Ruokahalua ja sen hankkimista

Se, ettei enää ole sidoksissa säännölliseen työaikaan, eikä juuri minkäänlaisiin töihinkään, tuntuu mukavalta, esimerkiksi silloin, kun on tulossa juhannus. Nimenomaan juhlapyhän tulovaiheessa. Voi siis rauhassa valmistella jo sitä juhlaa: eikä lähteä juhannuksen aatonaattona töiden jälkeen ajelemaan mökille, ja matkalla käydä Rovaniemen sittarissa satojen, tuhansien muiden kesäloman tai juhannuksen aloittajien kanssa. Tai noh, silloin kun noin tehtiin, sekin oli mukavaa. Mutta kuinka hyvä olikaan tänä aamuna ajella ukkelin kanssa lähikauppaan kaikessa rauhassa aamuyhdeksältä, kerätä ostoksia liki kärryllien, käydä vielä Alkossa, jossa Juniorilla oli ruuhkatonta aikaa suositella viinit ja kuohuvat, joita on itsekin tulossa pitkän viikonlopun ruokasessioihin nauttimaan.

Ja sitten puolelta päivin torin kautta Caritakseen. Pikkujuhannusta vietimme äidin luona. Pehtoorikin tuli kun parturireissultaan ehti. Uusia perunoita, sipulikastiketta, graavilohta, rieskaa. Jälkkäriksi mansikoita ja jätskiä. Mitäpä sitä muuta? – Olemattoman kokoiseksi kutistuneelle äidille ei paljon ruokaa uppoa, me Pehtoorin kanssa kyllä söimme. Kun pitkän lounaan ja ukkoskuuron jälkeen kotiuduin, oli aika päivän pyörälenkille. Jolle ei ollut mitään päämäärää, mutta kaksi ja puoli tuntia olin liikkeellä polkien –  tosin Pikisaaren läpi pyörää talutellen. Siellä on avattu  Pikinen Poloku – ympäristötaideteoksia polun varrella. Kivahan niitä oli katsella.

 

Vielä enemmän minua ilahdutti, että uimahuone, pikku paviljonki, oli maalattu ja nyt graffitit ja muut sotkut ovat poissa. Ihan niin kuin on tehty Ainolan puistossakin. Nyt ovat ilo silmälle.

Kuvatessa yksi mies tuli juttelemaan, mikä ei ole tavatonta, useinhan joku kyselee: ”Tuleeko hyviä kuvia?”, ”Sullahan on hieno kamera, tulee varmaan hienoja kuvia?” tai ”Mihin lehteen kuvvaat? Eihän mua näy/näynhän mää varmasti?”, mutta tavatonta oli, että tämän tämänpäiväisen jututtajan kanssa oli oikeasti mukava jutella. Hän kysyi ensimmäiseksi ”Miten valitset mitä kuvaat? Millaiset kohteet sua kiinnostaa?” ja sitten hän kysyi millaisia kuvia otan, minkä tyylisiä. Juttelimme tovin kuvaamisesta, graffiteista, viininjuonnista (mainitsin hänelle että olemme kerran viinikerhomme kanssa käyneet piknik-reissullamme nauttimassa lasilliset tuossa paviljongissa). Viiden, kymmenen minuutin juttelun jälkeen toivottelimme hyvät juhannukset. Se oli mukava kohtaaminen.

Pikisaaresta lähdin päämäärättömästi polkemaan, myötäiseen ja vastaiseen. Ja kuten usein, lähes aina, seurailin vesiä, jokivartta. Enkä tiedä, olenko koskaan aiemmin käynyt Lämsänjärven (Lämykän) rannalla. Se on (nyt taas puhdistuksen jälkeen) oikeinkin suosittu järvi. Kaunis mäntykangas vieressä. Tänään siis kävin. Ja sen jälkeen huomasin olevani taas ylittämässä uutta Saarelan siltaa. Siellä suunnalla olen aika usein.

Nyt kun kuvat on purettu, lähden tekemään uudenlaista tiramisua. Oikein gourmet-versiota, ennen tekemätöntä. Tämän kesän kalaasit kun ovat pitkästä aikaa Italia-teemalla, on koekeittiö käynnistettävä. Kirjoittelen huomenna reseptin, jos tekele vaikuttaa lupaavalta. Ylihuomenna se vasta syödään. 😉

Kesäpuuhia

 

Tänään enin osa päivästä pihapiirissä. Liki helteinen päivä, joten minun oli  lenkin jälkeen parasta ryhtyä lunastamaan itselleni tehtyä lupausta ja aloittaa Huvilan siivous. Ikkunatkin pesin, ja hoksasin, kuinka hyvä ”studio” siitä tulikaan. Kesäkukkia ja ruokia siellä on hyvä kuvailla. Ja Apsu ilmoitti, että siellä pitää syödäkin joskus.

Syömiseen sitten liittyvätkin päivän muut touhut. Vähän juhannusruokien suunnittelua ja esivalmisteluja. Laitoin pitkästä aikaa jääkellarin lohta tekeytymään. Vaatii tavallista graavausta pidemmän raakakypsytys ajan. Kolme vrk taitaa olla minimi, minkä olen antanut lohen lillua suola-sokeri-vedessä. Kilon lohipalaa varten kiehauta litra vettä, lisää desi merisuolaa ja puoli desiä hienoa sokeria. Anna liemen jäähtyä. Laita kala kannelliseen astiaan nahkapuoli ylöspäin ja kaada liemi pääle ja asettele lautanen painoksi, jotta kala pysyy liemessä. Anna kalan tekeytyä 3–6 päivää. Leikkaa se noin sentin viipaleiksi ja tarjoa sinappikastikkeen kanssa.

Sinappikastikkeen ja muutaman muun – vaikka juhannuspöytään soppelin – ruoan ohje on täällä.

Alppiruusut ovat kukassa niin, ettei ehkä koskaan ennen. Vasemmassa reunassa on yksi muista poikkeava lajike : Pehtoori sai sen viinikerholta 50-vuotislahjaksi. Lajike on nimeltään Pekka. Se ei turhia kukinnoillaan revittele. Yksi kukka. 😉 Mutta ehkä se ehtii. Etualalla on meidän pääsiäisnarsissit. Tai siis juhannusnarsissit. Parempi myöhään kuin  …. 😉

Huoltopäivä

 

Iltapäiväksi oli sovittu äidin kanssa pyörätuoliajelua kesäkaupungissa, torilla ja hautausmaalla, mutta kun hän ei sittenkään halunnut lähteä, jatkoin aamupäivän teemaani: pyörällä ajelua ja huoltotoimia. Aamulla olin nimittäin pienen Nallikari-Toppilansaari lenkin jälkeen ajanut kampaajalle ja kun kerran kaupunkirullailusta ei tullut mitään, tuosta vaan tilasin ja sain ajan niska-hartia-hierontaan, jolle olisi ollut tarvetta jo pari kuukautta sitten, ja ajelin taas tunteroisen ristiin rastiin odotellessani Edenin hierojalle pääsyä. Nyt on teiden varret kauniita pitsisiä, kukkaisia, syreenit kukassa Hietasaaren huviloiden pihoilla ja vedet kimmeltää.

Ja jopas nyt on mellevä olo, kun veri kiertää päässä, jossa on lyhyeksi leikatut hiukset. Huoltohommat hoidettu.

Tänään lounaspaikaksi valikoitui Villa Hannala, jossa puolenpäivän jälkeen oli kymmenittäin lohisopalle tulleita. Minulle riitti lohirieska – ja muutama kuva. Mihinkähän seuraavaksi lounaslimpparille tai -leivälle? Onko blogini seuraajilla vinkkejä viehättävistä, erikoisista, kivalla paikalla ja alle 40 km säteellä Oulusta olevista kahviloista tai kesäkeitaista, joissa kannattaisi käydä? Mielelläni otan vinkkejä vastaan. Iin Huilingissa kävin talvella ja varmasti käyn nyt kesälläkin. Ja Oulunsalon museokahvilaan ehkä jo ensi viikolla, mutta onko muita?

Huoltopäivä myös Muistikuvissa. Ihan laskutushommia (= 2 laskua 😀 )! Ja kansioiden perkausta. Kun Vastavalon ensimmäinen vuosi tuli jokunen viikko sitten täyteen ja 1400 kuvaa sinne ladatuksi, päätin, että nyt hellitän sen kanssa. Höpsis. Mikä on ehkä tulkittava siten, että minusta on kuitenkin kiva ottaa kuvia ”julkaistavaksi” ja toivon mukaan myytäväksi. Kuvaamisen ilosta tässä täytyy olla kysymys, koska ei tämän touhun takana ainakaan taloudellinen kannattavaisuus ole. 😉 Ehkä pitäisi ryhtyä puuhaamaan näyttelyä jonnekin – ehkä jonnekin kesäkahvilaan? 🙂

 

Edelleen menneessä maailmassa

Suvisunnuntaiaamuna unta riitti hyvinkin liki kahdeksaan. Ja ilo oli kun tänäänkin paistoi aurinko, heti aamusta.

Ja kuten nykyään merkillisen usein juuri sunnuntaiaamupäivät ovat kuin tehty erinäisiä kotitöitä varten. Ne olivat hyvää ajankuluakin, kun odottelin, että Villa Eevilä puolelta päivin avautuisi. Se oli tämän päiväisen pyöräilyni kohde.


Jo viime kesänä se oli monta kertaa aikeenani vierailla. Olihan sitä täällä blogissakin minulle jo suositeltu. Tänään kävin. Ja ihastuin. Ja aion viedä koko perheen sinne. Historiaa, nostalgiaa, porvariston hillittyä charmia, satavuotiaan jugend-talon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ja minulle – taas, kuten eilen Turkansaaressa – lounaslimonadi. Tänään vadelmaa, eilen sitruunasoodaa. Ah, onnea.

