Jänkhällä ja kylpylässä

Sillä samalla hetkellä kun iltapäivällä astuimme Saariselän kylpylän ovesta ulos sateiseen, hyvin syksyiseen ilmaan, Apsu kysyi: ”Milloin me mennään tuonne uudelleen?”

Parituntinen lilluminen kylpylän altaissa, polskiminen, leikkiminen, kilpailu, uiminen, ei – saunaan ei välillä maltettu lähteä, taas polskiminen… oli ehkä tämän lomaviikon paras juttu Apsulle. Ehkä kivien heittely puroon melkein yhtä kivaa. Ja kylpylään eivät isi ja äiti, saatikka Eevis, saaneet lähteä mukaan: ”Vain minä, mummi ja pappa!” Ja lähdön odotus alkoi jo aamiaispöydässä: aamukahdeksan ja puolenpäivän välissä (jolloin kylpylä avautui) Apsu ehti noin 168 kertaa kysyä, joko lähdetään. Miksi ei vielä lähdetä? Lähdetäänkö ikinä?

Sitä minä (taas kerran) mietin kylpylässä, mikä on porealtaiden juju? En ole oikein koskaan niitä tajunnut. Tänään (kun Apsukaan niistä digannut) yritin miettiä ja makustella, että mikä tässä on – muka – niin mahtavaa… En hiffannut.

No uiminen minustakin on mukavaa, Pehtoorin kanssa välillä vuoroteltiin Apsun huolenpidossa ja kun yhdeltä uintikierrokselta tulin Apsun tykö sukeltaen, tukka luonnollisesti vesikampauksella päätä myöten, ilmoitti pojanpoika aika nopeasti: ”Mummi, laita tukka kunnolla!” 😀

Muistuipa mieleen, kuinka kotiäitivuosina joskus (harvoin) lähdin lasten kanssa Oulun Edeniin: ne oli sateisia, kylmiä, loka-marraskuisia tai pakkas-helmikuun päiviä, jolloin ei ulkoilu ollut mikään ilo, jolloin oltiin väsyneitä, huonounisia, … iltapäivä kylpylässä oli ilo, pieni seikkailu, juhla ja yleensä niiden päivien jälkeen oli aikainen nukkumaanmeno, levollinen ja pitkä yöuni taattu. Joskus niinkin.

Kylpyläreissun yhteydessä kävimme katsomassa kun ”Jänkhällä jytisee” kulkue lähti liikkeelle: tänä vuonna jo 21. kerran moottoripyörien kokoontumisajo täällä. Yli 2000 osallistujaa, ja parihiksi olimme keskustassa kun melkein kaikki prätkät (mitkä pätkät? – kysyi vielä ärrää taitamaton Apsu. 🙂 ) lähtivät kohti Ivaloa ja Inaria. Pääasiassa isoja pyöriä, ”hieman iäkkäämpiä” miehiä, mutta myös naisia upeilla pyörillään. Aika vaikuttava oli letka…

Mökille palatessa meitä odotti ”antipasti” ja sitten illansuussa oli tarte flambeen aika. Lapsiperhe-elämää elettiin ilta. )

Hyvää elämää

Niinhän se oli jo alunperin suunniteltu, että tänään olisi tämän lomaviikon juhlapäivä: kaikille mieluista puuhaa, ulkoilua, (tilattua 😉 ) aurinkoa, liikkumista, hyvää ruokaa, samppanjaa, Amaronea, tekemistä ja yhdessä oloa. Ja niinhän me sen onnistuimem tekemään ja saamaan; juhlapäivä.

Juniori ja Pehtoori lähtivät runsaahkon aamiaistarjoilun ääreltä yhtäkkiä kaksistaan pyöräilemään: ties missä olivat kolmisen tuntia polkeneet, kunnes puolelta päivin palasivat mökkipihaan. Siihen mennessä Apsu ja minä olimme järjestäneet ihan oman ”Hangasoja Angry Birds Parkin” ~ kivien heittelyä puroon, ”aarteiden” (mummi, ei täällä mitään aarteita oo) keräilyn, mihin kuului mustikoita (= kahdeksan), torvijäkälää, – ja pitkä tovi suuren suurta muurahaiskeon ihmettelyä, kaarnalaivojen tekoa (”Mummi, saako lainata sun veistä” (= puukkoa)), kelokantojen kummastelua ja sata muuta miksi? -kysymystä.

