Sunnuntai. Sehän se tänään. Aatonaatto. Pakkassunnuntai (nyt mittari näyttää – 19 C). Päivä, jolloin en ole kunnolla ulkona käynyt.
Mutta aika paljon olen ehtinyt… ja aika hassua, että kaikki liittyy enemmän vähemmän ruokaan. Joko sen tekemiseen, nauttimiseen, viemiseen, misojen tekoon…
Puolelta päivin kävimme tyttären ja Pehtoorin kanssa äidin luona ”brunssilla”: lohileipiä ja lasilliset samppanjaa! Tyär sai kertoa kuulumisiaan, ja näimme myös serkkujaan, jotka piipahtivat samaan aikaan. Samalla reissulla kävimme hämärän tullessa jo tänään hautausmaalla. Oli siellä aika paljon muitakin – varmaan tämä pyhien paljous jakaa kävijöiden määrää sielläkin.
Kotiin palattua pikkuperhe tuli syömään: kalapäivä tänään. Ja Apsu näki kummitätinsä ja kummitäti myös veljensä kuopuksen. Perhe koolla.
Tässä meidän pienet rakkaat ilon ja valon tuojat (kuvassa vauva on vasta kuuden päivän ikäinen, nyt jo paljon 😉 isompi).
Heidän myötään toivottelen mukavaa Joulua, ja kaikkea hyvää ensi vuoteen!
Aatonaaton aamuna(kin) kuudelta hereille. Ei ollut tarkoitus, eikä tarvettakaan. Toisaalta puuhaa kyllä oli, joten samapa tuo.
Kymmeneltä olimme lentokentällä.
Tytär tuli poikkeuksellisen hyvissä ajoin jouluksi kotikotiin. Opiskelijalla loma alkaa aikaisemmin kuin Alma Median duunarilla edellisinä vuosina. Ilohan se meille on.
Ajelimme suoraan Jääliin, ensin papan haudalle viemään joulukynttilät. Ja kuinka kylmä tuuli vihmoikaan. Sitten mummulaan. Tulipa hyvä mieli, kun näki, kuinka anoppi oli levänneen näköinen. Levänneempi kuin pariin vuoteen. Ikävää vielä itkettiinkin, mutta levollinen suru on nyt.
Kun iltapäivällä ajelimme kotiin oli vaikea uskoa, että vuoden pimein päivä! Ihan huikea auringonpaiste ja purppurainen taivas. Taivas hehkui valoa ja väriä. Olikin lähdettävä heti pienelle lenkille merenrantaan. Vähän vielä ehdin väriloistoa nähdä. Tuulikin oli tyyntynyt. Pakkasta riittää, mutta myös lunta! On niin kaunista.
Joululimppujen satsin paistoin ja tattikeiton meille keittelin. Kohti joulu- ja juhlaherkkuja hiljalleen. Joulukalenterissa anopille leipomani toscakakku. Piparkakkutalo ei todellakaan ole omatekemä, vaan ostin käsityötorilta.
Kun me olimme vasta menossa, oli päivän kirkkain aika, tosin alkoi hieman sataa lunta. Mutta vaikka ääneen ajattelin, että ”hyvä kun sataa, niin joulupukilla on helpompi porojen kanssa tulla… ”, niin takapenkiltä kuului kolmivuotiaan napakka kommentti: ”Meille ei pukki millään poroilla tule”. En ryhtynyt inttämään: verifiointi suuntaan jos toiseen voisi olla vaikeaa…
Kun olimme jo paluumatkalla, mahdottoman äkkiä kuluneen pitkähkön iltapäivän jälkeen, pakkanen oli kirinyt -12 asteeseen, taivas oli kirkas ja liki täysi kuu paistoi taivaanrannassa.
Ja siinä samalla minulla oli alkanut joulu.
~~~~~~~~~~~~~~
Eihän kellään – työtekevällä tai vapaaherrattarellakaan – joulunalusperjantaina ole iltapäivällä aikaa viettää montaa tuntia jossain lasten touhupuistossa? – Niin minäkin luulin vielä jokunen vuosi sitten, oikeastaan luulin vielä eilen, mutta olinpa vain jo alkuviikosta ilmoittanut Apsun vanhemmille, että haluaisin lähteä Apsun kanssa meidän ”perinteiselle” jouluvalojen humputtelukierrokselle loppuviikosta, vaikkapa perjantaina. Ja niinpä sitten tänään puolenpäivän jälkeen ajelin Apsun kotipihalle ja sain pojan mukaani.
No se lumisade, mummin armottoman vähiin jääneet yönet, kohtuullinen laiskuuden puuska ja ajatus antaa Apsun yksi joululahja näin ”elämyksenä” saivat ajamaan ohi kaupungin keskustan ja sen jouluvalojen ja suuntaamaan kohti Kempeleessä olevaa Leo´s Leikkimaata.
Ennenkäymätön, mutta paljon hyviä mainesanoja saanut paikka Apsulle ja mummille. Ja kyllä me molemmat siihen tykästyimme: siisti, laaja, monenikäisille puuhaa ja liikkumista (minullakin 3½ tunnin aikana yli 3000 askelta, vaikka periaatteessa melkein vain ”katsoin perään”). Ja tänään todellakaan ei kellään ollut aikaa moisessa paikassa aikaa kuluttaa, joten tilaa ja rauhaa oli.
Apsu sai aika pian kaverikseen 9-vuotiaan O:n ja pari vuotta nuoremman sisarensa V:n, ja oli niin täpinöissään näistä, ettei malttanut edes välipalajätskiään syödä loppuun.
Kun kuuden pinnassa kippasin pojan kotinsa tuulikaappiin, oli tällä silmät suuret ja olemus yltiöväsynyt, mutta onnellinen. Ja mummi oli hukannut joulukiireensä. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Tämän iltapäivän jälkeen ei ole niin väliä, onko aaton ruokapöydässä itse (gini)graavattua siikaa vai ei tai onko kristallit kiillotettu vai ei (tässä on mainittava että meidän Apsun kanssa humputellesa Leo ´s Leikkimaassa pappa oli omalla pettämättömällä tavallaan kiillottanut hopeat. 😉 ) Mitäpä kiirettä minulla enää? – Ei mitään!
Huomenna sitten talvipäivän seisaus (vai tasaus?). Ja täysikuu liki täysi. Kaikki hyvin, tulkoon jo joulu.
Perinteisesti suositusteni lista on alkanut kommenteilla glögeistä. Niin nytkin. Tänä vuonna olemme testanneet vain Blossan ja Loimun vuosikertaglögit. Ja molemmat ovat olleet meistä poikkeuksellisen hyviä, ja molemmat aika vähän ”perinteiseltä” glögiltä maistuvia. Varsinkin Blossan italialaisia vaikutteita omaava ”sitruuna-glögi” on hyvin epätavallinen, mikä tässä yhteydessä on hyvä asia. Loimussa eivät paljon joulumausteet maistu, vaan se on kuin hyvää väkevää marjaisaa viiniä, joka on sopii vaikka viikonlopun pakkaslenkiltä palattua.
Eilen tein uutta ”hittiä”, jota on joululehdissä ja -sivustoilla kehuttu ja mainostettu ja jonka kaltaista oli myös viime viikolla Wienin joulutoreilla myynnissä. Aperol-glögi on tullut Suomeenkin. Ja meille. 😉 Tein Me Naiset -lehdessä olleen ohjeen mukaan. Lehtijutun mukaan tämä glögi jakaa mielipiteet aika jyrkästi, ja niin jakoi meidänkin testiryhmässämme. Me Pehtoorin kanssa pidämme Aperolista muutenkin, joten ei yllättävää, että pidimme tästäkin. Ei ole turhan makeaa ja maistuu raikkaasti appelsiinilta, mutta toisaalta yllättävän jouluiseltakin. Voisi sopia myös laskettelupäivän lopuksi lämmikkeeksi, – ei siis ainoastaan joulun aikaan liittyvä lämmin juoma. Itävallassa näissä Aperol-toteissa näytti olevan myös inkivääriviipaleita, epäilemättä sopii sekin. Joten ihan terveysjuomasta käy. 😉
Wienin (yhden) glühwein-kokemuksen jälkeen tulimme viikonloppuna ostaneeksi myös Alkosta glühweinin: Talvitori. Edullinen, oikeinkin marjainen, raikas, ei liian makea eikä liian alkoholinen hehkuviini on kaiken muun lisäksi varsin edullinen (alle 9 €). Lisäplussaa pienestä punaisesta Beetlestä etiketissä. 😉
Joulunakin kuohuviinille on käyttöä. Ehkä jopa ruokaviininä. Kalapöytään sopii erinomaisen hyvin australialainen Bird in Hand -rosekuohuva, joka on tehty Pinot Noir -rypäleestä, mistä tulee skumppaan hyvä rakenne ja voimaa. Se pärjää siis hyvin suolakalojenkin seurana. Ja on kauniin punaista – kuin tehty joulupöytään.
Jos haluat perinteisesti valkoviiniä kalaruokien seuraksi, niin sitten se perinteistäkin perinteisempi suositukseni: Alsacen Grand Cru Riesling. Oikeastaan ihan sama mikä niistä, joita Alkossa on myynnissä, mutta yksi hyvä sopuhintainen, ”kun-kerran-olemme-siellä-käyneet” ja makoisaksi todettu on Riquewihr Riesling. Jos joulupöydässäsi (tai esim. Uutena Vuonna) on tarjolla äyriäisiä tai vaikkapa kuhaa tai muuta valkoista kalaa (liepäkalaa?), niin silloin kannattaa kokeilla Albariño-rypäleestä tehtyä espanjalaista uutuusviiniä. (Se on kuvassa yhdessä punaviinin kanssa tuolla alempana.) Ja kuten olen joskus tunnustanut, minulle on myös etiketillä väliä. En halua joulupöytään oransseja räiskyviä etikettejä tai sellaisia, joissa on jonkun ukon naama. Tämä Pazo de Villarei on myös ulkoviinillisiltä ominaisuuksiltaan 😀 hyvä valinta.
Meillähän ei kinkkuviiniä tarvita, kun ei ole sitä kinkkuakaan, mutta eiliseen viinikerhon jouluviinimaisteluiltaan olin valinnut yhden Alkossa kinkkuviiniksi suositellun viinin testiin. Kinkullehan viinin on hyvä olla kevyt ja raikas, joten aika usein se on sitten joku Pinot Noir. Tänä vuonna se voisi olla uusseelantilainen Spinyback vuodelta 2015. Siinä on marjaisuutta (karpaloa, mansikkaa, vadelmaa, mustikkaa), eikä siinä ole napsuvia tiukkoja tanniineja. Aika hyvät pisteet se eilen sai, ja todettiin, että pullo kannattaa avata hyvissä ajoin, sillä ilmaa saadessaan viini vielä paranee.
Juustoille tai joulun seurustelujuomaksi sopii ”mehevä ja hilloinen” punaviini Etelä-Italiasta. Me olemme parikin kertaa tätä syksyn mittaan nauttineet ja eilisessä maistelussa tämä selvisi voittajaksi kiitettävillä pisteillä (9+), vaikka mukana oli Châteauneuf-du-Pape ja Saint-Emilion -viinitkin. Susumaniello siis kannattaa maistaa.
Juniorilta sain vinkin myös yhdestä ”kyykkyviinistä” (~ Alkossa alimmaisena olevat alle kympin viinit), joka sekin oli eilen maistelussa ja sai hyväksyviä myhäilyjä maistelijoilta. Argentiilainen kolmen rypäleen (Malbec, Tannat, Syrah) sekoiteviini Amalaya on täyteläinen, lämmin punaviini, joka sopii kaikille liharuoille ja mausteisille padoille.
