Lankalauantain lämpö sisällä ja ulkona

Lankalauantai. Pyöräilypäivä, kauppareissupäivä, leivontapäivä, perhepäivä, ruokapäivä, lämmin kevätpäivä, pyöräilyilta, patiokauden avauspäivä, kuvausilta, … Niin hieno ilta.

Tänään oli jälkkäriksi ”nyhtöpullaa”. Tein siitä pääsiäisversion.

Ensimmäisen kerran tämän tyylistä sain jokunen vuosi sitten viininmaistiaisissa. Pullaa ja punaviiniä. Se on alsacelainen (Strassbourghin kaupungin vastaanotolla kuulemma tarjottu) juttu. Ja sieltä se kantautui meidän makumaailmaamme. Ja uskokaa pois: on mahdottoman hyvä yhdistelmä. Tonnikalapääruoalta jäi tilkat punaviiniä (Pinot noir, parempi olisi joku ”hilloinen” appasimento) ja kyllä niiden kanssa maistui ihan yhtä hyvältä – paremmaltakin – kuin sitten kahvin kanssa.

Ohje, jonka perusteella tein, on Kinuskikissan sivulla: jouluversiosta jätin pois piparkakkumausteen ja vaniljasokerin vaihdoin tyttären Meksikosta tuomaan vaniljaan (palaan siihen joku päivä… ). Tähtipulla tai nyhtöpulla-nimelläkin löytyy vastaavia ohjeita, mutta juuri tämä ohje on ainakin minulla toiminut. Jokainen voi ”nyhtää” sakaran itselleen.

Kun pikkuperhe ja tyär lähtivät (Apsu sai sitten kummitätinsä yökylään 😉 ), me lähdimme Pehtoorin kanssa pyöräilemään. Ja päädyimmepä lopulta Keltaisen aitan patiolle: liekö koskaan ennen avattu patiokautta näin aikaisin. ”Yhillä” oltiin tyynessä, lämpimässä illassa tovi. Aika paljon oli väkeä torinrannassa. Pehtoori palasi kotiin, minä jäin kiertelemään rantoja, – ja yllättävää – kamera mukana.

Hyvä perjantai

Onhan minulla kymmenen tai ehkä viisikymmentä tai ehkä sittekin 150 kuvaa tältä päivältä. Pyörälenkiltä, Oulun tyhjästä pitkäperjantain aamusta, rannoilta, meren jäästä, puistojen lumesta, rakennuksista ilman (kuvaajaa) häiritseviä liikkkuvia muuttujia (= ihmisiä ja autoja), tilaa ja valoa kuvailla…

Puolelta päivin kotiin palattua pikkuperhe oli jo ”majoittunut” meille, – Juniori kokkaamaan, muut leikkimään ja oleilemaan.

Kummitäti  (= tytär) oli varattu ihan vain Apsun pelikaveriksi – ja kaveriksi yleensäkin. Kun kysyin, eikö voitaisi piirtää yhdessä, ilmoitti poika, että ”piirrän sitten mummin kans kun Saana ei oo täällä”.  Ja olinhan mustasukkainen!

Istuimme, vietimme aikaa ruokapöydässä ja sen huudeilla pitkään: Juniori tarjoili keittiön terveisiä (itsetehtyjä) perunalastuja, sitten alkupaloiksi erilaisia bruschettoja. Ja entäs pääruoka: mureaksi, ylipehmeäksi kypsynyttä osso buccoa! Niin hyvää – ja täyttävää. Tarjoili huolella valitsemiaan viinejä alkuun ja ruoan kanssa: YYA-sopimuksen merkeissä. Opparin kanssa yhdessä puuhailu tuotti tällaistakin hyvää tulosta. 😉

Taas huilasimme, hippasta, pelejä, jutustustetiin. Ja jälkkärin aikakin koitti: Miniän panna cotta oli oikein hyvää.

Aivan, ei ole meillä paastoa vietetty. Mutta paljon minulla on!

Ei niin kiireinen torstai

– Kuule, Tane, mun kummitäti tulee tänään Ouluun. Mun kummitäti. Se tulee tänne meille pelaamaan mun kanss Kimbleä.

Näin Apsu oli aamulla pikkusiskolleen kertonut. Tanelle siis. 😉 Ja niin se kummitäti tuli puolenpäivän junalla (”halvempi, pystyy tekemään kouluhommia samalla, ja pyöränkin voi tuoda”). Ja nyt kummitäti on Apsun kanssa pelaamassa Kimbleä poljettuaan sinne jostain Kiimingin tai Haukiputaan kautta.

Minun pyöräilyintoni on pientä tyttären touhuihin ja tavoitteisiin verrattuna. No mutta, pyöräilin minäkin tänään. Intiön vesitornikin tulee johonkin korttikuvaan… 😉


Ja kyllä meitä on auringolla ja lämmölläkin hemmoteltu. Ja iltapäivän lopulle asti ihan tyven. Aamulla Caritakseen mennessä joki Patosillan kohtalla liki rasvatyyni. Ja kyllä oli katupölyä. Vahinko ettei ollut kameraa mukana, sillä kaupungin yllä leijunut pöly oli kyllä ennen näkemättömän runsas, ihan pilvimuodostelma.

Tänään oli kasvisruokapäivä. Tyttären herkkuja tämmöiset jutut: pieniä parsapiiraita ja marinoitua mozzarellasalaattia.

Pienet parsapiiraat
(Ohje Viini-lehdestä)

1 pkt (500 g) pakastevoitaikinalevyjä
15 vihreää parsaa
2 1/2 dl pecorino-juustoa raastettuna
1 dl ricotta-juustoa
3 rkl mintunlehtiä hienonnettuna
1 rkl sitruunankuorta raastettuna
sormisuolaa
mustapippuria

1. Leikkaa jokainen sulatettu taikinalevy kolmeen osaan. Tee levyihin noin 1/2 cm kokoinen reunus veitsellä (älä leikkaa pohjaan saakka). Nosta palat leivinpaperilla päällystetylle uunipellille.
2. Leikkaa parsat sopivan pituisiksi siten, että ne mahtuvat taikinan reunusten sisään.
3. Sekoita pecorino-raaste, ricotta, minttu ja sitruunankuori keskenään. Mausta suolalla, pippurilla ja ripauksella chiliä.
4. Painele seos taikinapalojen keskelle, reunuksen sisään. Nosta päälle parsat. Voitele taikinareunukset munalla.
5. Paista 200-asteisessa uunissa 12–15 minuuttia.

Minulla oli kaksi nippua parsaa, ja puolikkaita paloja jäi aika paloja, päätynevät johonkin pikkuiseen keittoon tms.

Hyviä nuo olivat. Luulenpa että teen toistekin. Lasilliset uutuusroseviiniä nautimme ohessa. Provencesta Mirabeau rose oli kovin hailakkaa väriltään, eikä maku ilman ruokaa ollut kovinkaan kummoinen, mutta tovin lasissa avauduttuaan ja ruoan kanssa siitä sukeutui oikein hyvä keväinen, kesäinen ruokajuoma.

 

 

Nallikarissa kuvaillen

Kuvauspäivä. Sen että pyörälenkillä olen käynyt ja pientä kevyttä siivousta kotona tehnyt, muutoin päivä ja ilta mennyt kuvauskeikalla ja kuvia tehdessä.

Nallikari-ravintolassa on menossa äyriäisviikot, ja sainpa sitten a la cartea kuvattavakseni. Toinen toistaan ihanampia annoksia: hummeria, scampeja, kampasimpukoita, jättikatkoja ja ostereitakin… kyllä nälkä kasvoi kuvatessa. Sainpa sitten ”syödä kuormasta”: valitsin annoksen parsa ja kuningasrapu  – ui, jui. Johan oli herkkua. Ja sitten vielä scampeja öljyssä…  Ostereihin en koskenut, minä en pidä ostereista. Jos ne on gratinoituja niin saattavat upota – samppanjalla alas huuhtoen. 😉 Mutta en hakeudu ostereiden äärelle.

Suunniteltiin myös tilojen kuvauksia, ja pääsin eka kertaa käymään siellä ylhäällä, kylpytornissa. Onneksi oli kamera mukana. Sattuipa ole hienoja lentokoneen juovia taivaalla, ja niitä kuvasin, kotona koneella kuvia työstäessä sieltä paljastui halokin!

Ai, niin, olihan meillä sitten kujallakin kuvailtavaa. Puutarhassa tuhoja tehnyt jyrsijä ja ukostaan eksynyt fasaanirouva.

Ahkerointia

Pehtoori lähti aamulla jatkamaan jo viime viikolla aloitettua remppaa. Mies kun antoi pikkuperheelle joululahjaksi eteisen rempan: seinät, katto ja listat uusiksi. Aloittivat Juniorin ja Apsun (!) kanssa jo lauantaina, ja nyt kun Juniorilla alkaa kouluhommat jo hiipua ja oli vapaapäivä tänään, niin homma jatkui.