Kyllä voin lämpimästi suositella käyntiä. Siellä on nyt Minna Canth -teemainen näyttely ja ihana Aakkoset-kauppakin.

Sieltä löysin pyöräilijätyttärelle kortin luovutettavaksi Nuorgamissa parin viikon päästä… Pyöräilijä on tänään polkenut matkansa pisimmän päivätaipaleen; yli 150 km Tampereelta Jalasjärvelle. Onneksi ei ole satanut. Fiilikset päivittynevät viimeistään huomenissa tänne. Kovin on majapaikka samankaltainen kuin äidillään pari vuotta sitten kerran kuussa Torniossa.

Vielä palatakseni Villa Eevilään (jonne perheen nuorin jäsenkin (Tane/Eevis) on tietysti kesän aikana vietävä… 🙂 ) Viehättävä pihapiiri ja ystävällinen palvelu, ja vitriinissä monenlaisia baakkelseja.

Meidän pihapiiriin tuli tänään iltapäivällä pikkuperhe. Ja kesäruokaa oli tarjolla. Ei baakkelsia, mutta grilli- ja mansikkaherkkuja.

Tuntui että Apsusta meillä on parasta nurmikko. Papan samettisena pitämä nurmikko on paikka, jossa poika tykkää juosta, olla hippaa, piilosta, ajella kilpuriautolla, puhaltaa saippuakuplia, – vuorotellen kaikkien innokkaiden kanssa. Ja sitten taas välillä syödään mansikoita, ja kirsikoita. Ja sitten juostaan. On kesä. Onni on.

Kesälauantaina tuntuu mukavalle

On niin hyvä, kun

  • kotipiazzan kivet tuntuvat vielä illalla lämpimiltä kun avojaloin kävelen kastelemaan kukkia.
  • pyörälenkillä Turkansaareen löytää (taas) ihan uusia seutuja kotikaupungistaan. Kuinka hienoja taloja olikaan Juurussuon kupeessa ja Knuutilanrannssa. Ja kuinka yhtäkkiä oli idyllistä maaseutua. Sellaista mitä ei autolla ajella tule nähneeksi.
  • Turkansaaressa on tämä kesä pääsymaksuton. Ei tarvitse edes museokorttia ja voi vaan mennä. Siellä on joka päivä lohisoppalounas. Ja sittisuutaa. Limonadia. Oli niin hyvä hetki tuo kuvassa oleva. Yksin on välillä hyvä.
  • ruokakuvauksen verkkokurssi, johon satsasin yli 40 euroa, ei kokonaan ole pelkkää höttöä. Vaikka enimmäkseen on, mutta ei kokonaan.
  • kuuntelin äänikirjan ”Lempi”. Se on hyvin hyvä kirja. Koskettava. Rakenteeltaan ”erilainen”. Kertoo pohjoisesta, sodasta, Lapin sodasta, naisista sodan jaloissa, … voin suositella, todellakin.
  • kotiin palattua oli niin hiki, että tiesin pyöräilleeni paljolti ilman sähköä. Oli liikkunut olo. Ja kesä.
  • sain tehdyksi ”oikeaa” ruokaa. Siis sellaista, joka vaatii vähän muutakin kuin kypsentämistä. Noh, ei paljon, mutta kuitenkin. Talviruokaahan tämä on, mutta olipa hyvää. Ohessa oli ramen-nuudeleita, salaattia ja patonkia. Aurinkoista, lopultakin aika helppoa. Kun kaupassa ei ollut veriappelsiineja, laitoin tavallisia ja sitten veriappelsiini(tuore)mehua. Ohje täällä: KLIKS


 

 

Onnen päivä

Aamuyhdeksän jälkeen…

– Mummiiiii! Oon ihan kohta valmis. Mennäänkö?
– Mennään.

Kolmen minuutin kuluttua autossa: ”Mummi, missä se Liikennepuisto on? Onko vielä kauan? – Ai, ei. Mennäänkö tästä suoraan vai mummipapan ohi?

Olemme aamupäivän, reilusti enemmän kuin kaksi tuntia Oulun Liikennepuistossa. Tätä on odotettu koko pitkä talvi, ja tänään sitten vihdoin. Viime kesänä kävimme vain kerran.

– – – – –

– Mummiii…. pitää mennä tankkaamaan. Mummiiii, kato, pitää pysähtyä: suojatie! Mummiii, tuu, haluan vaihtaa auton. Mummiii, ota kuva, lähetetään Saanalle (= kummitäti, joka pyöräilee Hämeessä). Mummii, tuu tänne, pitää tankata. (Ihan hirmu paljon nuo polkuvoimalla kulkevat automobiilit tarvitsevat tankkausta. 🙂 Eikä koskenut vain Apsun autoa  jatkuva ruuhka oli tankilla.)

Ja mummi tepastelee liikennepuiston jalkakäytävillä ja välillä pientareilla ja pelloilla, ja sävähtää joka kerta iloisesti, kun kuulee ”Mummiiiiiiii!”

Ja mummi hoksaa, että on ensimmäinen kerta tälle vuodelle kun Oulu, allekirjoittanut ja kesän lämpö kohtaavat. Sekin tuntuu hyvälle. Ja niin me liikennöimme. Ja vaikka tässä jutussa on linja-autoilija-mummin ( – ja papan ja isopapan ja rekkakuski-isin… )  ja kaiken kaikkiaan monenkertaisen ”sukurasitteen” paino, niin silti ylpeänä katselin, kuinka nelivuotias osasi pysähtyä suojatien eteen, näyttää suuntamerkkiä, kysyä, miten nyt tehdään, antaa tietä ja jutella muiden ajelijoiden kanssa …

Onnistun jossain välissä, viiden auton vaihdon (sukuvika?) ja reilun kahden tunnin ajelun ja 8 000 askeleen jälkeen houkuttelemaan pojan pois auton ratista ja houkuttelemaan hänet liikennepuiston viereiseen leikkipuistoon, jossa vietimme pitkän tovin. – Mummiiiiii, ota kiinni. Mummiiii, tuu tänne. Mummiiiii, lopeta kiikkuminen. ... Onneksi puistosta löytyi kaveriksi tyttö, jonka kanssa aika kului oikein hyvin.

– – – – –

Lähdettäiskö jo syömään? Mennäänkö Mäkkärille?

– Ei, ja joo. Ei lähtä vielä….

Lähdimme sitten lopulta kuitenkin kohti lounasta, mutta ensin tosin piti käydä Mannerheimin puiston liukumäessä, ja katsomassa naapurikorttelin rakennustyömaata, kuunnella pientä, tosin ei niin pientä, äiti-lapsi-riitaa puistossa, mitä Apsu katseli mykistyneenä ja siinä vaiheessa mummi taas kyseli, että lähdettäisiinkö jo sinne Mäkkärille…

— — — – —

– Mummi, mikset syö? Mummi, otatko aurinkolasit pois, en nää sun silmiä? Mummi, mihin sitten mennään? Mennäänkö mummipapalle (= meille)?  – Mennään vaan.

Mäkkärin ”Happy Meal” oli sekin kovin nostalginen. Se paketissa ollut lelu aiheutti pitkällisen keskustelun ”hyviksistä ja pahiksista”. Syväluotaavan keskustelun, – Apsun kanssa päätimme palata asiaan kun hän ensi kerran tulee yökylään… Silloin katsotaan Netflixistä elokuva, jossa on pahiksia… sitä odotellessa…

— — — – —

Matkalla Rantapeltoon. Yhtäkkiä.

A: Tuolla asuu mummO-pappa.
M: Niinhän ne asuu. Mummikin on käynyt siellä. Onkohan ne käyneet liikennepuistossa?
A: No ei. Eihän niillä oo edes lapsia!
M: Mutta se sun äitihän on niiden lapsi.
…. Takapenkillä pitkä hiljaisuus.
A: Jaa.
M: Sun äiti on niiden lapsi.  Ihan niinkuin sun isi on mummI-papan lapsi. (mummo = on Apsun äidin äiti ja mummI = Apsun isän äiti)
A: Missä minä olin kun äiti oli lapsi?
M: Ei sinua vielä ollut.
A: Missä olin?
M: Olit vasta sitten kun isi ja äiti tapasivat ja tykkäsivät toisistaan kovasti, ja sitten sinä aloit kasvaa äidin masusssa niinkuin Eevis (= Tane), muistatko?

(Enkä todellakaan ollut ajatellut joutuvani/pääseväni näitä juttuja selittämään … )

A: Joo. Ja sitten Tane tuli sieltä vauvavarastolta…
M: Just niin…
A: Kävikö isi kattomassa minua?
M: Kävi, monta kertaa. Ja olikin siellä. Ja sitten kun pääsit kotiin, mummi kävi katsomassa sinua. Ja minua itketti, kun olit niin ihana.
A: Itkikkö?
M: Itkin minä. Minusta oli niin mukava kun sinä olit tullut.
A: Jaa. Mennäänkö uudestaan liikennepuiston?
M: Tietysti.

Ja sitten iltapäivän lopulla mummi-papalla: Apsu selitti papalle hätäisesti, mitä oltiin liikennepuistossa koettu ja sitten pihahommiin: oli kasteltava KAIKKI mummin kukat, papan pensaat ja pestävä oma kilpuriauto ja ties mitä. Lapsella oli hommaa. Avitimme ja katselimme, kuuntelimme. Kovasti oli touhua ja juttua.