Meillähän joulun ykkösviini, poronpaistin kumppani, on vuosikausia ollut Châteauneuf-du-Pape, ja on sellainen nytkin jo hankittu, mutta ehkä jätän sen kaappiin ja raskin ostaa pöytään toisen ranskalaisen (Saint-Emilion). Harmittaa kun en sitä eiliseen maisteluun hankkinut: Le Dragon de Quintus 2015 on hinnaltaan kipukynnyksellä, mutta jos ostaisinkin sen ikäänkuin koko joulupöytäporukalle joululahjaksi? Ja tässäpä siis hyvä (mitä todennäköisimmin erinomainen) arvoviini, jos sinäkin olet ostamassa hienoa viinilahjaa.
Toinen hyvä lahjavinkki on Feuillatten samppanja. Miksi juuri tämä samppanja? – Se on lahjapakkauksessa, jossa tulee bonuksena kaksi kaunista, uudentyylin samppanjalasia. Siis samppanjan hinnalla saat lasit kaupanpäällisinä. Eikä ko. samppanjassa ole mitään vikaa. Päinvastoin. Hyvä lahja viinin ystävälle.
Ja makeaksi lopuksi: tietysti. Joulun portviini. Tällä kertaa ei yltiömakea, ei siirappisen paksu, vaan vähän pähkinäinen, toki myös suklainen ja tummasävyinen, lämmin. Vuosia Dow´s tawnylla on jo takanaan, mikä takaa sinihomejuustolle ja pipareille tai suklaalle oivan, pehmeän makuparin.
Lahjakirja, takkatuli ja lasillinen tätä aattoillan lopuksi. Perinteistä on hyvä pitää kiinni.
Ilta. Ystävien kanssa. Ehkä ensimmäistä kertaa meillä tällä porukalla 27 vuoden aikana… – pikkujoulut. Tai noh. Viininmaistelut joulun merkeissä. Paitsi että. Edesmenneen ystävän luona olimme aika monena joulun alusviikkona maistelemasa jouluviinejä. Tänään sitten meillä. Ei meitä ollut tänään vahvuudessa kuin 8/10, mutta hyvin Wienin tuliaiset ja jouluviiniehdotukset maistuivat. Tai noh .. haastetta oli maistelijoilla.
Huomenissa sitten suositukset kommentteineen… Kohti jouluviinisuosituksia.
Wien olisi ollut – ainakin periaatteessa – mitä oivallisin jouluostosten teolle. Isoja tavarataloja, kauppapasaaseja, kilometrien mittainen Mariahilfer Strasse, joka on (kuulemma, – mehän ei edes käyty) täynnä putiikkeja, merkkiliikkeitä, pari kadullista maailman muotitalojen (Gucci, Vuitton, …),
monia outlet-myymälöitä, uniikkeja putiikkeja, kaupungin aukiot täytetty kojuilla, joilla mitä mukavimpia käsitöitä ja joulukoristeita.– ja mitä me teemme? Saamme ostetuksi toisillemme joululahjat. Ja muutaman muun pienen paketin, vähän herkkuja.
Näyteikkunaostoksia toki teimme Wienissäkin. Bongasin mm. mukavannäköiset ”city-lenkkarit”, melkein juhlakengät seuraavalle sulalle kelille. Lähemmin tarkasteltuani (lue: kun näin hinnan) totesin, että olivatkin oikeastaan aika töpön näköiset. 😀
Schönnbrunnin joulutorilta sitten ostin kaulimen. 😉
Niinpä sitten on ollut kohdattava jouluostokset koti-Suomessa. Sitä paitsi minusta on ihana antaa lahjoja. Nuoriso kun oikeasti tarviikin – ja Apsulle tietysti! Siis ei muuta kuin tänään heti aamusta kaupungille vakaana aikomuksena hankkia paketoitavia juttuja. Eikä tänään niin paha ollut olla shoppaamassakaan. Lähes kuusi tuntia ja monta sataa euroa kulutin kaupungilla. Ja kävin jopa Kärkkäisellä, joka on ollut minulla jo vuosikausia boikotissa. Mm. sen kytkökset Magneetti-lehteen (ja sen edeltäjiin ja seuraajiin. Muistatteko vielä sen henk. koht. jutun kun kuvani pöllittiin täältä blogista, muutettiin ja liitettiin rasistisen jutun yhteyteen Magneetti-lehdessä ? Mutta tänään siis kuitenkin Kärkkäiselle. Ja miksikö? No kun siellä on se Volkkari-sarja, jota Apsu on toivonut ja jota ei muiden kauppojen lelulehdissä ole näkynyt ja jonka Beetle-mummi tietysti halusi pojalle joululahjaksi ostaa.
Tehtiinpä tänään joululaatikot. Meillähän ei muita kuin porkkana- ja lanttulaatikkoa tehdä, mutta niitä sitten vähän enemmän kun niitä menee sitten ruokalahjoina lähipiirille.
Pehtoori kuori vihannekset ja lämmitti leivinuunin, mie puuhastelin sitten muutoin. Ja siinä ohessa puuhattiin samalla ihan uudenlainen ruoka. Bongasin ohjeen Soppa365 -sivustolta. Pizzaksi tituleerataan tätä siellä, mutta puhuisin ehkä enemmänkin paistoksesta. Halpa, ja monin tavoin ton-ton -ruoka: gluteeniton, liki 😉 kaloriton, lihaton. Mutta ei mauton, eikä kyllä ihan käden käänteessä syntyväkään.
Bataatti-vuohenjuusto”pizza” (ohje liki suora kopio em. sivustolta)
400 g bataattia 1 muna 30 g parmesaaniraastetta 1 tl oreganoa
Kuori ja paloittele bataatti tehosekoittimeen. Annan koneen käydä, kunnes bataatti on riisimäistä, älä soseuta sitä! Kaada hake paistinpannulle ja mittaa vettä puoliväliin saakka. Keitä melko kovalla lämmöllä, kunnes kaikki neste on haihtunut. Levitä keittiöpyyhkeen päälle kuivumaan. Painele tarvittaessa kuivemmaksi. Sekoita kulhossa bataatin joukkoon muna, parmesaaniraaste ja oregano. Painele pizzapohjaksi leivinpaperin päälle uunipellille. Kuumenna uuni 200 asteeseen.
Valmista täyte. Kuori ja leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. Siirrä paistinpannulle, lisää hiukan rypsiöljyä, balsamiviinietikka ja vesi. Hauduta kuumalla lämmöllä kannen alla noin 15 minuuttia. Lisää vettä aina sitä mukaa, kun se loppuu. Mausta suolalla ja siirrä toiseen astiaan. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet. Lisää pannulle öljyä, valkosipuli ja pinaatti. Paista noin 30 sekuntia, kunnes pinaatti ”väsähtää”. Mausta suolalla.
Paista bataattipohjaa ensin 15 minuuttia. Lisää sitten pinnalle sipulit, valkosipuli ja pinaatti. Puolita päälle oliivit ja lusikoi pinnalle vuohenjuustoa. Hienonna pinnalle vielä tuoretta timjamia. Paista vielä 10 minuuttia.
Vinkki! Ruoka sisältää 335 kcal / annos. Jos haluat vielä pienentää energiamäärää, vaihda pohjan bataatti kukkakaaliin. Jos taas haluat ennemminkin herkutella, lisää täytteeseen 75 g ilmakuivattua kinkkua.
Taas. Aamulla siis. Ulkona, kaupungissa, kameran kanssa. Ja nyt ei vaan onnistu. Jotenkin on toiskeleposia nämä viime viikkojen otokseni. Aina samoja kohteitakin. Pikku kirkko oli kyllä aika viehättävän näköinen aamuhämärässä.
Kodin joulukuntoon laittamista, ja pikkuperhe tuli tietysti syömään. Ja Apsun kanssa kolmannen adventin kynttilät sytetettiin. Voi kun sen silmien kirkkauden ja ilon saisi joskus kuvatuksi. Valoa kohti mennään jo.
Ja ruoka oli aika hyvää: jouluruukkua ja joulumakkaraa ja jälkkäriksi jouluinen rahkajälkkäri. Kera tuliaissuklaiden, ja muiden tuomisten.
PS. Ai niin: meillä on keskiviikkona viininmaistiaiset, joita niitäkin tänään valmistelin. Mm. otin kuvia, ja tein prujua. Mikä tarkoittaa sitäkin, että torstaina tai ehkä jo keskiviikkona täällä julkaisen perinteiset jouluviinisuositukset.
Onpa nyt mennyt päivä tositouhussa. Aamusella minulle valkeni, että jouluun on enää viikko. Rapiat päälle. Ensimmäiseksi – aika varhain – kuvaamaan Oulun katujen joulua.
Kunhan valkeni, oli vuoro Caritakselle. Varsin kokonaisvaltaista huoltoa tarvittiin viikon poissaoloni jälkeen.. 😉 Toisin kun aioin, en enää hakeutunut minnekään myyjäisiin tai joulutapahtumiin, vaan iltapäivällä sitten kotosalla kaikenmoista valmistelua.
Ja kun tämä elämä tuntuu olevan melkein pelkkää juhlaa ja/tai lahjoja niin tänään sitten aika lunastaa nuorten Pehtoorille kesällä synttärilahjaksi antama konserttilippu. Eikä mitään Straussia, ei joulukonserttia, ei kauneimpia joululauluja vaan Iso D.
Pehtoorihan on (vanhan) suomalaisen iskelmämusiikin ehdoton fani, osaa yhden sun toisen vanhemman artistin (Junnu, Tapani Kansa, Paula Koivuniemi, Lea Laven… ) ja uudempienkin (Yölintu, Vesala, Suvi Teräsniska) tuonnosta keskeisimpien laulujen sanat, ja laulelee niitä usein. Joten siis täsmälahja tämä Danny. Ja lahja oli kaksi lippua; tulin valituksi aveciksi. 😉 Ehkä ei kovin yllättävää.
Nostalgiaa 40 vuoden taakse vielä enemmän kuin missään Schönnbrunnin linnassa alkuviikosta. Toisaalta taukoineen yli kolmetuntinen (!!!) konsertti, joita Dannylla oli tänään Oulussa kaksi, oli paljon muutakin kuin nostalgiaa, mm. Dannyn ”Vain elämää” -ohjelmassa esittämiä biisejä. Ja toki sitten onneksi myös mm. Tuulensuojaan, Kauan, Roll over Beethoven (KLIKS) ja Amarillo. 😉 Melkoinen kattaus 75-vuotiaalta.
Hieman minua häiritsi D:n ”tytöt”. Hänellä oli kuten kai aina on ollut tanssityttöjä, ja heidän roolinsa ei minusta ollut pelkästään musiikillinen. ”Näytillä”-olo tuli välillä heitä katsoessa, ja kuunnellessa Dannyn juttuja naisista, myös yleisöön liittyen.
Yleisöstä on todettava että keski-ikä oli aika lailla 60 vee. 😉 Ja edessäni yksi pikkuinen mummarainen rokkasi ja eläytyi niin, että välillä näytti hyperventiloivan pelkästä fanittamisesta. Varmasti kolmetuntinen keikka otti hänelle voimille. 😉
Konsertissa hienointa minusta oli Dannyn kiitollisuus. Hän kiitti ja kehui tiimiään, entisiä ja nykyisiä ”työkavereitaan” – kuten hän heitä nimitti – moneen kertaan ja varsin vilpittömän oloisesti. Hän ei paljon leuhkinut omilla meriiteillään, joita niitäkin tosisesti 60-luvun alusta asti on. Toinen minua liikauttanut juttu oli, kuinka hän (aika vaivalloisesti liikkuva) moneen kertaan, erityisesti esittäessään Elviksen Medley Dixieland Glory Glory Hallelujah´n puhui elämän lyhyydestä, oman elämänsä ehtoosta ja lähestyvästä päättymisestä, vaikka totisesti esiintyessään sitä oli vaikea uskoa. Ja ääntähän hänellä on!
Hieno lahja lapsilta, ja minäkin pääsin osalliseksi, vaikka mikään suuri Danny-fani ole ollut ennen konserttia, enkä nyt oikeastaan sen jälkeenkään. Mutta ajatuksia herättävä ja elämyksiä tuova oli tämä.
