Retkellä maalla, menneessä

Metsähän oli mun mieli,
kauvas kaupungin melusta,
honkien ikihumuhun,
ikikorven katvehesen.

       (Eino Leino)

Metsään tai maalle, ainakin jonnekin… Olin jo lähdössä Limingan Arboretumiin, mutta vaihdoinkin kohteeksi eilen avatun Turkansaaren. Näinä post-yliopistoaikoinani olen käynyt siellä ainakin kerran kesässä. Nyt siellä on kunnosteltu paikkoja, ja tehty Siikasaareen 581 kyynärää pitkä metsäpolku (katettu, esteetön = vaikka lastenrattaiden kanssa tai pyörätuolilla hyvä kulkea), jonka varrella satumetsä, kaunis sammalpeitteinen kuusikko. Ja aluskasvillisuudessa myös metsäkortetta, joka auringon siivilöityessä kauniisti oli todella mukavan näköistä.

Eikä ainakaan tänään siellä ollut sääskiä. Aika paljon lapsiperheitä ja ikäihmisiä kylläkin. Mutta kyllä museoalueelle mahtuu, ja siellä on paljon katseltavaa.

Olen ikäni kaupungissa asunut ja lapsuudessa suunnilleen vain kerran kesässä maalla olleissa mummoloissa käynyt, joten minun ei ehkä pitäisi tuntea mitään nostalgiafiboja maaseututaloissa ja niiden pihapiireissä, mutta kuitenkin punamultaiset rakennukset, harmaat aitat, riihet ja tallit viehättävät, niiden luona viihdyn. Olisivatko paikallishistoriaprojektit ja väitöskirja, jotka veivät Suomen 1800- ja 1900-luvun alkupuolen maaseutuelämään, aiheuttaneet tämän mieltymyksen vai onko tuttuuden tuntu sittenkin jossain pientilallisten jälkeläisen geeneissä? Vai suomalaiskansallisessa mielenlaadussa?

Ja aina – ainakin silloin kun olen yksikseni – tällaisissa paikoissa alan rakennella mielessäni tarinoita, miettiä elämänmenoa, sepittää tapahtumia … Tänäänkin sain melkein kaksi tuntia tuolla kulumaan, kuvaillessa, kahvilassa (jossa tyydyin vain limppariin ja pieneen lohileipään, mikä kyllä vähän sitten harmitti, sillä naapuripöytään tulivat lohisoppalautasellisten kanssa, ja kyllä tuoksui hyvälle…), jokirannassa istuskellessa ja miettiessä menneitä ja tulevia.

Hyvä oli huilatakin, sillä paluumatkalla oli kyllä melkein vaarallisen kova, puuskainen tuuli.

Ulkomuseoalueelle on tänä(kin) kesänä vapaa pääsy, ei edes Museokorttia tarvitse, ja kovasti se on kohentunut vuosi vuodelta. Niistäkin ajoista, joilta tämä jokunen viikko sitten julkaistu kuvammekin on … 🙂  Kotimaan- ja lähimatkailun, päiväretkeilyn ja historian, metsän ja hyvän mielen, liikkumisen ilon ja lohisopan vuoksi – harkitsehan käyntiä Turkansaaressa.

Sinistä etsien

Sain aamukahvin, lehtien, huushollausten, sähköpostien jälkeen itseni lähtöön vasta kymmenen jälkeen, jolloin Pehtoori jo palaili kävelylenkiltä. – Onko siellä vielä kylmä?, kyselin. – Eiku ihan hyvä ilima!

Onneksi en ihan ostanut tuota vastausta. Melkein olisi tarvinnut hanskatkin. Asioilla, korttitoimituksissa ja uuden parfyymin ostossa (ah, onnea) vierähti aikaa, semminkin kun vain kuljeskelin, olin ihmisten keskellä ja mietin, mihin menisin erikoiskahville, enkä sitten lopulta minnekään.