Illansuussa palautin pojan kotiin: ”Mummi, voitko jäädä meille. Katsellaan hyviksiä ja pahiksia … ja tuu tähän,,,”

Mummi lähti kuitenkin kotiin. Hyvillä mielin, että oli tällainen onnen päivä!

Junan perässä ja puistossa

Sellainen suhaamispäivä. Paikasta toiseen, ja pari kertaa väärässä paikassa väärään aikaan, ja kuten tavallista, jokaiseen pieneenkin lähtöön liittyi, että ensin oli käytettävä kohtuullinen tovi jonkin kadoksissa olevan asian etsimiseen. Milloin hukassa oli pyöränavain, milloin hanskat, milloin muistikortti, milloin äidin sanelema kauppalappu (Ä: Mikä kauppa nykyään myy Revlonin tuotteita? M: Hmm— enpä tiedä, mutta voin käydä katsomassa, josko Sokoksella olis. Mitä tarvit?  Ä: En mitään sieltä, mutta Lemon Juice and Glyserine -käsivuodetta. Eikä tuubissa, vaan pullossa. M: Hmmm… minäpä yritän löytää. [en löytänyt, niitä ei enää pakata pulloihin. Ostin tuubin. Minkä seurauksena minulla on nyt kotona yksi tuubi LJ&G-käsivoidetta.  😀 ]).

No mutta liikkeelle pääsin monta kertaa.

Illalla lähdin – uudemman kerran katsomaan ja kuvaamaan – Ukko-Pekkaa. Ja hukkasin kokonaisen höyryveturin ja junan! Ihan pokkana odottelin ennen kuutta sitä vanhan Tuiran aseman paikalla: kunnes sitten hoksasin, että olin tehnyt ”vanhanaikaiset” = lukenut väärän päivän aikataulua, ja eikun hurjaa kyytiä polkien rautatieasemalle, ja olin taas ajoissa. Ja odotin junaa raiteelle kolme. Tuli raiteelle yksi. Ja kakkosella oli Intercity lähdössä Tampereelle. Se siitä höyryveturin vauhdissa kuvaamisesta! Huoh.

Sisälle pääsin (ja harmitti, etten ollut sittenkin lähtenyt Oulu –  Kempele – Oulu rengasmatkalle). Mutta siis pääsin näkemään pari upeaa vaunua (kun maksoin kympin eli matkalipun hinnan).

Ennen tämän Oulussa ensimmäistä kertaa vierailleen museojunan kohtaamista, olin käynyt Oulun pysyvämpää ”nähtävyyttä” katsomassa. Tuiranpuiston alppiruusut ovat kauneimmillaan. Kannattaa käydä katselemassa. (ks. toissavuotinen postaukseni niistä).

Kohtaamisia

Tänään on ollut monta mukavaa sattumaa ja kohtaamista.

Aamun pyörälenkki. 
Onnistuin sittenkin olemaan ajoissa asemalla. Ukko-Pekka ei ollut ehtinyt lähteä.


Toimistotarvikekaupassa.
Pitkään hankintalistalla ollut uusi kirjoitusalusta kirjoituspöydälle löytyi vihdoin (ATK-pikatukku). Ja parasta oli liikkeessä ollut nuori ilosilmäinen miesmyyjä. Hän sanoi ihan kuin ajatuksella ´No hei´ ja kysyi, että ”Mitäs tarvisit, toivottavasti löydät sen täältä.” Olennaista oli, että hän oli iloinen, olematta lipevä tai ylipirteä, ja hän ei teititellyt ja oli oikeasti ilahtunut, kun hän löysikin heidän hyllyistään juuri sellaisen sinisen alustan kuin tarvitsin. Ja lähtiessäni pienestä myymälästä hän vielä huikkasi: ”Tuuhan toistekin.” Jäi mukava olo.

Ruokakaupassa.
Pieni tyttö (about 6 vee) oli äitinsä kanssa leivontatarvike- ja -tilpehöörihyllyllä. Ja lapsi hyvin asiantuntevasti selitti äidilleen, mitä milläkin strösselillä tai makuaromilla tehdään. Vaikutti siltä että he olivat leiponeet usein yhdessä. Sekin lämmitti. 

Kotona.
Apsu huuteli ja pyyteli minua kaverikseen ulos jo paljon ennen kuin meidän yhteinen vähän extempore myöhäinen lounas oli saatu syödyksi. Ja Eevis oli niiiiiin iloinen, kun hänelle oli vihdoin etsitty syöttötuoli pöydän ääreen. Sai istua muiden kanssa pöydän ääressä, näki kaikki ja saattoi leluillaan hakata pöytää sen sijaan että olisi pitänyt sitteristä kuikuilla ja olla vähän erillään kaikista.

Ystävien luona. 
Meillä oli illansuuksi kutsu Kelloon ystävien luo, ja sinnehän sitten Pehtoorin kanssa pyöräilimme. Ennenkin on siellä puutarhaa ja pihaa ihaltu. Niin tehtiin tänäänkin. Ja siellähän oli tuttuja vuosikymmenten takaa. Luokkakaverini keskikoulusta ja tuttu lukiovuosilta. Paljon yhteisiä koulumuistoja.

Kalliokielo.

Purjeveneilyä ja pyöräilyä…

Lauantai-iltana julkaisemaani kyselyyn rohkeni lähteä mukaan viisi osallistujaa (Annu, Raila, Pasi, Tiina ja Lähes naapuri). Minun surkuhupaisa kaarnalaivan uittamiseni ei oikein simahtanut. Kaikki löytämäni kaarnanpalaset olivat murenevaat sorttia, joten oli siirryttävä tekemään potskia kelottuneen männyn runkokerroksista, vuoltava vene puusta, ei kaarnasta. Tuohesta sentään purje. Ja kun paattini ei mökkipuron vuolasta kevätvirtaa kestänyt vaan kaatui kerta toisensa jälkeen, rakentelin puron pohjalle kivistä ”keinotekoisen karin”, johon käsityöni tuloksen jumitin kiinni. Siksi näyttää siltä, että vene menee perä edellä ylävirtaan. Ei mennyt mihinkään. Siis ei kaarnaa, eikä seilaa.

Pienen kilpailun pienen arvonnan pienen palkinnon voitti Tiina. Moneskos kerta tämän blogin arvonnoissa? 🙂 Muistelen että asut kaakkois-Suomessa? Kotkassa, Kouvolassa tai ehkä Hyvinkäällä? – mutta kun en osoitettasi tiedoistani löydä niin laitatko sähköpostissa minulle (reija at satokangas.fi. Lähettelen sitten pienen palkinnon. 😉

Seuraavana päivänä vähän tyylikkäämpi yhden pienen purjealuksen Sailing Race. 🙂

Ja nyt jo eilen mainostamani tyttären ”Mankelimatka – Suomen läpi pyörällä” -blogi on auki, ja ensimmäinen postauskin siellä. Klikkauduhan pyöräretkelle mukaan.

KLIKS

Tänään minäkin pyöräretkellä, ja oli niin kylmä! Mutta enemmän se houkutti kuin yrttimaan kunnostaminen tai Huvilan pesu. Ne vaativat lämpimämmän kelin.

 

Lapista ja Lappiin

Pako Lapin mahdollisesta takatalvesta kotipihan vehreyteen alkoi jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Hangasoja– antapelto taittui sujuvasti ja nopsasti. Maanantaina aamupäivällä Rovaniemen pohjoispuolella ei ollut paljon muuta liikennettä kuin matkailuautoja,- ja Sirkus Finlandia.

Lähtö mökiltä ei juuri riipaissut, oli sen verran kylmää ja sumuista. Sitä paitsi paluuseen mökkimaisemiin ei ole kuin muutama viikko. ”Me tulemme taas … ” Olemme luvanneet olla mökillä 29.6., sillä silloin Esikoinenkin tulee sinne.

Ja vähän erikoisempi tyttären reissu tällä kertaa on: ei tule lentäen, vaan tulee pyörällä! Aikoo siis pyöräillä Helsingistä Saariselälle, ja siitä vielä Nuorgamiin. Kesälomamatka läpi Suomen! Polkien pyörällä, eikä mitään sähköavusteista pyöräilyä, vaan vanhalla 7-vaihteisella Tunturillaan sykkelöi. Ei ole paljon ilmastokuormitusta tällä lomamatkalla.

Tytär on jo koko kevään ja kesän treenannut erityisesti tätä varten. Itse asiassa on koko aikuisikänsä liikkunut paljon (juossut, pyöräillyt, salitreenannut) ja on peruskunnoltaan hyvässä kunnossa, ja nyt huhtikuun alusta asti on polkenut jo 2000 km. Käynyt viikonloppuisin Hakaniemestä Hyvinkäällä tai ottanut pyörän mukaan ja mennyt junalla Hämeenlinnaan ja sitten polkien palannut Helsinkiin. Ja esimerkiksi Kerava tai Vihti, ja pääsiäisenä Oulussa ollessaan Liminka ja Ii lenkkiensä kohteina.

Matkapyöräilijä on opetellut paikkaamaan pyöränrenkaan, kiristämään kettinkiä ja lukenut muiden Suomen läpi polkeneiden blogeja ja artikkeleita. Polkenut kylmässä ja kuumassa, tuulessa  ja tuiskuissa, joten ei mikään hetken päähänpisto tai kylmiltään lähtö ole kyseessä.