Olen tässä illan valinnut ja muokkaillut Wienin kuvia. Kahden ensimmäisen päivän sato pitäisi (huom. pitäisi) olla suunnilleen valmiina… En paljon selittele. Edellisten päivien päiväkirjamerkinnät kertonevat mstä näissä on kyse… Huomenissa kuvamatka jatkuu. Toivottavasti. Sillä on ollut vähän ”ruuhkaista” tämä muutaman päivän jälkeinen kotiinpaluu…
Ai niin, ennen kuin alatte katsella noita ottamiani ”still”-kuvia, tässä puhelimen, tai siis Googlen, ihan itsekseen tekemä ”elokuva” matkalla. Heti alkuun on kuva meistä ja tyttären kuudesta mökkivieraasta, jotka tapasimme Helsingin lentokentällä matkan aluksi… KLIKS (oikean reunimmainen)
Ja tässä sitten satunnaisia otoksia matkan varrelta. Klikkaa ensimmäinen kuva isoksi, ja sitten voit liikkua oikean reunan nuolella eteenpäin. ..
Kotona ollaan. Ja tässä ensimmäinen kooste matkalta: ”Hajahuomiota Wienistä ja wieniläisistä – ja joulutoreista”
Nuorilla on oikeat kengät, varrelliset talvikengät, bootsit, nilkkurit, eikä vain Conversen tennareita ja nilkat paljaina, kuten suomalaisilla teineillä ja vähän vanhemmillakin nuorilla tuppaa olemaan.
(Yllättävän?) monilla wieniläisnaisilla on botoxia huulissa. Minusta se on hassun näköistä. Oletin, että wieniläiset (naiset) ovat tyylikkäämpiä. Toisaalta keli ei oikein ollut suosiollinen tyylikkyydelle. Tai ehkä me näimmekin vain turisteja? – Kaltaisiamme läskipohjakengissä ja toppatakeissa kulkevia matkailijoita Italiasta, Englannista, itäisistä naapurimaista (slaavialaisia kieliä puhuvia oli paljon)?
Wienissä tuuli yllättävän paljon, ja kovaa. Vain viimeisenä päivänä oli lähes tyventä. Sadettakin oli enemmän kuin olin osannut ajatella tähän vuodenaikaan kuuluvaksi. Jopa vedensekaista räntää. En tiedä, oliko se poikkeuksellista vai tavallista, joka tapauksessa sateenvarjo ei turhaan ollut mukana.
Ei nuoret, eivätkä muutkaan, kulje kadulla koko aikaa kännyköihin tuijotellen. Toki kännyköitä katsellaan ja pysäkeillä ja metrossa niitä räplätään, mutta ei koko aikaa, eikä kävellessä.
Joulutoreja oli paljon enemmän kuin olimme osanneet odottaa. Mekin kävimme ainakin kymmenellä. Niitä oli monenlaisia: St. Stephansdomin ja Schönnenbrunnin aukiolla taisivat olla samaa ”sarjaa”: tummanvihreitä kojuja, mukit molemmissa punaisia saappaita ja sydämiä, paljon teollisia tuotteita ja ne olivat paljolti samoja näiden kahden ”ketjun” toreilla.
Meidän ”omalla” Am Hofin torilla oli enemmän ruokaa ja juomaa kuin muilla missä kävimme. Se oli ainoa tori, jossa oli samppanjabaari ja ihania juustoja muutamassakin kojussa. Mukit olivat vähän gootti-henkisiä; yhden glühweinin nautimme viimeisenä iltana puoliksi. Ja pari juustoa ostimme kotiin tuomisiksi.
Viereisellä torilla oli pelkkiä BIO-tuotteita (mitä sitten tarkoittikaan) ja käsitöitä, joiden tekijät itse olivat kojuissa. Belvederen linnan pihalla oli aika isoja kojuja ja mukit vähän kuin lasten mukeja. Innere Stadtissa oli aika monta valkoisten kojujen toria, niistä oli mielestäni enemmän ”helyjä”, lasisia koristeita, koruja ja sisustustuotteita jne. kuin muilla toreilla.
Suurin torialue on Raatihuoneen torilla, jossa on myös luistinkenttä, huvipuisto, kahvila, paljon kaikkea. Sen läpi vain kävelimme. Jotenkin ahdisti.
Vähän hämmästytti se, että niissä vähissä kaupoissa, joissa käytiin, eivät soineet joululaulut. Eikä noilla toreillakaan ollut ämyreitä, joista olisivat ”kulkuset” tai ”White Christmas” raikunut. Tonttuja oli aika vähän, enkeleitä ja jouluseimien hahmoja sitäkin enemmän – mikä nyt ei oikeastaan hämmästytä.
Jouluvaloja, kynttelikköjä ikkunoissa tai tuikkivia valonauhoja parvekkeiden kaiteilla ei ollut oikeastaan ollenkaan. Joulutähtiä ja muita kukkia oli monissa ravintoloissa, hotellin respassa, kauppojen tiskillä jne.
Ravintoloissa tarjoilu ja koko touhu sujui nopeasti ja jouhevasti.
Wien on hyvin siisti kaupunki. Mihin varmasti vaikuttaa se, että joka korttelissa on roskis ja roskaamisesta saa 50 € rikesakon. Ja graffiteja ei juuri nähty. Aika paljon tupakoijia oli, muutamat ravintolat näyttivät sallivat tupakoinnin, ja ihmiset polttivat kadulla kävellessäänkin. Sellaista ei paljon Suomessa enää näe.
Hintataso (keskustan alueella) on vähintäänkin Suomen hinnoissa, paitsi että ruoka ja viini olivat sekä kaupassa että ravintolassa halvempia kuin Suomessa.
Tänään lähtöaamulla sitten vielä suihkuttelut, nopea pakkaaminen, aamiainen ja hotellin respan kautta tilattu vakihintainen (44 €) taksi lentokentälle. Olimme todella hyvissä ajoin; reilusti yli kaksi tuntia ennen lennon lähtöä, mutta bag droppiin pitkä ja hidas jono. Silti jäi aikaa vielä käydä kahvilla ja ostella muutamia herkkuja tax freestä.
Oulun lennolle ehdittiin hyvin, mutta lento lähti myöhässä, kun odoteltiin pari matkustajaa. Milloin ja millä perusteella noin tehdään? – No mutta kuuden jälkeen kotona Rantapellossa. Siis reilut kymmenen tuntia kohteesta kotiin. Ei yölentoja, ei pitkiä vaihtoja, varsin hyvin sopi meille.
Hyvä reissu, oikein hyvä. Wieniin voisin lähteä toistekin; nyt jo osaisi vähän liikkuakin, ja olisi vielä paljon nähtävää, siellä on hyvä kävellä. 😉
Ehkä seuraava reissu joskus keväiseen Wieniin? Tai kyllä olisi jo Rooman vuoro! 🙂
PS. Näitä Wien-postauksiani lukiessa pitäisi soida taustalla tämä… KLIKS
Olimme jo hyvinkin kahdeksalta aamiaisella. Ja melkein ehdimme yhdeksäksi Sisi Museumin ovelle. Olisimme ehtineetkin, mutta teimmepä taas sellaisen pienen ylimääräisen aamulenkin. Noh, kun ei satanut, ei ainakaan paljoa, eikä juuri tuullutkaan, oli hyvä käveleskellä.
Hofburgissa on samassa yhteydessä sekä Sisi Museum, hovin SIlver Collection että kuninkaalliset huoneistot. Siis oikeastaan kolme museoa yhdessä. Kuvatahan siellä – kuten ei eilen Schönbrunnisskaan – saanut, mutta kyllä olivat nämäkin museot tutustumisen arvoisia. Varsikin Sisin elämästä kertova museo-osuus oli hyvin tehty. Siellä oli hänen arkielämäänsä tallennettuna, nimenomaan esineiden kautta. Mm. hänen hammaslääkärinsä välineistö, matkanesessääri (pieni matkalaukku!), puolapuut ja muu ”kuntosalivälineistö”, jota hän eittämättä tarvitsi pitääkseen uumansa (liki sairaalloisen) hoikkana. Museossa oli menukortteja, käytettyjä hansikkkaita (iso lippaallinen), kokonainen junavaunun hytti, – kaikkinensa minulle ainakin hyvin elävä museo.
Museon jälkeen hiljalleen kulkeuduimme Tonavan kanavan varteen. Kanavan betoniseinät ovat täynnä graffiteja. Luvan kanssa ovat siellä: Wienin kaupunki on jokunen vuosi sitten antanut luvan spraytaitelijoille maalailla tuolla ja nyt ei juuri muualla graffiteja enää näy. Aika fiksua.
Kävimme myös Pietarin kirkossa (Peterskirche), joka sattui kohdalle, ja puolelta päivin olimme jo Hard Rock Cafessa, jonne tullessa askeleita se 10 000. Aperol Spritz minulle, flunssapotilaalle kuumaa juotavaa. Vastoin tapojamme emme ostaneet kenellekään perheenjäsenelle paitoja, – nyt olivat merkillisen rumia kuosit ja mallit, eikä baari/ravintolakaan ollenkaan niin hieno kuin mitä on Euroopassa ja eri mantereilla nähty. Noh, tulipahan käytyä.
Jatkoimme matkaa, katselimme kaunista Wieniä, sen avaria katuja, jykeviä, arvokkaita, aina korkeintaan vain viisikerroksia taloja, löysimme keskustan alueen suurimman tavaratalon/ostoskeskuksen, jonne en sittenkään halunnut sisälle. Jatkoimme matkaa, – ja ylläri! Kohdalle sattui Jamie Oliverin Wienin ravintola: välittömästi hoksasimme olevan lounaan aika.
Pehtoorille pesto carbonara (monessakohan maassa on sen testannut) ja minulle Crab Bruschetta. Ui-jui, aina tämmöinen kotiruoan voittaa! Eikä maksanutkaan paljoa. Ja taas taapertaminen jatkui. Kävelimmme, kävelimme, välillä ripsi vettä, tänään ei oikeastaan tuullut koko päivänä, mikä meitä ilahdutti.
Ja sitten – vihdoinkin – shoppaamaan joululahjoja. Mutta kun ei meistä paljon ole kauppoihin menijöiksi… Jotain kuitenkin.
No mutta Apsulle ja Taunolle jotain. Ja sitten minulle!!! Pehtoori hankki minulle joululahjan. Sovittelin parissakin kaupassa – ja todellakin mieluinen on lahja – josta tiedän vasta jouluna. 🙂
Iltapäivän huilaus hotellissa, ja niinhän sitten taas, viimeisen kerran tällä viehättävällä lomalla, kävelimme ”alas”, kohti ydinkeskustaa, ja pienen vekslailun jälkeen päädyimme kreikkalaiseen ravintolaan. Kreikkalaiseen?! Vastoin kaikkia periaatteitani: ei Itävallassa mennä kreikkalaiseen ravintolaan! Eihän? – Paitsi tänään. Eikä yhtään harmita.
Oli niin hyvää. Tuli ihan liiaksi syötyä.. mutta sitten taas kävelemään (tänään ennätys tälle lomalle yli 23 000 askelta/päivä), tosin piipahdimme vielä ”meidän kotijoulutorilla”, vain kuvaamassa. 😉
Hoksasin tuossa, että joulukalenterikuvat ovat jääneet näinä Wienin-päivinä lataamatta, mutta onhan se viimevuotinen kalenteri: aika kivoja luukkuja, katselin juuri itsekin. 😉 http://www.joulukalenterit.fi/kalenteri/satokangas/
Ja kunhan kotiudun laittelen väliin jääneet kuvat: täällä sateisessa Wienissä on kyllä ollut jouluakin joulukalenteriin asti kuvattavaksi.
Aamulla satoi vettä. Jo aamulla. Aamupäivälläkin satoi, ja iltapäivällä ja illalla. Puolenpäivän jälkeen pari, kolme tuntia sateetonta liki aurinkoista säätä. Ja sen aurinkoisen ajan me sitten olimme sisällä: Hop on, Hop off -bussin kyydissä ja Sacher-kahvilassa.