Sitten putsailtiin puron pohjaa, tehtiin pienistä kivistä koskia. Ja kuinka ollakkaan liiteristä löytyi tikkataulu! Niinpä tänään on sitten ollut tikanheittokisoja monessa eri sarjassa. Ja arvaattekin, kuka on voittanut kaikki!!!

Iltapäivällä oli sitten minun ja Miniän vuoro lähteä tunturiin: päädyimme minipatikalle kohti Kiilopään huippua. Oikein hyvä parituntinen kului auringonkin pilkahtaessa, lämmintäkin ihan riittämiin.

Rantasaunaa, pienten viihdyttämistä, Juniorin tarjoamaa kohtuullista samppanjaa, viime viikonlopulla saatua Amaronea, hyvää ruokaa, pitkään syömistä,

poron sisäfilettä, ja uusinta tyrniporkkanoille j ja kuusenkerkkäsiirappiakastikkeelle, – nyt niitä riitti minullekin asti maisteltavaksi.

Laitan reseptin kunhan kotiudumme  – hyviä olivat, ehkä vähän enemmän sokeria.

Mutta mikä tärkeintä: nämäkin tehtiin Apsun kanssa yhdessä. Kuten myös salaatti ja jälkkäri (hilla-rahkaa tuunattuna). Ja kuinka poika olikaan täpinöissään keittiössä, samoin kuin imuroidessa. Mummilla kun on mökillä pieni kätevä rikkaimuri, jolla Apsu sai ihan itse tehdä siistiä jälkeä. Pieniä ne on lapsen ilot. Sillä seurauksella, että kun kuka tahansa, teki mitä tahansa, Apsu haki pikkuimurin ja huolehti, että on taas siistiä. No siitähän mummi tykkää! 🙂

Niin hyvää elämää …

Sumuisessa Lapissa

Curly Girl – tuli kummasti mieleen aamun lyhyellä kuvauslenkilläni. Nyt kun on ollut sumua, usvaa ja tihkusadetta, eivät tunturimaisemat ole kaikkein kuvauksellisempia. Joten otinpa aamulla repun ja kameran ja suuntasin kuvailemaan makroja  – lähikuvissa sade voi olla eduksikin. Ja yksi itselle mieluisin otos on tämä: tupasvilla öisin sateen jälkeen.

Oma Curly Girl -kokeilu on jatkunut täällä möksällä. Noh, tekeehän se tukan eläväisemmäksi ja kiiltävämmäksi, mutta ei todellakaan huolitellummaksi tai muutenkaan enemmän mieluisaksi. Siispä jatkan huoltoa täällä, ja jatkan hiuksia turmelevaa kuivausta ja epäluomua hiustenhoitoarsenaalia kotosalla. Kaikkea kun ei voi saada…

Kun puolenpäivän tienoilla palasin mökille, oli Apsu pihalla vastassa – pomppien ylös – alas! Nyt! Nyt. Nyt mummi lähdetään! Ja niinhän me sitten tehtiin.

Lähdimme iltapäiväksi Angry Birds -puistoon kuten luvattu oli. Kaksin siellä kuljimme, pelasimme, kiipeilimme, hypimme ja pompimme. Ja taas pistettiin mummi liikkumaan! Hyvin jaksettiin molemmat. Ja minäkin innostuin pelaamaan ko. peliä – eka kertaa ikinä. Vanha Tetris -friikki muisti pelien riemun.

Mökille palattua arkinen mökkiruoka pikavauhtia pöytään: pastaa kahdella kastikkeella ja jälkkkäriksi perinteistä leipäjuusto – hillakomboa. Ja kuka olikaan mummin apuna keittiöpuuhissa? Apsu oli paras salaatin ja jälkkkärin tuunaaja.

Ja sitten tanssittiin Eeviksen kanssa tangoa. Kuinka lapsi nauttikaan musiikista ja tanssin keinunnasta. 😉 Niinpä ne taitavat monet pienet tehdä.

Mökkipäivässä keskeisintä pienet, ja elo ja olo heidän ehdoillaan ja kanssaan.

Pienen lomaseurana

”Mulla on nyt loma!”

Sanoi Apsu varsin pontevasti myöhään eilen illalla, kun lähti vanhempiensa ja sisarensa kanssa pikkumökkiin nukkumaan ja kun oli suunniteltu tovi, mitä tänään tehtäisiin. Pojalla on kahden päivän päiväkotiura takana, ja nyt VIHDOIN loma.