Nyt kun Tyär on lupautunut yöpymään matkan varrella asuvien kavereidensa luona (Tampere, Raahe, Rovaniemi) sekä tietysti kotikotona ja mökillä, ja ylipäätään kaikilla etappipaikkakunnilla jossain sisätiloissa, eikä satunnaisessa telttamajoituksessa jossain sivutien varrella, kuten alun perin ajatteli, en enää ole niin kovin huolissani. Päivämatkat eivät vaadi henkihieveriin polkemista, pyörä on huollettu, lukkopolkimet ja satulalaukut ja varusteita hankittu etc.  Ainoa mikä minua – kovastikin – huolettaa on liikenne. Ja erityisesti pohjoisen nelostien olemattomat pientareet.  (ks. kuva rekoista ja tiestä yllä). Kapeilla teillä, joissa liikkuu aika paljon rekkoja ja rajoitus on 100 km/h, ei pyöräilijä ole oikein turvassa.

Mutta torstaiaamuna klo 7 on startti Hakaniemen rannasta. Hyvin se menee, eikä minua oikeastaan edes ihmetytä tämmöisen lomamatkan keksiminen; ei ole ensimmäinen haaste, jonka lapsi on itselleen laittanut.

Pyöräilijä on aikeissa pitää kännykällään reaaliaikasta blogia koko reissunsa ajan, mutta blogi ei ole vielä auki. Olen kuitenkin saanut luvan laittaa linkin tänne, kunhan matka starttaa. Josko haluatte seurata seikkailuaan…

Kolme vuodenaikaa viidessä päivässä

Tulimme tänne mökille Hangasojan varteen myöhään tiistai-iltana. Olemme olleet nyt yhteensä viisi kokonaista päivää täällä. Ja näinä päivinä on koettu lehdetön, lumeton kevät, huikea itikaton (helle)kesä ja sateinen, kylmä syksy.

Jos jäätäisiin tänne vielä tiistaiksi kuten alunperin oli tarkoitus, saataisiin samalle viikolle vielä talvikin! Mutta ei me jäädä. Autossa on kesärenkaat, joten palaamme maalikyliin jo huomenissa.

Tänään on ollut jo vaikea keksiä tekemistä, kun on ollut niin kylmä: +7 C ja lisäksi on sadellut liki koko päivän. Satunnaisina sateettomina tuokioina on käyty ulkosalla: vähän vielä pihasiivouksia, lenkkiä, saunan lämmitystä, sen sellaista. Mutta vaikka kuinka yritän, en voi väittää, että ulkoilu olisi ollut erityinen nautinto.

Ja sitten on todettava – vähän häpeillen, vai sittenkin leuhkien 😀 – että aamupäiväni kului siivoillessa. Helluntaisunnuntai voi kulua näinkin. Vaikka ei täällä nyt niin likaista edes ollut. Mutta pyykkiä, vähän kaappeja, puupintojen käsittely öljyllä, vähän sitä sun tätä.

Illansuussa sitten ihan lerppuilua ja pakkailua. Onhan tämä sateen ropina kattoon ihan viehättävää, mutta uskotaan vähemmälläkin. 😉

Hellettä ja mökkielämää

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tai noh, niistä minun piti kirjoittaa. Itse asiassa kirjoitinkin. Käytin reilun tunnin tehden postausta. Ja NYT  -prkl – se hävisi jonnekin. Ihan vähän vaan raivostuttaa. Mökkilauantai-illasta käytin reilusti aikaa, ja se kaikki hävisi.

No mutta: yritän tasaantua. Ja referoin.

Siis olimme ennen aamuyhdeksää Kiilopään juurella valmiina kapuamaan ylös tai siis toiselle tunturille, Ahopäähän se taitaa olla. Mietin ääneen, että missähän se oli, oliko se tämän reitin varrella, se ”tunturiylänkö”, jossa käytiin viime kesänä vai olikohan se toissa syksynä? Tai sittenkin edellisenä keväänä? – Pehtoori vain jatkoi matkaa. Jossain kuvauspysähdyksen kohdalla kuitenkin kysyi – ”Oikaistaanko? Jos siellä olisi se kaipaamasi lampi?” – Oikaistaan vaan. [Tiedä häntä oikaisiko? Ehkä päinvastoin. Mutta juuri oikeaan paikkaan satuttiin.]

Luntakin. Mutta lämmintä. Ja onneksi tunturissa tuulee, joten helle ei ahdistanut liikkujia. Oli ihanan lämmin, pilvetkin katosivat, mutta paarmoja tai sääskiä ei tullut.

Puolenpäivän jälkeen olimme jo kylillä. Kyläkauppa Kuukkeli ei petä koskaan. Siellä oli tänäänkin heti sisäänkäynnin kohdalla joulupukkinukke, tosin potkuri kaljakaapin päältä on jo hävinnyt. Mutta tilpehööri(virallisesti matkamuisto)osasto oli yhtä runsas ja riemunkirjava kuin ennenkin ja sieltä löysin yllättävänkin fiksun palkinnon eilen julkistamaani kilpailuun. Siis kannattaa osallistua.

Kauppareissun jälkeen möksällä Porotokka-astiat esille ja kuvauksia mökkimiljöössä. Tänne sopivat erinomaisesti.

Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori kävi vakkariapajalla pyöräilemässä ja palasi mukanaan pari litraa korvasieniä. Jes, juhannus on turvattu.

Lämmittelin kuvausten ohessa saunan. ”Pakkohan” se oli. Tänään on kansallinen, suomalaisen saunan päivä. Ja tänään pulahdin Hangasojaan, mikä ei ollut ollenkaan tiukka paikka. Jo + 13 C. Ja sinne jäi loputkin tautioireista. Ainakin uskon niin.

Terassilla somettelua, pientä huilinkia, ja silloin ampiainen huomasi kalpean olkavarteni ja kävi pistämässä kipeästi. Vieläkin punainen, ”kuumeinen”, enää ei jomota. Onneksi mökin kaapeista löytyi kyypakkaus.

Mökkigourmetissa tänään grilattua lohta ja parsaa, oheen hollandaisea ja leipää.

Ja viini. Alsacen Muscat. Sopi parsalle, lohellekin. Alko mainitsee suosituksissaan myös aasialaisen ruoan ja sushin. Tulemme testaamaan.

Lämmin suosituksemme tälle.

Iltakuuden jälkeen viimeisiä viinitilkkasia juuston (kyllä sopi myös juustolle) kanssa nauttiessa ukkosen jyly alkoi kuulua kaukaa, ja pian taivas tummeni. Satoi. Ja lämpötila putosi liki 10 astetta. Nyt kaunista. Nyt lähden ulos ja toivon ettei postaukseni toistamiseen häviä bittiavaruuteen.

Kauniin kesäkuun toivotuksin, …

Ei valittamista

Nyt on +30 C. Mökkiterassilla. Näillä raukoilla rajoilla on +30 C. Tässä on useammin ollut miinus 30 C kuin plus. Nyt on plus. Ja leppeä tuuli tuntuu ihanalle. Olo on hyvä. Flunssa jäi viime öiseen kymmentuntiseen uneen, – tai yöhön tai johonkin.

Tänään olemme olleet reippaita, liki nuhattomia, vähän käheä-äänisiä kylläkin, mutta siitä viis. Pikaflunssan jälkeen olo tuntuu nyt kaksin verroin tavallista paremmalle, erinomaiselle.

Eilen illalla tullut klapikuorma (= kolme heittokuutiota = parin tulevan talven sauna- ja takkapuut) on nyt sisällä liiterissä, ikkunat on pesty, on liikuttu ja on saunottu (en uskaltanut helteestä huolimatta vielä puroon, ehkä huomenna sitten), ja vain oltu. Minulle se oleminen on usein isomman ponnistelun tulos kuin jonkun tekeminen.

Hyvin kuvaavaa olemiselleni on, että vietin pitkän tovin, ehkä tunnin, toistakin, jotta sain otetuksi tämän kuvan.

Oli etsittävä materiaalit, testailtava ”purjehduskelpoisuutta”, vaihdettava purje, vuoltava pohjaa… testattava. Sitten etsittävä kuvakulmaa, säädeltävä kamera, laitettava purjehdusalus puroon, juostava alavirtaan, tarkennettava vielä kerran .. tehtävä tämä jotensakin sata kertaa tai noh ainakin kymmenen kertaa… Ja tässä tulos. 😊

Perhechatissa jo järjestin tästä kilpailun (joka ei kyllä ihan helpolla ratkennut), ja järjestänpä sen nyt täälläkin. Kuvan nimi on ”Kaarnalaiva seilaa purossa”. Ja tehtävä on: etsi kuvasta kaksi (asia)virhettä. Siis etsi kuvasta ne jutut, jotka eivät vastaa kuvan nimeä.

Kaikkien kommenttikenttään vastauksensa jättäneiden kesken arvon palkinnon: jotain, mitä löydän meidän legendaarisesta, mökin lähikauppa Kuukkelista. Jotain pientä kivaa, joka on helppo postittaa. Voitte olla varmoja että se on jotain uniikkia. Huomenna on kauppareissu, joten silloin hankin.

Siis varsin leikkimielinen kilpailu. Osallistu sillä mielellä. Ja vastaukset ensi tiistai-iltaan mennessä. Jollet millään muotoa kehtaa laittaa vastaustasi (tai haluat varjella oikeaa vastaustasi muiden silmiltä) niin laita se minulle suoraan sähköpostilla (reija at satokangas.fi).

Purossa seisoskelun lisäksi tein tänään ihan priimaruokaa: ihan tavattoman isotöistä. 🙂 Laitoin maustetut kukkakaalit uuniin ja leikkasin valmiin ”Lempeästi pippuroitu” -viljaporsaan sisäfileen palasiksi ja vihjaisin Pehtoorille, että nuo pitäisi grillata. Sillä aikaa tein kipollisen fetavaahtoa. Ja voi mahdoton, kuinka hyvin söimmekään. Joku halpis chileläinen cabernet sauvignon ohessa ja perjantai tuntui niin hyvälle. Sellaiselle ”elämä on”.

