Käykö muille ikinä niin kuin minulle tänään…

Kun on aamulla herättävä juuri tiettyyn kellon aikaan, toisin kuin nykyisin yleensä, niin alat aamuyöllä joskus neljän jälkeen herätä puolen tunnin välein katsellen kelloa, varmuuden vuoksi, torkahdat taas, ja taas säpsähdät hereille… Olin aamusella luvannut viedä Tyttären lentokentälle, eikä ollut kyse edes mistään aamun rahtivuorosta (klo 6) vaan kotoa piti lähteä vasta varttia vaille kahdeksan. Itse asiassa ihan ”normiheräämisellä” olisin ehtinyt ihan hyvin. Mutta kun oli ”välttämätöntä” — siis kuuden jälkeen en nukkunut. Typerää. Hyvin ehdimme, ja pieni ikävä iski tietysti heti,  –

Entä yritätkö ikinä ”opettaa” itsellesi välinpitämätöntä asennetta tai sellaista ”kuin vesi hanhen selässä”- tai teflon-suhtautumista johonkin elämäsi pysyvään juttuun, joka ei ole kunnossa, mutta jolle et voi mitään? Hoetko itsellesi: lopeta, unohda, älä enää jaksa välittää, älä enää yritä, et voi mitään… , .. Sellaistakin olen tänään tehnyt. Kovasti iltapäivän ulkoiluhetkissä omassa mielessäni sellaista harjoitin. Aika surkein tuloksin.

Entä kuinka sujuu uuden asenteen omaksuminen omaan tekemiseen ja aiempien tapojen muuttamiseen? Tässä iässä?! Tässä kohti kalaasijuhlaa mennään, ja minähän pidän siitä, että asiat tehdään niinkuin ennenkin, mutta nyt!  – Lerppuilen vähän kaikessa… Onneksi Pehtoori jaksoi asennella pöydän isoksi ja on huolehtinut pihasta ja puutarhasta, minä sitten vain puhdistelin laseja ja aterimia, katoin pöytää, vähän kuin toisella kädellä. Missä on kattauksia ”harrastava” R.?

No mutta, se mikä on tänään on ollut enemmän kuin ihanaa, on lämpenevä sää. Kesä on palannut.

Iin Haminassa museoalueen reunalla on Museokahvila Huilinki. Sinnepä suuntasin tänään aamupäivällä, systerin kanssa sovittu lounasmeetinki sinne. Emmekä suinkaan olleet ainoat, siellä oli vaikka ja kuinka paljon lähityöpaikoista ruokatuntilaisia, ja taisipa olla jokunen turistikin. Oli yllättäen niin lämmin, että päätimme syödä pihalla. Hyvä kotilounas, salaattipöydän ja jälkkärikahvin ja piirakkapalan kera maksoi kympin, – ei paha. Yläkerrassa on museoesineistöä, tukkikämppä sisustettuna ja pientä tilpehööriä – kannattaa käydä katselemassa jos paikan päälle satut. Tämähän on talvellakin auki, joten hyvä vaihtoehto ABC:lle.

Lounaan jälkeen ajelin vielä tunteroisen Iitä ristiin rastiin, kuvailin ja katselin. Hamina on kyllä viehättävä, mutta merkillisen vaikea siitä on saada tunnelmallisia, idyllisiä kuvia. Semminkin kun ei kehtaa ihan ”päin taloja ja pihoja” kuvailla. Joku talvi-ilta voisi olla parempi…

Pitkältä tuntuneen kesätauon jälkeen meidän oma kotisiivooja S. tuli tänään jo heti aamusta, mistä oli oikein iloinen ja oli juhlaa iltapäivällä palata puhtaaseen kotiin. Olin ilmoittanut Pehtoorille ja tyttärelle, että tänään ei meidän keittiössä ole sapuskaa, joten olivat hekin molemmat hankkiutuneet omille teilleen ja tahoillaan syömään. Tyär oli päivän kaupunginkirjastossa tekemässä harjoitustehtäviään ja koodaamassa projektiaan. Kesäopintoja voi suoritella etänäkin. Ja sitten illansuuksi kummipojan luo ja kanssa pelaamaan. Ja kun Tytär palasi äsken tänne kotikotiin tuli Apsulta itkunsekainen ääniviesti, kuinka oli tullut heti ”ikävä Saanaa”.

Päivässä paljon plussia ja iloja, ja sitten myös sellaisia pohjaimujuttuja. Eikä kovinkaan kesäistä.