Tänään onkin sitten menty paljolti lomalaisen toiveiden ja tahdon mukaan. Tosin aamuriisipuuro ei juuri maistunut, eikä paljon muukaan, sillä – kuten päiväkotiuransa aloittaneelle lapselle on vähintäänkin säännönmukaista – on ensimmäinen tarhasta tuotu nuha (toivottavasti ei siitä äidy pahemmaksi) tosiasia.

Eilisestä myöhäisestä valvomisesta huolimatta olimme tänään aamupäivällä kuitenkin suhteellisen ajoissa ”radalla” tai siis tarkemmin ottaen polulla. Ja kuinka Apsua innostikaan, kun siellä oli viittoja, merkkejä, karttoja… ja hän sai opastaa mummia ja muuta porukkaa, mistä mennään. Juosta edellä ja huutaa ”Mummiiiiiiii, tuu jo”.

Kyllä on tämä nelivuotias oikeasti aika kovakuntoinen (on muuten osallistunut perheen ”Suureen Pyöräilykesään” omalta osaltaan aika huikealla panoksella: 16 km yhden päivän aikana pienellä apurattaisella pyörällään!); tänään reilusti kolme kilometriä melkein juosten tunturin kuvetta ylös ja alas, ja kaikki muu liikkuminen päälle – nuhasta huolimatta.

Iso, komeiden porohirvaiden tokka (vai sittenkin vain parttio) kulki polulla ihan liki ohi, oli se jännä juttu, kuten reitille sattuneet ”kummituskämpät”. Apsu tulkitsi patikkareitin kaikki tuvat ja laavut kummituskämpiksi.

Pojan toivelistalla oli myös munkki Kaunispäällä. Sinne siis munkkilounaalle. Ihan koko munkki ei uponnut ”voidaan viedä isille” [isänsä oli silloin koiran kanssa maastopyöräilemässä Lutto-tuvan suunnalla].

Iltapäivällä ja iltasella mökkielämää: rantasaunaa, kohtuullista ruokaa, lukemista, pelejä, juutupaita (Youtube), notski-iltapalaa. Kaikkea lomatouhua.

Mökkieloa

Syksyiseen, pilviseen aamuun heräsimme, eikä intoa lähteä ulos. Ei ainkaan heti aamusta. Minulla ”konttorihommia”, ja Pehtoori tapansa mukaan luki lehtiä pitkään ja hartaasti, täytteli ristikoitakin.

Pihalle päästyä mies kunnosti minun mökkipyöräni: vaihteet ja jarrut vaativat perusteellista remppaa ja ovat nyt kunnossa, joten uskallan lähteä polkemaan vaikka tunturiin. Huomenna oli vähän aie, katsotaan nyt… Muuttuvia tekijöitä täälläkin on. 😉 Ja minä siivosin terassit. Männyn siitepölyä oli keltaisenaan kaikkialla, paksusti.

Samalla, ilolla ja tyytyväisenä, saatoin katsella edellisen mökkireissun (Lue: leppoisan työleirin) tuloksia: pihalla ja pihapoluilla näyttää aika hyvältä, juuri sellaiselta kuin toivoinkin. Vihertää, on siistiä ja tasaista.

Tänään parituntisen touhuamisen jälkeen ryhdyimme pohtimaan lounasasioita: ajatus ja aie lähteä kävellen Rönkönlammelle paistamaan makkaraa kariutui minun ”sokerisuuteeni” eli alkoi ripsiä vettä, enkä halunnut lähteä sateeseen edes pikku lenkille. Ja pian sade sitten tokenikin; hyvä meidän oli mökkinotskillakin lounastaa.

Minulla vähän näitä kuvaushommia taas.. Porotokka-sarjaan on tullut paljon uusia astioita, ja minä saan ne kuvailla. Toki saan. 😉

Iltapäivällä minulla – vihdoin, kuinka minä sitä jo tarvitsinkin!!! – hieroja. Luottohieroja L. on Saariselällä, ja pitkästä aikaa hänen jälkeensä datailuista, kuvankäsittelystä ja pyöräilystä jumittuneet, jo kipeät, niskalihakseni ovat taas toimintakelpoiset, eivätkä yöllä herättele tulehtuneeseen tunteeseen.