Nämä on niitä päiviä, jolloin muistan olla ihan erityisen kiitollinen siitä, että meidän elämässämme on mökkielämä. Että on Lappi. Että on kesä … että on.

Mökkipihan lämmössä

Istun mökin terassilla. Ulkona. Ehkä kolme kertaa aiemmin olen blogin yli kymmenvuotisen historian aikana voinut postata istuskellen tässä.

Tänään on ollut juuri sellainen päivä kuin toivoinkin. Ilman Buranaa ei olisi ollut. Enkä minä edes saisi syödä Buranaa (aika vastikään uusiutunut vatsakatarri 🙁 ). Mutta kun flunssa. Nyt se on minullakin. Mutta kielletty Burana esti sen pilaamasta mitä mukavinta kesäpäivää. Päivää, jolloin tänne Koilliskairaankin tuli kesä.

Emme tautisina lähteneet kapuamaan tuntureille, vaan päätimme pitää mökkipihapäivän, mihin kuului myös lähimetsässä samoilu ja minulla pieni pyörälenkkikin. Ihan ilman mitään sähköapuja Piispanpysäkille ja takaisin – mutkan kautta. Ja ajelin pari kilometriä IsoaPikitietä. Siis nelostietä (tai Jäämerentietä – ihan miten vaan), ja kyllä siinä pieni huoli heräsi, kun tajusin kuinka maantiepyöräily varsinkin täällä pohjoisen verraten kapeilla maanteillä on vaarallista.  Palaan asiaan tässä joku päivä…

Pehtoori sahaili (ihan vaan pokasahalla ja pohti ääneen, että on metsureilla ennen Homelitea ollut melkoista) tuulenkaatoja: mökkipihassa on kolme kelottunutta mäntyä kaatunut kevään myrskyssä. Minä siivoilin oksaroskia ja haravoin, lakaisin terassit ja kaikkea muuta sellaista helppoa ja kevyttä. Hain metsästä oksia: pihaan koristeeksi ja maljakkoihin sisälle. Tarjoilin ukkelille lounasleipiä, kuvailin Porotokka-astioita.

Tein ruokaa. Olipas korvasienikastike ja italialaiset pekonilihapullat sekä kaupan valmiit raviolit aika herkkua. Ja söimme ulkona. Pelkäämättä punkkeja, kärpäsiä tai sääskiä. Niitä ei täällä ole. Vielä ainakaan.


Mutta tänään alkoi vihertää. Niin tavallisissa kuin vaivaiskoivuissakin on nyt vihreää. Niin kaunista vihreää.

Molempiin naapurimökkeihinkin tuli tänään porukkaa: kesäkuun alku on täällä hyvä aika olla.

Tuntuu epätodelliselle, että on vain kaksi viikkoa siitä, kun palasimme Roomasta Suomeen, vilpoiseen Helsinkiin. Ja parin viikon päästä on juhannus. Mutta nyt: yritänpä elää tässä. Nyt on hyvä. Ja nukuttaa. Flunssainen voi mennä kahdeksalta nukkumaan, eikö? 🙂

Alkulähteillä

Aamun kaurapuuron (missään ei tule niin hyvää puuro kuin mökillä (johtunee vedestä)) ja sähköpostien jälkeen emme suinkaan ryhtyneet pihahommiin emmekä ikkunoiden pesuun, jotka ovat kyllä to-do-listalla. Eri asia on, milloin listan hommat on tarkoitus tehdä… 😉

Ehei, ei mitään to-do-hommia: lähdimme patikalle. Lähdimme huolimatta siitä, että Pehtoorilla on melkoinen romuska – pikkuperheeltä kai saatu. Kuumetta ei kuitenkaan, ja sääkin oli mitä otollisin liikkumiseen, joten ulos. Lähtiessä puolipilvistä ja + 13 C (yöllä oli käynyt +2 asteessa). Reitiksi valikoitui Latvakuru – mökkipuron alkulähde. Valintaan vaikutti se, että tähän aikaa vuodesta siellä on vielä sääsketöntä ja että matkalla voisi tsekata korvasieniapajat.

Muutama sieni löydettiin, vain muutama. Kurun pohjan loppumatka on kohtuullisen haastavaa: sammalet liukkaita, rakkaa paljon, kaatuneita puita, ja vettä kivien välissä. Mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä.

Merkillisen vaikuttava tuo kuru on; huolimatta siitä, että tämä taisi olla viides kerta kun siellä kävimme. Veden kirkkaus, ikiaikaiset rakkakivirinteet, jääkauden jäljet… ja hiljaisuus. Karu, kaunis Lapinmaa. Meidän ”oman” puron syntysija.

Paluumatkalla(kin) ripsaisi vähän vettä, mutta ”kesä kuivattaa” kuten Apsu toteaa – vaikka olisi mehumuki kaatunut pöydälle. 😀 Oikeasti sade ei juuri haitannut. Nousimme Ruijan polulle ja kuinka ollakkaan paluumatkaan meni puolet siitä mitä mennessä. Joka tapauksessa oikein hyvä kolmen tunnin pikkupatikka.

Saunan lämmitystä ja sapuskaa. Ja sitten pihalla – lähinnä chillailin, kuljin ja kiertelin, kuvailin, vähän siivoilinkin. Ja ihailin pientä lumikasaa, joka mökkitien päässä vielä on. Täällä ei koivussa ole kunnolla silmujakaan, hilla ei todellakaan kuki, kun ei ole edes lehtiä vielä. Purossa ei sentään ole lumireunuksia. Eikä nyt enää ole kylmäkään. Päinvastoin, iltasella jo lähes +20 C. Siis KESÄmökkeillään.

Tien päälle

Tulin iltapäivällä äidin luota ja kaupasta, ja leuhkin Pehtoorille, että kävinpä tullessa  jo kaupassa ja roudasin  reilusti ruokaa, ettei huomenna tarvi. Mihin mies sitten, että sehän on sitten sama lähteä saman tien. – Mutta ku ei oo vielä syötykään. Tai noh, jos laitan nuudelisopat? – No laita.

Niinpä syötiin, pakattiin (enemmän paperi- ja digitaalaisia juttuja sekä ruokaa kuin vaatteita), kastelin pihakukat ja eiku menoksi. Sellainen ”koska mä voin” -fiilis. Lähdettiin mökille – tuosta vaan.

Tarkoituskin oli lähteä, mutta vasta huomenna aamulla. Eipä olla kyllä vuosikausiin lähdetty illaksi tienpäälle. Tänään lähdettiin, keskelle neljän ruuhkaa. Mutta Oulu – Kemi -väli on rempassa, joten senkään takia ei kovin joutuisaa matkantekoa. Oulussa oli kesä, lämmintä ja aurinkoista, mutta jo Iissä meni pilveen ja sumu laskeutui tien päälle. Ja sellaista sitten oli koko matka höystettynä ajoittaisella tihkusateella ja pienillä sadekuuroilla. Kulleroita Simossa ja Louessa, poroja Sodankylän puolella. Ja kaupassa ei tarvinnut käydä.

Helposti on matka sujunut. Nyt (varttia vaille yhdeksän) mökille enää vajaan tunnin matka. Ja totta puhuen aika syksyiseltä nyt näyttää.

Siispä tiedossa Lapin kesän tuntoja ja kuvia lähipäivinä.

 

Muistikuvahommia

Lähes koko päivä (ja eilinen ilta) on kulunut ylioppilaskuvien parissa. Juuri sain kansiot valmiiksi, ja toimitetuksi kuvat uudelle ylioppilaalle. Alppimaja on hieno juhlatila, mutta valokuvaajan silmin turhan tumma ja pimeä. Onneksi potrettikuvat ja perhekuvat otettiin pihalla.

Alppimajasta ja sen historiasta olen joskus tänne kirjoitellutkin.


Kuvaprojektin välissä kävin parituntisen kävin pyöräilemässä päämäärättömästi.

Kesä.

Suvisunnuntai

Toisin kuin aie ja tarve olisi ollut, en aamulla ryhtynytkään perkaamaan ja tekemään eilisiä kuvia, vaan lähdin jo aika varhain ulos. Vähän pihahommia, enemmän pyöräilyä. On jo kesäistä, tosin vielä on sormikkaat pyöräillessä oltava. Mutta kesälle näyttää. Se on kovin mukavaa. Pyörä kulkee, kirjoja kuluu…

Arvelinkin, että kirkolla voisi olla kukkaloistoa, joten ajelin lenkin lopuksi sinne. Kaupungintalon edessä on taas mahtava tulppaanimeri. Nyt on oikein mieleiseni värisiä.

ja kirkkopuistossa pilvikirsikat ovat kukassa. Jo viime vuonna yritin parinakin päivänä niitä kuvata, mutta niin silloin, niin kuin tänäänkin, tuollaista mössöä on kukkaloisto. Vielä pitää yrittää että saa sen ”pilvimäisyyden”, hentouden esiin…

Flunssan (vai sittenkin allergian) alkuinen pikkuperhe tuli syömään. Tänään oli hampurilaispäivä. Pehtoori grillasi paistijauhelista pihvit, minä tein tykötarpeet.

On kesäkuu. Se on hyvä juttu se.