Kolmen viikon päästä on paistinkääntäjien kapituli Rovaniemellä, ja kun minulla ei ole siellä mitään varsinaista pramilla oloa, en ole kovastikaan vaivannut päätäni, mitä tänä vuonna laitan päälleni. Ja kapituleissa on oltava ainakin kolme asukokonaisuutta, joista yksi on iltapuku. Tämä on meille kymmenes kesäkapituli, johon osallistumme, ja kun todellakaan en ole joka kerraksi uutta pukua laittanut, itse asiassa ”vain” kaksi ihan vain kapitulin Grand Dineria varten hommattua, ja sitten olen käyttänyt ja muokkauttanut akateemisia juhlia varten hommaamiani pukuja.

Laskin tänään, että minulla on kuusi iltapukua, joita olen kierrättänyt vuodesta toiseen karonkoissa ja kapituleissa, ja parissa muussa juhlassa. Ensimmäinen on oman karonnkani puku vuodelta 2004. Pari pitkää pukua on ollut ns. saattohoito-osastolla jo pitkään. Tänään otin asiakseni käydä garderopiani läpi ja voilá – sieltä löytyi sovellettavaa. Toinen saattohoitopuku mahtui kuin mahtuikin päälle, ja yhdet ”kultahousut” vien ompelijalleni muokattavaksi. Mitä opimme tästä: ihan kaikkea ei kannata laittaa heti kiertoon, ei varsinkaan kalliita kamppeita. Ja toiseksi: hyvä ompelija on enemmän kuin hyvä asia naisen elämässä.

Eevis jäi tänään eka kertaa vain veljensä kanssa meille vanhempien lähtiessä asioille. Eikä mitään ongelmaa, vaikka tyttö on niin äitinsä perään, ettei mitään rajaa. Ihan huomattamatta katseltiin kaappiakelloa, käveltiin mummin taluttamana ympäri huushollia, papan laulaessa ihmeissään katseltiin maailmaa ja koetettiin olla piittaamatta isoveljen ilmiselvästä mustasukkaisuudesta.

Kaikesta kylmyydestä huolimatta tänäänkin 30 km pyöräillen. Kuva on viime viikon joltain aamulenkiltä Poikkimaantien (Saarelan) sillan luona olevalta kääntöpaikaltani. Tänään tärkein ja pisin pysähdys Caritaksessa.

Verhojuttuja mietin. Ei en aio pitsiverhoja laitella. Kuva on Langin Kauppahuoneen ikkunasta Pekkatorille. Eli viikon takaisen reissun kuvasaalista, joten olen tänään ”kehittänyt” ja toimitellut eteenpäin. Mutta tähän työhuoneeseeni haluaisin vaihtaa verhot. Nuo nykyiset ovat olleet kai sen kymmenen vuotta, ja vaikka ne on monen mielestä aika hienot, ne eivät ole koskaan olleet ihan minun makuuni. No itseä voin vain syyttää… Ihan itse valinnut kankaat ja tilannut ompelun ja ostanut. Mutta nyt haluaisin vaihtaa.

Muutoinkin sellainen ”ylöspanon” päivä. Ei paljon ajatuksia, vain kaikkea pientä tekemistä sekä palelemista ulkoillessa. Pieni päivä.

Jotta emme unohtaisi.
Oli kuvattava jopa horsmia, jotka itseasiassa olivat oikeinkin kauniita joen syvänsinistä väriä vasten.

Syvä keskikesän värimaailma ilahdutti, ja se, että vielä oli aika lämmintä. Heinäkuinen kesäsunnuntai kului pääosin kotihommissa. Ajattelin kun – vihdoin, monen vuoden jälkeen – vaihdoimme Festan isoihin kukkaruukkuihin mullat, samalla luutusin lattian ja muutenkin jo Kalaaseja(kin) varten siivoilin, että kirjoitanpa sitten blogiin siitä, miten VALTAVA urakka on tullut tehdyksi. Kun sitten katsoin kellosta kuinka monta tuntia hillitön raadanta olikaan kestänyt,  niin hädin tuskin parituntinen oli puuhassa kulunut. Mutta omassa päässä tämä tekemättömänä ollut homma oli taas kerran kasvanut ajatuksissa paljon todellisuutta isommaksi. Mutta siis. Pukki ja oikeinmerkki: done! Ja siitä hyvä mieli.

Tiedättkekös, mitä aamun tein? – Istuin tietokoneella ja surffailin pitkin Eurooppaa. Ihan hillitön matkakuume. Ensi kesän perhelomaa suunnittelin; mitään sellaista lomaa ei varsinaisesti ole päätetty viettää, mutta so what!  Etsin vuokrattavia taloja ja sopivia lentoja Ranskasta, Kroatiasta, Como-järveltä. Hyviä pyöräilyreittejä Alsacesta ja Champagnesta. Patikkareissuja Andorrasta ja Alpeilta. Ja sitten vaihdoin matkakohdetta ja ajankohtaa kahden hengen talvilomaksi: Madeira on aina hyvä vaihtoehto. Mutta toisaalta jos lämmintä haluaisi, mutta ei kovin kallista reissua, eikä pitkiä lentoja, niin miksei sittenkin Kanaria.

