkeen Fianoon pizzalle ja ekakertalaiset siellä olivat tyytyväisiä napolilais-saariselkäläisiin pizzoihin.
Tänään sitten paluu kotiin. Tämä mökkirupeama oli minulle ja Pehtoorille pisin yhtäjaksoinen pätkä Hangasojan varressa: 22 vrk! Mutta ei pitkäkään mökkeilyaika tehnyt kotiinlähtöä yhtään helpommaksi kuin se tavallisti on; ihan hyvin olisin voinut jäädä vielä viikoksi. Samaa mieltä oli Pehtoori, ja myös Apsu!
Silti lähdettiin pääsiäisen paluuliikenteen sekaan, vähän ounastellen, että matkaan voisi mennä kauan. Kauemmin kuin sen kuusi tuntia joka tavallisesti talvirajoituksilla yhden lyhyen lounaspysähdyksen kanssa menee.
Juniorin porukka lähti heti kahdeksan jälkeen, meillä meni vähän aikaa siivoillessa ja pakkaillessa ja pääsimme tien päälle vasta puolikymmeneltä. Tiet sulat ja melkein koko matkan Rovaniemi – Oulu välillä satoi vettä, lämmintä kuten yleensä vapun aikana (+ 5 C) ja puolimetriset hanget jäivät Napapiirin pohjoispuolelle, Kemin jälkeen vain metsänreunoissa näkyi jotain lumikaistaleita. Merkillistä, pelottavaa on tämmöinen talvi.
Mutta entäs liikenne ja autoletkat? – Tuskin koskaan on ollut niin vähän liikennettä. Vain yksi ohitettava rekka koko matkalla, pari vastaan tulevaa. Ensimmäiset jonossa ajamisen kilometrit vasta Iissä; se on aina pullonkaula ja hidaste, mutta tänään sekin pikkujuttu! Olimme tasan kolmelta kotona! Talvirajoitukset, yksi pysähdys, pääsiäisen liikenne, nopeusrajoitusten mukaan ajaen 5½ tuntia. Taisi olla ennätys talvikelillä. Ei valitettu.
”Lienee jopa mummin onnenpäivät …” , totesi Tyär Järvenpäästä kun perhechatti keskipäivällä raikasi ja kuvia ja viestejä vaihtui.
Oikeassa oli.
Ollaan yhdessä ulkoiltu, pelattu (ristiseiska on nyt kova juttu!), istuttu ruokapöydässä. Ollaan nukuttu (ainakin osa meistä), nautittu auringosta, käyty Kuukkelissa täydentämässä suklaamunakokoelmaa, lämmitetty saunaa (”minä sytytin, pappa laittoi palamaan”, totesi Eepi 7 v. yhteisestä saunanlämmityspuuhasta), pääsiäisaarteen etsinnästä, on nautittu kestohangista, Tuulensuojan notskipaikalla lounaasta, hengailusta, oleilusta, — ja sanoinko jo, että auringosta! Varjossa + 4 C, auringossa tyven ja lämmin ja silti kunnon hanget. Lapset ovat juosseet kestohangilla, kulkeneet lumikengillä, …
Aika säikähtynyt o meidän brunssipöydän pupu!
Tänään iltapäivällä ajeltiin Saariselälle, rinteille. Ajatuksena oli, että menemme hissillä ylös, Kaunispään Huipulle legendaarisille munkeille, ja että sitten kävellään alas. Mutta kun oli ´pakko` ostaa edestakainen lippu, niin ajeltiin mennen tullen ylös ja alas.
Pääsiäislauantai, hissijonot aika lyhyet, rinteet näyttivät olevat vähintäänkin hyvässä kunnossa, aurinko paistoi siniseltä taivaalta — mikä nostalgia!!! Ja ihan hillitön ikävä mäkeen!
Viime vuosinakin olen käynyt – edes – pääsiäisenä mäessä. Edelleen sukset, monot ja kypärä ovat täällä tallessa, – ja kuinka olisin tänäänkin halunnut pojanpojan kanssa lähteä laskemaan. Urheilijapojalle näyttää ja opettaa kuinka laskeminen on vaan niin mukavaa.