Pehtoorilla ihan omat mindfulness-harjoitukset notskipaikalla; kaksi vanhaa puuta. 😀

Kun sitten istuimme illansuussa ruokapöydässä, Juniori soitti: ”Ollaan jo matkalla”. Heillä oli alunperin tarkoitus lähteä huomenna aamulla, mutta kun Apsun toinen päiväkotipäivä oli tänään ohi, lähtikin koko perhe saman tien kesälomareissulle kohti Hangasojaa. 😉 Toiveena esittivät, josko petaisimme valmiiksi: kullannuput voitaisiin kantaa suoraan unille kunhan tulevat… Katsotaan onnistuuko. 😉 Ja ehkä tässä jotain iltapalaa puuhailen lomalaisille.

Syksyn merkkejä jo on…

 

Maisemanvaihdos

Jos pitäisi nimetä vain yksi hetki, joka mökillä on parasta, niin se olisi tosi vaikeaa. Lopulta olisi ehkä valittava näiden kahden väliltä: joko se hetki, kun olet päivän liikkunut, ollut tunturissa patikoimassa, kun on jo väsy, kun ruoka on vain lämmittämistä vaille valmiina tarjottavaksi ja kun menet saunaan …  Tai sitten se hetki, kun pitkän ajomatkan jälkeen vihdoin ollaan Hangasojalla, on kaikki (ruoka)kassit kannettu mökkiin ja saa avata sälekaihtimet. Se on sellainen symbolinen mökkiviikon aloitus, – ollaan perillä ja kaikki on vielä edessä, edessä on monta hyvää päivää lepoa ja liikkumista, touhua mökkielämässä ja taukoa jostain muusta.

Tänään on ollut tuo hetki: sälekaihtimet on avattu. Ollaan mökillä.

Aika harvoin on oltu elokuun puolivälissä, useammin kuun lopussa tai heti syyskuun alussa. Noh, tämä ajankohta määräytyi paljolti meistä riippumattomista syistä: on Juniorin tämän kesän toinen (ja viimeinen) kesälomaviikko ja halusi perheensä kanssa tulla möksälle, ja pitivät suotavana, että mekin ollaan täällä. 🙂  Tulevat tosin vasta keskiviikkona, koska päiväkoti! Tänään on ollut Suuri Päivä, sillä Apsu aloitti tarhaelämän. Joka viikko on 2½ päivää päiväkotielämää, ja tämä uusi vaihe elämässään alkoi tänään. Reippaasti oli aamulla mennyt, ja kahdeksan tunnin jälkeen ilmoittanut, että oli kivaa ja että hyvin oli menny. 😉

Apsun uusi päiväkotielämä on ollut toinen syy tiheään viesteilyyn ja puheluihin Oulun suuntaan, ja toinen on ollut systerini. Hänenkin elämässään uusia isoja juttuja, niissäkin on oltu mukana, myötäeläen – ja viestirumbaa ja puheluita on ollut. 😉

Ajomatka tänne pohjoisen pilviseen maisemaan tuntui kestävän ihan tavattoman kauan: lähdettiin tavallista myöhemmin (= yhdeksältä) ja Oulu – Kemi -tietyöt ovat vielä pahimmoilleen kesken, hidastavat menoa aika lailla, jos kohta homma näyttää lupaavalta tulevaa ajatellen, … Em. viesteilyjen ohessa oli kyllä paljon muisteltavaa ja juteltavaa lauantaista, muistoja aiemmistakin Kalaaseista, jo tulevaankin katsellen. Ja niinpä sitten iltapäivällä kurvattiin mökkipihaan. Hiljaista, sateetonta, mukavaa.

Ruskaa ei vielä ole, eikä pikaisella pyrähdyksellä metsään näyttänyt olevan tatteja eikä mustikoita eikä mitään muutakaan keräilytalouden ruoka-aineksia, mutta katsellaan …

Viikon aielistassa on siis pääasiassa kulkeminen ja pikkuperheen hemmottelu. Apsu on ilmoittanut haluavansa kylpylään, Änkkäripuistoon, heittelemään kiviä puroon, munkille Kaunispään ylämajalle, rantasaunaan. Ei mahdottomia toiveita.

 

Enää ei ole kalaaseja!

Se pitäisi muistaa, että on tärkeää nauttia pienistä asioista, tärkeistä ihmisistä ja hyvästä ruoasta. Elinehtoja taitavat olla nuo. Tai noh, minulle ainakin ovat. Meillä on nyt taas pitkäksi aikaa varastossa hyvää mieltä noista jutuista.