Mutta siis, aamulla lähdimme metrolla (asema melkein hotellin edessä) kohtia Schönbrunnin linnaa ja puutarhaa. Muistan hyvin kun kävimme siellä edellisellä Wienin matkallamme. Ja nyt vasta muistan, että se olikin kesä 1980 – eikä 1978 kuten olemme tässä monta kertaa ajatelleet. Mutta kuitenkin: siis 38 vuotta sitten olemme olleet Schönbrunnissa aiemmin, ja oli kyllä tänään jännä huomata, kuinka paljon siitä kuitenkin muistaa… Ehkä juuri sen vaikuttavuuden takia. Silloin oli kuuma, silloin turisteja oli ihan mahdottomasti, silloin me olimme nuoria.
Tänään aamusella ei juuri jonoja, oli hyvä kulkea linnassa, ihmetellä, ihastella, miettiä Maria Theresian ja Sissin elämää, katsella puolen Euroopan hallitsijan työhuonetta, olla ymmärtämättä vuosisatojen kulkua. Muistaa oman opiskeluajan alkua, jolloin luin – liki hurmioituneena, ahmien, koko ajan lisää kirjoja hamuten – eurooppalaisten monarkkien ja kansallisvaltioiden synnyn vaiheista, – olisko jopa niin, että jo pääsykokeissa vai sittenkin yo-kirjoituksissa, oli ollut kysymys ”Wienin kongressi” tai ”Euroopan hullu vuosi 1848”, ja kyllä täytyi osata nuo, koska sekä reaali että pääsykoe menivät hyvin. Merkillisiä flach backejä, tietoja menneinä vuosikymmeninä opituista asioista. Liki hämmentävää.
Nousimme Schönbrunnin kukkulallekin, Itävallassa on hyvä vähän ”patikoida” – eikä vesisade ole sitä ennenkään estänyt. Kannatti nousta. Kierroksen jälkeen museokauppa oli erinomainen, äidille joululahja ja itsellekin jotain pientä. Samoin joulutorilta, – sellainen siis täälläkin. Ihania, erikoisia, käsintehtyjä, uniikkeja joulukoristeita ja muuta mukavaa olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Kaksi pientä puuenkeliä ostin. Tulette heidät vielä näkemään. Ja koristekaulin. Wuhuu. Yritän kastajaisiin jotain pikkuleipiä….
Puolilta päivin nousimme taas Hop on -bussin kyytiin, ja saman tien sade taukosi. Bussi kiersi kaupungin eteläreunoja, ja kun olimme Muesokorttelin reunalla, oli matka päätöksessa ja meillä lounasaika. Ja olihan se aito, ainoa, oikea, kallis, ei nyt niin hirveän erityisen hyvä, mutta kuitenkin herkullinen ja ainutkertainen Sacher-torttu, käytävä maistamassa.
Tauon jälkeen päätimme taas vähän kävellä: kohti hotellia ostoskatujen kautta. Kuten olin suunnitellutkin Pehtoorin joululahja hankittiin Gössliltä. Ja sitten herkkuja viinikerholle, Juniorille, kastajaisiin ja jouluksi ostettiin Julius Meinliltä, ehdottomasti käymisen arvoinen kauppa. Ja matka ja sade jatkui!
Flunssainen Pehtoori meni hotellille, minä piipahdin Votiivi-kirkon sivulaivassa olevassa ”Die Grossen Meister” -näyttelyssä.
Hetkinen: missä ollankaan? Firenzessä. Tai Louvressa? METissä? Milanossa? Vatikaanin museoissa? – Oli siis kyse replikoista, joita renessanssin taiteilijoiden töistä oli tehty. Oli oikeastaan jännä hoksata, kuinka paljon noista olimme nähneet aitoina eri puolilla Eurooppaa ja NYCissä. Ja taas tuli mieleen, kuten näitä päivinä aiemminkin, mikä saa ihmiset, meidät mukaanlukien, kulkemaan ympäriinsä ja hakeutumaan maailman taiteen huippujen äärelle? Miksi haluamme nähdä Schönbrunnin ainutlaatuisuuden, huikeat peilisalit, Maria Teresian kullatun huoneen tai ties mitä… Miksi huomennakin on aie vielä ehtiä Sissy-museoon?
Meihinkin (minuun) SIssy on tehnyt niin vaikutuksen, että hotellille ostettiin Habsburg-piccolo huomisia reittisuunnitelmia siivittämään?
No ensin illan ruokapaikan valinta. Tänään todellakin teki jo mieli jotain muuta kuin paikallisia liharuokien klassikkoja: niinpä salaattia ja kalaa kaipasimme. Ja pääsimme kuin pääsimme Zum Schwarzen Kameeliin, vaikka meillä ei sinne varausta ollutkaan.
Merianturaa kaukana merestä, salaattia ja grillattuja kasviksia. Kuinka hyviä olivatkaan. Valkotakkisten miestarjoilijoiden (valkoiset takit ravintolahenkilökunnalla täällä on hyvin tavallista) moitteettoman ja varsin jouhevan tarjoilun myötä ruoka oli erinomaisen hyvää. Kuin myös ohessa nautittu grüner veltliner vuodelta 2011. Ympärillä vilkasta tiistai-illan ravintolaelämää… Olipa juhlahetki sekin.
Ja sitten taas tuuleen ja tuiskuun kohti hotellia.
Nuorten kanssa aktiivista chattailyä: tyär on pidennetyn viikonlopun meksikolais-ranskalais-saksalais-itävaltalais-ystäviensä kanssa viettänyt. Kaikki oli mennyt hienosti: rantasauna Hangasojan varressa oli hurmannut ulkomaalaiset, jotka olivat paitsi käyneet hangessa, myös pulahtaneet purossa, syöneet porolasagena, käyneet poro-ajelulla, Kaunispäällä munkilla, Kuukkelissa, pulkkamäessa ja kappelissa. Ja Lapin hulluus oli kuulemma iskenyt. 😉
Nyt keräämme voimia huomiseen: tiedossa ainakin yksi museo, parikymmentätuhatta askelta, hyvää ruokaa, joululahjaostoksia, lomailua, paljon kuvia ja toivottavasti hyvin vähäistä flunssailua ja vielä vähemmän sadetta.
Läppärini on niin täynnä, että se ei jaksa pyörittää kuvien latausohjelmaa, saatikka, että voisin mitään muokata tai ladata tänne blogiin. Tämä on ollut odotettavissa, tein jo kotona varotoimia, mutta eilen illalla koneen ”mitta tuli täyteen” ja tältä osin se lopetti yhteistyön. Mikä sitten valvotti minua: yöllä jo keksin ratkaisun, joka ei sitten aamulla pelittänytkään. Olen lievästi sanottuna hukassa asian kanssa: minähän en osaa reissuissa olla, jollei kuvien purkamiseen, valintaan ja muokkailuun kulu tunti tai pari ja siihen sitten vielä blogin kirjoittaminen ja kuvien liittäminen iltayöstä.
RAATIHUONE
Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi ottanut kuvia tänäänkin varmasti parisataa, mutta minä en voi niitä nyt tähän liittää. Sitä vaikeuttaa sekin, että blogialusta (WordPress) päivittyi todella isojen muutosten kera juuri lähtöä edeltävänä iltana, mikä on periaatteessa pitemmän päälle hyvä ja hieno asia, mutta ei ole nyt mukava opetella iltaisin pienellä matkaläppärillä tätä käyttämään (huomaatteko, että en esim. ole vielä löytänyt, miten teksti tasataan molempiin reunoihin, miksi sanat tahtovat kirjautua pötköksi ja miksi taustavärejä tulee vahingossa etc.) Siis bloggaaminen on nyt paikoin mahdotonta ja ainakin paljon tavallista työläämpää, mistä olen omasta ja teidän lukijoiden puolesta hyvin pahoillani. Mutta samaan hengenvetoon totean, että saatte sitten viikonloppuna kuvallisen nojatuolimatkan Wieniin. Kotona puran kuvasaaliini juttuineen nopeasti.
Ja!! Onhan minulla uusi Leican kameralla varustettu puhelin, jolla olen sitten tänään ”ottanut räpsyjä” kuten sanonta kuuluu. Niillä kuvilla nyt näitä matkahöpinöitäni kuvittelen. Joten ei niin kauhean paha tilanne.
LUONNONHISTORIALLISEN MUSEON EDESSÄ BUSSIA ODOTELESSA
Maanantaiaamu Wienissä avautui meille eilistä aikaisemmin, vähän viileämpänä, mutta niin aurinkoisena, että laitoimme aurinkolasit silmille ja lähettelimme lapsille kuvan!
Hop on -bussin kyytiin tänäänkin (meillä on kolmen päivän lippu) ja kohti linnoja ja vähän Innere Stadtin ulkopuolelle. Toista tuntia oltiin tänäänkin kyydissä: Belvederen kohdalla vasta hyppäsimmme pois.
Emme menneet palatsiin sisälle, vastahan me 40 vuotta sitten sielläkin kävimme, ja siellä olisi ollut iki-ihanan Klimtin näyttelykin, mutta me olemme hänen töitään käyneet katselemassa Prahassa, eikä siitäkään ole kuin 18 vuotta. 😉 Siispä nautimme pihalla reissun ensimmäiset Glühweinit, – kuuma maustettu punaviini oli ihan tarpeenkin.
Pehtoorilla kun on kurkkukipua ja nuhaa oikein kunnolla. Mehän ei osata reissata ilman, että joku seurueesta ainakin vähän sairastaa. Kiertelimme aurinkoisessa barokkipuutarhassa, joka oli jo kovin talvinen. Videoklippi on täällä: KLIKS
Joka tapauksessa bussikierros oli taas näyttänyt uusia puolia Wienistä, ja selostuksista opimme paljon lisää tämän maan elämänmenosta, historiasta, arkkitehtuurista ja kulttuurista.
Katselimme linnan pihan joulutorin tarjontaa, mutta emme tehneet ostoksia. Ja jatkoimme kävellen takaisin Museo-kortteliin. Albertinassa on Claude Monet´n näyttely.
Hänen taidettaan on tullut NYCin Metropolitan Museossa nähtyä, ja pidän impressionistisista töistään kovasti, joten näyttelyyn siis.
Oli siellä myös Picassoa, Munch´ia ja Chagall´a mutta heidän taiteensahan ei ole oikein minun ajatuksieni ja visioideni kanssa ”tyköistuvia”. Mutta Helen Levitt! Hän oli nimenomaan sotien välisen ajan New Yorkin elämää arkea kuvannut, nimenomaan katukuvausta harjoittanut ja sitä taiten hallinnut naiskuvaaja, jolla on sellaista bressonilaista ”hetken kuvaamista”, mikä minua viehättää kovasti. Tässäkin aivan mahtava monikerroksinen kuva! Montako kerrrosta? Tarinaa?
Meillä oli kaiken kaikkiaan hyvä taidekierros iltapäivän ohjelmassa.
SItten toki jo hieman nälkä flunssapotilaalla, ja kävelimme Grabenilla olevan paikallisen Stockkan tai Il Corte Iglesin kalltaisen tavaratalon kohdalle ja hissillä ylös: 7. kerroksen on Sky Bar, josta näkymä yli Wienin keskustan ja suoraan St. Stephanin torniin. Pieni lounas (leikkeleitä ja juustoa, leipäpalanen) sekä lasillinen Burgenlandin Blaufränkisch-rypäleestä tehtyä paikallista oivallista lämmittävää viiniä.
Ja taas oli hyvä jatkaa matkaa. Ulkona oli jo vähän ripsinyt, satoi hetken rännänsekaista vettä, mutta ei mitään enempää. Kävellen taas vähän eri reittiä hotellille huilimaan. Kun parin tunnin jälkeen lähdimme takaisin keskustaan, olikin satanut jo enemmän; sopivasti olimme olleet pois kaduilta.
