Näillä mennään

Enpä olisi uskonut, että hiihdon jälkeisessä endorfiinin huumassa heittäydyn kerta kaikkisen innokkaaksi kauppa-asioille, mutta niin vain kävi.

Ei muuta kuin ”ykköset ylle”, maski naamalle ja kaupunkiin. Ensin halliin, sitten Torin Lihamestarille ja vielä markettiin. Uusia reseptejä ”takataskussa” ja suunnitelma kahden hengen ”kynttiläillallisesta”. Ajatus oli tehdä kuvakooste Burgundin padan valmistamisesta ja maa-artisokkaherkun houkuttelevuudesta, mutta —

Palaan reseptien kera asiaan tulevina päivinä, mutta jo nyt on todettava, kannustettava, että kyllä kotona kokkailu kannattaa. Rentouttaa se, ja maistuu.

Ilta takkatulen, kirjan, netin, Pehtoorin riddarin, kynttilänvalon äärellä… Ja koronaa kiroten ja miettien sitä, vähän sitä peläten, myös siitä ahdistuen, … Ja sitten päättää, että ei tässä hätää.

Onkohan se vain päätettävissä?

Kotiruokaa kotona

Tänään kotona. Sarjassamme ”kotiruokaa kotona”.

Viime vuonna telkkarin kokkisodassa Arttu Harkki (joka yllätyksekseni paljastui melkein vegetaristiksi, ei ainakaan syö punaista lihaa) teki kalkkunajauhelihapihvejä. Ohje on tosi simppeli ja pihvit valmistuvat nopeasti.

Arttu Harkin kalkkunajauhelihapihvit

400 g kalkkunajauhelihaa
0,5 dl korppujauhoja
2 rkl worcester-kastiketta
2 rkl soijakastiketta
1 tl paprikajauhetta
2 rkl öljyä
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 rkl sileää dijon-sinappia

Sekoita kaikki ainekset yhteen ja muotoile halutun kokoisiksi pihveiksi.
Paista pihvit pannulla molemmin puolin, kunnes kypsiä.

Harkin pihvit tulivat hampurilaisiin (ks. koko settiin ohje täältä KLIKS),
mutta koska niihin ei tule kananmunaa, ne murenevat helposti.
Mutta sopivat hyvin vaikka riisin kanssa tarjottavaksi.

 

Tänään mausteiset, hyvin koossapysyvät, kevyet pihvit valmistuivat alla olevan ohjeen mukaan.
Ohjeen vohkin täältä.

Vähän monimutkaisempi ja hitaampi tämän mukaan on tehdä, mutta ei näissäkään kauaa mene.

Kalkkunajauhelihapihvit

    • 400g kalkkunan jauhelihaa
    • 1 dl vettä
    • 2 tl kanafondia
    • 1 kananmuna
    • ½ dl korppujauhoja
    • 1 pieni sipuli (70-90g)
    • 1 rkl vähäsuolaista soijakastiketta
    • ½ tl suolaa
    • ½ tl mustapippuria
    • ¼ tl maustepippuria
    • ½ tl paprikajauhetta

Laita astiaan vesi ja sekoita siihen kanafondi, lisää korppujauho,
sekoita ja anna turvota 10 min.
Lisää silputtu sipuli sekä loput aineet ja sekoita.
Anna seistä noin 15 minuuttia.

Muotoile taikinasta pihvejä ja laita ne leivinpaperilla peitetylle uunipellille.
Paista pihvejä 200 asteisessa uunissa 20 – 25 minuuttia.

Maustepippuri sopii näihin tosi hyvin, mutta varo, ettet laita liikaa.

Tarjosin näitä salaatin kanssa. Kyllästynköhän fetaan koskaan? – Tuntuu, että käytän sitä aina vain enemmän.

Lisäksi paistelin oheen sienilisäkkeen. Tätä meillä on tavattoman usein.

Ruskeat herkkusienet – oheen 

1 pkt ruskeita* herkkusieniä
1 – 2 valkosipulin kynttä
2 – 4 salottisipulia
2 – 3 rkl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Kuullota sipulit puolessa öljyssä.
Lisää öljyä ja puolitetut sienet.
Sekoittele, lisää lopuksi suola ja pippuri.
Anna olla miedolla lämmöllä,
välillä sekoitellen niin kauan,
että pääruoka on valmis.

(* ehdottomasti ruskeita.
Ne ovat napakampia ja maukkaampia kuin lötkööntyvät tavalliset.
Ruskeitakin alkaa olla jo lähes kaikissa marketeissa. )

Lisäksi meillä oli vielä toissapäiväiseltä ruoalta jäänyttä kermaviilikastiketta, ei välttämätöntä. Myös kermatilkalla ohennettu maustettu tuorejuusto sopii tähän tai Puljongin Paholaisen hillo. Sehän nyt sopii melkein mihin vaan. Paholaisen hillo on uus ketsuppi. 🙂

Talvikauneutta kaupungissa

Aamulla pakkasmittarissa – 25 C. Reipasta.

Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.

Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.

Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.

Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.

Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).

Auringonlaskuun lisäkauneutta toi halopilari.

Melkein olisi ollut ulkomailla koko päivän. 🙂

Tänään vain luettelo

Pakkasta, aurinkoa, fotojoogaa, hiihtoa, mahdottoman hyvä kalalisuke (pinaatti-munakokkeli + salainen juttu 😀 : kerron siitä tässä joku päivä), äidin kanssa pitkä puhelu (harvinaista nykyisin), Master Chef, sortuminen lukemaan iltapäivälehtiä, huonohko kirja (Ranskalainen valokuvaaja), .. . ei yhtään virettä kirjoittaa postausta. Kuvakin on kuukauden takainen.

Huomenna olen reippaampi. 🙂

Hiihtoa ja kuvia – siinä kaikki

Ei hassumpaa, mietin tänään ladulla kohti Ruskotunturia.

Tunturia? – Ollaanko taas pohjoisessa? Ehei, vaan Ruskotunturi on kymmenkunta vuotta sitten rakennettu ”keinomäki” Ruskon kaatopaikan jätevuoren päälle. Sinne on kaupungin keskustasta seitsemisen kilometriä, meiltä saman verran. Eipä ole koskaan tullut käytyä siellä mäessä, paitsi kerran kesällä oltiin Pehtoorin kanssa kävelyllä. Ja pyöräretkillä on joskus ajellut sen juurelle. Tänään olisi rinteet olleet auki, mutta en mennyt lähellekään, vaan kaarsin takaisin Auranmajalle ihan vaan pertsaa sivikoiden. Kymppiviikko on pohjoisen hiihtolomaviikko, mikä näkyi kyllä laduilla: porukkaa oli iltapäivän auringossa hiihtelemässä paljon.

Muuta tähdellistäpä en sitten olekaan saanut aikaiseksi. Kuvien tekoa ja tekniikoita koko päivä.

Ruokaa ja ”joogaa”

Nyt on uusi herkku löytänyt tiensä meidän ruokapöytään. Tänään täytettyjen broilerfileiden ohella meidän kahden hengen päivällisellä oli tällaista lisuketta: juuripersiljaa. Näyttää vähän porkkanoiden ja palsternakan risteytykseltä ja pikkuisen sellaiselta se maistuukin, – paitsi että on parempaa. Nuo tein siten, että leikkasin kannat pois, harjasin juuresharjalla (ei siis kuorita), leikkasin pitkittäin neljään osaan ja kierittelin rypsiöljyssä, minkä jälkeen pyörittelin seoksessa, jossa oli parmesanraastetta, mantelijauhetta ja ripaus suolaa. Sitten uuniin (+ 220 C) noin 25 minuutiksi. Nämä oli parempaa kuin karkki! Mikähän on juuripersiljan sesonki? Onko sitä saatavissa ympärivuotisesti? Täytyy perehtyä. Parempaa kuin palsternakka, josta pidän kovasti.

Ja jälkkäriksi eiliselle perhepäivälliselle tehtyä sitruunapiirakkaa. Eilen tarjosin sitä suoraan jääkaapista, mikä oli virhe. Tänään huoneenlämpöisenä se oli jo hyvää, pehmeää, sopivan kirpeää… Ohje täältä. Olen parempiakin sitruunapiirakoita leiponut, mutta ei tämä missään tapauksessa huono ole.

Tälle päivälle minulla oli agendalla paljonkin asioita, mutta sainpahan huushollatessa ja ulkoillessa kulumaan aikaa niin, että höpö-hopöksi meni päivän suoritussaldo. Yksi iso ”tuskien taival” tuli kuitenkin suoritetuksi. Uudella valokuvauskurssilla (Fotojooga – vierastan kyllä sanaa jooga. En ole koskaan edes kokeillut, mutta nyt sitten tällaista pääsiäiseen asti.) on ensimmäisen viikkotehtävän ensimmäisenä osana ottaa selfie. Ainahan se:  selfien otto on kaikilla valokuvauskursseilla. En tykkää, eikä juuri ole kokemusta. Mutta ehkä juuri tällä nimenomaisella kurssilla on tarkoitus mennä omalle epämukavuusalueelle. Niinpä sitten tänään kaupungille kamera, jalusta sekä kaukolaukaisin mukaan ja etsimään miljöötä, jossa olisin kuvaajana ”aidoimmillani”.