On Kalaasien jälkeinen sunnuntai, Pehtoorin synttärit, elokuun leppoisan lämmin sunnuntai. Ja mietin, että kannatti pohtia ja tehdä päätös. Minähän sen tein, Pehtoori myötäili, – ei mikään äkkinäinen päähänpisto, vaan pitkän pohdinnan ja itsetutkiskelun tulos. Eilen oli meillä vietettyjen Kalaasien 20-vuotisjuhla, joka oli samalla viimeinen kerta Kalaaseja. Kaikkien aikojen kalaasit. Kaikki 20 vuotta!

Nyt kun kaikki on siivottu, lasit ovat taas paikoillaan kiillotettuina, vain kerran vuodessa käytettävät tarjoiluastiat omissa jemmoissaan, Festa mööbleerattu tavalliseen kuosiinsa (pöytä lyhennetty, liinat pakattu pesulakassiin [viime vuonna ei muuten pesetetty 😉 ], syöttötuoli palautettu paikalleen), viinipullot roudattu kauppaan, ruokien vähäiset rippeet täydennettynä grillimakkaralla syötetty pikkuperheelle, olemme vieläkin tyytyväisiä ratkaisuun: Kalaasit oli hyvä lopettaa, kun oli vielä mukavaa, kun oli erinomaisen hyvä fiilis, kun kaikki ystävät vielä halusivat tulla (kai?). Kun minullekin niiden järjestäminen oli enimmäkseen ilo, eikä vain suoritus.

Viime vuosina – vanhentuessani, laiskistuessani, kaiken käydessä hitaammaksi – olen aina vain enemmän harmitellut (myös Pehtoori on), että monet jutut menevät ohi, en ehdi OLLA ystävien kanssa, silloin kun he ovat meillä. Minä vain touhuilen ja kokkailen, huolimatta, että puolenkymmentä vuotta vieraatkin on ohjattu avuksi tarjoilu- ja siistimishommiin. Oma vika.

Tiedän, että minulle tulee pian ajatus, että olisi aika järjestää jotkut juhlat, joihin voisi kutsua ystäviä: hattukekkerit, joulukinkerit, pikniknyyttärit, … Olen varma, että kaikkien kalaasien tuhkasta nousee jotain uutta – eihän kalaaseista luopuminen tarkoita luopumista ystävistä. 😊 Minun – juuri minun – on nyt vain luovuttava, harjoiteltava ja opeteltava luopumaan. Sitähän joutuu näillä vuosilla tekemään koko ajan. Nyt kun vielä saa usein jotain tilalle – ehkä juuri sen takia, rohkenin tämän päätöksen tehdä. Uskon vahvasti, että vielä seuraavat 20 vuotta meillä on tällä samaisellla porukalla hyviä yhteisoloja ja juhlia…. erilaisia, ei niin ennakoitavia, sellaisia, joissa on yllätyksellisyyttä, joissa on iloa ja eloa, mutta joissa on myös tuttuutta, ystäviä, hyvää ruokaa, jotain uutta, mutta myös rauhaa. Vähemmän juttuja, enemmän kohtaamisia.

Ja kuinka olikaan eilen mukava, ja niin helpottava, huomata, että ystävät (pienen nieleksemisen jälkeen 🙂 ) ymmärsivät, miksi tähän olimme päätyneet. Ja olin näkeväni, että moni jo eilen ajatteli, että ”kyllä, kyllä tämä on juuri oikein”. Siinä uskossa nyt olen, – oikeastaan jo seuraavien juhlien menua ja kattausta suunnitellen … 😀 Jotenkin kaihoisa olo. Tai noh, hämmentynyt, helpottunut, hyvä.

Kesän lopulla

Niinhän se viikko taas vierähti: koululaiset ovat aloittaneet taipaleensa, työtätekevä kansa palannut sorvien ääreen, kesäkohteet sulkevat oviaan, kauppojen valikoimat ovat vaihtuneet uimarenkaista ja kesäherkuista syksyisempiin viinimarjoihin ja penaaleihin… Enkä minä ole ollenkaan ehtinyt tähän muutokseen mukaan. Miksipä olisinkaan? – Semminkin kun tänään Oulussa on ollut liki kesäinen keli.