 

Juhlapäivä

Viime sunnuntaina kun oli Apsun 4-vuotissynttärit, poika koetti avata yhtä lahjapakettiaan, eikä tahtonut saada sitä auki, joten pyysi serkkuaan (jota pitää yhtenä maailmankaikkeuden parhaana tyyppinä, jo yläastelaista M:aa (joka on usein ollut meilläkin)) auttamaan. Kun kiusoittelin ja kyselin, liekö M:llakaan osaa auttaa? Apsu totesi: ”Osaa se, se on … kun se on sukulainenkin”.  🙂

Minulla oli tänään vähän sellaisella mandaatilla yo-kuvaus. Apsun serkkutyttö, juuri tuon yllä mainitun M:n isosisko, sai tänään valkolakkinsa, ja oli kysellyt minua kuvaajaksi juhlaansa, ja samalla potretin ottajaksi. Mieluustihan lupauduin. Oli ilo. Kaunis, ja niin kohtelias ja positiivinen nuori nainen.

Muita yo-juhlia meillä ei kalenterissa ollutkaan, joten sopi oikein hyvin.

Periaatteessa olisi voinut olla kotonakin juhlat. Mutta kun ammattikorkeassa ei mitään valmistujaisia, publiikkeja, kevätjuhlia tms. järjestetä, niin ei ollut paikkaa tai juhlaa, jossa olisi suvivirttä veisattu. On oikeastaan vahinko, kun monet tiedekunnat ja/tai ammattikorkeat eivät mitään maisteripromootioita, insinöörijuhlia, päättäjäisiä, ammattiin valmistuvien juhlia järjestä … ei ole mitään opintojen ”virallisia” lopettajaisia.

Meillä humanisteilla viimeiset parikymmentä vuotta on jonkinlaisia – talvisin aika pienimuotoisia – publiikkeja kyllä pidetty. Minusta valmistuneet sellaisen ansaitsevat. Minullekin ne ovat olleet tärkeitä juttuja. Monen vuoden opintojen jälkeen on mukava edes pieni juhla viettää. Elämän virstanpylväitä tuollaiset kuitenkin on. Monivuotisen ahkeroinnin ja työn jälkeen on hyvä pukeutua hyvin, syödä kakkua ja kohottaa malja. Juhlalle on syynsä.

Meidän Juniriolla olisi ollut tänään juhlan paikka. Niin vain poika insinööriksi valmistui. Valmistui neljässä vuodessa kuten ”kuuluu”, ja vieläpä ihan kelpo arvosanoin. Lukion jälkeen ei tiennyt mihin lähtee, mitä tekee, mihin pääsee… Sitten armeijan, pulla- ja pakettikuskin työteliäiden vuosien jälkeen pääsi tekulle, sai pari lasta, teki töitä melkein koko ajan opintojen ohessa  … ainakin äitinsä iloksi ja hämmästykseksi. Ja suoritti opintonsa.

Parikymmenvuotisen opinto-ohjaajan elämäni aikana tulin usein miettineeksi (koskeekohan enemmän humanisteja kuin muita?), että on helpompi päästä yliopistoon kuin sieltä pois. No ainakaan Juniorin ja ammattikorkean kohdalla tämä ei pitänyt paikkaansa. Ja tosiasiahan on, että nuorilla miehillä ”kypsyminen”, tai siis vastuu omasta elämästä ja opinnoista, tulee usein pari vuotta jäljessä siitä, mitä naisilla. Luulenpa, että Juniorilla vastuullistumista kummasti edesauttoi ensin Apsun ja sitten Eeviksen syntymä. Isät ovat innokkaampia opiskelijoita kuin lapsettomat poikamiehet. Ja tämä on ihan oma mutu-tutkimukseni tulos. 😉

Vähän Juniori mietti valmistujaisten järjestämistä… tai siis, että ”järjestettäisiinkö” :), mutta nyt näyttää siltä, että pidetään sellaiset joskus heinäkuussa vain pienellä porukalla. Samalla juhlitaan sitä, että Juniorin ”kausituuraajan” pari vuotta kestänyt työpaikka Alkossa on vakinaistettu. Se vakinaistettiin kun poika osa-aikaisena haki (oto)kouluttajan paikkaa. Ja sai sen.  On siis nyt Oulun piirin (en tiedä tarkkaan mihin asti ulottuu) kouluttaja, ja on jo kerran käynyt Helsingissä koulutettavana hommaansa varten.

Tällaisina päivinä annan itseni olla levollinen. 😉 Juhlan paikka tänään, monessakin  mielessä.

Myrskyä ja makuja

Myrskypäivä. Hiljalleen tuuli jo vähän tokenee. Päivällä alkoi jo pelottaa, että entäs jos nuo pihalla jäljellä olevat vanhat koivut kaatuvat? – Jos kaatuvat, tulevat suoraan talon päälle! Harvoin tuulen ja myrskyn äänet kuuluvat niin isosti sisälle asti kuin tänään teki. Ja satoi.

Aamupäivällä vielä oli sateetonta ja uskaltauduin pyörälenkille, tosin muutamilla siltapätkillä oli ryhdyttävä taluttamaan pyörää, sillä tuntui, että tuuli paiskaa sillankaiteeseen. Ongelmitta pieni kierros tuli kuitenkin tehtyä.

Pehtoori kävi pyörällä Kellon Kalapuohista hakemassa loimulohta, – ei se huonoa, mutta kyllä Pehtoorin savulohi tai hiiligrillattu lohi on parempaa. Ja eilen oli hyvää ruokaa. Yksi minun kesäruokasuosikkini: hiiligrillatut karitsan kareet. Tuttu marinadi, mutta uusi ”tykötarve”. Fetavaahto. Olemme nyt maistaneet sitä sekä pannulla paistetun broilerin että lohimedaljonkien kanssa ja nyt sitten paras vaihtoehto, jos kohta kaikki yhdistelmät ovat olleet hyviä. Ja sopii varmasti myös uunijuuresten kanssa tai levitteeksi maalaisleivälle.

Netissä ja lehdissä on ohjeita jos vaikka kuinka monenlaisia. Minun versioni on ollut tämmöinen ”puolikkaista” koostuva:

Feta-vaahto 

½ pkt Patros-fetajuustoa
½ pkt Viola-tuorejuustoa (maustamaton)
½ prk paksua ruokakermaa
½ punttia tilliä
½ punttia sileälehtistä persiljaa
ripaus suolaa, muutama myllyn kierros mustapippuria

Ja kaikki sauvasekoittimella tahnaksi/vaahdoksi.
Säilyy hyvinkin muutamia päiviä jääkaapissa.

Roomassa oli monessa paikassa ”coperto”-leipänä (”kattausleipä”, lisukeleipä) focacciaa. En viitsinyt/ehtinyt eilen sitä tehdä, jos äkkiä tein vain Tarte Flambeen -pohjataikinan, jota Apsu ilokseen sai sitten leipoakin. Yksi hyvä oikean focaccian ohje on Sikke Sumarilla. KLIKS

Kuinka ollakkaan tulin tehneeksi jälkkäriksi tiramisua. Helppoa ja hyvää. Kesäistä ja italialaista. Loputtomiin varioitavissa. (Vanha hilla(tira)misu-versio resepteineen linkin takana)  Eilisessä versiossa ja muutamassa täytekakussa ja monissa muissakin jälkkäreissä on ryhtynyt käyttämään kostuttajana kaupan valmiita smoothieita. Niistä tulee hyvää täyteläistä makua. Ja hyvä arkijälkkäri kun sekoittaa smoothie-pullollisen ja purkillisen maustamatonta rahkaa. Ei ole kovin paljon kaloreita, mutta protskua ja kalsiumia on. Lounaan korvike tai iltapala?

Eilen nautimme tuollaista cavaa pullollisen. Niin kaunis pullo, että haksahdin ostamaan. Semminkin kun ei ollut kuin kympin hintainen. Ei huono, ehkä juuri ja juuri sen kympin arvoinen. Kesäisiin kuohuvadrinksuihin (Hugo, Mimosa, Bellini) sopii varmasti, tosin proseccot ehkä vielä paremmin.

Suunnitelmien muutos

 

Suojelen sinua kaikelta…

Tänään on ollut rakkaita pieniä mummin studiossa.

Tänään on ollut tekemisen päivä. Ja aurinkoa. Hyvä päivä.

Yllättävän paljon on kulunut aikaa… Aamupäivän hirmuisessa tuulesa pyöräilin, iltapäivän tein sapuskaa. Josta piti raportoida, … mutta sepä siirtyy huomiseen.

Ennen perhepäivällistä oli pitkään aiottu kuvaussessio: olin aamulla rakentanut studion. Apsu oli jo kokenut studiokuvattava, mutta Eevikselle kuumat, uudet, hurisevat lamput olivat (liian) mielenkiintoisia. Niitä kohti pieni mönki ja kulki, vaikka eipä se kuvaussuunnitelmaan kuulunut. 😉 Mutta saimmehan me kuvia.

Kuvatoimitus on vienyt aikaa, joten reseptiikan postaus siirtyy huomiseen … pahoittelen, mutta lupaan. Huomenna mm.

feta-vaahdon resepti!

 

Latauksen tarvetta

Äänikirjat – joiden kuuntelutahti on jatkunut nyt pari kuukautta hyvin intensiivisenä – tuovat mieleen lukio- ja opiskeluaikojen kesät. Ja talvetkin. Silloin luin ihan hurjan paljon. Vaikka olin kaikki kesät töissä, ja suorittelin opintojakin muutamana kesänä, niin silti luin (lukunopeuteni oli silloin jotain ihan eriä kuin nykyisin) ihan valtavasti romaaneja(kin). Se ei ollut yksi yö joka vierähti kirjan kanssa.