Ja tässä tulos: ei ole blogissani kovin montaa selfieta ollut, mutta nyt rohkeasti tännekin tämä. 🙂 . En halunnut itsestäni kuvaa ”siitä, miltä näytän, vaan enemmänkin siitä, millainen olen.” Tiedä häntä, miten onnistuin. Ainakin ulkona ollessa olen näin hymyilevä. 🙂

Pyryä ja hyviä makuja

NYT ei haittaisi vaikka olisi ulkonaliikkumiskielto.

Muistanpa ainakin kerran olleen juuri tällainen myräkkä kun kymppiviikoksi oltiin teinien kanssa matkalla pohjoiseen. Perjantaina lähdettiin töiden ja koulujen jälkeen ajelemaan, ja kaikeksi huipuksi heti Sodankylän jälkeen eteen sattui venäläinen rekka, joka ajoi about seitsemääkymppiä, eikä vahingossakaan antanut tietä. Niinpä sitten pyryssä ja lumituiskussa ajeltiin puolitoista tuntia sen perässä. Jäipähän mieleen se hiihtoloman aloitus. Nyt alkamassa erilainen kymppiviikko: koronasulku ei kovin paljoa meidän elämää edellisistä kuukausista hetkauta, mutta onhan tämä merkillistä aikaa.

 

Päivällä sää oli melkein samanlainen, mutta pakotin itseni ulos ja tepastelemaan reppu selässä kauppaan.

Hain pientä täydennystä (= karkkia) temppuradan palkinnoiksi, ja vähän ruoallekin. Jälkkäri oli minun makuuni liian makea, mutta (muiden muassa) Eevis totesi MONTA kertaa: hyvääää!

Eikä helpompaa jälkkäriä voi olla.

Dumle-mousse

3 dl kuohukermaa
1 ps (220 g) Dumle-toffeeta
1 pieni rasia vadelmia
4 Bastogne-keksiä

Kuumenna kerma kiehumispisteeseen, ota pois hellalta ja liuota 200 g toffeekarkkeja sekoitellen kerman joukkoon. Jätä muutama annosten koristeluun.

Anna jäähtyä yön yli jääkaapissa. Vatkaa jäähtynyt kerma vaahdoksi.

Tee annokset jälkiruokakippoihin tai laseihin: kerroksittain vadelmia, murskattuja keksejä ja Dumle-vaahtoa.

Isoin juttu on muistaa tehdä valmistelut tarjoilua edeltävänä iltana. Minäkin olen jo pari kertaa aiemmin aikonut tämän tehdä, mutta nyt eka kertaa olin ajoissa valmistelujen kanssa.

Pääruokana oli lohilasagnea muutaman erilaisen salaatin kera. Ja viini. Pluma, Alvarinho Portugalista. Tämä on Alkon tilausvalikoimissa, ja kyllä kannattaa tilata. Alvarinho/Albarino-rypäleestä tehnyt valkkarit ovat nykyisin minulle mieluisia, ja tämä oli kyllä yksi parhaista.

Nyt vetäydyn takkatulen ääreen: kutomaan ja kuuntelemaan kirjaa. Sujuuhan tämä näinkin…

Helmet-lukuhaaste: helmikuu

Elämäni toinen kuukausi lukuhaasteen parissa on ohitse. Edelleen olen sitä mieltä, että haaste on hyväksi elinikäiselle lukuharrastukselleni.

Harrastuneisuus ja haasteeseen vastaaminen on  jatkunut aktiivisena: helmikuussa 13 kirjaa luettuna, mitä pidän aika yllättävänäkin. Ja kuten jo tammikuussa, niin nytkin sellaisia kirjoja, jotka olisivat jääneet avaamatta ilman tätä haastetta.  Ja tämän haasteen FB-ryhmän seuraaminen  – edes satunnaisesti – on ollut hyväksi; sieltä olen saanut lukuvinkkejä.

Myös helmikuussa kirjalistassani on elämäkertoja ja pari dekkaria. Yksi matkakirja ja pari, joita voisin luonnehtia vähän hömpäksi.

En ole vielä ihan varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, sillä jokainen mahtuu vähintääkin kahteen kohtaan, mutta tässä ne luetut ovat. Kirjan nimen jälkeen on arvosanani (asteikolla 0 – 5) kirjasta.

Aino Huilaja, Jerry Ylkänen, Pakumatkalla, 5, 28.2.2021

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Vahingossa tartuin tähän. Onneksi tartuin, tai siis latasin puhelimeen ja kuulokkeisiin. Ehkä on ostettava myös kirja, kuvien vuoksi, sillä niitä on kehuttu. Ne ovat ex-uutistoimittaja Aino Huilajan miehen ottamia ja niitä on kehuttu monessa yhteydessä. Nyt jo seuraan molempia tekijöitä Instassa.

Tätä oli hyvä kuunnella Koilliskairan laduilla, ajatella sitä, kuinka ihmiset sanoutuvat irti hyväpalkkaisista töistään, tekevät irtioton, lähtevät, joutuvat palaamaan (kertomus koronan takia sulkeutuvan Euroopan läpi Espanjasta Suomeen oli kirjan parasta antia), kuinka pohtivat, kannattiko, löytävät jonkinlaisen levon, miettivät tulevaa ja mennyttä.

Tykkäsin Huilajan konstailemattomasta ja rehellisestä tavasta kirjoittaa kokemuksistaan, parisuhteestaan, elämästään, peloistaan.

Ann-Christin Antell, Puuvillatehtaan varjossa, 4, 26.2.2021

3. Historiallinen romaani
11. Kirja kertoo köyhyydestä
20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Paljon mainostettu, historiallinen ja romanttinen tarina, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Turkuun, teollistumisen alkuvaiheeseen ja naisten muuttuvaan asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa; ne eivät voi olla huonoja aineksia romaanille.

Jos vielä mukana on hyvä taustatyö historiasta ja arkeologiasta, niin ei voi mennä pahasti ohi minun mieltymysteni. Mutta. Vähän oli sellainen siirappinen tunnelma välillä, mutta vain vähän ja vain välillä. Kaikkien Kaari Utrioiden, Pirjo Tuomisten, Laila Hirvisaarten jälkeen hyvä saada uutta verta …

Jenni Linturi, Mullojoki, 1950, 4½, 24.2.2021

3. Historiallinen romaani
10. Kirjan nimessä on numero

Suomen historiaa kaunokirjallisesti, nykykirjallisuutta menneestä maailmasta. Ehkä luen tämän jälkeen Linturin edellisiäkin romaaneja, joihin en ole aiemmin kajonnut. Tällainen karu suomalainen mielenmaisema ja arjen todellisuus koskettavat kuitenkin. Ehkä juuri omien tutkimusaiheidenkin takia. Mutta myös kirjan kaunis sanonta, henkilöiden tunteiden sanoittaminen ovat syy, miksi pidin tästä kovasti.

Pauliina Vanhatalo, Tuntemani maailma, 5, 23.2.2021

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Olen lukenut melkein koko Pauliina Vanhatalon tuotannon. Tämä on hänen omakertatrilogian kolmas osa. Tämä oli paras. Mitä tarkoittaa paras? – En osaa sanoa. Mutta kuten aina Vanhatalon hieno kyky sanoittaa syviä vesiä, elämän korkeita keskipäiviä, matalia mietteitä, oman itsen rakentamista, eheytymistä, toipumista koskettaa, hämmästyttää, pysäyttää.

Tämä kirja opetti minulle paljon. Myös auttoi kuluneen vuoden kipujen käsittelyä, oppimista.

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän, 4, 22.2.2021

6. Kirja kertoo rakkaudesta
11. Kirja kertoo köyhyydesta
49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Tätä kirjaa en vallinnut sen takia, että se sopisi haasteeseen, vaan koska olin päässyt lukemaan sitä jo käsikirjoitusvaiheessa. Se, että siihen tehtävään tulin kutsutuksi ja se, että pidin kirjasta, johtunevat paljolti samasta syystä. Se kertoo ihmisten arjesta Suomen maaseudulla sotien välisenä aikana, se kertoo vähimmistöistä (romaanit), se kertoo naisten asemasta ja sen muutoksesta. Pidän kirjan murteesta, aitouden tunteesta, hetkistä. Se on hieno esikoisromaani. Suosittelen.