Minäkin päätin olla reipas. Laittelin talvikamppeita pois, etsin ohuemmat takit esille … Ja jatkoin jo ennen mökkireissua aloittamaani konmarittamista; tänään siirryin isompaan vaatehuoneeseen: tilaa ja järjestystä tuli rutkasti. Vein vaatteita kierrätyksen ja sitten Suuri Pääsiäisruokien Roudaus – suuri vaikka pikkuperhe, ja ylihuomenna pääsiäiseksi kotikotiin tuleva tyär, ovatkin luvanneet tehdä ruoan perjantaina. Mutta muina päivinä on sitten minulla päävastuu.

Yhdeltä olin valmis hyppäämään pyöräni selkään ja polkemaan avustuksella ja ilman. Parituntisen kiertelyn jälkeen päädyin Nallikariin: on aikeissa tehdä siellä olevista torneista ja rakennuksista vastaava, samalla tekniikalla, kuin ”Oulun kauniit vanhat” –kuva ja kortti. Monta kertaa vielä täytyy käydä kuvailemassakin, mutta eipä haittaa. Varsinkaan sellaisella säällä kuin tänään.

Uusi menopeli

Varoitus: sisältää tuotesijoittelua!

Jo viime keväänä harkitsin pitkään, mutta en raskinut. Oli se Kreikan reissu, tele-zoomin osto ja kaikenmoista.  Viime viikolla mökillä päätin, että heti kotiin palattua menen kauppaan ja ostan. Ja niin tein.

Ostin itselleni sähköpyörän! Kyllä minulla on ihan hyvä pyörä olemassa, ei ihan uusi; muistelen, että on se pari vuotta vanhempi kuin autoni (joka täyttää tänä kesänä seitsemän vuotta), luulen että tänä vuonna pyörä on vasta kymmenvuotias. (Tämä saattoi olla pyörän toisen kesän aloitus). Joka kesä ajelen sillä korkeintaan muutamia satoja kilometrejä, parhaimpina ehkä 500 km. Olen kerran sen huollattanut, pesen ja putsaan hiekasta aina tarpeen tullen, joten ihan hyvässä kunnossa se vielä on. Mutta silti halusin uuden pyörän, ja nimenomaan sähköpyörän.

Ajatukseni on, että voin lähteä pyörän kanssa kuvausreissuille lähitienoolle, joskus Koiteliin, joskus Liminganlahdelle tai ehkä systerin tykö Iihin. En jaksa (tai viitsi edes yrittää) polkea tuollaisia matkoja tavallisella pyörällä, ja kun autolla menee kuvausreissulle, tulee vain hurautetuksi kohteeseen, – no siellä sitten voi tepastella kuvailemassa, mutta pyörällä on eri juttu. On helppo pysähtyä välillä, tulee oltua enemmän ulkona ja liikuttua. Onhan sähköpyörääkin poljettava, – ei se mikään mopo tai vespa ole.

En ollut koskaan edes kokeillut sähköpyörällä ajoa, vasta viikonloppuna Jussin Pyöräpisteessa kokeilin. Eikä kokeilu pyörtänyt päätöstäni ostosta.

Olin etukäteen ”valinnut” Crescentin, koska tavallinen, hyvä pyöräni on Crescent, ja niiden muotokieli on mieleiseni. Ja halusin aika pystyn ajoasennon: sellainen mummo-tyylin menopeli oli mielessäni. Olennaista valinnassa oli myös, että malliin kuului isohko tukeva kori, you know, reppu kameroineen ja ainakin yksi obiska pitää mahtua juomapullon ja muiden tilpehöörien lisäksi mukaan.

No kaupassa tulin sitten opastetuksi, että Helkama-pyörissä on parempi ja toimintavarmempi koneisto (Shimano) kuin Crescenteissä, ja että juuri tämän viime vuoden mallin saisi nyt vähän edullisemmin. Ja ajoasento on riittävän pysty, vaikka pyörässä onkin suora tanko. Ja sen voi vaihtaa, jos etukeno on liikaa repeytyneille, ahtaille olkapäilleni ja hartiolleni.

Tässä pyörässä on hyvää keskimoottori (etumoottorit tekevät pyörästä ”heppoisen”, kuulemma). Seitsemän vaihdetta, pienen näköinen, kevyehkö akku ja hyvä poljettava ihan manuaalisestikin. Ostin sitten takaritsille vähän suhteettoman ison (ja ruman) korin, mutta kun … se kamera etc.

Sähköavustusta polkemiseen on kolme eri tason vaihtoehtoa: Eco, Norm ja High. Olen ehtinyt ajella 75 km, ja enin osa kilometreistä on taittunut ihan perinteisesti, sähkö pois päältä, mutta vastatuulessa ja liikkeelle lähdössä on mukava napsauttaa päälle Eco. Isommisssa ylämäissä ja tänään yli 20 kilsan lenkin lopulla jo Norm. Nopeinta ja voimakkainta avustusta olen käyttänyt vasta vain muutamia kertoja: hulppeaa on meno. Huippuja en ole vielä kokeillut, mutta 25 km/h kuulemma pääsee. 😉 Akku riittää 120 – 60 km – se on riippuvainen siitä, mitä noista avuista käyttää; high kuluttaa tietysti eniten.

Näin kolmen päivän vankalla kokemuksella voin kyllä suositella. 🙂

Sunnuntaiherkkuja

Ruokapäivä.

Kunhan parin tunnin ulkoilun ja äänestämässä käynnin jälkeen kotiuduin, aloitin tekemällä leipätaikinan. Fetaleipää. Ohjeen sain silloin kun olin kontaktissa keskisuomalaiseen ravintolakokkien emeritus-opettajaan. Miksihän minä miellän tämän pääsiäisleiväksi? Ehkä jokin kreikkalainen häivähdys, feta, … joku… en tiedä. Joka tapauksessa: hyvää ja makoisaa leipää.

Fetaleipä M:n (Conseiller Culinaire Commandeur 😉 ) tapaan

reseptistä 4 isoa vuokaa leipää [puolitin taikinan, hyvää tuli silti]

 

1                   l                    haaleaa vettä
2,5                dl                  rypsiöljyä
250              g                    fetajuustoa
150              g                   pinjan siemeniä tai pistaasimanteleita
100              g                   hiivaa
2                 rkl                 suolaa
2,5 – 3        l                     vehnäjauhoja

    • Lisää veden joukkoon öljy, feta, hiiva, suola sekoita ne keskenään.
    • Lisää vähitellen vehnäjauhot ja vaivaa taikina pehmeän tiiviiksi.
    • Lisää lopuksi pinjansiemenet ja vaivaa vielä hetken.
    • Leivo heti voideltuihin vuokiin ja nostata hyvin.
    • Leivät uuniin (200 C) noin 40 minuutiksi.

Sitten tein pariakin erilaista uutta salaattia. Etualalla mm. Vappu Pimiän kukkakaali-kurkku-salaatti. Sen ohjeita löytyy netistä vaikka kuinka monesta kohtaa. Tykättiinhän me. Apsu ilmoitti, että en syö kukkakaalia, mutta napsi lautaseltaan aikamoisen röykkiön kun sanottiin, että se on napsusalaattia (raaka kukkis napsuu pureskellessa).

Pottumuusin ohella oli sitten hirvikäristystä. Eka kertaa ikinä tein sitä. Kun viime maanantaina kävin Ivalossa, kävin matkan varrella myös Culinarin tehtaanmyymälässä, ja sieltä löytyi pakkasesta oikein hyvää hirvikäristystä. Ruskistin (liki poltin kun Apsun kanssa touhuiltiin jotain muuta ohessa) reilusti ja sitten purkillinen demi glacea. Ja soosi sai hautua miedolla lämmöllä ainakin puolituntia. Ja siihen Apsu sanoi, että ”en hanua sitä”, mutta kun isänsä ilmoitti, että se on pekonia, niin sitten meni sitäkin oikein reippaasti.

Ja jälkkäriksi – virpomispalkaksi (mikä ihana pieni kissankorvainen, nöpönenäinen virpoja Apsu olikaan!) – oli pavlova-leivoksia. Kaupan valmiita marenkipohjia alle, päälle rahkaa, kermavaahtoa ja marjoja. Ja tarjolle vielä lisää marjoja ja kermistä.

Ennen, jälkeen ja ohessa Eeviksen kanssa ilmeilyä, ja katsellessa kuinka tytöllä (5kk) on jo hirmuiset menohalut. Ryömii ja mönkii jo, ei suinkaan kelli selällään yhdessä paikassa.

Nyt jatkamaan vaalivalvojaisia….

Paistinkääntäjän päivä

Tänään on maailman paistinkääntäjien yhteinen juhlapäivä. Kilpipäivä. Sen tiimoilta tein (tiedottajana, valokuvaajana) tällaisen.

Sen lisäksi pitkä rupeama, oikeastaan koko iltapäivä, äidin luona. Sainpa kuulla paljon mielenkiintoisia juttuja menneestä, 30-luvun lapsen maailmasta. Sitten pikaisesti pyöräillen kotiin, ja ”laittautumaan”.

Kilpipäivän merkeissä tänään päivällinen Puistolassa. Samalla ns. veljesateria.

Onko tullut mieleen tehdä keittoa lehtipersiljasta?