Muistan kuinka olin ja elin niissä kirjojen maailmassa. Nyt kun päivittäin menee monta tuntia kuunnellen kirjoja on vähän sama tilanne. Eilen silittäessäni samoin kuin kesäkukkia istutellessani kuuntelin kirjaa. Tänään polkiessani illansuussa (sateessa, argh!) hakemaan kaupungista Torin Lihamestarilta huomiseksi grillattavaa ja tehdessäni huomiseksi jälkkäriksi tiramisua kuuntelin kirjaa (nyt menossa Enni Mustosen Sotaleski – taattua ”lukuromaani”-laatua”).

Parin viime kuukauden aikana en ole autoa paljon ajellut, mutta tänään kuin ajelin käyttämään äitiä lääkärissä kuuntelin autossakin – en Radio Novaa kuten tavallisesti – vaan puhelimesta kirjaa. Enkä millään malttaisi lopettaa.

Yksi ikävä sivuvaikutus tässä uudessa sähköpyörä – äänikirja -elämässäni on nyt ilmennyt: lataaminen. Kaikki pitää muistaa ottaa mukaan ihan niin kuin ennenkin, mutta kaikki, melkein kaikki, pitää muistaa myös ladata. Ensimmäiseksi tietysti puhelin. No se hoituu yleensä helposti, sillä uusi, tai siis uudehko, puhelimeni latautuu tosi nopeasti, yleensä aamutoimien aikaan muutenkin.

Nappikuulokkeet pitää myös olla ladattuna, jotta voin ajaessa kuunnella. Ja kirja täytyy olla ladattuna puhelimeen, jos kerran aion kodin wi-fin ulkopuolella kuunnella.

Myös kamera vaatii ladatun akun, ja muistikortin, jossa on tilaa. Ja pyörän akku tietysti. Sen lataaminen ihan tyhjästä täydeksi vaatii nelisen tuntia, joten olisi hyvä muistaa jo edellisenä iltana. Tosin täydellä akulla ajelee (kun käyttää pienintä avustusta tai ei ollenkaan) sen liki 100 kilometriä, joten likikään joka päivä ei tarvitse ladata vaikka joka päivä ajaisi useampiakin kymmeniä kilometrejä.

Siis puhelin, kirja, kuulokkeet, pyörä ja kamera! Kaikki ne vaativat latauksen. Onko nyt kovin ekologista tämäkään touhu!

Ja sitten vielä yksi ladattava! Minä vaadin enemmän unta kuin ennen pitkien pyörälenkkien aikaa. Nukun enemmän ja paremmin kuin aiemmin kun tulee ulkoiltua ja liikuttua monta tuntia päivässä, ehkä myös painopeitolla on siihen osuutensa. Joten Buona notte! Huomenna on pyöräilypäivä! Ja ruokapäivä: pikkuperhe tulee syömään, iltasella uusia kesäreseptejä täällä blogissa!

Roma caput mundi

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Kempeleeseen pyörällä

Tänään on tuntunut ihan kesältä. Oulussa oikeastaan eka kertaa tänä vuonna, kun meillä jäi se viime viikon lämpöaalto täällä kokematta.

Aamupäivällä Muistikuvia-asioita, ja sitten jälleen kotiseuturetkelle Helkaman kanssa. Tänään kohteena Kempele. Matkalla ojanpohjilla jo paljon rentukoita.

Oli ihan ”syykin” mennä sinne, sillä yhdellä tutulla, pitkäaikaisella keskikoulu- ja lukiokoulukaverilla, harrastaja-valokuvaaja hänkin, on näyttely siellä. Olin luvannut käydä katsomassa. Ja tänään sinne siis. Tapasimme ja kahvittelimme, ja sitten minä lähdin kuvailemaan Kempeleen ”nähtävyyksiä”: kotiseutumuseo ja kirkko. Kempeleen vanha kirkko on yksi maamme 11:sta jäljellä olevasta arvokkaasta tukipilarikirkosta. Mutta sepä on nyt rempattavana joten enpä päässyt kovinkaan lähelle. Tapuli oli jo maalattukin.

Kotiseutumuseon pihapiirissä vanha maitolava, jossa vanha Valion logo. Tulipa siitä takaumia. Minulla ei niinkään maaseudulle, saatikka maitotilan elämään, vaan kesäjätskiin. Duetto-pikari: suklaata ja vaniljaa, ja puutikku. Siinä pyöreän pahvikipon kannessa oli tuollainen Valion merkki.

Kempele on yksi niitä kunnannimiä, jotka vieraspaikkakuntalaiset, etelän immeiset, taivuttavat toistuvasti väärin. EI Kempeleellä, vaan Kempeleessä. Aika vastikään YLE Ykkösen toimittaja taivutti isompienkin paikkakuntien – kaupunkien – nimiä yhdessä ja samassa lauseessa ihan pieleen: ” – – Seuraavat ottelut pelataankin Kokkolalla ja Rovaniemessä.” Auts! Luulisi toimittajilla olevan vähän parempi suomen kielen taito. Luulisi.

Ilta on kulunut reissukuvia peratessa, ja ”perinteistä” matkayhteenvetoa miettiessä. Huomennapa sitten sen aika.

Kotiin palattua

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut  (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä  (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli.  Ja nimenomaan Con Te Partirò 

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta,  – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.

Helsinki ja konsertti

Hakaniemen Vetehisentiellä heräilimme vasta kahdeksan pinnassa. Hyvin ja pitkään siis nukuttu, mutta sekään ei tuonut mitään suunnatonta intoa lähteä Helsingin rannoille saatikka kaupoille kiertelemään.

Ajatuksena oli ollut kaupunkipyöräillä piknikille – jonnekin. Käydä Ateneumissa, Oodissa, ostamassa punainen (!) kesäpusero/tunika tms. ja toki Pehtoorin to-do -listalle oli tytär merkinnyt kylppärin valojen korjauksen, eteisen naulakkotsydeemin suoristamisen etc.

Mutta leppoisalla, makoisalla (monta kertaa hotelliaamiaisen veroisella), pitkällä aamiaisella suunnittelimme päivän uusiksi. Tytär pyöräilemään, Pehtoori sähköhommiin etc. ja minä yksin kaupungille. Eikä ollut hanskoja. Onneksi sentään sontikka. Ihan kuin syksy.  Käveleskelin, jotta se päivän minimiliikkuminen tuli tehdyksi. Eikä edes kameraa mukana. Olen viikon ajan raahannut sitä mukana koko ajan, ottanut pitkästi yli 1000 kuvaa, joten tänään ei virettä.

Laiskasti kiertelin kaupoissa, Ateneum ja Oodi jäivät välistä, löysin kesäfarkut. Ja Stockan herkusta keräilin meille kaikkea hyvää kolmen hengen buffaa varten.

Istuimme sitten iltapäivän lopun tyttären pikkuruisen keittiönpöydän ääressä syöden ja höpötellen. Ja illansuussa lähdimme kohti Hartwall-areenaa.

Bocellin konsertti. Jos Italiassa taideteosten äärellä ei tällä reissulla tullut itku, niin nyt konsertin lopuksi tuli.  Kerron huomenna.

Paluu – puolimatkassa

Aeroporto Fiumicino, per favor.

Lähdimme hotellista ajoissa. Onneksi. Aamuruuhkat olivat melkoiset, taksikuski kiersi liki Ostian (Rooman satama) kautta. Autostradaa mentiin vasta viimeiset kymmenen kilometriä. Jostain välistä aina näkyi, kuinka se oli tukossa. Kauniita puistomaisia leveitä teitä ajeltiin hyvinkin kolme varttia, ja muutamia liittymäpätkiä, joissa oli 50 rajoitus mentiin 130 km lasissa ja kuskin tupinan säestämänä. Että sitten sellainenkin kokemus kuuden päivän Rooman loman päätteeksi. Hyvä juttu on se, että (valkoisten, virallisten) taksien vakioitu hinta välille Rooman keskusta – lentokenttä on 48 euroa riippumatta matkasta tai sen kestosta.

Vastoin aiempia kokemuksia Fiumicinossa kaikki toimi: 25 minuuttia ja check-in ja security check hoideltu. Joskus noihin on mennyt puolitoista tuntiakin. Tänään ei.

Ehdimmepä sitten shoppailemaankin; Roomassa ei juuri liikkeissä ollut käytykään, mutta lentokentällä on aika paljon liikkeitä. Pehtoori osti Apsulle kesäpaitoja, minä Miniälle ”tavalliset” (Elisabeth Ardenin ylivertaisen hyvä huulirasva ja suklaata) tuomiset ja tyttärelle tuliaisen (reppu – onhan Roomassa käydessä edes yksi laukku ostettava), joka kyllä saa olla etukäteisnimpparilahjakin. 😉 Voi luopua yläasteelta asti palvelleesta vanhastaan.

Lento, joka oli puolillaan aasialaisia, sujui helposti. Meidän matkaammehan kuului hotelli + edestakaiset lennot Oulu­–Helsinki–Rooma, mutta jätimme Helsinki – Oulu lipun käyttämättä. Se kun olisi pitänyt lentää heti Rooman lennon perään, emmekä me niin halunneet tehdä.

Jäimme Helsinkiin: tyttären luo ja huomisen konsertin vuoksi. Saimme lapsilta jo joululahjaksi liput konserttiin, jonka ajankohta oli yksi syy myös koko Rooman matkan ajankohdalle. Yhdistimme nämä jutut. Italia-teema jatkuu vielä – Andrea Botticellia mennään huomenna Hartwall-areenalle kuuntelemaan ja katselemaan. 😉 Vasta lauantaina Norskilla kotiin.

Tälle illalle tyär oli tehnyt meille varauksen Eevert-ravintolaan. Niinpä kun olimme saaneet juuri ja juuri roudatuksi laukut Hakaniemeen, lähdimme syömään. Ja hyvin söimme. Palatessa Vetehesille  oli kylmä. Nyt sisällä lämmin, ja nuoruusmusiikit soi.