Sarah Crossan, Yksi, 5, 20.2.2021

38. Kirja on käännetty hyvin

Yksi on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista. Jokainen luku päättyy säkeisiin, melkein runoon. Se on jotenkin hienovarainen, tavattoman herkkä kirja. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Donna Leon, Perintöprinssi, 3½, 19.2.2021

46. Kirjassa syödään herkkuja 
31. Jännityskirja tai dekkari

Minähän olen Donna Leon -fani. Suunnilleen sama mitä hän kirjoittaa, niin annan hyvän keskinkertaisen. Niin tällekin (3½). Jo se että kirjojen päähenkilön komissario Guido Brunettin tutkimukset liikkuvat Italiassa, Venetsiassa, ovat riittävä syy lukea nämä kirjat.

Erin Carlson, Meryl Streep, 3½, 16.2.2021

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Pidän Meryl Streepistä sellaisena kuin hänet julkiksena näen. Erittäin ammattilainen, ”aina” onnistuva näyttelijä, yhteiskunnallinen vaikuttaja, feministi, uran ja perheen yhdistänyt nainen, joka ei ole ryvettynyt julkisuudessa. Ehkä näistä syistä odotin kirjalta enemmän kuin siltä sain. Tai siis: kirja käsitteli enimäkseen hänen uraansa, hänen loistokkaimpia roolisuorituksiaan etc. Olisin halunnut tutustua enemmän ”ihminen” Streepiin, en niinkään näyttelijä Streepiin.

Adam Kay, Kohta voi vähän kirpaista, 3½, 13.2.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Ensimmäiset 100 sivua kuuntelin jossain ladulla, paremman puutteessa. Jo silloin päätin, että arvostelen tämän siten, että minusta se on kokoelma ”sketsikäsikirjoituksia”. Tekohauskaa. Toki todellisuudessa varmasti kaikka muuta kuin hauskaa, mutta jotenkin ylipirteää. Kysymys on siis nuoren lääkärin kokemuksista. Kieltämättä hän osaa olla hauska, välillä upposi niin että hihittelin keittiössä tai lenkillä, mutta ei todellakaan aina. Kirjan loppu nostaa arvosanan alkuperäisestä numerolla. Merkitystä on myös sillä että kirja pohjautuu todellisiin kokemuksiin, päiväkirjamerkintöihin.

Jyrki Erra, Kaunasin sivut, 4, 12.2.2021

46. Kirjassa syödään herkkuja 
31. Jännityskirja tai dekkari

Luettuani Jyrki Erran kirjan ”Lyijyharmaa” tiesin mitä odottaa: kulttuurihistoriaa, arkkitehtuuria, antiikin mytologiaa, dekkaria, illallisia Roomassa, seikkailuja, danbrownimaisia juonenkäänteitä. Tämä lähti kovin verkkaisesti käyntiin, olin jo lopettamassa, … Älykäs dekkari. Parasta on Rooma. Ja olipa mielenkiintoista tutustua myös Kaunasiin ja sen luostariin. Ehkä joskus vielä Liettuassakin tulisi käytyä.

Yaa Gyasi, Maa ja taivas, 4½, 9.2.2021

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Tätä on vaikea sijoittaa haasteen luokituksiin. Mutta: tämä on hyvä kirja!!! Meille eurosentrisen maailmankuvan parissa eläville tekee hyvää nähdä (= lukea) muistakin. Tämä on vähän absurdi, vähän epätodellinen, toisaalta melkein luulin elämäkerraksi, mutta hienosti rakennettu, jopa tietokirjan aineksia siinä on. Kertoo neurotieteistä, ghanalaisesta perinteestä, naisen asemasta Ghanassa, Yhdysvalloissa ja tiedemaailmassa. Tunnelma ei ole ahdistava, vaikka aihe ja tapahtumat ovatkin. Pidin tästä paljon.

Jani Toivola, Musta tulee isona valkoinen, 3½, 4.2.2021

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Valitsin tämän kirjan ”haasteen takia” – ”kirja kertoo sateenkaariperheestä”. Toki mielelläni luen ja kuuntelen suomalaisten nuorten henkilöiden omaelämäkertoja, mutta tässä henkilön erityislaatuisuus (karmea luonnehdinta, sori) houkutti aloittamaan. Ja kyllä, kyllä oli kiinnostavaa lukea Suomen ensimmäisen tummaihoisen, sukujuuriltaan kenialaisen, homon, kansanedustajan elämänvaiheista, päätymisestä pienen tyttären isäksi. Avartava, ymmärrystä lisäävä, paikoin erinomaisen hyvin argumentoitu ja kirjoitettu kirja.

Jessica Fellowes, Mitfordin skandaali, 3½, 3.2.2021

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (kamarineiti)
31. Jännityskirja tai dekkari

Fellowesin kaikki suomeksi käännetyt kirjat luettuani en odottanut tältä kovin paljoa. Itse asiassa aloitin tämän jo kerran aiemmin, nyt sain luetuksi. Ja se todellakin parani loppua kohti – puolivälin jälkeen olin jo koukussa. Mutta jo nyt (kuukausi kirjan kuuntelun jälkeen) on vaikea muistaa kirjan juonta, tunnelmaa, ansioita tai mitään muutakaan. Ehkä siksi sana viihdyttävä on paras mahdollinen tätä kuvaamaan. Ja kyllä ajankuvan huolellinen rakentaminen vie mukanaan. Ei suuria tunteita. Äänikirjalle tuo plussaa, että lukijana on Mervi Takatalo, josta pidän.

Maaliskuun ensimmäinen kirja on jo kuunneltu. Homma jatkuu ja tuntuu hyvälle.

Ihmisten ilmoilla

Tänään olen puhunut enemmän kuin koko edeltävän viikon aikana yhteensä. Ei, ei mitään sellaista, että emme Pehtoorin kanssa olisi olleet puheväleissä möksällä, mutta eipä siellä kaksin ollessa, omilla tahoilla hiihdellessä, pihahommissa tai suoratoistoja katsellessa tule kovin paljoa jutskailtua. Mutta tänään. Tänään on ollut kohtaamisia ja tapaamisia, joten myös juttelua.

Aamusella oikein ”pukeuduin”, en vain vaihtanut pyjamaa lötkyihin farkkuihin ja löysään, ohueen neuleeseen tai suoraan ulkovermeisiin, jonkinlaisiin outdoor-kamppeisiin, vaan puhtaat farkut ja Gejrumin tunikan tälläsin ylleni ja pitkän talvitakin, ei mitään toppaa. Käsilaukunkin etsin repun tilalle, paksut rukkaset vaihdoin nahkasormikkaisiin.  Meikkasinkin! Yli viikkoon en ollut käyttänyt muuta kuin naamarasvaa ja huulipunaa (jopa ladulle sitä on laitettava, semminkin kun ei tarvinnut pukea maskia). Tänään siis ihan city-olo!!

Karanteeninomaisten viikkojen jälkeen juuri tänään oli hyvä käydä tervehdyskäynneillä äitiemme luona, minulla kampaajakin (metsäläisyys häipyi viimeistään siellä 🙂 ) ja lounaskahvitreffit systerin luona: astmaatikko on jo saanut ajan rokotukselle, joten ei loppumetreillä halunnut enää riskeereta mitään – Kauppahallin kahvila jätettiin välistä. Juttujen taso ei kyllä heikentynyt vaikka emme kahvilaan päässeetkään. Päinvastoin. 🙂

Iltapäivän lopulla kävin muka hiihtämässäkin: meren jäälle menin, ja kyllä oli maiseman, ladun kunnon, kelin, tuulen suojan osalta aika totaalinen romahdus parin edeltävän viikon kokemuksiin. Mutta liikuin, ulkoilin.

Ja keskustelupäivän huipennus oli sitten iltasella, kun meillä oli Apsun kanssa hyvinkin pitkä ääniviestikeskustelu.

Internetsin ihmeellisessä maailmassa alkoi myös uusi verkkokoulutus, johon olin ilmoittautunut mukaan ja joka kestää seuraavat kuusi viikkoa. Kerron lisää kunhan se etenee, – äsken ollut aloitus ei lamaannuttanut; ei hyvässä eikä pahassa. Luulen, että seuraan koko koulutuksen.

VIikonloppuna postailen tänne Helmet-lukuhaasteen helmikuun kirjani, joita on (yllätyksekseni) jopa 13. Edelleen on hakusessa uutta, hyvää luettavaa/kuunneltavaa. Olisiko kenelläkään vinkkiä ”kirjasta jossa tarkkaillaan luontoa”, tai ”kirjasta jossa kuunnellaan musiikkia” tai ”kirjasta jossa matkustetaan junalla”.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Päivän kuva ei liity mihinkään. Eikä ole ehkä ihan helppo hahmottaa edes sitä, mitä se esittää, mutta kun kerran ikioman iglukylän mökkipihaan tein ja kun sen kerran kuvasin, niin tässä sitten…

Kotiin on hyvä tulla

Jäähyväisrevontulet eilen illalla Hangasojan varrella…

Oli melkein puoliyö, joten kuva sopii Maailman luontopäivän (3.3.) kuvaksikin.