Creme de Ninon -tyyliin, ja sitten poroa pinnalle. Ei valittamista, ei todellakaan! Ja vielä parempaa oli parsarisotto valkoisesta parsasta, muikunmädillä,

Elämä on. Niin hyvää joskus.

Turskaa, ja rössyä. Muillehan tämä ei ollut mitenkään ongelma, päinvastoin -mielenkiintoinen yhdistelmä, kokeilu. Yritin ajatella ”surf and turf” -teemaa, unohtaa rössyvastaisuuteni, olla ennakkoluuloten, kuten oikeasti olenkin, mutta rössy oli minusta (ja vain minusta 😉 ) turha tuossa. Olisin hyväksynyt punaviinin makupariksi ilman rössyäkin. 😉 Mutta eihän se annosta syömättömäksi tehnyt. Turska ja palsternakka kun ovat lähtökohtaisesti herkkujani, mainioita.

Ja mukavaa – uutta – pöytäseuraa. Hyvin meni lauantai. Oikein hyvin.

Ruokakuvia

Milloin olet viimeksi syönyt ruispuolukkapuuroa?

Instagram-tilini seuraajat ovatkin hoksanneet, että minä siitä nautin ennen mökille lähtöä – itsea asiassa useampanakin aamuna, sillä keitin sitä ison kattilallisen. Miksikö? No kun osallistuin ”Makujen Keski-Suomi” -valokuvauskilpailuun.

Kyllä piti pohtia, mitä on keskisuomalainen ruoka. Hain apuja jopa grand old man -paistinkääntäjäystävältäni, joka on eläkkeellä Jyväskylän ammattikorkean ravintola-alan koulutuksen opettajuudesta ja kansainvälinen ruokakilpailujen tuomari. Häneltä, keittokirjoista ja netistä sain tietooni, että marjat, sienet, kalat ja vilja ovat ominta keskisuomalaisessa keittiössä.

Päätin keittää ruispuolukkapuuroa ja tehdä marjajäädykkeen. Kuvasin ne ja osallistuin kilpailuun. Enkä päässyt edes 10 finalistin joukkoon, – oikeasti olen pettynyt. Tuomariston (yli 200 kuvasta) valitsemat finalistit ovat täällä KLIKS Ja kuten sanottu, kuvani eivät päässeet jatkoon.

Siispä julkaisen ne nyt täällä.

Puolukkapuuroa riitti syötäväksi ja kuvattavaksi monenakin päivänä. Lämpimänä ja kylmänä. Kylmästä pidän enemmän, molemmista aika paljonkin. Viritellessäni visuaalisesti kauniita annoksia  tulin kehittäneeksi uuden version puuron lisukkeeksi, – ei maitoa, eikä kermaa, vaan Activia-kookosjukurttia. Ja sitten sellainen vatsaystävällinen zen-tunnelma tarjoiluun. 😀

Halpaa, helppoa, hyvää, vatsaystävällistä. Ja zen! Muistappa se!

Marjajäädykekuva oli tämä. Mutta eivätpä siitäkään tykänneet. Kuvasta siis. Perhe kyllä tykkäsi jäädykkeestä.

Äänikirjojen maailmaan

Minulla on nyt ollut käytössä BookBeat –(ääni)kirjasovellus. Kaksi viikkoa koeajalla, ja sitten siirryin tilaamaan palvelun 16,90 euron kuukausihinnalla. Näinä viikkoina olen useammin kuin kerran ääneenkin lausahtanut, että ”Miksi minä en ole aiemmin tällaista hommannut?”

CD-äänikirjoihin olen joskus tutustunut jo aika päiviä sitten ja muutamia kymmeniä vuosien varrella kuunnellutkin (Tuntematon, Sinuhe, muutamia elämäkertoja etc.), silittäessä, lenkillä, rullaluistellessa ja salilla ladattua musiikkia ja myöhemmin Spotify on ollut kuuntelussa ”aina”. Radion suurkuluttaja nimenomaan autossa ja keittiössä olen edelleenkin, mutta pod castit olen löytänyt vasta tänä vuonna, ja nyt sitten äänikirjat!

Olen nyt kuunnellut neljä kirjaa ja kaksi on kesken. Siis paljon enemmän kuin, jos olisin lukenut nuo perinteisinä kirjoina. Enimmäkseen olen kuunnellut niitä istuessani koneella muokkaamassa kuvia. Siinä pystyy keskittymään hyvin, intensiivisesti sekä tekemään kuvia että kuuntelemaan.

Ensimmäisenä kuuntelin liki 400-sivuisen MIchelle Obaman ”Minun tarinani”. Elämäkerrat ovat muutoinkin mieluista luettavaa, naisten elämäkerrat varsinkin. En paljon Michelle Obamasta tiennyt ennen tätä: mielenkiintoista oli esimerkiksi se, kuinka hän toistuvasti toteaa, ettei poliittinen elämä ja toiminta ole hänen juttunsa, mutta toisaalta hän teki sitä jo ennen kuin hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, mm. amerikkalaisten, erityisesti lasten, lihavuusongelman parissa ja vähävaraisten lasten, erityisesti tyttöjen, koulutuksen parantamiseksi.

Hänen oma elämänsä – kuten myös Barak Obaman – oli yhdenlainen kouluttautumisen riemuvoitto. Mielenkiintoista oli Valkoisen talon ”arki”. Ja yllättävää oli, kuinka sitoutunut Michelle oli tyttäriensä kasvattamiseen – ja rakastamiseen. Kuinka hän oli (ainakin kirjan mukaan) aika ajoin nimenomaan äiti.

Krista Putkonen-Örn on älykäsääninen (jos tällainen luonnehdinta kertoisi jotain), hän on Michelle Obaman ikäinen, joten hänen äänensä sopii tähän. Muidenkin kirjojen kohdalla olen hoksannut, että lukijalla on merkitystä, aika paljonkin.

Sitten satuin vähän vahingossa aloittamaan Eve Hietamiehen ”Hammaskeiju” -kirjan. Se on kolmas osa trilogiasta (Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt Hammaskeiju): Kahden miehen pienperheessä alkaa uusi aikakausi, kun Paavo Pasanen aloittaa koulun. Päivät ovat lyhyitä, ja äkkiä seitsenvuotiaan pitäisi selvitä monesta asiasta yksin – kateissa on milloin Paavon uusi kännykkä, milloin koko poika.

Lukijana on Antti Virmavirta, ja hän on tässä ”roolissa” tosi hyvä. Jäin ihan koukkuun tähän kirjaan, jopa lenkillä se kuului nappikuulokkeistani. Hietamiehellä on kyky kirjoittaa arki eläväksi, nivoa tarinaan ajanhenkeä ja saada tekstistään myös hauska. Niin hauska, että kuuntelin sitten heti perään myös sarjan ensimmäisen kirjan, ja kuuntelen vielä kakkosenkin jossain välissä.

Luulen, etten olisi näihin paperisina koskaan tullut tarttuneeksi, mutta selaillessani BookBeatin kirjavalikoimaa Hammaskeiju oli juuri silloin suosituksissa korkealla, joten aloitin kokeeksi.

Ja nyt olen ihan viime metreillä sellaisen elämänkerran kanssa, jota en koskaan olisi tullut ostaneeksi tai lainanneeksi: Mikael Gabrielin elämäkerta (29-vuotiaan elämäkerta!). Siis se räppäri, josta on tullut yhä enemmän poppari. Tiesin, että hänellä on ollut rankka elämä, kaikenlaista. Onhan siitä ollut lööpeissä ja Vain elämää -ohjelmassa ja radiohaastatteluissa, mutta nyt tiedän pintaraapaisua enemmän. Kirja on näyttänyt maailmaa oman pienen kuplani ulkopuolelta. Sellaisesta maailmasta, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Auttaa taas suhteuttamaan asioita.

Juha Itkosen ”Ihmettä kaikki” on kesken. Se, kuten aiemmin lukemani Itkosen kirjat, on mieleeni. Enemmän sellaisesta maailmasta, jossa itse elän. Miehen näkökulma tosin. Kesken on myös Kati Tervon ”Punainen kattila” -kolumnikokoelma. Se on toissapäivänä ilmestynyt, eikä sitä ole äänikirjana, vain e-kirja. Luin sitä tänään kotimatkalla: Sodankylä – Rovaniemi -väli sujui siten nopeasti.

Loppumatkakin sujui joutuisasti: sula tie, pilvipouta, kesärajoitukset, vähän liikennettä. Puolikolmelta jo kotona.

Äänikirjat ovat varmasti tulleet elämääni pysyvästi.

Aurinkoinen Lappi


Jo aamulla paistoi.

Koko päivä ulkona. Koko päivä huikea auringonpaiste, iltapäivällä jo lämminkin, eikä mökkipihassa edes tuullut.

Olimme tänään kimpassa lenkillä. Käveltiin pitkin poikin Saariselän keskustaa, kavuttiin huipulle, tultiin kävellen pulkkamäkeä alas.

Myöhäinen lounas notskilla, ja sitten kannoin kaikki kuvattavat koristeet, astiat, pääsiäisjutut pihalle, ja kuvailin.