Ja tänään sitten legendaariseen Filgmülleriin nauttimaan Wiener Schnitzel. Maailmaankuulu! Jonoksi asti väkeä joka päivä. Iso sokkeloinen ravintola, ja kaikki yhden wieninleikkeen vuoksi! Jo vuodesta 1905 asti possun lihasta tehtyä leivitettyä leikettä on täällä tarjottu.
Eikä päällä ole anjovista, eikä kapriksia – ne kuuluvat Milanon leikkeeseen. Joka itseasiassa on tämän itävaltalaisen klassikkoruoan esikuva. Kenraali Radetzkyn sanotaan olleen wieninleikkeen taustalla: hän se ”milanesen” toi Wieniin… Emme todellakaan jaksaneet syödä kaikkea. Mutta kyllä tämä varmasti Wienin matkaan kuuluu kokea. 😉
Meidän toinen lomapäivä ja toinen adventtisunnuntaiaamu alkoi hyvin. Olimme nukkuneet, – paljon, pitkään ja hyvin. Yhdeksän aikaan hotellin ruuhkaisella, mutta hyvällä, aamiaisella suunnittelimme päivän ohjelmaa. Teimme suunnitelman, joka ei sitten toteutunut lähellekään, mitä meidät kyseessä ollessa voi oikeastaan pitää hyvänä asiana. Olemme siis ottaneet lunkisti. Joskin tänään on kävelty vielä enemmän kuin eilen, vaikkei ollut tarkoitus.
Sunnuntaiaamuna oli hyvä aloittaa käymällä ”kotipihan”, hotellihuoneemme ikkunasta näkyvässä Votiivi-kirkossa, jossa oli juuri messu alkamassa. Pfarrmesse. Seurakunnallinen messu, josta sitten tämän päiväinen kalenteriuukkukin. Hunajamessu? Kirkossa oli muutama penkkirivillinen paikallisia, ja he toivat noihin koreihin koko ajan lisää pieniä hunajapurkkeja? – Tuottajat saamassa siunausta hunajasadolleen? En tiedä. Sepä vaan sattui meille mainiosti. Tämmöinen ”siunattua hunajaa” -juttu. Sillä on meille ihan erityinen merkitys.
Kirkosta kohti maailmallisempi harrastuksia… Kävelemään, katselemaan. Ja sitten kuitenkin pian taas toiseen kirkkoon. Wienin komein, suurin, monen mielestä kaunein kirkko St. Stephani oli taas reitin varrella, joten kävimmepä myös siellä messun aikana. Olipa kaunis ääninen puhuja. Ja kovin on kirkkokin kaunis. Ensimmäistä kertaa kirkossa käydessä me molemmat sytytimme kynttilät omille isimmille, nyt Pehtoorikin omalleen. Ennen vain minä. Vanhenemme mekin, molemmat.
Matka jatkui kohti ”Hop on, Hop off” -bussin lähtöpistettä. Ja lähdimmepä sitten sen kyydille. Näitä turistikiertoajeluita on tehty eräissäkin kaupungeissa, vuosien ja reissujen varrella varmaan kymmenkunta ja kyllä tämä eka kokemus täällä oli paras. Hyvä reitti, sopiva vauhti, selkeä, monipuolinen selostus ja väliajoilla Straussin musiikkia suoraan nappikuulokkeista.
Reilun tunnin saitterin aikana näimme paljon, myös alueilta,j onne emme olisi ilman opastusta ja kyytiä tulleet lähteneeksi. Ja yleensä näiden jälkeen hahmottaa kaupungin ja sen nähtävät paikat paremmin. Vaikka tänään oli erinomaisen hyvä rundi, ei tämä WIenin ”pohjakaava” tahdo minulle aueta. Pehtoori on sitten saanut viedä ja ohjata.
Tämmöisiä valtavia jokiravintola/majoitius-cruiisereita olii TOnovan rannassa monia,… Kaiken kaikkiaan Tonavan rannalla näytti olevan monenlaista aktiviteettia tarjolla varsinkin kesäaikaan — tosin nyt totesin, että tällaisella talvimatkailussa on paljon hyviä puolia… Palannen asiaan kotiuduttua..
Saitterin jälkeen oli lounaan aika. Lounashan voi olla myös konditoriassa. Ainakin WIenissä. Ja pääkatu Grabenin varrelta löysimme, emme Sacher-kahvilaa, emme Mozart-kahvilaa, vaan L. Heiner-kahvilan, joka kyllä meille sopi hyvin. Sacher- ja Trûffel-torte kahvin ja orange-punssin kanssa.
Ja taas oli vanhoilla virtaa kävellä ristiin rastiin. Alkuperäissuunnitelma oli ollut käydä tänään toistamiseen Schönnbrunnin linnassa. Toistamiseen? – Vastahan me 40 vuotta sitten siellä edellisen kävimme. 🙂 Mutta siis se jäi huomiselle…
Tästä tulikin joulutoripäivä. Kävimme ainakin neljällä, vai viidellä?
St. Stephenin katedraalin viereisellä torilla pysähdyimme oikein kunnolla, kuvailin, katseltiin, pidettiin tuulta (tuuleeko täällä aina näin kovaa ja paljon?) ja sitten ostimme ensimmäiset joulutorimukit ja punssit. Lämmintä tuoreista appelsiineista puristettua mehua, inkivääriä ja tilkka Stroh-rommia. Ehkäpä tällaista vielä mökkioloissakin sovelletaan. Oli hyvää. Illan lopuksi Hof-torilla (almissa, tässä meidän lähellä maistoimme myös Aperol-punsch. Ja sehän se olikin ihan erinomaisen hyvää”
Tämän ensimmäisen torin jälkeen kohti hotellia, ja matka kesti… pieniä kuvaustuokioita, muutama pieni kauppa, kävelyä, kuvausta, yksi joulutori, .. ja hotellille huilimaan.
Viideltä takaisin kaduille, toreille, etsimään ruokapaikkaa… Mennessä ja tullessa joulutoreilla! Katselmassa perheiden luistelua keskellä WIeniä olevalla luistinradalla, huikeita jouluvaloja puistoissa, paikallisten sunnuntai-illan viettoa, kävelyä tuulisilla kaduilla. Filgmûlleriin emme jaksaneet jonottaa, etsimme ja löysimme toisen hyvän ruokapaikan…. ja jälkkärille – joulutorille!!!
Nyt loppuu bloggaajalta, läppäriltä, hotellin hitaalta nettiyhteydeltä virta, joten illasta ja sen valoista ja kuvista jatkoa huomenna. Guten Nacht, ystävät! Huomiseen!
Ai niin, sokeri pohjalla! Joulukalenteri 2018. Luukku yhdeksän! Se onkin video aamuisesta messusta! Äänet päälle. KLIKS
Nyt on mentävä helpoimman kautta. On ollut aika vaihteleva vuorokausi, ja aika vähän unta, joten nyt jo unettaa. Joten ranskalaisia viivoja, välähdyksiä päivästä … (KUVIA LIITÄN KOKO AJAN … Hitaasti toimii… kotoa viimeistään lisää… )
Yöuni jäi neljään tuntiin, Pehtoorilla ei sitäkään. Viideltä olimme lentokentällä. Matka alkakoon, vaikka vähillä unilla.
Lento Helsinkiin ja Wieniin ajoissa, meillä oli reilu tunti aikaa Helsinki-Vantaalla. Ja mitä teimmekään? Etsimme portin, jolta tiesimme tyttären kavereiden olevan lähdössä Ivaloon. Ja me löysimme heidät, tunsimmehan heistä Paulinen. Ja olivat nuoret kyllä ihmeissään ja iloisiakin(?) tavatessamme. Tovi juteltiin, ja sitten he Ivalon koneeseen, me Wienin.
Pienen pohdinnan jälkeen päätimme törsätä taksiin, eikä se huono vaihtoehto ollutkaan. Mukava 38 vuotta Wienissä taksia ajanut herrasmies järjesti meille pienen saitterin matkalla hotelliin.
Hotellimme on Hotel Regina. Blogituttu Satu sitä suositteli, ja kyllä voidaan kiitellä suosituksesta: vanha, merkillisesti ”keisarillinen”, siisti kaunis hotelli on hyvällä paikkaa, ei ihan vanhan kaupungin ytimessä, mutta hyvin lähellä. Ja tästä kaikesta huolimatta halvempi kuin Scandic Tampereella asemaa vastapäätä.
Kun kerran saimme huoneen heti = ennen puoltapäivää, olimme oikein tyytyväisiä, purimme laukut, teimme toistamiseen pientä ”aamupesua” ja päätimme lähteä pienelle happihyppelylle, lähitienoolle vähän tarkastelemaan paikkoja. Ei jäänyt ihan pieneksi pyrähdykseksi: palasimme juuri (= seitsemän kieppeissä) ja kaupungin keskustassa ristiin rastiin kulkeminen (18 000 askelta näytti uuden luurin askelmittari), mukava viinituokio (Saint Laurent Sommelier Edition 2015 (4,90 €/16 cl) Bitsinger-ravintola/viinikellarissa).
Jostakin sellainen tuli bongatuksi 😉 Matkalla sinne löysimme kaikenlaisia hienoja kortteleita. Ja vaikka tiesimme odottaa monumentaalirakentamista, upeita palatseja, hallintorakennuksia ja museokortteleita, puistoja ja (yllättävän) leveitä katuja, niin silti kaupunki yllätti komeudellaan, kauneudellaan, valoisuudellaan, puhtaudellaan.
Melkoinen tuuli puhalsi koko päivän, ihan kaupungin sydämessä, pienillä kaduilla iltapäivällä tuntui auringon lämpö (+10 C), mutta kaikkinensa olin hyvin tyytyväinen, että sittenkin olin ottanut mukaan uuden takkini enkä duffelissa lähtenyt reissuun, lämpö ei ollut turha.
Jossain välissä totesin, että olipa hyvä, että sittenkin tulimme viideksi, emmekä vain neljäksi, päiväksi. Näyttää olevan tekemistä ja katsomista yllin kyllin.
Parin joulutorin läpikin jo kävelimme. Kuinka kauan minä olenkaan haaveillut pääseväni joskus Keski-Euroopan joulutorille? Kauan. Ja nyt, nyt toreja on jokaiselle päivälle ! Niin hienoa.
Vastoin tapojamme päätimmekin syödä jo päivällä: kävimme muutaman (matkaoppaissa mainitun) ravintolan ovella, ja päätimme jatkaa etsimistä. Päädyimme lopulta Plachuttaan, joka mainostaa olevansa kuuluisa ”world-famaous tafelspitzistään”. Paistiinkääntäjissä tafelspitzistä on ollut puhetta, olin lukenut siitä etukäteen ja tämänpäiväinen taksikuskikin suositteli, joten olihan tämä koettava. Keitettyä naudanlihaa liemessä? Ei kuulosta kummoiselta, mutta kylläpä oli hyvää.
Päivällisen jälkeen vielä pieni lenkki jo pimenevillä kaduilla, jouluvalojen alla, katsellen toinen toistaan kauniimpia arvokkaampia rakennuksia ja ihanien kauppojan ikkunoita, valaistuja kirkkoja…
Mutta nyt ei vanha (tämähän on minun 60-vuotislahjamatkani Pehtoorilta) enää jaksa, ja huomennna odottaa uusi päivä.
Pitäisi olla jo nukkumassa. Kello soi kuuden tunnin päästä. Neljältä siis. Ja tyttären pitäisi olla jo täällä. Ei ole, vaan lähti juuri Helsingistä. Tunnin myöhässä.
Me lähdemme aamulla, toivottavasti ajoissa, lennolle Helsinkiin. Ja sieltä edelleen Wieniin. Ja tytär tulee tänne yöksi, ottaa aamulla auton ja ajaa Saariselälle. Jonne hänen ystävänsä lentävät nyt Wienistä, Berliinistä ja Pariisista.