Jo illalla katoin pöydän aamiaista varten valmiiksi. Niin meillä on usein tapana tehdä, kotonakin. Samalla kun illalla tyhjentää tiskikoneen päivän tiskeistä, voi laittaa aamupalalle astiat valmiiksi.

Koskapa illalla jo pakattiinkin vähäiset romppeemme, ja Pehtoori ”alasajoi” pihapiirin ja saunan, olimme aamulla tien päällä heti kahdeksan jälkeen. Liki sula, vähäliikenteinen keli, vain yksi pysähdys (kahvitauko ja kuskin vaihto Napapiirillä), uusi sujuva Kemintie, joten taisimme tehdä ennätyksen talvirajoitusten aikana = vähän alle 5½ tuntia.

Kahden viikon poissaolon jälkeen (milloin viimeksi oltu näin pitkään pois? – Umbria-keväänä 10 vuotta sitten?) koti tuntuu isolta, valoisalta. Kotipihalla (ja Oulussa) enemmän lunta (jota Juniori on kiitettävästi käynyt puskemassa penkoiksi) kuin mökillä.

Hyvälle tuntui palata: alkoi jo tuntuakin, että voisi tehdä muutakin kuin ulkoilla, nukkua, syödä, saunoa, sometella (blogin lisäksi olen FB:iin ja Instaan tunkenut kuvia jo maaliskuunkin kiintiöni), kutoa, lukea ja katsoa suoratoistoja. Jotain kontaktejakin jo soisi olevan…

Taivaantulia ja muita valoilmiöitä

Lapin valo ja sen erilaiset muodot ja ilmiöt ovat olleet viimeisen vuorokauden aikana keskeisiä.

Eilen illalla, sittenkin, alkoi revontulinäytös, jota en voinut sittenkään vastustaa. Koetin mökkipihassa, mökkitien varrella reposia kuvailla, hakeutua hyvään kohtaan ja aina tunsin olevani väärässä paikkaa. Eilen ei sentään ollut niin pelottavaa kuin toissailtana, jolloin pimeässä, liki vesisateisessa, lauhassa ja tuulisessa iltayössä puiden oksilta tippuvat vetiset tykkykimpaleet tömähtelivät maahan säikäyttäen useammin kerran. Yksin valottomassa (paitsi kuu!) maisemassa, märkien lumimöhkäleiden tippuessa maahan mutta myös niskaan oli vähän turhaa jännää. No eilen ei  sellaista, mutta oli niin kova tuuli, että kameran jalustaa oli pidettävä paikallaan, jottei kuvista olisi tullut ihan sutta ja sekundaa.

Että tällaiset vähän häävimmät pihavalot meillä täällä Hangasojan varrella.

Menihän se sitten taas aika myöhään, mutta aamun auringonpaisteessa, pikkupakkasessa, tuulen tyynnyttyä aamuyön aikana ja kunhan se oli vienyt loputkin lumet puista, oli taas intoa lähteä ulos. Ja iltapäivällä ladulle.

Neljän ladun risteys: Hirvaspirtti.

Ei maskille tarvetta, aurinkolaseille kylläkin.

Ja eikun uusia valoilmiöitä.

Rumakurulla oli komea haloilmiö. Ja päivätupa täynnä hiihtäjiä tauolla.

Enpä edes yrittänyt tunkea sisälle, tovin huilasin kämpän edustalla, ja sitten matka jatkui. Piispanojalla oli JONO tupaan. EIhän se iso tupa olekaan, ja ehkä oli jotain turvavälejä tms. mutta silti, että hiihtelijät oikein jonottivat! Kaikkea sitä.

Nyt sukset on pakattu pussiin ja autoon. Lähdemme mekin turvaväleilemään, ihmisten ilmoille. Kaksi viikkoa on mennyt nopeasti, – lähes ilman kontakteja. Ehkä vain kerran aiemmin olen ollut täällä yhteen menoon näin kauan (esikoista odottaessa, etätöissä jo silloin, kevättalvella 1989). Mutta voisinpa olla toistekin. Toisaalta nyt ei ihan niin paljon tympäise lähteä kuin tavallisesti. Lappi ja mökkielo on tehnyt hyvää.

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

(Hellaakoski)

Tänään vuokrasin liukulumisukset. Kaikkea on kokeiltava. Tai no ei kaikkea, mutta nämä tuntuivat kiinnostavilta. Juuri tuonkin takia, mistä Hellaakoski runoilee: halusin umpihankeen, paljakkaan, pois laduilta, omille reiteille – uppoamatta.

Heti kymmeneltä kun Lapland Safariksen vuokraamo avautui, olin paikalla: reipas, ystävällinen nuori mies opasti ja peri 45 euron vuokran vuorokaudesta (= sukset ja sauvat). Liukulumisuksiin ei tarvitse erikseen monoja, minun uutukaiset Sorellini hän mainitsi ”just parhaiksi” tähän. Aika hoksaava ja kohteliaskin samaan hintaan. Ja oikeasti, varmasti juuri varrelliset, tukevat kengät ovat sopivimmat.

Ajelin ensin Laanilaan, josta hiihtelin (vai tepastelin?) nollakelisten, pehmeiden hankien yli muutaman puron rantaan, – taulukuvia. Heh! No eipä oikein simahtanut. Mutta yksi juttu mikä näissä suksissa minua etukäteen viehätti oli ajatus, että pääsen hankien, nimenomaan umpihankien, keskelle uppoamatta. Laduilla muiden sivakoijien joukossa en juuri ole kameraa mukana kuljettanut, laduille pysähdellyt mitään kuvaussessioita pitämään, mutta nyt oli mahis yksikseen tarpoa metsissä, kurujen pohjilla. Pari tuntia kuljin, kokeilin erilaisia pohjia, moottorikelkkareittejä, kävelyreittejä, umpihankia. Eihän se meno mitään lentävää ollut. Mutta mitä siitä. Oli helppo pysähtyä, kuvailla, kulkea – vapaana. 😉

Sukset ovat merkillinen yhdistelmä laskettelusuksia, perinteisiä murtomaasuksia, minisuksia (muistatteko 70-luvulta?), lautailua (lähinnä lukot)… näissä vuokraamissani oli karvapohjat, joten mäkien nousu oli helppoa, helpompaa kuin murtsikoilla, mutta luisto kaukana ”oikeista” suksista.

Kävin myös Kaunispään päällä, ajatuksena kulkea Urupäälle, mutta tuuli oli niiiiiiin kova, että en kauas edennyt, muutama kuva, mm. alla oleva, johon olen merkinnyt iltapäivän kohteeni ja sitten ajelin toviksi mökille, josta Pehtoori oli lähtenyt perinteiselle lenkille.

Lähdinpä siis uudelleen, uusi mahdollisuus lumiliukusuksille. Minulla oli nimenomaan sukset, eikä kengät, joita niitäkin on. Ja luulenpa, että tänne tuntureille ja niillä kulkuun sukset ovat paremmat kuin kengät. Ehkä pitää niitäkin joskus testata.

Ajelin Kaunispään ohi, kohti pohjoista Urupään ja Magneettimäen kohdalla olevalle parkkipaikalle, jossa olen käynyt kymmeniä ja kymmeniä kertoja kuvailemassa, ja miettinyt että olisipa mukava nähdä mitä lumiaidan takana on.

Tänään sitten sinne yrittämään. Ja tuntureitahan siellä. Yllättävää! Siellä on mm. Kuusitunturi, jonka rinteillä en nähnyt ainuttakaan kuusta. Toisaalta eihän paljakassa kuulu puita ollakkaan. (Paljakka on saamen kieltä ja tarkoittaa metsärajan yläpuolelle nousevaa tunturin puutonta lakialuetta. Wikipedia).

 

Tunturissa, pakkasen ja viiman silottomassa ja rouhimassa rinteessä, oli parempi kulkea kuin alhaalla kurujen nuoskaisessa, pehmeässä hangessa. Olipa ilo! Tuuli oli kova, mutta lämmin, aurinkoa, avara maisema, laaja tunturimaisema, – oi, että.

’

 

Nyt olisi vielä luvassa revontulia. Tuskinpa tänä yönä tarvii niitä lähteä pihalla vartoomaan. Eilen illalla – minä kuuhullu – kukuin puolille öin, kävin pihalla kamera kaverina. Kovin olivat hentoisia vihreät juovat. No mutta reposia kuitenkin.

Ja omasta mielestäni ihan kelpo otos ”Uneton Hangasojalla”.

Hitaasti hiihdellen

Hiihtopäivä. Tänäänkin. Oli hyvä, että lähdimme (tahoillemme) jo aamupäivällä, iltapäivän puolella pilvistyi, lämpeni, nyt liki sataa vettä.