Saunan jälkeen raukea olo, naama punainen, jääkaapintyhjennysruokaa nopeasti – sillä nälkä.

 

Kuvauksista iloa

Kyllä minä tänäänkin mietin, että entä jos en olisikaan hurahtanut valokuvaukseen (tai ruoanlaittoon)? Mitä minä tekisin, jollei minulla olisi kameraa, eikä sen kanssa jonkinlaisia tavoitteita. Tavoitteita harrastuksen – ja noh ”työn” – suhteen. Jollei minulla olisi sitä kaikkea tekemistä, jota kehittelen kuvaamisen ympärille. Olkoonkin, että suurin osa siitä – tai ehkä melkein kaikki?! – on vain omaksi ilokseni, liikuttamisekseni, oppiakseni, – edes jotain tehdäkseni…

Mitä minä olisin tänään tehnyt, jollei olisi iloa ja intoa kuvailla? – Ehkä olisin sitten satunnaisesta lumisateesta ja vähän tuhnuisesta päivästä huolimatta lähtenyt hiihtämään. Kyllä minun venähtänyt kylkeni olisi sen jo kestänyt. Kestihän se eilen kamerakaluston (kamera + 2 objektiivia roikkumassa mukana = yli 5 kg) kanssa kapuamisen Kiilopäällekin. Miksei olisi kestänyt vaikka Prospektorin lenkin hiihtämisen. Olisi varmasti. Mutta kun minulla oli ”kuvaushommia”. 😉  – Mikä loistava tekosyy!

On kuulkaa Ivaloon asti tullut ajeltua, että sain lohta ja rieskaa kuvattavaksi, on takkatulta polteltu (Pehtoori assistenttina) ja kaakaota juotu, että tunnelmaa kuviin on tullut. Pääsiäiskuvia ja parsakuvia. Kaikkea, josta on voitu samalla nauttia.

Lumisadettakin olisi voinut kuvata, ivalolaista arkea, vähän ankeaa tunturimaisemaa, mutta olen skipannut ne.

Olen vain nauttinut tästä valinnan mahdollisuudesta. Tehnyt hyvää ruokaa. Alkuun oli lohileipiä ja jälkkkäriksi lettuja. Noin niin kuin tiistairuokana. 😉 Tekisi mieleni sanoa ”Koska mä voin”.

Huomenna taas sitten enemmän ulkona.

Kaukana katupöly ;)

Aamulla oli pilvistä, pohjoistuulta, jokunen lumihiutalekin. Pehtoori päätti kuitenkin lähteä Luulammelle suksilla, minä en todellakaan. Kun vein hänet Laanilaan latujen lähtöpaikalle, Savottakahvilan nurkalle, jäinkin kiertelemään siihen lähistölle.

 

… ja kun aurinko alkoikin paistaa, lähdin autolla Kiilopaan juurelle.

Ja sitten huiputtamaan tunturi. Vaihteeksi. Ei siitä ole kuin pari kuukautta kun viimeksi siellä, mutta taas ihan eri näköistä. Ja nyt ei ollut kylmä, vaikka huipullta tuuli aika navakasti pohjoisesta. Näkymä Sokostiin asti selkeä ja kirkas. Eikä katupölyä. 😉

Aurinko ja ahava ottivat kasvoihin, kulkeminen maistui. Väkeä oli paljon liikkeellä, ja tosi paljon oli ollut ladullakin. Luulammen (isossa) latukahvilassa oli ollut jono ulos asti ja Rumakurulla molemmat tuvat täynnä makkaranpaistajia. Kevätladut vetävät väkeä.

Lämmittelin hiihtäjälle saunan, tein sapuskan ja vähän pääsiäiskuvia Vastavaloon otin. Ja Apsun kanssa ääniviesteilimme. Siinäpä se mökkimaanantai.

Sunnuntait ovat erilaisia

Sunnuntai on mökillä erilainen kuin kotona. Niin kuin tietysti kaikki päivät.

Toisaalta mökillä sunnuntait eivät juuri eroa muista päivistä, arki ja pyhä ovat yhtä juhlaa. Mökillä kaikki päivät ovat periaatteessa liikkumisen, saunomisen, hyvin syömisen, levänneen olon päiviä.

Niin tänäänkin. Tääällä 10 tunnin yöunet ovat normi. Varsinkin silloin kun ollaan kaksistaan. 10 tuntia! Sellaista ei kotona kovin usein tapahdu.

Nyt (klo 18.30) paistaa aurinko. Ei paistanut aamulla, eikä aamupäivällä. Satoi lunta, pyrytti välillä ihan reilustikin. Eli lumen syvyys on edelleen lähellä metrin (virallinen tieto 83 cm). Pehtoori kävi hiihtämässä. Minä lämmittelin saunaa, yhdellä kädellä kannoin vesiä, istuskelin saunan kynnyksellä, tuoksuttelin koivuklapeista lähtevää ihanaa tuoksua, lisäsin puita, otin muutaman kuvan. Vähän lumitöitä. Pientä kulkemista. Ja sitten saunoin. Sunnuntaina aamupäivällä! Sitäkään en tee koskaan kotona. En edes sauno kaupungissa. Tänään saunoin.

Päätimme tänään käyttää ”ravintolakortin”; kuten tapana täällä on niin kerran mökkiviikon aikana käydään kylillä syömässä. Tänään paikaksi valikoitui, pitkästä aikaa, Laanilan Kievari. Kun kerran on sunnuntai. Siellähän on sesonkien aikana sunnuntaibrunssi. Minusta kyllä enemmänkin sunnuntailounas. Kolmen ruokalajin menu: alkupalat buffasta, pääruokavaihtoehtoja on aina kaksi (tänään hirvi ja ahven), ja sitten taas jälkkärin saa koota noutopöydän antimista.

Lakritsigraavattu lohi! Sitä vielä teen kotona. Se oli kyllä hyvää. Kuten graavattu lahna, marinoitu feta, riimihirvi — ja pääruoka. Se on tuolla juuri sopiva runsaan alkupalapöydän jälkeen. Erinomaisesti paistettu ahvenfile runsaalla voilla ja lisukkeena vähän parsaa ja kukkakaalia. Ihan mun lemppariruokaa.

Paluumatkalla ohitimme Laanihovin mainoskyltin legendaarisista monotansseista (”monona sisään, stereona ulos” 😉 ). Ja suksista päätelllen (kuvan ulkopuolella pari muutakin telinettä) väkeä siellä oli. Ja taas me skippasimme tämän kulttuuritapahtuman.

Tänään vielä pieni mahdollisuus revontulille, ehkäpä jaksan odotella…

Lapinhullun onnen päivä

Hangasojan huomassa oli tänään aamupäivällä pilvistä. Ei kylmää, eikä satanut lunta, mutta vähän tylsän harmaata.

Pehtoori lähti hiihtämään joskus ennen puoltapäivää, minä vetosin kylkikipuun ja posteiluun, tein sienisalaattia, sokeroitua sipulisalaattia ja sitten oli lähdettävä ulos.

Ihan vahingossa ajauduin, löysin, Iisakkipään talvipatikkareitille. Se meidän sama, ”iänikuinen” Iisakkipään reitti oli pohjustettu myös talvipatikoijille, lumikenkäilijöille. Minullahan ei mitään lumikenkiä ollut (onneksi), mutta kamera oli (tietysti, onneksi ).

Viimeinen kilometri huipulle oli oikeasti aika haasteellinen (tuulta, polku hukassa, upottavaa lunta), mutta merkillistä, miten se tuntuikaan mukavalle.

Kaiken kaikkiaan kaksi ja puolituntia sujui niin ajatuksettomasti, vain liikkuen, kuvaten, kavuten, katsellen. Ja nauttien. Voi ihmiset, tulkaa Lappiin joskus.

Illansuu, ilta – lepoillen, hyvin syöden, mökkeillen.

Ja niin tyytyväisenä kunnon ulkoilusta, liikkumisesta.

Niin paljon valoa ja aurinkoa!

Aurinkoinen Lappi!

Onhan niitä parempiakin paikkoja. Ehkä. Nyt on vain vaikea kuvitella missä. 😉

Aamulla herätessä pakkasta oli liki – 20 C, ja eilinen myrsky ja myräkkä oli vienyt lumet puista. Ei kylki kovinkaan kipeä. Siis kaikki hyvin.

Ja niinhän se sitten koko päivä meni ulkona.

Pihapiirissä enimmäkseen. Pehtoorikin joutui ”mannekiiniksi” tai ainakin käsimalliksi kun kuvailin ”porotokkia”. Hyvin sopi notskillekin tuommoinen muki. Porotokka sekin.

Mökiltä saunalle ja puronrantaan ja takaisin. Siinähän se päivä kului.

Huomannette että lunta on.

Toki kävin vähän kauempanakin: kylillä ja metsäautoteillä. Saariselän keskustassa aika hiljaista, samoin Kuukkelissa ja paikallisessa viiniliikkeessä (Alko). Perjantaipullomme on tämä. Saman sarjan punaista olen suositellut jo usein, ja kyllä tänään tämä Organic-versio maistui oikein mukavalle.

Nyt VOFia ja melkoista rentoutta.