Ja meidän piti nähdä tässä, mutta, mutta … ehkä menen nukkumaan. Olen kaiken laittanut tyttärelle valmiiksi, ja pakannut tietysti omatkin kamppeet. Mutta haluaisin nähdä, ja haluaisin antaa pre-joululahjan jota olen puuhannut jo jonkin aikaa – nähdä ilmeensä kun näkee mitä se on.
Harmittaa – ei iso asia. Paitsi minulle. Haluaisin niin ilahduttaa. No mutta. Huomiseen, ystävät!
Ikinä ennen en ole ollut Linnansaaressa itsenäisyyspäivän aamulla yhdeksältä, kun siellä ammutaan kunnialaukaukset. Ja totta puhuen: en ollut tänäänkään. Mutta olin siellä jo tuntia ennen ja sitten yhdeksältä aika lähellä: kirjaston rannassa.
Tämä torstainen itsenäisyyspäivä on ollut muutoinkin kovin erilainen kuin aiemmin, toisaalta hyvin kotoinen.
Oli aika hienoa olla tyhjässä kaupungissa (joskus tällaisina päivinä, tällaisina aamuina, toivon asuvani keskustassa tai sen liepeillä, jotta näistä aamuista olisi vielä helpompi nauttia), jossa vain ”lumiaurausmiehet” koneillaan rikkoivat hiljaisuuden ja liikkumattomuuden.
Parituntisen kaupungilla kiertelyn jälkeen sitten tietysti vielä hautausmaalle, jossa meitä aamukulkijoita oli tänään tavallista enemmän. Sattuneesta syystä, ja kyllä minä tupisin, kun minulla jo kameran akku tyhjänä.
Siispä kotiin jo. Valmistelemaan meidän itsenäisyyspäivän päivällistä. Olin luvannut laittaa (vihdoin) blinejä… Miniäkin kun saa jo syödä kypsentämätöntä (mätiä, graavikalaa, savuporoa…) ruokaa.
Ja kyllä me kaikki tykkäsimme. Ja sitten: minä olin päättänyt, että tänään avataan se samppanja, joka oli hankittu varpajaisia varten. Vallan tyyris, aika ainutlaatuinen, jota Juniori oli suositellut ja jota arvelimme nyt vauvan äidinkin tilkan maistavan. Ja niinpä vuoden 1994 100 % Ayin kylän chardonnay oli tänään tiensä päässä ja pääsi meidän laseihin, ja todellakin se oli hintansa väärti. On vaikea kuvailla, mutta jos sanon, että kaikki, kaikki oli kohdallaan meidän kaikkien neljän mielestä; ehkä se kertoo, että se oli mieleenpainuva maku. Boisel 1994.
Ja hyviä olivat myös blinit. Miksei niitä voisi jo joulukuussa syödä? Ihan hyvin voi. Varsinkin itsenäisyyspäivänä.
Kunhan olimme alkuun päässeet, meidän samppanja-friikkijuniori toi vielä toisen samppanjan (”josta jätetään Naanallekin” kuului ohje. Tyär siis tulee huomenna.) Ja juhla jatkui!
Miniä oli leiponut jälkkäriksi ”harjoituskakun”. Kastajaisia varten ajateltu kakku todettiin hyväksi. Jatkoon!
Sitten yhtäkkiä hoksasin: kynttilät! Onneksi minulla oli maailman paras kaveri niitä sytyttämässä… Enkä voinut välttyä opettamiselta, ihan vaan kerroin, että ne kuuluu sytyttää, – sytytetäänhän ensi vuonnakin … Ja Apsu totesi, että ens viikolla!
Oulun Avohoitotalo on paikka, jossa hommat hoituvat. Tai siis ainakin suurimmassa osassa niistä paristakymmenestä kerrasta kun oman tai äidin takia siellä on tullut viimeisen viiden vuoden aikana tullut käytyä. Yhden poikkeuksen muistan, mutta kyllä tänäänkin täytyi vain ihmetellä ja olla kiitollinen kuinka siellä hoitajat, lääkärit, vastaanottoihmiset, fysioterapeutit hommansa hoitavat. Ja vieläpä varsin sujuvasti ja ystävällisesti. Meillä oli tänään neljän rastin kierros (kipsin poisto, röntgen, lääkäri, fysioterapeutti) ja koko kierros puolessatoista tunnissa ohi. Huolehtiminen ystävällistä ja asiallista.
Minä pyrin samaan kun sitten äidin kotiinsa vein, ja tulevan reissumme ajaksi ”varmuusvarastot” ja kaiken muun koetin järjestellä. Iltapäivän lopulla sitten hiusten leikkauksen jälkeen minulla oli treffit Pehtoorin kanssa: Oulun etniset ravintolat -testaussarja vei tänään Oulun kolmanteen nepalilaiseen: Sauraha ja Katmandu on jo testattu, nyt vuorossa jotenkin katveeseen jäänyt ”Kaunis Nepal”.
En ole ihan varma onko juuri tämä samainen ravintola ollut Uudellakadulla jo vuosikausia, … luulen, ettei. Samassa kiinteistössä on ollut joku aasialainen ravintola vuosikausia, ja aina se on näyttänyt minusta vähän nuhjuiselta, vähän sellaiselta korttelikapakalta. Joten eipä ole tullut käytyä, mutta tänään sinne.
Ja sisätila vastasi odotuksia. En voi väittää familiääriksi tai muutenkaan sellaiseksi mitä ruokapaikalta odotan. (BTW: uutta luuriani testailin ravintolakuvauksessa…)
Lounasaika oli jo hyvinkin ohi, mutta lounasta olisi vielä saanut. Se oli vain 9.90 €, mutta valitsimme a la Carten. Pääruokien hinnat vaihtelivat 14 – 21 €:n välillä, joten ehkä on vähän halvempaa kuin Saurahassa. Pehtoori valitsi (tapansa mukaan) broileria, mutta minä EN ottanut katkoja enkä scambeja vaan lammasta. Ja tilasin listan annoksen jossa oli lammasta, pähkinöitä, paprikaa etc (n:o 27) ja tulisuus aste kaksi. Huomasin jälkeen päin että sainkin toisen annoksen (n:o 25), jonka tulisuusaste oli kolme. Tästä huolimatta pidin siitäkin, tosin… vaikka tulisuudesta pidänkin, oli tässä ehkä vähän liikaa.
Enpä montaa kertaa oli metallilautasilta syönyt, enkä välttämättä ole pahoillani vaikken olekaan. Tandoori naan-leipä sekä raita olivat tosi hyviä. Ehkä parempia kuin Saurahassa tai Katmandussa, mutta, mutta .. ..
Vaikka ruoka oli hyvää, ei tästä tule meidän nepalilaisen ruoan ravintolaa Oulussa. Siellä oli ruokailijoita parissa pöydässä meidän lisäksi, ja huom. juuri ”väliaikana” neljän tienoilla, ja kattausta ison seurueen pikkujoulua varten tehtiin, joten kyllä paikalla asiakkaitakin on. Vaikka tämä ylsi ruoan suhteen kahden nepalilaisen tasolle, olivat paikan karuus, jotenkin likainen vaikutelma sekä tarjoilun lievä ”nuivuus” tekijöitä, jotka vievät minulta pisteitä. Siis ei jatkoon, mutta kolme haarukkaa kuitenkin!
Ja sitten joulukalenterin pariin… Olettehan muistaneet joulukortit? Niihin liittyen Tuulestatemmatun kalenterissa juttua…
Pitäisi löytää taas kyky keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Minulla on ollut sellainen taito, joskus. Ei ole enää. Aamupäivän sählättyäni suuntaan jos toiseenkin olin iltapäivällä sitten vihdoin valmis lenkille ulkoiluttamaan Canonia. Räntäsade äityi kaupungilla kulkiessani vallan hurjaksi. Ajatuksena ottaa kaunis joulukalenterikuva Oulun kaupungintalon tai hautausmaan kuusesta. Ajatukseksi jäi. Sen verran sakeaa oli rännän tulo.
No kuvasin sitten myös Lumo-festivaalin aikana pysyvästi valaistun Laaniskan, Oulun kaupungin läpi virtaavan (ruskeavetisen) Laaniojan. Tänään siinä oli ohut kaunis jääpinta, joten uudet valot ja koko lähimiljöö näyttivät aika viehättävältä – kosteasta kelistä huolimatta.
Laitoinpa yhden kuvista FB:n ”Oulu tutuksi” -palstalle, ja minä typerä menin kirjoittamaan siihen tekstiksi ”Laaniskan uusi valaistus on aika hieno, eikö?” – No johan pari henkilöä onnistui pahoittamaan mielensä ja vetämään herneen nenään tyyliin ”turhat on valot” ja ”pitäis ensin Laaniska putsata” etc. … ja sitten vielä maailmantuskaa huokuva kommentti!! Huoh! Onneksi on valoista ja kuvastakin tykkääjiä. 😉
Lupasin palata myös joulukalenteriasioihin. Juniori lähetti minulle Instan kautta vinkin, että SOPPA365:n tilillä on kalenteri. Otinpa heti seurantaan, ja mietin, miksi en ole aiemmin niin tehnyt. Siellähän on ruokaa, reseptejä ja ruokakuvia. Siis mun juttu. Luulen että muu teistäkin tykkää, käykäähän kurkkaamassa. Miniän kanssa on tykkäilty YOZEN-sivuista ennenkin, joten miksipä ie myös heidän FB-päivityksistään. Tähän asti siellä on ollut hyviä tarjouksia. KLIKS Kosmetiikka- ja meikkikalentereista on siis havaintoja, (ks. kommentit 1. päivältä). Minulla ei tänä vuonna ole perinteistä (! kahtena vuonna oli) Lakrids-kalenteria. Olen tyytynyt ihan vain omaan viimevuotiseen, luen kuin ”ulkopuolinen”. 😀
Kalentereista ja nimenomaan vuosikalentereista… Minähän uhkasin, lupasin, aioin tehdä Oulu kuvissa -kalenterin lisäksi myös ruokakalenterin. Nope. Ei tule tänä(kään) jouluna. Ehkä syynä tähänkin on sähläämiseni. Olisi vain pitänyt istua päiväksi pariksi ja TEHDÄ se. Matskua kyllä on. (* Miljoona-arvonnan voittaja-Sinillä on vielä palkintokalenteri saamatta, ehkä odotit ruokakalenteria, mutta nyt toimittaisin tuon tavallisen kalenterin… Laitatko minulle spostilla osoitteesi niin toimittelen ennen joulua perille.)
Joulukalenteri 2018
Kotosalla palasia satumaailmasta
Muistatteko riemullisen Puuilon käyntini (kuvausrekvisiittaa + joulutilpehööriä + puhdistusaineita atc.) jokin aika sitten. Tämä on yksi niistä löydöistä. Kympillä koko mökki + valonauha (ei pattereita).
Toista viikkoa kodinhoitohuoneen pöydällä on ollut pieni pino pyyhkeitä, joista on ripustusrenksut poikki, ja ne ovat siis odottamassa korjausta. Pinon päällä on vielä muutama muu korjausompelujuttu, ja Festassa uudet kaitaliinat, joiden päät pitäisi ommella. Ompelukonekin olisi siis kaivettava esille.
Niinpä minä sitten käytin aamupäivän touhukkaasti ja tein tarjousta yhteen isohkoon ja monimutkaiseen projektiin (osasuoritusta siitä havittelen, voi kunpa saisin kuvattavakseni!), joulukorttikuvatilaukset sain tehdyksi Ifolorille, tilatuksi yhden joululahjan, kommentoin FB-ryhmissä viikkohaasteisiin, vaihdoin taskukalenterin vuodesta 2018 vuoteen 2019.
Ettekä ehkä usko, että juuri tänään oli tarpeen tehdä kasvohoito, ja samalla hoksasin, että mun matkoilla käyttämäni pesuvehkeiden pussukka, nesessääri, todellakin oli pesun tarpeessa. Eiku hommiin. Kevyesti aika kului puolille päivin, ja kauppalappua tehdessäni hoksasin, että jääkaapissa on piimää, hiivaa, vihanneksia, juustoja odottamassa työstämistä. Ja tyttärelle olin luvannut tehdä ison porolasagnen pakkaseen, jotta saa ensi viikonlopuksi viedä mökille ja tarjoilla meksikaaneille. Pehtoori lämmitti leivinuunin ja kuori porkkanat ja lantut, joten minunhan oli ihan pakko ruveta suurtalouskeittiöhommiin.