Dolce far niente – elämä on!

22 May 2019
Papal Audience
9:30 a.m. in Saint Peter’s Square

Olisinpa katsonut jo eilen illalla  ”Papal Calendar”

No en katsonut, joten lähdin puolikahdeksan aikoihin lenkille kohti Pietarin kirkkoa, koska eilen olimme siellä liian myöhään tai siis siellä oli jo liikaa ihmisiä ja taivas ihan harmaa… Tänään aamuseitsemältä paistoi aurinko, joten ajattelin ottaa kuvausrevanssin. Mutta tänäänhän siellä vasta porukkaa olikin. Ja carabinierejä, kaupungin poliiseja, armeijan turvallisuusjoukkoja, pappeja ja nunnia, italialaisia ja turisteja. Ihan hirmuisesti kaikkia.

Tovin jonotin turvatarkastukseen, ensimmäisen läpi meninkin, toiseen jonottaessa luovutin, ja palasin aukion reunoille. Käveleskelin Vatikaanin kaduilla, ja Lungotevereä, jokivarressa, ja palasin hotellille. Ensimmäisen kerran aamiainen kattoterassilla. Ah, onnea.

Kymmeneltä lähdimme taas ”kaupunkipatikalle”. Ainoa varma kohde oli Villa Borghese. Olisi sinne ollut suorempiakin reittejä ja bussillakin olisi päässyt – onhan meillä kolmen päivän bussikortti (18 €) – mutta me kiertelimme. Kävelemäänhän tänne on tultu.

Via Margutta (Spagnalta Popololle) on sivukatu, jota kävelimme uutena vuonna 2006. Silloin en oikein ymmärtänyt, miksi sitä mainostetaan matkaoppaissa. Tänään annoimme sille toisen mahdollisuuden. Ja kyllä, ehdottomasti parempi kuin samansuuntainen Via del Corso.

Piazza del Popololla hulvahti sellainen ”dolce far niente” -fiilis. Ihana joutilaisuus. Siinä kuunneltiin katusoittajia, kuvailin saippuakuplapuhaltajaa, joka keräsi rahaa hammasremppaan, – pystyin myötäelämään, ja laittelin kolikkoja lippaaseensa, ja kuvasin saippuakuplapilviä.

Sitten kohti päivän pääkohdetta VIlla Borghesea. Iso puisto Rooman vanhan keskustan tuntumassa (ks. Bannerin kartta). Siellä kävimme tyttären kanssa keväällä 2003 ja vuokrasimme sellaisen kaksoispyörän ja kävimme myös puistossa olevassa Galleria Borghesessa – ehkä hienoin (Firenzen jälkeen ;)) veistosmuseo, jossa olen koskaan käynyt. No tänään oli alunperin ajatuksena vuokrata pyörät ja nauttia lounaspiknik jossain puiston toinen toistaan kauniimmalla nurmikentällä, puiden katveessa tai lammen rannalla, mutta kun nyt tällä  (tälläkin) lomalla kävely ollut se ykkösjuttu, niin samoilimme puistossa,  ja lopultakin nautimme vain cappuccinot yhdessä puiston kahviloista.

Lounasajan (klo 12.30 – 15.00) lopulla olimme jo paluumatkalla kohti hotellia, olimme Via Venetolla, ja Pehtoorilla oli nälkä. Siispä istahdimme Kapusiinikirkkoa (sen luuranko- yms. muut ”arteet” on käyty jo aikanaan katsomassa) vastapäätä olevan ristoranten ulkopöytään. Mahdottoman mukava paikka ja mukava olo. Jätin pastan väliin, nautin Aperolin ja jätin tilaa gelatolle. Yhtään jäätelöä emme olleet vielä täällä nauttineet, joten korkea aika tänään.

Pantheonin aukion lähellä on uusi Vechia-gourmetjäätelöbaari.

Cappuccino, crema e tiramisu. Oi-joi. Mietin, että jos huomenna vaihtaisikin vielä aamiaisen Della Palman jäätelöön. 🙂

Iltapäivän lopulla hotellille, huilausta, kuvia, postausta, pakkaustakin … ja sitten ~ ”la  ultima cena”  ~ ”viimeinen illallinen”.

Menimme ihan vain hotellin naapurikadulle, siis Navonan ”taakse”. Siinä on ristoranteja, trattorioita ja hosterioita vieri vieressä. Monena ilta on siitä ohi kävelty. Tänään ei kävelty ohi; valitsimme La Scalettan. Sekä eilen että tänään söin ”king pawn” siis  gambero ~ jättikatkoja. Eiväthän ne tänään eilisen veroisia olleet, eivät todellakaan. Eikä muutenkaan eilisen veroista. Mutta ei sittenkään huono.

Eilen olimme ekskollegani, Rooman tuntijan, kulinaristin suosittelemassa, sardinialaista ruokaa tarjoavassa,

ristorantatessa: Sapori Sardi Via Piemontella. Sitä ennen piipahdimme kuin piipahdimmekin Rinascenten kattobaarissa aperitiivilla (Berluccin Franciacorta). Oli nimittäin minun syntymäpäiväillalliseni –  Pehtoorin antaman ”lahjakortin” lunastin. Ensinnäkin aperitiivi ja miljöö olivat erinomaisia. Ilta lämmin, aurinkoa ja puheen sorinaa… (ja hieman häiritsevää tupakansavua – täällä poltetaan edelleen aika paljon. Ja sähkötupakka näyttää olevan suosiossa).

Jatkoimme Via Piemontelle, ja olimme onneksi tehneet varauksen. Olimme toki ensimmäisiä (klo 19.30 jolloin ravintola avautui), mutta tunnin päästä ravintola oli täynnä. Ruoan lisäksi illassa oli hienoa seurata pienehkön ravintolasalin elämää (kerron kunhan kotiin pääsemme –  ja kuviakin puran lisää). Illallisen jälkeen emme enää jaksaneet kävellä, emmekä edes bussikyytejä etsiä, joten otimme taksin: 8.50 euroa! Noin kolmannes siitä mitä Suomessa. Niin ja ruoka. Eturuoat, pääruoat, yhteinen jälkkäri, espressot, pullollinen valkoviiniä 85 euroa! Ja paikalla on Michelin haarukoita (eihän ne kyllä välttämättä mikään tae ole…  ;)) ja hyvä tunnelma! Palaan vielä asiaan..

Arrivederci, Roma. 

Rooman nähtävyyksiä kiertäen – aika kaukaa kuitenkin

Tämän loman ideana on ollut kierrellä ja kaarrella, vähän vältelläkin niitä tavanomaisia, Rooman must-kohteita, ja olla enimmäkseen ulkona.

Tänään kuitenkin pientä lipsumista teemasta. Lähdimme aamulenkille jo puolikahdeksan aikaan, tarkoituksena piipahtaa Pietarin kirkossa ennen kuin siellä on juuri muita turisteja. No teimmepä sitten ensin sellaisen pienen mutkan Lungotevereä pohjoiseen. Pienen! No sitten kirkkoon. Turvatarkastusjonot eivät onneksi vielä olleet kovinkaan pitkät.

Pieta.

On se vaikuttava, vaikka nykyisin ei pääse kovinkään lähelle. Tänä aamuna ei mitään Stendahlin syndromaa sen äärellä – kuten Juniorin kanssa reissussa ollessa.

Tämän lomasemme teemaan (täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin… ) liittyen oli Pietarin kirkon aukiolla oikein sporttinen nunnakin. 😉

Kirkon jälkeen Via della Conciliazionen varrella olevaan pikkuiseen kahvilaan aamiaiselle. Näytti olevan kaupungin poliisienkin aamukahvipaikka. 😉 Cappuccinot olivat kyllä erinomaiset. Kuten muutkin tarjottavat, joten skippasimme hotellin aampupalan.

Suihkuttelujen jälkeen kaupunkipatikka jatkui. Tosin vakaana aikeena, joka toteutuikin, oli myös ajella bussilla ja metrolla, mutta silti saimme toiset 10 000 askelta aika helposti kasaan. Colosseumin seuduilla käytiin, tosin kierrettiin kaikki jonot ja ihmismassat sopivan kaukaa. Siellä oli ihan valtavasti väkeä.

Lähdimme metrolla – ensin väärään suuntaan, sitten Circus Maximuksen nurkalle, taas kävellen …

Tänään ei ole tarvinnut sateenvarjoja, mutta aurinkolasit päähän ja pois, päähän ja pois. Mukavan lämmintä ja leppeää tuulta. Roomalaiset pukeutuvat edelleen toppatakkeihin, (amerikkalaiset) turistit shortseihin. Me jotain siltä väliltä.

Taas Teveren rantaan. En ole koskaan nähdyt siinä noin paljon vettä. Ja ihan virtaustakin joessa on.

Isona TIberinan saarellla piipahdimme. Via Juliaa kävelimme tovin. Tämän kauniin kadun varrella olimme ystävien kanssa yhdeksän vuotta sitten.

Poikkesimme Piazza Farneselle, ja sitten Campo d´Fiorille iltapäivällä Aperol Spritzille. Oli hyvä jo istahtaa. Katsella torin elämää. … Aperolilla kuittamisemme lounaankin – illalliselle menemme syömään oikein kunnolla. Pehtoori lupasi tarjota syntymäpäiväillalliseni täällä … Saimme viime viikolla suosituksen sardinialaisesta ravintolasta ja sinne kohta lähdemme. Kävellen? Ehkäpä. 😉

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Edit: klo 22 … Olipa hieno ja hyvä ilta