Mökillä pirttipäivä

Pääsiäispuu. Aika vekkuli, eikö?

Tänään sisällä melkein koko päivän, – eihän se kyllä niin pitänyt mennä. Ei vaikka aamupäivän tuuli ja pyrytti ihan hurjasti. Iltapäivällä olisi ollut jo parempi keli, saatikka nyt (klo 18.30): paistaa kevättalven kaunis, kirkas aurinko.

Mutta olenpahan ottanut paljon pääsiäiskuvia, ruokakuvia ja tilattuja tuotekuviakin. Kuvaillut sisällä vaikka tarkoitus oli ollut kuvailla niitä ja paljon kaikkea muuta ulkosalla pitkin viikkoa.

Sattuipa nimittäin eilen iltasella lapiohommissa siten, että reväytin kylkeni oikein kunnolla. Ei ole ihan vaan venähdys, vaan kipu kyllä viittaa ihan oikeaan revähdykseen. Kyllä lievästi sanoen on tänään ketuttanut. Ja paljon. Mutta ei kai auta kuin itseään syytellä: huono lihaskunto on yläkropassa, joten lapion varressa repiminen sai aikaan pahaa jälkeä. Ei puhettakaan mistään lumitöistä, lumikenkäilystä, hiihtämisestä tai mäkeen menosta moneen päivään. ARGH! Niin olen ollut kiukkuinen ja pettynyt. Ice Poweria ja äänikirjaa on tänään kulunut.

No yritän nauttia pienin askelin ja liikkein.

Ja teinpähän sitten hyvää ruokaa: peled-siikaa, korvasienikastiketta, puikulaperunoita, viiriäisinmunia ja salaattia.

Viiriäisen munat ovat kyllä turhan tyyriitä (melkein euron kappale), mutta ovathan ne mukavan näköisiä – pääsiäispöytään jotenkin kuuluvat.

Paluu talveen

Tervehdys aurinkoiselta Hangasojalta!

Nyt on mökkielämää tiedossa viikon verran. Täällä on kevät ja talvi. Siis kevättalvi, oikein tyypillisimmillään. Tällä hetkellä ainoa vähän kurja juttu on se, että pikkuperhe ei sitten päässyt lähtemään mukaan, – koska oppari ja työt.

Tiet sulana, talvirajoitukset, lähes koko matkan aurinkoa, vähän liikennettä. Olhava–Simo välillä tietöiden takia pitkiä pätkiä viidenkympin rajoitus, mutta sen kesti hyvin, kun ajatteli, kuinka onkaan tulevina vuosina mahdottoman mukavaa kun Oulu – Kemi -välin nelostietä on levennetty, ohituskaistoja lisätty, alikäytäviä ja ramppeja tehty, minkä kaiken arvelisi lisäävän turvallisuutta ja sujuvuutta.

Kaiken kaikkiaan matka tuntui menevän aika nopsasti (sen tavalliset 6½ tuntia kauppa- ja kahvitaukoineen). Hyvissä ajoin iltapäivällä oltiin perillä ja jäi paljon aikaa lumitöiden tekemiseen. Ja sehän oli mielekästä ja mukavaa puuhaa auringon paistaessa – ja tällä kertaa osia vaihtaen: Pehtoori hoiteli linkoa ja minä kolaa. Ei ole meillä näitä sukupuolittuneita ”kotitöitä”. Enimmäkseen noin. Tosin kun päätettiin ”syödä ulkona” Pehtoori kaivoi notskipaikan esille.

Täällä on vielä talvi, toisaalta ihan kevät. Siis lappilainen kevättalvi.

Yhdenlainen sesonkikin näyttää taas olevan, muutamissa mökeissä on asukkaita, kylillä ei käyty, mutta paikallisesta aviisista luimme että olisi Kyösti Mäkimattila Tunturihotellisssa, Panimolla joku meille tuntematon bändi, Kappelissa Petri Laaksonen jne. Monotanssitkin on päivisin. Ehkäpä me joku päivä, ehkä.

Nyt jo väsy.

Asiat etenee hiljalleen

Niin olen ollut reipas tänään, että!

Ja merkillisen keposesti, helposti ja hopusti on hommat sujuneet. Monenlaista.

Tänään tuli palapeli! Oulun kauniit vanhat rakennukset Vol. 1.

Aika tyytyväinen olen siihen.

Samoin postikortteihin, joita tilasin ensimmäisen satsin vähän kuin flyereiksi. Mainoslehtisiksi. Ja tänään sain jo yhdestä paikasta lupauksen ottaa kortteja myyntiin – vaikken edes tyrkyttänyt.  Ja sain myös suosituksen ja hyvän vinkin siitä, mihin ottaa kaupungilla yhteyttä, että pääsisin neuvottelemaan mahdollisesta yhteistyöstä tämän projektini kanssa. Niin olen innoissani.

Kampaajallakin kävin. Vähän turhan lyhyeksi meni, mutta keventäähän se ilmettä. Ja kasvaahan se. Kampaajan kanssa puhuimme taas ruoasta ja kakuista. Kerroin Pehtoorin leipomasta päärynäkakusta, joka on siis gluteeniton ja juuri sellaisia kampaajani tarvitsee, ja kun muualtakin on tullut paineita reseptin julkaisemiseksi, niin Pehtoorihan sitten laitteli aineslistan paperille ja kertoili miten kakun oli tehnyt. Ohje on alunperin jostain italialaisesta ruokaohjelmasta.

Kuva kakusta täällä. Ja ohje alla.

Pehtoorin päärynäkakku

300g päärynöitä (2 kpl)
225 g mantelijauhoja
3 kananmunaa
½ tl leivinjauhetta
½ tl ruokasoodaa
1 tl manteliöljyä
½ tl suolaa
1 tl kanelia
½ dl oliiviöljyä
1 dl juoksevaa hunajaa

         Pinnalle mantelilastuja

Laita uuni lämpenemään 160 C.
Erottele valkuaiset ja keltuaiset.
Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi.
Raasta päärynä – kuorineen.
SekoIta keltuaiset, oliiviöljy, hunaja, raastettu päärynä ja manteliöljy. Ei tarvitse vatkata eikä vauhdittaa.
Sekoita kuivat aineet ja lisää edelliseen.
Kääntele taikinaan lopuksi valkuaisvaahto.

Laita taikina voideltuun irtopohjavuokaan, pinnalle mantelilastut  ja sitten uuniin. (160 C, noin tunti.)

Anna jäähtyä ja tarjoa kermavaahdon kanssa.

Laitanpa tähän yhden toisenkin gluteenittoman kakun ohjeen. Sitä on meillä ollut tarjolla usein. Itse asiassa taitaa olla ainoa makea gluteeniton vaihtoehto, jota olen lakkiaisiin, kastajaisiin, etc. koskaan leiponut. Tätä kyllä syövät mielellään sellaisetkin, joille olisi tarjolla suklaakakkua tai melkein mitä vaan. Kaikille käy.

Manteli-marenkikakku

Pohja

6 kananmunanvalkuaista
3 dl mantelijauhetta
2 dl sokeria

Kreemi

6 kananmunankeltuaista
1½ dl sokeria
4 dl kuohukermaa
100 g voita

1 pussi mantelilastuja

Kuumenna uuni 170 asteeseen. Voitele kaksi kakkuvuokaa (halkaisija noin 23 cm). Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoita vaahtoon mantelisokeriseos. Jaa taikina kahteen kakkuvuokaan.

Paista pohjia uunissa noin 35 minuuttia ja anna sitten jäähtyä. Irrota varovaisesti reunoista ja kumoa. Tee sitten kreemi. Sekoita keltuaiset, sokeri, kerma ja voi teflonkattilassa. Lämmitä seosta hellalla koko ajan sekoittaen. Kun ensimmäinen kupla nousee pintaan, ota heti pois liedeltä ja jatka sekoittamista vielä hetki. Anna jäähtyä.
Kaada puolet kreemistä toisen pohjan päälle,
nosta toinen pohja sen päälle ja kaada loput kreemistä sille.

Koristele paahdetuilla manteleilla.

Niin hieno maisteluilta

Kun kaikki me kymmenen viinikerhon jäsentä olemme pois työelämän kiihkeimmästä kierteestä, arki-iltojen kotiin kannetuista töistä, tiistaiaamujen aikaisista heräämisistä, pitkistä ilta- tai aamukokouksista, saatoimme kokoontua maanantai-iltana Iskossa vanhojen (viime vuosituhannen vuosikertojen!) äärelle. Maistelimme, sokkona kommentoimme, koetimme arvailla ja tunnistaa, arvailimme ja tunnistimmekin.

Puhuimme paljon viineistä, ohi ja oikeinkin. Arvasimme, arvelimme ja menimme kommentteinemme ihan pieleen, mutta meidän oli hyvä jutustella. Ja taas välillä onnistuimmekin tunnistuksessa.

Kertoilimme kuulumisia, vaihdoimme mielipiteitä, arvailimme viinejä ja niiden rypäleitä. Aika hyvin ja aika pieleen arvailimme. Hyvin viihdyimme. Viihdyimme toki ilman ruokaakin, mutta sitten! Ehkä yksi parhaista viinikerhon ”iltapaloista” 28 vuoden aikana.