Illansuussa jo aurinkoakin, ja ryhdyin vähän kuvaushommiin: heinäkuun kuvahaasteen väri on tummansininen, ja epiteetteinä myrskyisä, rikas, romanttinen ja kuninkaallinen. Eihän tuo minun ensimmäinen yritelmäni oikein sovi mihinkään noista, mutta kunhan kokeilin. Sitä paitsi Huvilan sinisestä pullokokoelmasta tuli oikein kiva installaatio näinkin. Pihan valkoiset syreenit olivat viime yönä sateessa pudottaneet melkein kaikki kukkansa, niistä olisi tullut ehkä vielä parempi tähän…

 

Tummasininen rikas tai rikas tummansininen? Mitä ihmettä se voisi olla? Joku Lamborgini? Safiiri? – Ei ne ole rikkaita, ne on kallita. Minulle kesäinen, kimmeltävä, syvänsininen meri voisi olla rikas. Löytyisiköhän sellainen maisema huomenna?

Päivä kuin piilossa

Pimeähkö, pilvinen, nyt illalla jo sateinenkin, päivä on ollut hyvä monenlaisten päivitysten tekoon. Ei ole puolta päivää kulunut kulkiessa pitkin poikin pyöräteitä.

Juniorin kanssa pitkä pätkä juttelua, kirje ekstyökaverille ja eri opistojen syksyn kurssitarjontaa katsellen. Pieni aie lähteä salille, mutta aika pieneksi jäi aie – ei ollut siitä toteutujaksi. Ei edes uusia kuvia.

Tämä eiliseltä.

Taulut seinillä

Aamulla Madekoskelle pyöräilessä näytti siltä, että pientareiden kukilla on samanlainen pukukoodi, tai ainakin sovittu väreistä sävy sävyyn.

Itse asiassa aika lailla mun lempparivärejä vaatteisiin, mutta juuri koskaan en osta noiden värisiä vaatteita, koska a) niitä ei kovin usein ole myytävänä, b) en sitten kuitenkaan halua itselleni mitään noin värikästä. Joten ostan taas mustaa, harmaata ja valkoista, joskus sinistä.

Pilvinen, mutta vähän ukkosta enteilevä keli. Kuuntelussa Jouni Rannan (ja Marko Erolan) kirja ”Mieletön vilppi”. Se on vastikään julkaistu kirja, jossa on ”tositarinoita suuresta taidehuijauksesta”. Aiemmassa kirjassaan Jouni Ranta ”kertoi, miten hän myi Suomen täyteen väärennettyjä taideteoksia. Jatko-osa Mieletön vilppi astuu gallerioiden kirkkais­ta valoista alamaailmaan,   – – Äänessä on nyt myös mestariväärentäjä Veli Seppä, joka kertoo, miten peräkärryjen hitsaajasta tuli Schjerfbeck ja Léger ja miten ahneus sai lopulta mielettömät mittasuhteet.”

Kirja on hyvin kirjoitettu, se on kuin dekkari, mutta erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee taide ja taulukauppa. Kulttuurihistoriasta ja taiteesta jotain oppineena ja niistä kiinnostuneena, ja jo lapsuudestani asti taulunäyttelyissä ja myyntinäyttelyissä kulkeneena ja tauluseinäisissä kodeissa eläneenä, juttu kiinnostaa kovasti.

Sekä äiti että isä ostivat meille lapsuuden kotiini tauluja, meillä kävi kotona taulukauppiaita ja kävivätpä vanhemmat yhdessä Särestössä Reidarin luona taulukaupoilla. Ja äiti osti meille kaikille lapsille yhden (Nelimarkan) arvotaulun, joka oli maalattu syntymävuotenamme, ja muuttaessamme kotikotoa  saimme kukin oman taulun mukaamme.