Parin tunnin seikkailun jälkeen luovutin. Mikään ei kolahtanut ratkaisevasti. Kuume laski, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö se pian jälleen nouse. Varsinkin jos nämä lämpimät kelit tästä hiipuvat.

Brunetti avasi silmät ja katsoi Massimoa. ”Hyvä”, hän sanoi,

Noin se loppuu. Donna Leonin viimeisin dekkari ”Maalliset jäännökset”.

Juuri tällainen päivä, tällainen helle, kuin tänään on ollut, on varattu kesän Donna Leonin dekkarille. Kesään kuuluu Brunetti. Ja sitä ei kuulu kuunnella kuulokkeilla pyöräillessä pitkin Oulun ja sen ympäristön pyöräteitä, vaan sitä kuuluu lukea kirjana iltasella kotipihalla, lukea kirjana, jossa on kirjanmerkki ja jossa on paperia, kannet ja tuntuma. Eikä haittaa vaikka aurinko laskee naapurin korkeiden pylväshaapojen taakse. Pihalla on vielä lämmin, päivän auringossa ollut iho hehkuu lämpöä ja ruskettunutta oloa, kroppa on raukea liikkumisesta, kesäruoasta. Pihalla tuoksuu ja tuntuu siltä kuin Umbrian, Toscanan, Katalonian vuokratalojen pihoilla vuosia sitten. Kirja auttaa unohtamaan ympäröivän maailman ja huolet, on lämmin, on kesä, on dekkarin aika. Eikä hetkeen mikään häiritse olemista.

Jostain kaukaa kuuluu – kun osaa kuunnella – musiikkia. Onhan Qstock-viikonloppu. Qstock ei ole meitä ennenkään houkutellut, mutta vuosia juuri tämä heinäkuun viimeinen perjantai on ollut paistinkääntäjien piknikpäivä. Nyt se on siirretty ensi perjantaiksi, jotta myös ammattilaiset, jotka tänään palvelevat festarikansaa pääsisivät mukaan. Ja vuoden päästä on sitten piknikin 10-vuotisjuhla. Siihen minulla on suunnitelma… mutta katselemmepa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamuun heräsin pienen tuhisevan pojan vierestä. Me olimme nukkuneet hyvin. Lapsi jäi vielä unille, kun mummi lähti suihkuun ja puuron keittoon. Yökyläläinen heräsi sitten tuntia myöhemmin, ja käytti edelleen oikeuttaan olla ”mummin lellipentu” ja söikin aamiaiseksi vain paahtoleipää unohtaen puuron. ”Meillä ei oo tämmöistä”.  Ja sitten selvisikin, että kotona paahdin on musta ja mummilla harmaa, – ei sittenkään niin erityistä moinen herkuttelu. 😉

Ja aamutoimien – ja datailujen – jälkeen mietimme, että voisi olla hyvä käydä katsastamassa Hugo-puisto kesäkuosissaan. Sinne siis. Autolla, mistä mummi oli kyllä vähän ihmeissään, mutta Apsu kyllä juoksutti leikkipuistossa niin paljon, ettei pyöräilyn skippaaminen haitannut. Yhteistuumin päätimme kyselemättä keneltäkään, että terveellisen lounaan voi korvata kunnon jäätelöllä, ja lähdimme yksissä tuumin Merijalinrannan jäätelökioskille. Suklaata ja soleroa, – molemmille kippoon, Apsulle iso, mummille pieni. Eikä minun kirjallinen taitoni riitä kertomaan siitä onnentunteesta kun istuimme Hartaanselän rannalla penkillä jätskejämme syöden… Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, ja silti oli niin paljon.

Puoleltapäivin ”palautin” Apsun kotiinsa, jossa kohtaaminen pikkusiskon kanssa oli hellyyttävä. Kumpi oli onnellisempi? Eevis vai Apsu? Joka tapauksessa kotiin meno ilman itku-potku-raivareita. Ja luvattiin, että huomenna nähdään ja pian mennään Tietomaahan.

Mummi kotiutui, ja erinäisten puhelujen jälkeen lähti polkemaan kohti Haukipudasta. Olihan melkein koko matkalle valmistunut uusi asfaltti. Jihuu. Mutta kyllä helle tuntui polkiessa. Ja uusi asfaltti on ”takkuista” poljettavaa… OIkeasti se tuntuu tahmealta, ja hidastaa kulkua. Mutta en valita. Aurinkoa, lämmintä, liikkumista. Ja takaisin.

Kotipiazzalla aika herkuttelulle. Pehtoori oli käynyt kaupassa (vain vähän ohjeistettuani 😉 ) ja meillä vähän sovellettu paellasapuska. Erityisesti mustekalat olivat herkkua. Ja oli kaikki.