Vuosikymmeniä Saariselän rinteissä kulkeneena nostalgia tänään aurinkoisilla rinteillä oli valtaisa, liki kipua tuottava! Mutta kun! Niinhän se lääkäri totesi, että ”osteopenian yms. tässä vaiheessa on jo välteltävä kaikkea sellaista, mikä ei oikein ole hyväksi… Hiiten moiset ohjeet, mietin tänään.
Mutta onneksi oli mukana muksut, jotka veivät ajatukset muualle ja jätin hakematta sukset liiteristä! Luopumiseen on totuttava. Siispä käristystä ja puikulamuusia tekemään… Ja niinhän oli iltakin oikein mukava ja vallan hyvä kaikin puolin.
Hiihdot on nyt hiihdelty. Tavoitehan oli yli 600 km, mutta tuloksen jäämiseen vajaaksi vaikuttivat monet ulkoiset tekijät, mm. sellainenkin pikku juttu, ettei ole ollut Oulussa eikä Lapissa latuja, tai niitä on ollut paljon tavallista vähemmän ja ne saatiin paljon tavallista myöhemmin.
Myös tammikuun mökkiviikkojen pitkä, kireä pakkasjakso piti minut pois niiltäkin laduilta, joita edes oli. Kausi alkoi vasta helmikuussa, ja silloin olin pari viikkoa Järvenpään reissulla. Selityksiä siis on!
Neljän ladun risteyksessä (Laanila, Hirvaskuru, Vahtamapää, Rumakuru) oli perinteinen pääsiäisen latukahvila (Saariselän VPK), mutta hiihtelin ohi, johti Luulammen tupaa ja kahvilaa.
Mutta nyt on kausi lopussa. Ehkä huomennakin käyn vielä kympin nautiskelemassa – sikäli kuin massiivisen Vaskoolihiihdon kilpahiihtäjien sekaan mahdun… Mutta muutoin pääsiäisen aikaan en enää hiihdä, en vaikka nyt olisi mitä parhaimmat säät ja kelit. Minulla kun on seuraavina päivinä parempaakin ja merkityksellisempää tekemistä kuin sivakointi pitkin tuntureiden kupeita ja kurujen pohjia, ja parempaakin seuraa kuin äänikirjat ja omat ajatukset.
Huomenna Juniori perheineen tulee! Joten silloin kun minulla on mahdollisuus mummeilla ja kokkailla perheelle hiihtäminen ei ole vaihtoehto. Hyvillä mielin vien sukset liiteriin, monot kaapin perälle ja olen ihan tyytyväinen tämän talven kilometrimäärään.
Rumakurun molemmilla tuvilla ja notskipaikoilla oli paljon hiihtäjiä evästelemässä ja huilaamassa.
Kiilopää Luulammelta päin.
Minä jaksoin Luulammelle asti … Kahvila ihan täysi. Ja minun tunnelmointiin ihan liikaa ääntä. Lapin luontoahan tuokin on, siellä voisi nauttia retkeilystä ja rupattelusta, ei kilpaa kailottaessa. Kahvin ja lohileivän nautittuani lähdin paluumatkalle. Sää paras mahdollinen, melkein juhlallinen, keli kohtuullinen, – kaikkea muuta kuin lentävä!
Samaa reittiä takaisin: yhteensä 23 km. Heittämällä yli ”tarkistetun tavoitteen”.
”Pressikuvan” 😂 ja mitalin kilometreineen yhdessä tekoälyn kanssa värkkäilin. Eivät tunturit, eikä hiihtäjä ole oikein näköisiä, mutta sukset on oranssit ja mitalissa oikeat kilometrit! Hiihto on hyvä harrastus.
Huomenna saavat kilpailuhenkisemmät, parempikuntoiset hiihdellä kilpaa Vaskoolihiihdossa, mitä ryhdyn viettämään pääsiäislepoa ja -eloa.
PS. Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on täälläkin kävellyt talvikävelyreittejä ja pikkuteitä pitkin melkein saman kuin minä hiihtänyt. Kukin tavallaan.