Valitsin reitikseni Kakslauttanen* – (Sivakkaojan vartta kohti)  Niilanpää – Kiilopää. Minulle ennen kulkematon, hiihtämätön, reitti/latu. Niilanpäällä on käyty patikalla, – itse asiassa ihan vastikään –  mutta ei hiihtämässä.

Tänään tarkoitukseni oli parin kilometrin jälkeen jättää Kakslauttanen ja lähteä kulkemaan Sivakkaojan rantamilla, mutta kuten oheisesta kartasta näkyy, minähän Tievatuvan ja Muotkan majan kohdalla ”hukkasin” oikean ladun ja tein pienen mutkan. Oli aika sitkasta kulku tuon mutkan ajan. 😉 Mutta sitten takaisin oikealle ladulle.

Kameraa ei ollut mukana, Huaweilla räpsin samalla kun hissuksiin hiihtelin ja nousin kohti edessä olevaa Niilanpäätä. Kilometrien mittainen nousu (282 mpy – > 435 mpy näyttää Garmin) sujui leppoisasti: ”Ei se matka tapa, vaan vauhti”. Minulla vauhti ja syke sopivalla tasolla, joten ehdin ja pystyin nauttimaan … Ja lopussa vIimeiset pari kilometriä Kiilopään juurelle, Suomen ladun majalla, olikin hulppeaa laskua.

Kovin oli hiljaista laduilla tänään, eilen liki tyhjää (vaihtopäivä). Meillä vielä vähän aikaa täällä, ei kiirettä, ei kaipuuta Ouluun.

Näin jännittäviä vaiheita tänään. 😀

Jossain näillä kohdin (Muotkan maja näkyy takana)  hukkasin oikean ladun… 🙂

Mutta pian taas reitillä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

  • Kakslauttanen on joki, joka laskee Tolosjokeen. Nimen historiallisista perusteista täällä lyhyt juttuni.

Huikea hiihtolomapäivä

Yksi kuva kertoo enemmän kuin sata (vai onko se tuhat?) sanaa.

Miksipä siis turhia tänään sanoittaisin tätä päivää… En osaisi kuitenkaan.

Kävin aamusella kaupassa, Kuukkeliin olivat legendaariset kuulutukset palanneet. Ne on täytynyt joskus kuulla, jotta ymmärtää, mistä kummasta on kyse. Mutta siis: ne ovat taas läsnä, mikä monelle (= Tyär 🙂 ) on ilosanoma. Tosin potkukelkka kaljakaapin päältä on edelleen pois. Mutta siis: samalla kauppareissulla ajelin Kaunispään etelärinteelle. Kannattihan se, semminkin kun oli kamera mukana.

Kauppareissulta palauduttua suunnittelimme Pehtoorin kanssa hiihtolenkkejä, molemmille oma, mutta että kohtaisimme palatessa. Meidän eritahtinen hiihto ja minulle (tänään) lisähidasteena patikkareppu, jossa kamera hidastamassa vauhtia. Ei niinkään painonsa vuoksi, vaan koska tiesin pysähteleväni kuvaamaan. Sopivat ladut löytyivät, ja eikun Savottakahvilan pihaan auto parkkiin ja me molemmat ladulle: minä etelään, Pehtoori itään.

Kuten sanoin: en osaa sanoittaa. Vaikka yrittäisin jäisi volyymi puoleen siitä, mikä oli tunnelma, fiilis, ilo ja mielenrauha.

Tästä välistä puuttuvat kuvat meidän after skistä ja rantasaunasta. Nekin päivän kaiken muun hyvän tasolla: jos valittaisin, olisin surkimus.

Päivän ”gourmet” (heh!) oli tarte flambee, mutta modifioitu mökki/Lappi-tyyliseksi. Täytteenä poro-chorizo ja toisessa Tenon lohta. Erityismaininta pohjan ohuudesta: liki läpikuultava. Mökkiolosuhteissa sain sittenkin onnistumaan. 🙂

Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Ei todellakaan mene. Tänään on mennyt.

Luonnossa liikuttuen

Enhän minä löytänyt latua kohti Vihaisen-Seppäsen maata ja Tolosjokea; aikeena oli hiihtää Pikku-Harriojan kodalle. Olen käynyt siellä edellisen, yhden ainoan kerran about 35 vuotta sitten. No en käynyt sitten tänäänkään, – ehkä tässä joku päivä. Ehkä olikin hyvä, etten sinne mennyt, vaan hiihdin Laanilasta Ahopäille (Ahopäitä on tosiaan monta, ymmärtääkseni kolme) ja sieltä sitten Prospektorin ladulle. Nousin korkeammelle tunturiin.

Oli lämmin, oli tyven. Ja ylimaallisen kaunista. Kyllä, juuri ylimaallinen minulle tuli mieleen. Ja minä itkupilli hiihdin kyyneleet silmissä. Eikä ne kyyneleet todellakaan johtuneet vauhdin huumasta, eikä edes kimmeltävistä hangista (eka kertaa aurinkolasit tänä vuonna!!), vaan ihan liikutuksesta. Hiljalleen hiljainen kiitollisuus tästä! Kaikesta: liikkumisen mahdollisuudesta, luonnosta, kauneudesta, sinivalkoisesta, puhtaasta, keväästä, lämmöstä, auringosta, puista, tuntureista, sinitaivaasta, hiljaisuudesta, Lapista, hyvistä laduista, maisemista, kaikesta.

 

Mökille palauduttua pääsin Pehtoorin lämmittämään rantasaunaan. Ukkeli oli aamupäivän purkanut vanhan mökin seinustalta Ratko-pumpun irti – on vuosikymmenien palveluksen jälkeen vaihdettava. Siis pumppu, ei Pehtoori! 🙂

Kehittelin uuden lohiruoan – lohifileeseen (halkaisin sen mahdollisimman leveäksi) rullailin poro-chorizo-viipaleita, sivelin sisäpintaan vähän dijon-sinappia ja lisäksi vielä parmesaania raasteena. Puoli tuntia uunissa (+ 200 C), samalle pellille pakastelohkoperunoita.

Lisäksi ja tarjolle kananmunilla höystettyä vihersalaattia.

Ihan vierastarjoiluunkin kelvollinen ruoka oli tuo.

Mökkihöperöilyä

Lieneekö eka kerta elämässäni, kun minun piti tarkistaa kalenterista, mikä päivä tänään on?  Ei niinkään, monesko päivä tai mikä vuosi – ne ovat olleet ennenkin hukassa – mutta en tiennyt, mikä viikonpäivä tänään on: keskiviikko vai torstai? Sitä mietin Hirvaskurussa, ja mökille palattuani piti varmistaa, että torstaihan se. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä mihinkään, mutta mielenkiintoista. Kertoo ehkä siitä, kuinka täällä mökkihöperönä, velvoitteettomana voi höllätä aikatauluista! En ole ihan satavarma, oliko se hyvä tunne.

Ja että näin pääsi käymään, vaikka aamupäivällä katsoin hallituksen koko pitkän tiedotuslähetyksen telkkarista, siis että olen ollut jonkun tiedotusvälineen äärellä, mutta silti viikonpäivästä ei tietoakaan. Olen joka tapauksessa, kuitenkin ollut ajan hermolla, miettinyt maailman menoa, tulevaisuutta, verrannut omaa oloani viime vuoden maaliskuuhun, jolloin ensimmäinen ”lock down” Suomessa julistettiin alkavaksi. Miten eri kohdissa ovat huoleni, iloni, pelkoni ja toiveeni – samoja asioita, mutta eri fiilikset.

Noihinkin mietteisiin liittyen, ehkä juuri niidenkin vuoksi ilo ja onni siitä, että meillä on nyt mahdollisuus olla täällä, erakoitua ihan rauhassa – jopa unohtaa viikonpäivät!

Nimettömään päivään on kuulunut lukemista, chattäilyä, ulkoilua, sauna, sapuskaa (kalkkunajauhelihapihvit – varteenotettava arkiruoka, kirjoittelen reseptin joku päivä) ja leffa. Tänään Netflix-elokuva, Sophia Lorenin tähdittämä ”Elämä edessäpäin”. Aika karu, mutta kauniskin. Ja italiaa, kieltä, tapoja ja näkymiä. Kuvattu ainakin osittain La Speziassa Liguriassa, jossa olimme puolenkymmentä vuotta sitten muutaman yön. Ja lopputekstit kannattaa ehdottomasti katsoa, tai paremminkin kuunnella: Laura Pausinin biisi (Io sì).

Ladunvarren maisemassa oli monta kohtaa, joista mieleen tuli Artek. Niinkuin tästäkin.