Kyllä olivat lammas, salaatit, sellerimuusi kovasti suunmyötäisiä. Kyllä. En hevin unohda tätä maanantai-iltaa.

Nyt keräämään voimia huomiselle, ajattelemaan taas tulevaa… Mutta nyt keho on tyytyväinen. Olipa hieno ilta.

 

Kesäaikaan hyvin syöden

Tänään oli jälkkäriksi jäädykettä. Instassa kuva kokonaisesta versiosta. Mustikka-vadelmajäädykettä. Ja mustikkakastiketta ja kermavaahtoa. Reilut parikymmentä vuotta sitten, silloin kun telkkarista tuli Bon Appetit ja minä opettelin (niin kuin vieläkin) tekemään vähän ”mutkikkaampia” (= vispaa vesihauteessa) ruokia, tein usein jäädykkeitä. Varsinkin lakkajäädykettä meillä oli usein tarjolla. Siis tänään vähän retrohenkistä jälkkäriä.

Ja pääruokana paistettuja nuudeleita ja kurkuma-inkiväärimaustettua uunibroileria. Fileitä. ”Mummi, minä tykkään nuudeleista” ja ”Saako tehdä toisen tötterön?” Apsu sai valmiita vohvelitötteröitä, jotka sai itse täyttää jäädykkeellä, koristella kermavaahdolla ja strösseleillä. Niin hyvää! Ja niin ilo katsella lapsen nauttimista. Ja kyllä muutkin nauttivat.  Pitkään syötiin, juteltiin valvomisesta, opinnäytteestä, Eeviksestä (kääntyy jo, ja kaksi hammasta – ei mitään pikkujuttuja 🙂 ), Apsun shoppailusta omalla rahalla, esikoisen pyöräilystä (eilen Hämeenlinna – Hakaniemi polkien!), kevään tulosta, kaikesta tavallisesta, kaikesta.

Aamupäivällä ehdin häthätää (koska kesäaika) käydä Hartaanselän tienoilla (etsimässä, löytämättä joutsenia) lenkillä ja kaupan kautta kotiin. Kuinka sitä on tottunutkaan, että kaupat on auki sunnuntaisin. Kyllä minä vähän tupisin silloin kun uudistus tuli, mutta nyt se on jotenkin niin tavallista.

Veroilmoitusten viimeistelyä, Juniorin jelppaamista, kuvia ja kirjoja. BookBeat on ollut reilun viikon, ja olen täysin riippuvainen!

 

Kevättä sisällä ja ulkona

Aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa.

Se tekee hyvää. Mutta myös paljastaa pölyt ja tahmat keittiön ovissa. Siispä ensin vähän siivous- ja kuuraushommia, ja uusi matto Festan keittiöön. Minä pidän räsymatoista hyvin paljon. Ja olen hankkinut Festaan kaksikin punaista mattoa, ja yhden vanhan valkoisen kanssa niitä siellä vaihtelen – vuodenajan ja puhtauden niin vaatiessa. Nyt – kevätauringon paistaessa ja minun enemmän vähemmän sotkettuani – olisi aika vaihtaa puhdas. Mutta kun en räsymattoja talvella pese. Vain kesän mattopyykkiin ne kuuluvat. Jokunen viikko sitten tilasin äidin kylppäriin uuden Pappeliinan – mainioita myös rollaattorikäyttäjälle: eivät luista tai liiku, kestävät kosteutta ja on helppo pestä koneessa. Samassa tilauksessa sitten myös meille uusi Pappelina. Kylppärissä ja kodinhoitohuoneessa sekä mökin vessassa meillä sellaiset jo onkin. Nyt sitten tänään Festaan, samalla kun muutoinkin sitä (taas!) siivosin ja kukkia purkista toiseen siirtelin. Hyvin sopii sinnekin.

Ja sitten siis kamerakävelylle kaupunkiin. Minun Oulun kauniit rakennukset -projektini on laajentunut. Todellakin laajentunut. Saa nähdä mitä loppujen lopuksi siitä saan aikaiseksi… 😉 Tänään oli valoa ja värejä kaupunkimaisemassa.

Oululaisten ihan oma Flat Iron – kolmiotalo, opettajien talo. Olenko jo kertonut: jos joskus olisi pakko muuttaa Oulun keskustaan, haluaisin muuttaa tuon talon ylimpään kerrokseen. Juuri tuonne, josta näkee jokisuistoon, josta näkee vettä.

Kotiin palauduttua Juniorin kanssa konsultointia opparista, ja sitten duunaamaan sapuskaa. Merkillistä laiskuutta ruoanlaitossa, vähän sellainen kaappien tyhjennyssafka, ja vähän uutta mukana. Meidän lähikaupassa oli eilen uusia tomaatteja: liki mustia primora-tomaatteja, joita mainostetaan erityisesti kypsennättäviin ruokaan, mutta minä laitoin salaattiin. Vähän ripottelin sokeria pinnalle.

Oikein makoisa, mukavasti kiinteä tomaattilajike on tämä. Kannattaa kokeilla. Salaatin oheen katkarapu-lohipastaa, eikä oikeastaan kannata kysellä mitä siihen tuli. Ei voi muistaa… 😉 Ja pasta oli barolo-pastaa. Punaviinillä värjättyä tagliatellea. Hyväähän sekin oli. Ja paljon raastettua pecorinoa. Hyvä on .. mutta enhän väittänytkään, että olisi ollut mikään dieettiruoka?

Siinä kaikki.

Talvi taittuu

Harvoinpa tuuli minun kokoistani ihmistä merenrannassa heiluttaa. Tänään heilutti. Jo matkalla Möljän kärkeen tuuli kovasti, puista lähtevä humina, ääni ja tuntu olivat vahvoja. Nimenomaan vahvoja.

Pysyin kuin pysyinkin pystyssä (jälleen kiitos Ice Bugien ja ominaispainoni 😉 ), ja sain sen ”pakolliset”  10 000 askelta täyteen. Ja kymmeniä otoksia muistikortille. Tänään visuaalisinta olivat rapakot. Ja taivas. Palapeleihin on uusia taivaita… 😉 Ja kadutkin.

Kevättä kohti.

Iltapäivällä olennaisinta sapuskan teko. Piiiiitkästä aikaa keittelin simpukoita. Merimiehen tapaan. Melkein helpompaa kuin nakkien keitto. Ja mukava ruoka.

Pääruoaksi haukea. Eilisen voutineuvoston kokouksen yhteydessä sain Vice-Conseiller Culinairelta (keittiö- ja ruoka-alan ammattilainen viimeisen päälle) vinkin hauen valmistukseen. Meillä ei ollut pilkkisaalista, mutta lähikaupasta löytyi sekä haukea että kylmäsavulohta (en enää huoli muuta kuin Hailuodossa savustettua) ja minulla hyvä kalarulllien ohje, joka toimi myös hauen kanssa. Oheen parsaa ja hollandaisea.

Tämä viikonloppu tuntuu merkillisesti ansaitulta. Siispä siitä nautimme. 😉  Suosittelen teillekin. 😉

Ai niin, ja suosittelen tätäkin. Ihan tieteellisen tutkimuksen parissa tässä nytkin … Litran (muovi)pullollinen maksaa 11,50 euroa. Ei paha, ei millään muotoa. Italian zinfandel

Ei nyt niin tavattoman erikoinen, mutta suht edullinen italialainen kelpo zinfandel.

Positiivisella katseella

 

Tänään ei paljonkaan ole näkynyt aurinkoa.

Mutta monta muuta positiivista juttua. Nuo (lauantaina saamani) kukat. Esimerkiksi.

Ja että löysin taas kerran hävöksissä olleet vihkisormukset. Ei ne olleet kuin eilisen hukassa, ja tänään sitten löytyivät ulkohousujen taskusta.

Olen myynyt Vastavalossa yhden kuvan.

Illan kokouksessa en ottanut kovin paljon hommia tehtäväksi, selvitettäväksi, tiedotettavaksi.

Keksin uudenlaisen uunilohiruoan: sopiva pala lohifilettä voideltuun uunivuokaan, vähän sitruunamehua pinnalle, sitten ohuita tomaattiviipaleita, ohuita suolakurkkuviipaleita ja päällimmäiseksi fetaviipaleita. 200-asteiseen uuniin (oisko ollut 20 – 25 minuuttia). Hetki vetäytymistä. Oheen riisiä (kalafondia keitinveteen) ja salaatti, jossa kurkkua ja hunajamelonia.

Että on BookBeat.

Hyvä elämä.