Vuonna 1958 maalatun Lapuan kirkon lisäksi meillä on Pehtoorin kanssa kotimme seinällä muutama muu suomalaisen (nuoremman) taiteilijan maalaus, jotka olemme hankkineet äidin vanhan luottotaulukauppiaan kautta: hän kun tässä vajaa kymmenkunta vuotta sitten soitti ja ilmoitti, että voisi tulla näyttämään muutaman minua ehkä kiinnostavan taulun. Nyt mietin, että olenko minä tullut huijatuksi? 🙂 – En voi väittää, että mikään taidekerääjä tai -harrastaja olisin, mutta taulut ovat kuitenkin vähän liipanneet elämääni, mikä ehkä selittää kirjan kiinnostavuutta. Suosittelen kyllä kuuntelemaan/lukemaan: Mieletön vilppi.

Yhdeksänkymmentä vuotta

Koivistolla 1.7.1930 Aleksanteri ja Elisa Tuulen seitsenlapsisen perheen kuudentena lapsena syntyi äitini. Tänään oli siis aihetta juhlaan.

Ysikymppiset vietettiin veljeni ja perheensä mökillä. Me kolme sisarusta ja melkein kaikki meidän perheenjäsenemme olimme (yhteensä 12) paikalla Iijoen rannalla aurinkoisessa, mutta mukavan vilvoittavan tuulisessa kesäsäässä. Söimme hyvin, kilistelimme samppanjalla, lauloimmekin, nautimme auringosta, me Eeviksen kanssa nautimme jokirannassa oleilusta (olivathan lapselle ohikulkevat veneet ja aallot kummastuksen aihe), vaihdeltiin kuulumisia, höpötyksiä.

90 vuotta!

Kesälomalta tuntuu

  • Mummi, mennäänkö kattomaan sun tomaatteja?

Hienosti valittu tekeminen, jotta heti seuraavaksi voi kysyä pikkusisareltaan, että ”mennäänkö Eevis välillä kattomaan vähän telkkaria…” ja sitten ilmoittaa: ”Mummi, Eevis haluaa kattomaan Pipsa Possua.”  (Ihanko vain Eevis haluaa? 😀 ) Viisivuotiaalla oli selkeästi suunnitelma, miten pääsee välillä viettämään ruutuaikaa… 😉

Pipsaakin katseltiin, mutta sentään enimmäkseen oltiin pihalla. Meillä oli kyllä ensin tapaaminen Toppilan K-Marketin pihalle avatussa Pop-up Vohvelibaarissa. Sinne me kokoonnuimme alkuiltapäivästä pyörinemme eri suunnilta. Vohvelit nautittuamme poljettiin porukalla meidän piazzalle: ”Mummmmiiiii,  kato osaan ajaa yhdellä kädellä!” (ja siinä vaiheessa mummilla pari sydämenlyöntiä jää väliin, ja näkee jo jonotuksen päivystyksen tikkauspisteessä, mutta taas mummi vain turhaan huolehtii…)  Ja ah, edelleen on kesä. Kesään kuuluu – tietysti – vesileikit, saippuakuplat, hippa nurmikolla, pillimehut, mansikat, … ja tomaattien katselu. Totta kai. 😉

Illansuussa sitten jäimme Pehtoorin kanssa kaksistaan. Aika aterialle: salaattia, ja uutuus puolivalmiste grilliruoka ”karamellipossuribsit”. Kaikki Tomi Björckin ravintoloissa (erityisesti Farang) käyneet tietävät tämän ”genren”. Karamellipossu taisi olla juuri ”se juttu”, jolla esim. Farang loi maineensa. Any way, tänään meillä noita. Ja nehän sulivat suussa. Hyvin maustettuja, umpikypsiä, helppoja, – eivät salaatin ja pehmeän maalaisleivän lisäksi kaivanneet mitään muuta. Ei ollut raskas liharuoka, mutta jo grillistä tullut tuoksu … Makunystyröitä hyväiltiin uudella maulla. Hankimme toistekin.

Ja jälkkäriksi, kirjan oheen, pihan lämpöön makumuisto monilta reissuilta: Aperol Spritz, – helteinen Rooma ja Toscana, Kitzbuhelin ja Ligurian patikoiden afterhiket, Faliraki kuuskymppisillä perheen kans … Mitä muistoja! Ja todellakin, juuri nyt kotipihallakin maistuu ihan kaksistaan. Loman tuntu, muistoja… Ja mietinpä jo tämän kesän mahdollista lomamatkaakin. Ehkä sellainen saadaan aikaiseksi. Onko ehdotuksia? Mihin kotimaan kohteeseen kannattaisi suunnata?