Talven taittuessa

Näinä aikoina, kun Ilta-Sanomat uutisoi ”koska lumet ovat muisto vain” (koko juttu, jonka oudosta otsikosta tuo lainaukseni on, on täällä), kun Pehtoori ja minäkin ollaan siirrelty lumia paikasta A paikkaan B eräänkin tunnin, toki saatu samalla paljon hyvää, monipuolista liikuntaa ja kun Juniori työvuorojen välissä kolailee paitsi omalla talkkariviikollaan rivitalon pihassa, myös meillä Rantapellossa, tuntuu, että nyt olisi hiihtokelit ja muutoinkin talviliikunta taattu vähemmälläkin pyryllä ja satunnaisella, enempi vähempi jatkuvalla sateella.

Tosin tänä vuonna täällä tunturipuron rannalla ei ole sellaista lumimäärää kuin koti-Oulussa nyt tai kuin oli täällä esim. viime vuonna. Huolimatta siitä, että tänäänkin on koko iltapäivän satanut, ei sentään sellaista pyryä kuin eilen. Ja tänään aamupäivällä oli ihan kelpo keli. Pakkasta vain rapiat – 10 C, tuulta ihan turhan paljon, mutta ei lumisadetta.

Siispä parin päivän tauon jälkeen minulla hiihtopäivä. Tarkistelin latuinfosta, että Luttojoen varren latu on huollettu, ja ajelin autolla ”lähtöruutuun”. Latu kulkee Saariselän rinteiden ohi, alitse, ja olihan siellä laskettelijoita, pitkiksi jonoiksi asti. Parkkipaikat täynnä. Toivottavasti sama ei piakkoin  päde Ivalon koronatestauspaikalla. Any way, tuntuu aika hyvälle, että kotimaan matkailu kuitenkin saa jotain näinä aikoina. Toivottavasti vilkkautta ja elantoa yrittäjille ja työntekijöille, mutta ei tartuntoja enenevässä määrin tänne Lappiin eikä muuallekaan.

Reittivalintani oli aika hyvä: latu kohti Luttotupaa kulkee kurunpohjassa, – Iisakkipään, Pietarinvaaran ja Paskatunturin pohjoispuolella, Kaunispään suojatessa pohjoistuulelta. Mietin, itsekseni ihmetellen, että mieluummin olin siellä kuin mäessä … taidan olla jo aika vanha. Mutta kyllä minä vielä tälle kevättalvelle mäkeenkin haluan!

Meidän mökinvartijatonttumme, herra Routalempi, sinnittelee, taipuu ja uupuu, mutta ei anna periksi. Routalempi on hyvin ajan hermolla: tänäänhän on Talvi-Matti = talven taittumisen ajankohta.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Matinpäivä on ensimmäinen kevätpäivä; Matinpäivänä talven selkä taittuu. En ole ihan varma kannattaako vanhan kansan sääennusteita ottaa kovin vakavasti:

Lunta on jouluna satanut kolmasosa, Mattina puolet. [Tarkoittaa että tulee vielä tuplat??] 

Matinpäivän jälkeen pitäisi tulla vielä yhdeksän lumisadetta. [Vielä vai enää?]
Jos Matinpäivänä sataa lunta, niin keväällä sataa vielä lunta niin paljon, että istuva koira peittyy pihalle. [Olisipa se koira pieni]
Kun Mattina on lumisade, tulee hyvä marjavuosi. [Ei muuta kuin metsään heti elokuulla….]
Jos ennen Matinpäivää paistaa päivä niin lämpimästi, että lumi alkaa sulaa, niin seuraavana päivänä on tuisku. [TÄmän perusteella ei huomenna tuiskuta,  – eikä sula!]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨

Oma arkiruokahaasteeni on jatkunut mökkeillessäkin. Tänään paluu vanhan tutun ohjeen pariin: Uunifetapasta kannattaa muistaa. Kuten aiemmin   jo kirjoitin, kannattaa lisätä valkosipulia. Täällä paikoin arktisissa oloissa ei basilikaa eikä tuoreita chilejä ollut saatavissa, mutta tämäkin versio maistui, ja ennen kaikkea valmistui helposti. Kuva on tämän ruoan kauniista vaiheesta; pastan lisäämisen jälkeen muuttuu mössöksi, – ja herkuksi!  Ohje yllä olevan linkin takana…

Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse!  Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse –  oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂  Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Ulkoilua, lukemista ja hyvää ruokaa – ihan lomameininki!

Mökkilauantai käynnistyi hiljalleen, puurolla ja kahvilla.

Lehtien ja somen lukemisella, säätiedotusten ja latuhuollon sivuilla surffaillen: VIHDOINKIN löysin hyvän, ajantasaisen tiedon Saariselän laduista, ja samalla myös talvikävelyreiteistä. Jälkimmäisiä on tullut ihan uusia. InfoGIS Saariselkä on myös mobiiliversiona: ja minulla nyt kännykän aloitusnäytöllä! Ehkä minä – surkea suuntavaistoinen – pysyn nyt kartalla paremmin.

Koskapa pakkasta oli reippaasti, mutta varsinkin koska oli myös tuulta, joka saisi ulkoilman tuntumaan kohtuullisen kylmältä (- 26 C), päätimme tehdä päivän ulkoilun ja urheilun kävelllen. Uusi talvikävelyreitti Laanilasta Piispanojan päivätupa- ja tulistelupaikalle (joka on ihan perustuttujuttu hiihtäessä) oli tavoitteena taapertaa. Aika hidasta oli kulku, – reitti oli vähän pehmeä, mikä osaltaan hidasti kulkua). Kahdeksan kilsan reitti Piispanojan ”takana” kulki metsässä, sen suojassa, aika tasaista maastoa, eikä kyllä kovinkaan vaihtelevia näkymiä, mutta muutama komea aihki, pehmeitä kinoksia, purojen uomia, …  – ja tämä minun silmääni sattui, pysähdytti, kännykän kameralla tallentui: kaksospuu.

Koskettikin. Niin kuin se kirjakin, jonka sain päätökseen juuri ennen kuin lenkille lähdimme. Sarah Crossanin kirja ”Yksi” on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista (ks. esittely edellisen linkin takaa). Pitkään aikaan en ole ”ääneen” itkenyt kirjan vuoksi. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Lauantain menussa oli persikkabroileria ja mustikkamuffinseja. Ei ollut persikkabroileria, oli päärynäbroileria. Persikka ei ollut ainoa aines, joka minulta uupui tehdäkseni vanhan ohjeen mukaan meille uuniruoan. Mutta päärynöitä löytyi tölkillinen, joten ei muuta kuin soveltamaan. Ja syntyi tälläinen on uusi resepti, joka voisi sopia vaikka pääsiäispöytäänkin.

Broileria ja päärynää – pääsiäisruoka?

4 broilerin rintaleikettä (esim. Jyväbroileri ”Merisuola” tai ”Appelsiini-Rucola”)

1 prk päärynöitä sokeriliemessä
1 pss Aura-murua
1 prk (3,3 dl) ruokakermaa
2–4 valkosipulin kynttä
vähän jotain chiliä (laitoin Tabascoa ehkä 5–10 ripausta)
1 tl mango-curry-maustetta (Santa Maria)

Leikkaa rintaleikkeet isohkoiksi paloiksi ja laita uuninkestävään vuokaan/pataan.
Laita päälle valutetut, isoksi paloiksi pienityt päärynät, Aura-muru, silputut valkosipulit.
Ripottele päälle (ei ihan välttämätön) (mango-)currya ja chiliä muodossa tai toisessa.

Laita pata uuniin (+ 175 C), – noin kolme varttia.

Tarjoa salaatin ja tuoreen maalaisleivän (ja ehkä myös riisin tai couscousin) kera.

 

Eilen illalla, aika myöhään, piipahdin mökkipihassa katselemassa, josko Marsiin laskeutunutta tutkimusalusta näkyisi, tai edes kuu… Näkyihän se, kuu siis. Ja hennot, tämän talven ensimmäiset revontulet. Purolta päin niitä katselin, hakusessa olivat kuvausasetukset, mutta jotain sentään tallentui…

Mistä on mökkiperjantai tehty?

Mökkiperjantaina helmikuun jälkipuoliskolla on juhlaa herätä aamuun sitten, kun on nukkunut tarpeeksi, kun on nukkunut paljon. Mutta silti kello ei ollut paljoakaan (tuskin seitsemää).

Perjantaiaamuna mökkipuron veteen keitetty kaurapuuro ja iso mukillinen kahvia ovat hyvä eväs tulevaan päivään. Pehtoori lähti liiterille: eilen tuli polttopuita muutama heittokuutio – liiteriinhän ne oli siirrettävä.

Minulla mökkiperjantaihin kuului mattojen lumipesu, petivaatteiden tuuletus kipakassa pakkasessa ja imurointi. Täällä tuoksuu ”ulolle”. Se on erinomaisen hyvä ja puhdas tuoksu. Räsymatot ovat raikkaat, mökki siisti. Se on mieluista.