 

 

Tänään kuvaillen ja tanssien .. tai noh…

Tänään sitten yhtä intensiivisesti sisällä kuin eilen ulkona, eli koko päivän. Yhtä kuvakilpailua varten otin ”lavastekuvia” tai siis lavastettuja kuvia ja samoin yhtä tilaustyötä värkkäilin. Edelleen työstin Oulunn rakennukset -projektia ja kirosin, että miksi VASTA nyt otin hyllystä Photarin opaskirjan. ”Varmuuden vuoksi” tarkistin, oliko sittenkin syväykseen olemassa yksi helpotus tai siis keino, jota en ollut käyttänyt. Olisinpa tarkastanut aiemmin! Olisin säästänyt varmasti kymmeniä tunteja aikaa… Mutta näinhän suomalaiset toimivat: manuaaleihin ja ohjeisiin ei kosketa ennen kuin on pakko.

~~~~~~~~~~~~~~

Ja palasimme juuri tanssishow´sta. Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelman ammattitanssijat/opet ovat parhaillaan kiertueella Tanssien tähtiin. Hoksasin joskus tammikuussa liian myöhään, että tällainen happening oli tulossa, ei saatu lippuja. Mutta kun näin ilmoituksen, että Ouluun järjestetään toinen näytös, olin hereillä ja hankin meille piletit. Tässä show´ssa monilla paikkakunnilla on ammattilaisten lisäksi joku ylläritanssija: Hannes Suomminen, Tuure Boelius, Pekka Pouta ja Oulussa piti olla James Nikander (Barbaari) mutta olipa tietysti eilen Rovaniemen keikalla loukannut kätensä, joten häntä ei sitten nähty. ;( Eikä Hannesta.  No mutta.

Tunnin show, ammattitanssijat, ammattishow. Oulun Teatteri täynnä, meillä ystäviäkin joukossa.

Hyvähän se oli. Niin hyvää viihdettä. Liian nopeasti ohi. Aluksi olin vähän ”pettynyt”: ei ylihienoja pukuja, ei livebändiä, ja ehkä liikaa show-tanssia. Olisin halunnut enemmän kilpatansseja. Ehkä. Jälkimmäinen puolituntinen oli jo huikeaa tanssia – vaikka kyllä jäin kaipaamaan Heleniuksen pariskunnan wienervalssia ja Katrin ja Ranimuksen tangoa.

Kun puolet (4/9 Ansku, Katri, Marko, Joni Ranimus) ovat oululaislähtöisiä ei ole ihme, että yleisö eli mukana, ja luulenpa että tanssijoillakin oli sellainen kotikenttä-olo. Oulu on kuitenkin ainoa kaupunki, jossa näitä esityksiä on kaksi salillista.

Ansku ja Marko ovat mun lemppareita.

Olenhan muistanut jo aiemmin kertoa, että olen tanssinut Markon (Keränen) kanssa. 😉 Olimme noin 15 vuotta sitten Pehtoorin kanssa tanssikurssilla, jota veti Marko (ihan poikanen silloin, s. 1977) ja kun harjoittelimme tangoa, ei meillä Pehtoorin kanssa oikein sujunut: tanssisalin seinän peli ”tuli aina vastaan” kuten kavaljeerini ilmoitti. Siinä vaiheessa Marko tuli parikseni ja näytti, me näytimme 😉 , miten tangon kuuluu sujua. Se oli mukavaa. Kuten koko tanssikurssi.

Ja mukava oli tämän iltainen show, joka parani koko ajan loppua kohti. Kaikkinensa hyvä ilta.

Vaakunakylässä

Täällä – täälläkin – olin tänään kameran kanssa. Talovanhus (ensimmäiset osat kai jo 1860-luvlta) on tyhjillään, ja taitaa jäädä vuoden 2026 asuntomessualueen alle. Oululaisen kauppaporvariston, nimenomaan Åströmien omistuksessa tämä – tämäkin – huvila on ollut 1800-luvun lopulla, ja seuraavan vuosisadan alussa se tunnettiin Ravanderin huvilana. Poikamiehet, elämäntapaporvareiksi nimetyt Oskar ja Georg ajelivat komeilla autoilla, mutta olivat kuulemma melkoisia erakkoja.

1920-luvulla huvilaa ryhtyi vuokraamaan Oulun Merenkävijät, joiden käytössä se oli 1960-luvun vaihteeseen asti. Tosin sota-aikana Merenkävijät joutuivat luopumaan siitä, sillä Ravanderin huvilasta tuli jatkosodan aikana saksalaisten varuskunnan upseerien huoneisto tai esikunta taitaa olla parempi sana. Tämä on viimeinen jäljellä oleva rakennus ns. Vaakunakylästä. Hietasaaressa, itäreunalla, juuri tämän rakennuksen takana rannalla oli saksalaisten joukkojen parakkikylä. Parakkikylän portin yläreunassa oli vaakuna ja parakkien ikkunaluukuihin sotilaat olivat tehneet kotiseutujensa vaakunoita, joten koko pieni varuskunta-alue sai silloin nimekseen Vaakunakylä.

Viimeiset parakit purettiin vasta joskus 1970-luvulla, joilloin alueesta oli tullut laitapuolen kulkijoiden asuinsija.

Vaakunakylästä lähdin Hartaanselän rantoja pitkin kaupunkiin, etsiskelin niitä joutsenia, jotka kaikki muut tuntuvan nähneen ja kuvanneen, mutta eiväthän ne minulle näyttäytyneet.

Iltapäivällä Juniori lähetti oppariaihionsa kommentoitavaksi: pidettiinpä äsken sitten puhelinseminaarikin. Kiva arvostella, kannustaa ja kommentoida, kun ei yhtään tiedä oppiaineesta ja OAMKin tavasta opettaa ja vaatia oppineisuutta. Osasinpa ainakin kysellä epäselvistä kohdista. 😉 No ja toki jotain muutakin.

 

Meksikolaista ja juttuja

Aamupäivän tuhnun ja tuulisen kelin kääntyessä aurinkoiseksi kevättalven päiväksi olin kävelemässä kohti kaupunkia. Ystävän kanssa lounastreffit, kuulumisten päivitystreffit. Joskus menneinä vuosina meillä oli lounastreffejä töissä, Linnanmaalla, mutta minun sieltä liuttua pois, jäivät yhteiset lounaatkin.

Tänään siihen oli kuitenkin mahdollisuus. Ja taas toteamus, että näitä jatketaan. Treffasimme Hallituskadun meksikolaisessa (Coyjoacan), jonka olemme testanneet myös Oulun etniset ravintolat -sarjassa ja nimenomaan meksikolaisen ruoan asiantuntijan mukana ollessa. Niin kuin noilla aiemmillakin kerroilla niin tänään kin Coyjoacanissa ruoka oli hyvää. Kympillä saa hyvän ja täyttävän lounaan. Eikä ala carte, jota tarjoillaan pitkin päivää, ole paljoakaan kalliimpi. Ei ole tex-mexiä vaan oikeaa meksikolaista ruokaa, nopaliakin on listassa. Kaktusta siis.

Ja olihan meillä satunnaisista chaittalyistä huolimatta päivitettävää. ”Tässä iässä”. Sehän se aihe taas oli.

Loppupäivän saldona on se, että olen nyt tilannut koekappaleen palapelistä ja postikortteja samasta kuvasta.

Viime viikolla lähettelin aika moneenkin paikkaan kyselyjä kuvien myyntioikeuksista. Yhdestä on vastattu. Kun ei tarvisi muuta kuin lähettää kirje paluupostissa ja todeta että ”kyllä” tai ”ei”. Mutta ei mitään vastauksia. En tykkää. Muutamassa muussakin asiassa olen lähetellyt yhteydenottoja, kysymyksiä, eikä mitään vastausta. Vastauksia odottelen. Ja minähän olen suhteellisen huono odottelemaan mitään. 😉

 

Meillä on pupu pensaassa. Tai paremminkin joulukorissa jonka olen tuunannut uuteen kauteen. 😉

Pieni juhlapäivä

Juniori täyttää huomenna 28 vuotta! 28 – hassua, ottaen huomioon, kuinka nuori äitinsä on. Ja Miniä, Minuskiksi olen ajatuksissani ryhtynyt häntä ”puhuttelemaan”, täytti hänkin juuri sen 28. Vain sittenkin 27. Eikös naiset aikuisiällä täytä aina 27 vuotta? 🙂

Noista nimistä vielä — Junioriahan on minulle Tomaski. Vähän rimmaavat nämä mielessäni olevat nimitykset. Samalla viikolla syntyneet, nyt 28-vuotiaat, tulivat tänään(kin) sunnuntaipäivälliselle, – ja sen olikin valmistanut Pehtoori.

Savukalakausi avattu. Ohessa hyvää kermaviili-kananmunakastiketta, puikuloita, fetasalaattia ja Paesano-leipää. Johan oli hyvää. Kaikille mieluista. Apsukin söi savukalaa. Ja muisteli, millaista on sitten kesällä kun syödään ulkona pihalla.

Viime vuonna, kun oli Rodoksen matka, jonka kaikille kustansin, jätin ostamatta synttäri- ja nimipäivälahjoja – matka oli lahja – mutta nyt oli taas ilo antaa synttärilahjoja.

Jälkkäriksi meillä oli ihan uudenlaista kakkua: mantelijauhetta, päärynää ja kananmunia kertoi kokki siinä olevan. Mehukas se oli. Oheen tarjoiltiin vielä kermavaahtoa. Nam.