Tuulessa kulkien…

Enimmäkseen liikkumista, vastatuuleen, ja vastatuuleen. Ja vastainen Tuuli.

Hirmu kauan kesti ennen kuin sain kaiken tarpeellisen kootuksi, pakatuksi, ladatuksi, siistityksi — ja  sitten pyörän selkään. Minne? – Ei aavistustakaan, mutta lähdin polkemaan  – muka – myötäiseen. Hautuumaan kautta jonnekin. Sitten aika pian alkoi tuntua, että olisikin vastainen. Mutta hitto, minähän en siitä piittaa, onhan pyörässä Eco ja Norm apuina. Eco kaverina Jääliin, kävisinkö treffaamassa anoppia, vai ajaisinko Koiteliin vai palaisinko?

– Kunhan poljin eteenpäin. Vähän sellainen ajatus, että ”Hitto vieköön, sinnillä, – nyt! Eikä mitään rutinoita!”. Ja yks-kaks olin Kiimingissä. Paluumatkalla oli lupa ja ilo piipahtaa White Housessa. Aina vaan se on mukava kohde. Aika vähin tuhlailuin selvisin, itselleni uuden avaimenperän hemmottelulahjakseni ostin (laitan kuvan joku päivä) ja nurkkahuoneeseen pientä somistusta (lupaan kuvia niistäkin, nyt ei jaksa). Suosittelenpa taas kerran tuota ainutlaatuista puotia, se on melkein keskellä ei mitään, se on viehättävä sisustusliike, jossa kirjaimellisesti valloittava palvelu. 😉 Mukava kauppa se on!

Kotimatkalla TAAS vastatuuli. Paljon kilometrejä, onneksi kuuntelussa hyvä kirja, onneksi lämmin, onneksi halu ja tarve liikkua, onneksi tekemättömyys, onneksi kesä.

Sitten äidin asioille (miten niin ysikymppiset jännittää ja aiheuttaa kaikenmoista?!). Olipa luonaan lämmin ja helteinen olo. Helpotusta yritin hänelle järjestää … Ehkäpä onnistumatta, mutta edes yritin. Ja kotiuduttuani olikin jo kuuma, matkalla paljon vastaista tuulta, liikkumista, polkemista… eikä Pehtoori ihmetellyt, kun ilmoitin, että ”Nyt, just nyt ulos”!

– Oli aika ulkoruokinnalle. On lupa ja kannustus ruokailla ravintoloissa, joten mikseipä!!!! Siispä De Gamlas Hem. Olimme siellä tovin liian aikaisin, mutta onneksi oli tuttu vastaanotossa,… pääsimme kuin pääsimmekin  patiolle. Lasilliset kuohuvaa odotellessa keittiön avautumista (klo 16).

Alkuun Toast Skagen – majoneesikastike parempi kuin minulla… paljon parempi, pakko myöntää.. Olisin voinut annoksen ottaa pääruoaksikin, mutta päädyin etanoihin. Valkosipulivoita oli riittävästi!!! Kuin olisimme ulkomailla: terassilta näkymä ortodoksikirkon torniin, kukkaistutuksiin, pöydässä lasillinen, paljon aurinkoa, vähän liikennettä, kaupunkitunnelmaa… Mielessä hetken lepo.

Kotiin palatessa edelleen lämmin, mutta matkalla onnistuimme vastustamaan kiusauksia, monia kuppiloita ja tuttujen baareja… Kotiin oli tänään hyvä ajoissa tulla, ei ole meistä pitkään kulkijoiksi, ei tolkuttomasti matkalla olijoiksi. Ehkä joskus, mutta nyt kotona hyvä. Hyvä oli juhliakin kaksin keskellä kesää! Tuulikin tyyntyi…