Kauppareissu ja samalla pieni kuvauskierros Magneettimäen ja Kaunispään pohjoisrinteillä kuului tähän päivään. Pakkanen jo hiipui hurjimmista (- 24 C) lukemista, ylempänä on lämpimämpää.

Iltapäivällä aurinko jatkoi kirkkaan siniseltä taivaalta paistamistaan, joten ei ollut mitään halua, saatikka syytä, vastustaa tuntureiden houkutusta. Kohti Rumakurua vei latu. Pakkasta enää viitisentoista astetta, ja riddari on lämmin!! Tänään melkein liiankin. Pakkanen tekee kelistä aika napakan, ei mitään huikeaa luistoa, mutta väliäkös sillä.

Niin huikeaa muuten. Aurinko, kimmeltävät hanget, huippukuntoiset ladut, ei ruuhkaa, onneksi sentään muutama muukin. Hyvillä mielin.

Rantasauna. Tietysti se kuuluu mökkiperjantaihin. Puron jäinen pinta oli petkeleellä hakattava auki, jotta vedet saunalle sain. Mutta kannatti.

Kahden hengen mökkiperjantaina avattiin pieni pullo samppanjaakin. Juhlan, loman ja reissun tuntu nousi heti yhden levelin. 🙂 Eikä ruokakaan ollut mitään normisafkaa: sitruuna-mantelikeitto pehmeän (kaupan) juustoleivän kanssa oli excellent alkuruoka. Pääruoaksi kuhaa, lohkoperunoita ja home-made valkosipuli-sitruunamajoneesia. Ruoalle avasimme pullollisen Grau burgunderia (= Pinot Grigio), joka oli (jota on tilkka edelleen lasissa ) hinta-laatusuhteeltaan erinomainen. Lämmin suositus. Sopii moneen.

Mökkiperjantai-iltana viesteilyä pienten ja vähän isompienkin lasten kanssa.

Ja illan ohjelmassa myös leffa  (Parasite – – aika merkillinen raina oli tuo). Musiikista tykkäsin. Ehkä Kiinassa käyntimme edesauttoi ymmärrystä. Samalla Pehtoorin riddari valmistuu…

Jää- ja valotaidetta mökkipihaan :)

Päivän kohokohta. Eipä sitä olisi uskonut, että minustakin hiihtäminen on niin mukavaa, että tunteroisen lenkki oli oikeastaan päivän kohokohta. 🙂  Mittarilukema näytti kylmempää (- 18 C) kuin miltä se tuntui . Tunturissa metsätaipaleilla ei tuullut, joten eipä palellut. Keli oli tietty vähän nihkeä,

Muutoin päivä kulunut talven lakanapyykin pesussa ja mankeloinnissa, ruokakaappien perkaamisessa ja investoinisssa, etc. muissa kodin(mökin)hoidollisissa puuhissa.

Kun tänään ruokapöydässä oltiin taas vain kahdestaan, niin aika vaatimattoman sapuskan meille joutuisasti kokkailin.

Illalla sitten pihalle: jää-valotaidetta ihan omaksi iloksi. Aikuinen on terve kun se leikkii.

Tässä teille virtuaalinen taidenäyttely pihagalleriastani. 😀

 

 

Auringossa, kimmeltävät hanget

West Villagessa autiota, mutta niin kaunista.

Eihän se aina mene niin, että mökillä nukutaan paremmin kuin kaupungissa. Viime yönä meni. Ja luulen, että ensi yönä vieläkin paremmin.

Unilääkkeenä ulkoilu, ulkoilu, ulkoilu ja  liikkuminen, uudelleen liikkuminen, väärinkäsitysten oikominen, rantasauna, hyvin syöminen, itse asiassa erinomaisesti syöminen, hyvä punaviini, hyvä jälkiruoka, levollinen ruokapöydässä nauttiminen, tutustuminen, pieni peli-ilta, mökkielo ja jo nyt ilo huomisesta ulkoilusta, liikkumisesta, hyvin syömisestä nauttiminen … Lapin taikaa on.  Seuranamme sairasloman/vuosiloman vietossa muutaman mökkipäivän viettänyt Juniori sekä R. – eka kertaa Hangasojalla, meidän huudeilla.

 

Omasta mielestäni minulla ei ole nyt oikein kuvausvirettä, mutta niinpä vain valkoisilla hangilla, tunturissa, kuruilla, mökkipihassa ja ruokapöydässäkin kertyi liki 200 kuvan setti. Kuin olisimme ihan ulkomailla lomalla.

Pakkasta on riittämiin. Myös jäälyhtyjen tekoon, jääsaippuakupliin, ikkunapitseihin, — tulette vielä näkemään, . . .

Kotoilusta lomamuudiin

Tänne tänään tupsahdimme.

Poikkeuksellisen nopeasti sujui taival Rantapelto – Hangasoja. Aika varhain aamusella hyvästelimme tyttären, jota on koronan vuoksi nähty tavallista paljon enemmän (jotain erinomaisen hyvääkin tässä kirotussa pandemiassa on). Tyär lähti puolenpäivän junalla kohti omaa kotiaan, kohti Helsinkiä reilun kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Molemmin puolin kyseltiin, että milloinkahan seuraavan kerran nähdään?

Me lähdimme häntä ennen taipaleelle. Tuntui poikkeuksellisen helpolta matkan teko. Vähän liikennettä, Oulu – Kemi -väli, jonka kulkemisesta minulla totta totisesti on vuosikymmenien kokemus, oli liki unenomaisen helppo. Tsädää, pikaisesti oltiin jo Rollossa. Napapiirin Pajakylän Loft Cafeesta on tullut meille melkein vakiopaikka, joko tullessa tai mennessä. Siellä on hyvä lohileipä ja tänään testasimme uutta Stick Teetä.  Ei huono. Menee jatkoon.

Taival läpi tykkylumisen maiseman, vähäliikenteisen nelostien, tai Jäämerentien, ihan miten vaan, kului minulla kutoen radiota kuunnellen ja taas miettien: on tiistai! Ja minä vaan matkailen kohti mökkiä. Ja että minulla on edessä, ehkä, mahdollisesti, jos-ja-jos, kahden viikon poissaolo kotosalta. Tuntui häivähdys lomalta. Vähän uudenlaiseltakin lomalta, ainakin näin alkumetreillä…

Matalan profiilin maanantai

Helmikuu puolessa.

Lyhyeksi jäänyt, pätkittäinen yöuni on jättänyt jälkensä päivän touhuihin, vähän kuin hidastettuna koko päivä.

Amupäivä tyttären kanssa rinnakkain duunailtiin, tai hän duunaili, minä hoitelin nettiasioita, olinpa siinä yhdessä etäpalaverissakin ohessa läsnä. Eipä ollut mitään salaisia juttuja, ja vaikka olisivat olleetkin, enpä koodareiden puheista paljon mitään ymmärtänyt. Vaikka toisaalta tietojärjestelmä, jonka kehittävät, koskee opintorekistereitä etc., jotka olivat minunkin työssäni tärkeitä, ja paljon niiden kanssa olin tekemisessä.

Kiinnostuneena olen kuunnellutkin, mitä uutta nyt tekeillä: varmaan parantaa monta käytännettä.

Lenkillä oli mukava, kun oli niin ”lämmin” (- 6 C). Eipä juuri tuullutkaan, joten sään puolesta oli leppoisaa tepastella.

Iltapäivällä vuorossa kauppa- ja keittiöhommia. Tälle päivälle ja loppuviikolle etukäteen…

Laskiaissunnuntai humputellen

Hain aamupäivällä pienet äidiltään ja lähdimme Nallikariin! Talvikylä here we come! Apsu sai kummitätinsä kaveriksi tuubimäkiin ja pappa oli mukana apuna ja kuvaajana.

Eevikselle parasta olivat porot ja ponit. Tämä Mimmi-poni puhutti monta tuntia jälkeenkin päin. Reilun tunnin tarkenimme nauttia pakkassäästä, auringosta ja aktiviteetista.

Lounaalla ei tarvinnut ruokaa tyrkyttää. Sitten Eeviksen päikkärit, – pelattiin ja leikittiin. Kaikkea mukavaa puuhaa, ja Apsu ei paljon mummista perustanut, kun oli kummitäti kaverina. Iltapäivän lopulla kakkossapuskan jälkeen oltiin vielä pihalla: lumilinna ja jääsaippuakuplat pihahommissa. Päivän askeltavoitekin täyttyi ihan huomaamatta. Ja koti kovin hiljainen sen jälkeen, kun oltiin käyty viemässä lapset takaisin kotiinsa.

Helmikuussa ei mitään vikaa

Mitä ihmeen vikaa helmikuussa muka on?