Kunhan olin kaupassa vielä käynyt täydennysreissulla, niin hommat alkoi toden teolla.
Nyt on pakkaesssa valtava (IKEAN) vuoka porolasagnea: kilo paistikäristystä, ja pari kiloa muita tarpeita on jalostettu erinomaisen hyväksi lasagneksi. Kolme saaristolaisleipää – Miniä kun toivoi, että niistä tehtyjä graavilohileipiä olisi kastajaisissa ja jouluksikin tarvitaan. Aiemminhan olen jo yhden satsin tehnyt. Ja sitten kahdesta kilosta porkkanoita, kahdesta kilosta lanttuja, puolesta kilosta selleria ja sipulia tehty neljä jouluruukkua. Siitä on sitten itselle ja lähipiirille syötäväksi asti.
Ne pyyhkeet? Kaitaliinat? – Ehtivät huomenna. Tai perjantaina. Voi olla siirtyvät Wienin reissun jälkeiseen aikaan; taidankin käydä NYT laittamassa ne kaappiin: pois silmistä, pois mielestä.
Jolle leimaa-antavinta on ollut kuvankäsittely, ruoanlaitto ja perheen kanssa päivällispöydässä istuminen.
Aamupäivällä pikkuperheen joulukortti-, vauva-, yms. kuvien työstäminen sekä kalenterikuvien värkkäily. Ja iltapäivä Festaa jouluiseen asuun laitellessa ja ruokaa tehdessä. Samalla myös äidille jemmaan ruokia (pakastin accident, you know). Jossain välissä sentään pienehkölle lenkille maltoin lähteä. Näytti jo paremmalta kuin parina viime päivänä: eilen iltainen ja viime öinen lumisade peitteli syksyn pois näkyvistä, toi edes vähän vaaleutta ja rajoja maisemaan.
Siispä kaiken kaikkiaan touhuni kuulostavat hyvinkin joulukuiselta.
Kun mietin tämän päivän menua, palasin blogin äärelle, että mitähän sitä tekisikään? Ja viime vuodelta löytyikin hyvä koostesivu: KLIKS Ehkä sieltä sinullekin vinkkiä vaikka itsenäisyyspäivän ruoaksi? Noh, minä tein pitkästä aikaa creme bruleeta. Omarista. Aatukin tykkäsi.
Eilen meillä oli hyvin inspiroiva brunssi: paistinkääntäjien ja keittiömestareiden yhteinen joulubrunssi Hilikussa. Se on opetusravintola, mikä olikin ehkä syynä siihen, että kaikki menun osaset olivat huolella ja hyviksi tehdyt. Olinpa tietysti myös kuvaajana, ja tein eilen herkuista nettisivun: käyhän katsomassa herkkuja. KLIKS
Hilikussa (tai oululaisittain Hilikusa) kyllä varmasti kannattaisi käydä myös arkena lounailla; opiskelijahinnat ja hyvää ruokaa. Yhteen maailmanaikaan (= 1980-luvulla) kun työhuoneeni oli ensin naapuritalossa ja sittemmin samassa talossa, tuli Hilikussa lounastettua aika usein. Ehkäpä joku päivä sinne kävelemme…
Ja joulukalenteriasiaa.. . Kiitos kaikille eiliseen postaukseen vastanneille. Tänne blogiin ja henk. koht. on tullut tietoja mukavista kalentereista. Palannen asiaan huomenissa…
Joulukalenteri 2018
Ensimmäinen adventtisunnuntai
Uudet rustiikit pienet kynttiläjalat on sisustusliike Britasta, josta hankin meille uuden ruokahuoneen ”sisustus”pöytäliinan (heti kun edellinen täytti 10 vuotta! 🙂 ).
Se tarkoittaa joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamista.
Tai itse asiassa minulle, bloggaajalle, valokuvaajalle, edelleen historioitsijallekin, se tarkoittaa joulukalenterin tuunaamista. Tekemistä. Tänne Tuulestatemmattuun olen tehnyt joulukalenterin jo vuodesta 2009. Siis melkein 10 vuotta!
Viime vuonna kokeilin vähän erilaista versiota, siis ei ainostaan kalenterikuvan julkaisua ”tavallisen” postauksen loppuun, vaan kokonaan erillisen. Se viimevuotinen (Tuulestatemmatun joulukalenteri) on taas toiminnassa. Luukku kerrallaan aukaistavissa. KLIKS Laita kirjanmerkki vaikka puhelimeen, niin saat yhden kalenterin lisää aukaistavaksi. Niinhän sitä lapsenakin tehtiin, että edellisten vuosien kalenterista laitettiin luukut kiinni ja taas sai seuraavana vuonna aukoa kalenterin luukkuja. Suklaakalentereissa tuo ei oikein toimi. 😉
Millaisia kalentereita teillä muilla on? – Olisi kiva kuulla perinteisistä ja uusista, nettikalentereista tai suklaa-, sarjakuva-, lehti- — mitä näitä nyt on? Kerrohan sinun kalenteristasi. Me muutkin voisimme sitten löytää sellaisen. Niinhän se on muidenkin asioiden kanssa, että odottaminen on mukavaa,.. ja joulun odottaminen varsinkin. Minun ja yleensäkin suomalaisten joulukalentereista on juttua siinä viime vuotisen kalenterini ykkösluukussa.
Tyär kertoi jo omastaan. Se on Kallion seurakunnan joulukalenteri. Kalenterissa on 25 luukkua ja se on suunnattu aikuisille, mutta toimii hyvin myös lapsille. Jokaisessa kalenteriluukuissa on nyt sekä teksti että kuva. Tänään siellä oli tämmöinen ajatus: ”Iloiset ihmeet löytyvät kaiken keskeltä”. Ei ollenkaan hassumpi seurakunnan ”jalkautuminen”. Ja tuo 25 luukkua kyllä kuuluu kristilliseen kalenteriin. Miksihän ylipäätään yleensä on vain 24 luukkua?
Talvisodan syttymisen päivä. Äitini oli jo silloin (ensimmäisellä) evakkomatkallaan, …
Ehkä nykyisin enemmistö suomalaisista pitää tätä kuitenkin pikkujouluviikonlopun perjantaina. Minä olen hyvin helpottonut, ettei tänään ole kumpikaan. Noh, kuitenkin ja paitsi, on kahden hengen ”kotipikkujoulut” Sellainen sopii minulle tänään oikein hyvin.
Tuntuu, että (sään puolesta) tänään on ollut vuoden pimein, ankein, harmain, sateisin, tuulisin, ankein päivä.
Tällaisena päivänä, arkisessa olossa, on vallan mainiota, että meillä Oulussa on Kivisydän. Kallioparkki teki kaupungilla asioinnista säästä huolimatta siedettävää.
Tänään oli Valkeassa (S-ketju, Arina) 20 % -alennus suunnillleen kaikesta, ja niinpä minäkin sitten sinne suuntasin – ajatuksenani hankkia jo nyt joitakin joululahjoja – ja ruokaa. Aamupäivän (heräsin taas!!! klo 4.30) touhujen venyessä yli kymmeneen olin kaupoilla ihan liian myöhään. Tai siis, että sinne oli ehtinyt sata, ja kaksikin sataa, muuta ihmistä. Ja kaikilla vilkkui silmissä miinus 20 %. Melkein ryysis.
Noh, sain sentään muutaman ostoksen tehtyä ennen kuin painuin alakertaan, Sokoksen Herkkuun. Ja kyllä, kyllä se on jo melkein Stockan veroinen. Kaikenmoista hyvää ja herkullista oli tarjolla. Paljolti tiesin, mitä olin hakemassa, mutta toki myös ostelin ”varalle”.
Eilen iltasella lueskeltuani Tiina Rantasen ”Klassikkoruokia”-kirjaa (ehkä jollekin ruokafriikille ystävällesi tai itsellesi joululahjavinkki? – se on mukava kirja) päätin, että tänään testataan tätä. Kuhaahan meillä syödään paljon, vähintää pari kertaa kuukaudessa, yleensä juuri perjantaisin, mutta ei ennen tällaista. Nyt oli hyvä tehdä tämmöistä kun on syksyn sienisatoa säilöttynä. Vaikka ko. keittokirjassa tehtiin soosi herkkusienistä.
Tee ensin piparjuurivoi. Pehmeään voihin sekoitetaan piparjuuritahna. Pursotetaan tahna leivinpaperille nokareiksi ja laitetaan pakkaseen. Sitten kastike: liota ja huuhtele suolasienet. Kuullota voissa, lisää jauhot, sitten kerma ja viini. Anna hautua miedolla lämmöllä. Mausta kala suolalla, (valko)pippurilla ja paprikalla. Kääntele korppujauhoissa ja paista voissa kuumalla pannulla (pari minuuttia puoleltaan). Ohessa oletkin jo keittänyt perunat.
Onhan hyvä ruoka vaikka itsenäisyyspäivän pöytään. Marskin tapaan!
Ja sitten sellainen kuohuviinilöytö. Vähän erikoisempi kuohuviini. Tai siis jos pidät samppanjasta, pidät varmasti myös tästä. Vouvray!
Ei ole mikään halpiskuohuva, mutta makua, luonnetta, kuplia, laatua on.
Aamulenkillä sää aika hyvä. Tosin eteläinen tuuli jo silloin suht kova, mutta kun ei ollut pakkasta niin tarkeni kulkea. Ja aamurusko oli pienen hetken leiskuva. Sen hetken tässä Valkean edessä otin kuvan jos toisenkin. Aika hieno, eikö?
Enimmäkseen kiertelin rantoja ja kuvailin talven tuloa. Ja enimmäkseen oli aika ankean näköistä. Nyt tuuli on yltynyt, välillä ripsii jotain jäätyneen tihkun sekaista, joten on mitä mukavinta olla kotosalla.
Joululahjaideoita surffailen netistä. Enimmäkseen tiedänkin mitä kenellekin haluan antaa, mutta minkälaisia ja mistä niitä saisi. Ehkä alkuviikon joku aamupäivä olisi hyvä jalkautua kauppoihin. Ja vähän joululahjakassasta aion kyllä käyttää Wienissä. Siis siten, että ostan sieltä lahjoja. Kyllä jo kovastikin odotan sitä. Enää reilu viikko.
Paitsi että seniorihuoltoa ja kauppa-asioita, niin uuden puhelimen asennuksissa ja opettelussa mennyt päivä. Edellinen puhelin ei ollut kuin kolme vuotta vanha, mutta se on koko ajan ollut liian pieni. Ja kyllä se jo rupesi vähän reistailemaan. Sammuili itseksekseen pari kertaa päivässä. Mutta eihän ne ole oikeita syitä vaihtaa näin pian. Oikea syy on, että halusin uuden, isomman, Leican kameralla varustetun. Josko oppisin käyttämään kännykkäkameraa edes joskus. … Ja sain halvalla: jaksoin torstaina iltayöstä (Black Friday) jonotella Verkkokaupan sivulla. Nyt on on sitten kolmoiskamerallinen Huawei.
Ilta on mennyt kuitenkin studiohommissa. Joulukalenterin aikahan se alkaa jo lauantaina. Vähän jemmaan (ja samalla Vastavaloon) värkkäilin kuvia.
Eilen Apsu ilmoitti vanhemmilleen, että hän haluaa mennä mummi-papalle. Ja isänsä sitten aamusella toi pojan meille.