Eevis on kovasti äidin tyttö, mutta kyllä häntä jo isoveljen pelaaminen kiinnostaa. Isin sylistä oli helppo katsella peliä. 😉

Sisätöissä ja bloggaamassa

Vesisadepäivä. Räntäsadepäivä. Lumisadepäivä. Kerrassaan surkea keli. Mistä olin oikein tyytyväinen! Ei ollut tarvetta, eikä houkutusta lähteä ulkoilemaan. Oli oivallinen päivä olla sisällä.

Sainkin tehdyksi tosi paljon rästihommia. En ala niitä luetteloimaan. Miten se menikään ”laiska töitään laskee” tai sitten jos kertoisin, mitä kaikkea on ollut rästissä, tulisinkin kertoneeksi, että eihän meillä niin siistiä ja järjestyksessä koti olekaan, enkä ole eri suuntiin ollut kirjeenvaihdon ja kuvaryhmien saralla lähelläkään sitä mitä pitäisi… Ja sellaistahan nyt ei voi mennä kertomaan. Vai voiko? Miksi ei voisi kertoa?

Itse asiassa olen tässä muutaman viime viikon aikana miettinyt pitkästä aikaa tavallista enemmän, miksi blogia pidän ja mitä täällä kirjoitan ja mitä kerron. Onko minulla oikeasti olemassa joku ”julkaisusuunnitelma” tai rajat bloggaamiselle? – Ei ole ”virallista” suunnitelmaa, eikä montakaan tietoisesti asettamaani rajaa. Toisaalta, miksi tätä teen, mihin tällä PYRIN. Pyrinkö mihinkään?

Näitä on – ainakin itsekseen – aina välillä hyvä miettiä. Ja nyt taas huomaan, että on minulla rajat ja on minulla pyrkimyskin, ehkä. Mutta myös tavoite olla kovin paljoa valittamatta, eikä tarkoitukseni ole kuvitella, eikä sellaista esittää, että elämäni olisi kovin ihmeellistä. Tai on se minulle ihmeellistä ja enimmäkseen ihanaa, mutta tarkoitan, etten haluaisi kirjoittaa siten, että leuhkisin sillä. Kun iltaisin näitä höpinöitäni tänne raapustan, minä vain ylöspanen, miten päivä on mennyt. Kuten sanottu tämä on minun päiväkirjani. Reseptikansioni. Albumini. Muistiinpanoni. Ja koska teen tätä julkisesti, yritän noista kaikista osa-alueista kertoa siten, että niistä olisi iloa ja ehkä vinkkiä muillekin. Ja kuinka monta kertaa täältä onkaan tullut tarkistettua jotain jo unohtunutta kohdetta, reseptiä, vierailua, tuntemusta….

Me kaikki varmasti tiedämme, että sekä Facessa että blogimaailmassa, miksei myös Instassa, on henkilöitä, joiden joko on ”pakko” (mediapersoonat, julkkikset, tai sellaisiksi pyrkivät) tai jotka muuten vaan käyttävät sosiaalista mediaa oman erinomaisuutensa esittelemiseksi. Herra varjelkoon minua sellaiselta synniltä! Hyvä on, olen suorittaja, (mitä pidän enemmän paheena kuin millään muotoa hyvänä asiana) ja siksi tarvitsen – ennen kaikkea itselleni – merkintöjä tekemisistäni. Mutta lopultakin ennen kaikkea ja edelleen – kaikkien näiden vuosien jälkeen – yritän vain jäsentää elämääni. Ja tehdä muistiinpanoja.

Minulle ”leuhkimisen paikka” – jos sen niin haluaa ilmaista, on Insta. Sitä yritän ylläpitää nimenomaan ikkunana kuvaamiseeni: se on näyteikkuna, yhdenlainen portfolio, valokuviini, ei elämääni. Ehkä Insta-tarinoissa on elämääni, yksityistä tekemistä, mutta varsinaisesti Instagram on minulle valokuvausfoorumi. Mutta blogi on elämää, arkea ja juhlaa. Kylläkin vähän sellaista siloiteltua arkea. Notkahduksia, suruja ja synkkiä ajatuksia en tänne suolla, tai ainakin yritän olla niillä revittelemättä. Siksihän päiväkirjastani aikanaan julkisen tein, siksi etten negatiivisissa jutuissa rämpisi.

Mihin minä pyrin? En tiedä. Pitämään 300 päivittäisen kävijämäärän? -Kyllä. Ja mielelläni saamaan lisää lukijoita. Miksi? En tiedä! Minähän en tee tätä mainostaakseni, en saa provikkaa mistään, päinvastoin tämän ylläpito maksaa minulle muutamia kymppejä joka kuukausi. Siis miksi? – Ei aavistustakaan.

No mutta, nyt päivän suoritus on tehty. Olen kirjoittanut yhden postauksen, joka taitaa olla järjestyksessään 4182. !

Niin ja tänään oli tällaista keittoa alkuruoaksi. Lämpimänä tarjottavaksi tarkoitettu, minä jäähdytin pakkasessa. Ja olihan hyvää. [tulinpas taas leuhkineeksi tekemiselläni. 😉 sori. ]

 

 

Ruokaperjantaina paljon kaikkea

Nyt on ihan tavattomasti kaikkea. Kuohuttavaa, innostavaa, pelottavaa, uutta, vanhaa (joka sekin minua on kautta aikojen innostanut), kevättä, tulevaa, menneen taltioimista… On niin paljon, että tuntuu olevan jonkinlainen pullonkaula-efekti: mitään ei tule ulos, mitään ei pysty käsittelemään, ei ymmärtämään, ei kokemaan, ei iloitsemaan, ei suremaan, ei pelkäämään.  Onko se kevät?

Tänään kuulin joutsenten äänen, vai kuulinko sittenkään? Lenkillä kävelin kohti niitä, olisinpa kävellyt vielä enemmän kohti. Kyllä ne olivat joutsenia! Olin kävelemässä Kuusisaressa (jonka jalkakäytäviä ei ollut hiekoitettu ja olin ilman nastakenkiä, koska tarkoitus mennä myös kauppoihin, joissa en tykkää kävellä nastat napsuen. Se tekee eläkeläisvaikutuksen; ja minähän edelleen kiistän olevani lähelläkään eläkeikää. Saatikka eläketuloja. 😉 Mutta siis, minkä kuvan menetinkään, kun olin niin kaukana. Tässä se Kuusisaaresta Hietasaareen otettu otos; on pilkkijä ja on joutsenet, mutta miten kaukana!! Mutta siellä on ne joutsenet! On kevät!

Sitten toinen paha virhe tänään. Menin Sokokselle: olin lukenut jostain mainoslehtisestä, Face-mainoksesta, any way jostain, että juuri se minun käyttämäni shampoo ja hoitoaine (kalliita Redkenin tuotteita) olisivat jotensakin puoleen hintaan tänään kaupan: miksipä en hakisi sekä kotiin että mökille isot pullolliset lempparituotteita ja kävisi samalla Herkussa kaupassa ja vielä hankkimassa Juniorille synttärilahjan. VIRHE!! Siellä oli ihan tavattoman paljon ihmisiä, ahdasta, jonotusta, melkein rynnimistä. Auts! Ei mun juttu. Mutta olin urhea, ja melkein kaikki aiottu tuli hankittua. Ja ”halavalla”. Tiedättehän Vilenin tyyliin. Ei, en ostanut mitään ylimääräistä.

Tai noh, olin ajatellut ostavani meille kuhafileet, mutta kun tiskissä oli parhaimman näköistä tonnikalaa ikinä, unohdin vastuullisen ihmisen roolin, unohdin hinnan (joka siis oli paljon vähemmän kuin ahven, kuha tai muu arvokala) ja ostin meille kaksi isoa, tuoretta tonnikalapihviä. Ja kuvassa on se visio, jolla niiden valmistamiseen ryhdyin.

Toisen kerran tein näin. Ja ihan oma sovellus on tämä. Aika vaikea, mutta koeta seurata. 😀

Tonnikalapihvit italialaisittain

2 tonnikalapihviä
2 rkl voita
1 prk Barillan Ricotta-kastiketta (muut ei kelpaa! 😉 )
suolaa ja pippuria
parmesaania

Ota pihvit ajoissa huoneenlämpöön. Teen lisukkeet (meillä tsatsiki-salaattia ja bulguria) valmiiksi, kuumenna voi ja paista tonnikalaa pari minuuttia puoleltaan. Korkeintaan pari minuuttia: pinnan on oltava ruskea mutta file ei saa kypsyä sisältä. Kaada ricottakastike pannulle, kuumenna, anna hetki kypsyä, sammuta levy ja anna kalan imeä makua. Paistaessa suolaa ja pippuroi. Lopuksi ripottele pinnalle parmesan-raastetta. Helppoa, hyvää ja tänään tarjouksen myötä halpaakin.

Ja alkuruokana meillä oli astetta parempi hernekeitto. Sellainen perjantain hernesoppa: cashewpähkinöitä ja basilikaa. Simppeliä, hyvää ja toistekin tehtävää keittoa, jota äidillekin tuli samalla keittämisellä moneksi kerraksi.

Ohje on — ? Koti ja keittiö -lehdestä? Yritän etsiä… Mutta olipas sellainen ”astetta-parempi-hernekeitto”.