Olisko tähän helteeseen sopinut mikään paremmin? Vaikea kuvitella.

Illan tullen vielä viestejä ja tapaamisia (huolta ja tekemistä). Ja pihalla vielä lämmin, nytkin.

Paripäiväisen yksinolon jälkeen tänään paljon kontakteja, puhumista, tapaamisia. Ja tänään nukuttuani viime yönä paremmin ja kauemmin kuin kuukauteen tai kahteen ja oltuani liikkumatta mitenkään erityisesti (ei kilometriäkään pyörällä) olen väsyneempi ja saamattomampi kuin aikoihin.

Aamukymmeneltä oli kampaaja – vihdoin ja onneksi. Sieltä kaupan kautta äidin luo, ja perinteinen ”kesälomamatka” saattoi alkaa. Kävimme hautausmaalla aika pitkällä pyörätuoliajelulla, luennoin Oulun historian henkilöistä niistä omasta mielestään juurikaan kiinnostumattomalle äidilleni, joka kuitenkin kyseli koko ajan lisää. 😀 Jatkoimme kaupungille, pienelle saitterille autolla, ja sitten  taas ”jalkauduimme” vilkkaseen torielämään. Ja rullailimme Sokeri-Jussin Kievariin Pikisaareen.

Pehtoorikin tuli seuraksemme syömään. Leppeä kesätuuli helpotti hellettä, ja oli oikein hyvä iltapäivän hetki. Ainolaan ei tällä kertaa menty, vaan palautin aika väsyneen kesälomamatkalaisen kotiinsa. Ja mietin, miksei vanhusten taloihin (aika uusiinkin, jollainen äitini talo on) tehdä jo valmiiksi kunnon ilmastointia, jossa myös viilennyksen mahdollisuus. Onhan helle erityisesti vanhuksille kovin riskialtista.

Kun illansuussa kotiuduin, tulikin pikkuperhe käymään ja Apsu oli kovin innostunut jäämään yökyläänkin. Sovimme kuitenkin että huomenna vasta. Mutta ehdittiin kyllä jo tänäänkin läträtä veden kanssa, olla nurmella hippasilla ja vähän herkutella vesimelonilla etc. Huomenna sitten humputtelupäivä, joten mummin on parasta piakkoin lähteä keräämään voimia ja nukkumaan toinenkin kymmentuntinen yö. 😉

Kesäviikonloppu. Ohjelmaton perjantai.

Siispä aamulenkki minun tämän kesän lempireitille: kotoa Oulujokivartta Saarelan uudelle sillalle, ja toista puolta jokivartta takaisin. Reilun tunnin lenkki, ja paljon kaunista katseltavaa, jollei muuta niin ainakin joki.

Siellä kuten kaikkialla nyt: tien varrella horsmia, apilaa, tuota kellanvaaleaa hörhökukkaa, jonka nimen tiedän, mutten nyt muista, lumpeita lupiineja,  …

Pysähtelen ja tänään sattui sopivasti voimalaitoksen yksi patoluukku olevan auki! Sitä sitten kuvaamaan. Ja välillä kävelemään pitkin, poikin Ainolan puistoa.

Kotiin tullessa taas katselin ilolla portinpielien pelakuita, ja pihaa muutenkin. Muistinpa kuvatakin ennen kuin aloitin tuossa autotallin edessä mattojen pesun. Onhan komeat pelakuut?

Kunhan puolen tusinaa mattoa olin saanut pestyksi ja kuivumaan, tupsahti pikkuperhe käymään. Apsu oli vanhempineen ja serkkunsa kanssa ollut Ranualla (jääkarhu oli ollut hereillä!) ja Rovaniemellä, joten olipa kiva kuunnella kokemuksia. Ja sitte oli nurmella oltava hippasilla ja piilosilla, – jätskiä ja mansikoitakin maistelimme.

Iltapäivän lopulla sitten Pehtoorin ja minun sapuska: sellaista meidän nuoruuden ja sitten lasten alakouluajan herkkuruokaa kuin jauhelihacrepsejä. En tiedä, mistä moisen jutun keksin, – en ole vuosiin tehnyt. Mutta olihan ne hyviä. Ja samalla taikinalla jälkkäri. Lettuja ja mansikoita tykötarpeineen.

Kuukausi on mansikoista nautittu. Lähes joka päivä. Hyvä, pitkä mansikkavuosi. Litraakaan en ole pakastanut, enkä pakasta. Nautimme tuoreista – monin tavoin – niin kauan kuin niitä riittää, ja sitten loppuu. Kunnes tulee uusi kaunis kesä. Nyt nautitaan vihdoin tulleesta kesästä… Niin hyvä.