Olin varustatunut kaupan piparitaikinalla. Ja maistuihan se! Taikina ja leipominen. Tehtiin isille, äitille, Naanalle, ja papalle ja Taunollekin, ”vaikka ei se osaa vielä syödä” ja aika moneen koristeet ”minulle”. Mummi sai sitten tehdä itse omansa. 😉
Isomummullekin tehtiin yksi, ja se sitten lähdettiin leipomisen jälkeen ihan henk. koht. viemäänkin. Ei ole isomummu alkusyksyn jälkeen Apsua nähnytkään ja ilahtui piipahduksestamme kovasti.
Ja paluumatkalla päätimme mennä taas Hugo-puistoon. Minä en ollut oikein pukeutunut kiikku- ja rimpuilutelinekamppeisiin, joten sain sitten asianmukaisen huomautuksen, kun palasimme takaisin meille ja tuulikaapissa kamppeita riisuimme: ”Mummi, muista sitte ens kerralla kunnon vaatteet puistoon!” Hyvä muistutus.
Toinen pukeutumistani koskeva kommentti tuli heti perään vaatehuoneen ovella; Apsu näki minun ”juhlaballerinat” kenkätelineessä ja kysyi ”mikki et käytä näitä?” – No kun ne on juhlakengät, ei tule paljon käytettyä! ”Mun synttäreille laitat sitte nämä.” Selevä.
Päikkärit korvautuivat tänään pienellä lepohetkellä papan ”tappetin” [tabletin] kanssa: Lego City ja rakennuspelit siellä mieluisimmat. Kunhan oli syöty, oli sitten aika leikkiä papan kanssa. Lego- ja pikkuautoja oli olkkarin lattia aika täyteen parkkeerattu.
Illansuussa oli mieluinen ja rakas vieras palautettava kotiin kun minulla kokoukseen meno.
Olisittepa nähneet miten Apsu meni heti pikkusiskonsa tykö, silitti varovaisesti hiuksia ja kertoi ”nyt minä oon tullu takasin, minä olin mummi-papalla. Nyt oon tullut.” Ihan niinkuin Tauno Tyttö olisi isostikin kaivannut isoveljen läsnäoloa. 😀
Museum Of The Moon on halkaisijaltaan 7-metrinen kuu, jonka valmistamisessa on käytetty NASA:n kuvia kuun pinnalta 120 dpi:n tarkkuudella. Tämän sisältä päin valaistun kuun jäljennöksen mittakaava on 1 : 500 000, jossa 1 cm teoksen ulkopinnalla on 5 km kuun pinnalla.
Lähde: (https://www.ouka.fi/oulu/lumo)
Viikonloppuna oli Oulussa viides valofestivaali. Muistanette edellisiltä vuosilta kuinka olen ollut siitä innoissani, ja kyllä olin tänä vuonna pahoillani kun hoksasin, että meidän Tampereen reissu sattui juuri tämän kanssa päällekkäin.
Eilen illalla kuitenkin kävin pikaisesti kiertelemässä noita kohteita.
Kuvasinkin joitakin; noh, kovin ovat hätäisiä otokseni. Tuo kuukuva kyllä jotenkin onnistui. Se on kauppakeskus Valkean aulassa, ja siellä se on harmaa niin kuin oikeasti kuuluu ollakin, ja niin kuin se on maailmaa kiertäessään ollutkin, mutta minä säätelin Blue Mooniksi.
Teatterista oli tehty hieno ”Akvaario”.
Madetojan puisto oli teos nimeltä Initium. (Toteutus: Flowers of Life)
Teos Initium kuvaa nimensä mukaisesti alkua ja sen jälkeistä pitkää matkaamme maailman ympäri. Tämä maaginen maailma tuodaan katsojien hämmästeltäväksi installaatiossa, joka yhdistelee kolmiulotteisia, symmetrisiä muotoja UV-valon tuottamaan hehkuun …
Tämä ei minua sykähdyttänyt niin tavattomasti. Siitä tuli joku huvipuisto-meininki mieleen, ja atsoväriset hehkuvat jutut eivät ihan ole se mun juttu.
Tuomiokirkon torniin heijastukset olivat hienoja. Teen eri versioista kuvasarjan jossain välissä, joskus..
Tänäänkin illalla lähdin kaupungille, paitsi ulkoilemaan, odottelemaan josko – vielä melkein täysi – kuu loisi omia valofestivaalejaan, mutta pilvessäpä oli. Ja ihan hyytyvän kylmä tuuli teki pikkupakkaskelistä aika ikävän. Sekä liikkumis- että kuvaussaldo eilistäkin surkeampi.
Ravintola C on Tampereella rautatiesemaa vastapäätä. Se on Paistinkääntäjien kilpiravintola ja se on hyvin pelkistetty, eikä se ole kovin suuri. Mikä on tietysti hyvä asia.
Siellä me eilen vietimme viinikerho Botrytis Ouluensiksen 27-vuotissynttäriä.
Olin varannut meille pöydän ja tilannut kuuden ruokalajin menun, johon alussa ja välissä saimmme yhteensä neljä pientä keittiön terveistä, amuse bouchea. Ja otimme vielä pienen, hyvin pienen – sopivan pienen – juustolautasen ennen jälkiruokia.
Kyllä oli makujen sinfoniaa, hienoja makuja, ennenkokemattomia makupareja ja ruoka-aineksia. Hauenmätisipsejä, peltokanankaalta, prässättyjä, sokeroituja herukanlehtiä, vihreistä grillatuista mansikoista tehtyä voita … fermentoituja pihlajannuppuja, … Totesin parikin kertaa illan aikana, että olisi pitänyt olla muistiinpanovälineet mukana. Kuvista kun eivät kaikki komponenettien pienet osat näy. Saatikka valmistustapa. Ja makua en osaa kuvailla. Mutta uskokaa pois, että enimmäkseen oli hyvin hyvää, ja mahdottoman makoisia, makunystyröitä hiveleviä makuja.
Menun kanssa valitsemmme myös viinipaketin: jokaiselle ruokalajille oma viini (ei suinkaan täyttä lasillista, vaan juuri sopivasti = yhteensä 48 cl). Ja valinnat ja valintojen hyvät perustelut saimme kuulla paikan sommelierilta. Monet olivat meille – yhdessäkin jo tuhansia viinejä maisteneille – uusia kokemuksia. Ja nimenomaan hyviä kokemuksia.
Ravintolan yksi teema, jopa ideologia, on ”luonnosta lautaselle”, mikä jo lähtökohtaisesti meidän hyvin biologipainotteiselle jäsenistölle oli mieleen. Ja kyllä ruoka enimmäkseen puhtaalta ja täyteläiseltä maistui meistä kaikista. Luonnollisesti oli muutamia ”ei-niin-huippuja” -kohtia (joillekin kuusenhavun maku hirven kastikkeessa ei ollut mieluinen, jollekin amusen ”mäti kolmella tavalla” ei ilahduttanut makuaistia jne.), mutta pääsääntöisesti maistelimme, hämmästelimme ja ihastelimme sitä, miten tavallisistakin pihakasveista etc. voi saada aikaan gourmetia.
Kaikki kolme erilaista leipää joita aluksi ja alkuruokien kanssa oli tarjolla olivat ihan tavattoman hyviä. Leipähän on. Jos se on hyvin leivottu. Eilen oli.
Ja minua ilahduttaa aina kun lasit ovat puhtaita ja kirkkaita, tarjoilu eleetöntä, samalla läsnäolevaa, asiantuntevaa ja astiat ovat kauniita ja kattaus kunnossa. Silmänruoka, rauhallisuus ja huolenpito ovat osa ruokanautintoa.
MENU
(alussa keittiön terveisiä)
Syheröisen tilan kananmunaa, grillattu mansikkavoi ja Rekolan purjoa
**** Ylätalon tilan kyyttövasikkaa, Rekolan punajuurta sekä rakuunaa **** Pyhäjärven haukea, maissia ja Rekolan kurpitsaa
(tässä kännykuvassa on nyt mm. sitä mätisipsiä)
**** Hirveä Orivedeltä ja Rekolan selleriä **** Kotimaisia juustoja **** Puolukkaa ja kauraa
**** Rekolan palsternakkaa ja Piippolan tilan vadelmaa
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kolmen tunnin dinnerin aikana ehdimme höpötellä – ja suunnitellla seuraavia reissuja! 😉 27 vuotta viiniystävyyttä, ystävyyttä muutenkin, viinejä yhdessä ja erikseen, yhdessäoloa. Tärkeitä juttuja. Yhteisiä hetkiä.
Kaikkinensa olimme erinomaisen tyytyväisiä päivään ja illalliseen. Ei mitään yömyssyilyä vaan vetäydyimme majapaikkoihin.
Tänään yhdentoista junalle. Sitä ennen hotelliaamiainen ja pieni aamulenkki. Vaikka sää oli mitä kaunein, pikkupakkanen, kirkas keli, niin olipa kyllä hyvä, ettei oltu omalla autolla. Junalla matka taittui helposti, blogia jo rustaillen, kuvasivustoilla surffaillen.
Oulussa Juniori oli vastassa, haettiin matkalla asemalta kotiin pizzat ja muu pikkuperhe olikin jo meillä odottelemassa. Aika hyvin järjestetty.
Sapuskan jälkeen minä ajelin yksikseni vielä kaupungille: Oulussa on koko viikonlopun ollut LUMO-festivaali, ja onneksi se oli vielä tämän illan. Olin pari tuntia kiertelemässä, katselemassa ja kuvailemassa valotaideteoksia. Vuosi vuodelta tuntuvat olevan hienompia nämä … Niitä sitten huomenissa täällä blogissakin.
Marraskuinen aamu Tampereella avautui kirkkaana ja aika hyvin nukutun yön jälkeen hyvällä tuulella.
Hotelliaaminen (Scandic Tampere CIty) oli monipuolinen, mutta tarkoituksella aika vähiin jätettiin syöminen: olihan meillä sovittu lounastreffit yhdeksi Saludiin, joten ei tarvetta tankata.
Lähdimme kaksistaan yhdeksän jälkeen kävelemään kohti Ratinaa, kiertelimme aurinkoisessa pakkasaamussa hyvän tovin. Culinaria (Keittiöelämää-kauppa) ja Kapteenska ovat Tampereella kauppoja, joissa haluan käydä ja joista yleensä löydänkin jotain. Niin tänäänkin.
Ja molemmista jotain tarttui mukaankin: Kapteensksasta tunika ensi talven käyttövaatteeksi, ”vierailukampe”, ja Culinariasta kaikkea pientä (risottoriisiä, lautausliinoja, mm.) ja sitten Kauppahalliin. Onhan Tampereellakin hieno halli. Espressolla piipahdimme. Ja sitten Stocka! Apsu ja Tauno Tyttö saavat tuliaisia. Ja itsellekin jotain. Ostin takin! Ei todellakaan ollut tarkoitus, mutta ku – 20 % ja mukavan näköinen musta samettitakki, ja oikeasti oli edullinen.
Ja yhdeksi Saludiin. Eiväthän meistä kaikki tulleet, mutta me kuusi paikalla ollutta nautimme ihan mielettömän hyvän punaviinin!!
En muista milloin viimeksi näin hyvä punaviini on kohdalle sattunut. EIkä se todellakaan ollut edullinen, mutta jostain merkillisestä syystä maksoi kolmanneksen vähemmän kuin se, mitä maksaa Alkossa. Ja tämänkin me nautimme kerhon varoilla. Niin hyvää….
Muutenkin onnistunut ja mukava lounas. Tapaksia kaikkien makuun.
Sitten taas hajaannuimme. Museoihin, sukulaisiin, kauppoihin.
Iltapäivän lopulla pienet unoset hotellissa, suihkuttelua, pientä (hyvin pientä) laittautumista ja kohti naapurikorttelin ravintola Ceetä! Olipa kerrassaan vähintäänkin odotusten mukainen huippuillallinen! Oli!
Palaan huomenna kuvien kera asiaan. Mutta jo nyt: jos joskus, ikinä, olet tulossa Tampereelle ja ajattelet syöväsi hyvin, aika lailla ikimuistoisesti, niin valitse C.
Olemme tyytyväisiä, viikonloppu alkaa kääntyä kohti kotia….