Minä ikiaikainen helmikuun kammoksuja, sitä pelkäävä ja sen turhanpäiväisyyttä kiroillut, olen tänään ollut ilahtunut, ilahtunut helmikuun lauantain aamusta, päivästä ja illasta. Tänään on ollut monta hyvää asiaa…

Auringonnousun aikaan meren jäällä. Siellä on hyvät ladut (todellakin monikossa), ensimmäistä kertaa noin 35 vuoteen olin merenjäällä hiihtämässä. Kannatti.

Puoleltapäivin meetinki Kauppahallissa. Systerin kanssa kahvituokio,  – kahvi on toissijainen asia näissä meidän meetingeissä. No sekin hyväksi. Sekin. 🙂

Samalla reissulla tykötarpeita illan ruoalle. Ja vielä Nallikarin kautta kotiin. Ajatus Nallikarin huikeasta maisemasta ja auringosta vei sinne, mutta myös se, että olin tilannut take awayna blinejä.

Illansuussa vävykokelas oli tulossa syömään, ja koska olin jo aiemmin päättänyt, että minä en enää blinejä meillä paista, mutta kun niitä itsekin halusin, tukeuduin ammattilaisten tekemiin valmiisiin. Tilasin eilen, hain tänään, laitoin 100-asteiseen uuniin ja tarjosin omatekemien ja esillepanemien ”törsteiden” kanssa. Kaikki me tykkäsimme.

Pääruoaksi oli nyhtöviljapossua (viime yön uunissa), fenkoli-appelsiini-salaattia ja palsternakkaa. ja jälkkäriksi laskiaaispullia. Kukaan ei valittanut.

Helmikuussakin voi olla hyvä. Tänään on ollut.

Chiantin musta kukko

Meille 70-80-luvulla ensikosketuksen viineihin saaneille (ja Kaunotar ja Kulkuri -elokuvan jo sitä ennen nähneille (huom. kynttilänjalkaviinipullo) ) käsitys italialaisista viineistä ja romanttisista illallisista ruutupöytäliinojen äärellä kulminoitui (tietämättämme) niinillä vuorattuun chianti-pulloon.

Chiantille leimallista on (oli) juuri tuo pullon alaosan ympärille tehty niinipunos. Sen keksijänä pidetään 1800-luvulla elänyttä paroni Bettino Ricasolia, jonka nimi  on edelleen Alkossakin myynnissä olevassa Barone Ricasoli Brolio -viinissä ja jonka viinitilalla olemme käyneetkin (ja nyt en tietenkään löydä kuvaa sieltä…). Moni tuntee/muistanee nimenomaan Ruffinon chianti-viinin, jota mm. Ruotsin laivoilta muistan joskus ostaneeni.

Tänään meillä oli chiantia. Ei niinipullossa, mutta nostalgiaa kuitenkin. Meidän kolmen hengen päivällisellä italialaisen kanapadan kanssa oli vanha kunnon Peppoli! Aina niin hyvä valinta. Se oli meidän ”vino della casa” kesällä 2007 Toscanassa Pehtoorin viiskymppisten aikana, sitä on nautittu kalaaseissa, jouluisin, mökillä, Roomassa, Umbriassa – se on luottoviini.

Chianti on monikäyttöinen viini, joka tulee helposti valituksi, kun tarjolla on italialaista tomaattipohjaista ruokaa. Hapokas chianti kestää jopa tomaatin hapokkuuden: pasta bolognese, lasagne ja pizza ovat oiva makupari chiantin kanssa. Vanhemmat vuosikerrat tykkäävät myös grilliherkuista ja kovista, kypsytetyistä juustoista. Sille en antaisi epiteettiä ”lipittelyviini”, se on italialaisten ruokien viini.

Chiantin päärypäle on Sangiovese, kuvan Peppolissa on myös Merlot ja Syrah – ja meille hyvin paljon nostalgisia muistoja!!! Mausta löytyy usein marja-aromeja; hapankirsikkaa, karpaloa, ja vanhemmissa vuosikerroissa luumua, mausteita, tammen häivähdys.

Osa Chiantin alueella tuotetuista viineistä saa käyttää viinipullon kaulassa olevassa nauhassa ja/tai etiketissä mustan kukon (Gallo nero) kuvaa/leimaa, mikä tarkoittaa, että viinintuottaja kuuluu Classicon alueen osuuskuntaan. Siis vain Chianti Classicon viineissä on musta kukko.

Miksi musta kukko? – Taustalla on tarina. Tietysti. Ja kyse on vallasta. Keskiajalla Toscanan kaupungit, Firenze ja Siena, kiistelivät kummalle Chiantin viinitarhat ja niiden viini kuuluivat. Pitkä vihanpito aiheutti jatkuvia yhteenottoja ja lopulta päätettiin ratkaista kiista ilman verenvuodatusta. Päätettiin, että molemmista kaupungeista lähetetään aamunkoitossa ratsastaja kaupunkeja yhdistävää tietä pitkin. Ja että siinä kohtaa, jossa ratsastajat kohtaavat, on Sienan ja Firenzen uusi raja. Päätettiin, että kukonlaulu on lähtölaukaus: kun kukko laulaa, ratsastaja saa lähteä matkaan.

Yhteispäätöksellä sovittiin, että molemmissa kaupungeissa valitaan oma kukko antamaan lähtölaukaus. Sienalaisten kukko oli valkoinen, firenzeläisten musta. Kuten kunnon vedonlyönnissä, tässäkin taktitoitiin: sienalaiset syöttivät kukkonsa mahdollisimman hyvin, ajatuksenaan, että se heräisi aamuvarhain kiekumaan lisää ruokaa, mutta firenzeläisten taktiikka oli vastakkainen: he pitivät mustaa kukkoaan nälässä ajatuksella, että se heräisi aamulla hyvin aikaisin kiekumaan ruokaa.

Ja? –  Firenzen musta kukko alkoi kiekua nälkäänsä varhain aamuauringon noustessa ja Firenzen ratsastaja lähti kohti Sienaa. Sienalaisten valkoinen kukko nukkui kylläisenä myöhään, minkä seurauksena firenzeläinen oli vain 12 kilometriä Sienan rajalta kun kohtaaminen tapahtui.  Näin ollen Firenze sai haltuunsa lähes kaikki Chiantin viinimaat. Ja Chianti Classicon viinit mustan kukon kaulaansa.

On hernekeiton aika

Oritkarissa oli monin tavoin kuvauksellista tänään. Myös merenjäällä.

 

Tänään on ollut hernekeittopäivä. Torstai, ja kohti laskiaista ja paaston aikaa mennään, niin tietysti hernesoppaa. Hernesopasta ja sen historiasta kirjoittelinkin jokunen vuosi sitten, joten ei siitä nyt sen enempää. Mutta tämänpäiväisestä sopasta on kerrottava vähän.

Tänään Tyär (ja poikaystävänsä luonnollisesti myös) palautuivat mökkimaisemista Ouluun vietettyään pohjoisessa viisi viikkoa. Mökkihöperöiden paluu oli syy, etten ihan vaan tavallista purkkihernekeittoa pöytään laittanut.

Tuunasin sopan italialaiseksi ja vähän peruskeittoa tuhdimmaksi. Olkoon sitten vaikka

Purkkihernesoppa meets Italia!

1 prk Jalostajan hernekeittoa + purkillinen vettä
1 pkt Luomu-kikherneitä
1 prk Härkäpapuja (Bonduel)

8 siivua panzanellaa (toki pekonikin käy, mutta italialaisempi ja parempi tähän on panzanella, jota Oulussa saa ainakin Torin Lihamestarilta)

1 prk smetanaa
1 rkl Dijonin sinappia

oliiviöljyä
½ nippua tuoretta oreganoa 

Ison kattilan pohjalle oliiviöljyä ja siihen kikherneet, joita suolasin kevyesti ja laitoin vähän umaamiakin.
Vähän aikaa niitä huljuttelin siinä. Seuraavaksi purkkihernekeitto ja lähes purkillinen vettä.
Anna niiden kiehua hiljalleen kymmenkunta minuuttia.

Vaahdota sillä aikaa smetana ja lisää siihen sinappi. Laita tarjoilukulhoon pöydälle. 

Laita panzanella leivinpaperin päälle 200-asteiseen uuniin. Niin kauan, että ovat ruskistuneet ja rapeutuneet (10 min. ?)
ja nosta sitten talouspaperin päälle, jotta rasva valuu pois ja jäähtyvät.
Sen jälkeen murustele tai leikkaa palasiksi, ja nämäkin tarjolle kippoon. 

LIsää keittoon purkillinen härkäpapuja ja kuumenna keitto. 

Sekoita lopuksi keiton sekaan silputtu oregano, jätä vähän yrttejä koristeeksi. 

Oheen Meriläisen leipomon Ruisrevittyä, voita ja tuorekurkkuviipaleita. 

Taas yksi hyvä arkiruoka, per favore!