Annoin itseni aamupäivän lenkillä ”eksyä” jonnekin, jottei tarvitsisi palata kotiin, – sisälle. Mutta onnistuinpa kotonakin olemaan ulkona kohennellen kukkapuskiani ja järjestelemällä siten, että syötiin ulkona. Kylläpä siinä kelpasi paistatella…

Ja sitten jatkui huomisten kalaasien valmistelu… Kyllä niistä juhlat saadaan. Huolimatta siitä, että ruokaa on tavallista vähemmän, juomaa kuten ennenkin, mutta onneksi jälkkäreitä on kokonainen pöydällinen. Ja tänään kun jo kaikki tarpeellinen on jo roudattu kotiin, on ollut taas mukava värkkäillä kaikkea. Jotain uuttakin. Kyllä tämä tästä. Juhla on jo huomenna.

Miettimistä

Käykö muille ikinä niin kuin minulle tänään…

Kun on aamulla herättävä juuri tiettyyn kellon aikaan, toisin kuin nykyisin yleensä, niin alat aamuyöllä joskus neljän jälkeen herätä puolen tunnin välein katsellen kelloa, varmuuden vuoksi, torkahdat taas, ja taas säpsähdät hereille… Olin aamusella luvannut viedä Tyttären lentokentälle, eikä ollut kyse edes mistään aamun rahtivuorosta (klo 6) vaan kotoa piti lähteä vasta varttia vaille kahdeksan. Itse asiassa ihan ”normiheräämisellä” olisin ehtinyt ihan hyvin. Mutta kun oli ”välttämätöntä” — siis kuuden jälkeen en nukkunut. Typerää. Hyvin ehdimme, ja pieni ikävä iski tietysti heti,  –

Entä yritätkö ikinä ”opettaa” itsellesi välinpitämätöntä asennetta tai sellaista ”kuin vesi hanhen selässä”- tai teflon-suhtautumista johonkin elämäsi pysyvään juttuun, joka ei ole kunnossa, mutta jolle et voi mitään? Hoetko itsellesi: lopeta, unohda, älä enää jaksa välittää, älä enää yritä, et voi mitään… , .. Sellaistakin olen tänään tehnyt. Kovasti iltapäivän ulkoiluhetkissä omassa mielessäni sellaista harjoitin. Aika surkein tuloksin.

Entä kuinka sujuu uuden asenteen omaksuminen omaan tekemiseen ja aiempien tapojen muuttamiseen? Tässä iässä?! Tässä kohti kalaasijuhlaa mennään, ja minähän pidän siitä, että asiat tehdään niinkuin ennenkin, mutta nyt!  – Lerppuilen vähän kaikessa… Onneksi Pehtoori jaksoi asennella pöydän isoksi ja on huolehtinut pihasta ja puutarhasta, minä sitten vain puhdistelin laseja ja aterimia, katoin pöytää, vähän kuin toisella kädellä. Missä on kattauksia ”harrastava” R.?

No mutta, se mikä on tänään on ollut enemmän kuin ihanaa, on lämpenevä sää. Kesä on palannut.

Haasteellisia kuvia…

Aamupäivä kului etsiessä yhtä kadonnutta laatikkoa, jossa on jotain olennaista lauantain Kalaaseja varten. Etsin monta tuntia, ja aina siirtyessäni laatikolta tai kaapista toiseen, siivosin ja järjestelin edellisen, ja tulin löytäneeksi yhtä sun toista, minkä olemassaoloa en ollut muistanutkaan, mm. rasiallisen postimerkkejä, pukukorun (ranneketju), neljä Riviera de Maisonin jälkiruokalusikkaa (täysin käyttämätöntä!). En lopultakaan etsimääni…

Iltapäivällä lähdin käymään ompelijalla ja sieltä palatessa sitten sattui se, mitä oikeastaan on tullut pitkin kesää pelätyksi, ja onneksi se ei sattunut esimerkiksi eilen. Pyörästä puhkesi rengas. Nopea apu oli puhelinsoiton päässä; Pehtoori tuli hakemaan Tuirasta, ja äsken vielä paikkasi renkaan. Huh!

Pienen tovin ennen, välissä ja jälkeen noiden hommien käytin yhden verkkokurssin parissa, ja sitten vastailin yhteen kuvahaasteeseen. Enää en olekaan mukana kuin yhdessä kuvahaasteessa. Serkkuni tämänvuotinen (jo neljäs) haaste on ollut aika työlas, ja vaikea. Mutta olen sen nyt tehnyt kokonaan.  Se on ollut sellainen non-stop, eikä siis viikkoihin tai kuukausiin sidoksissa, vaan kaikki 28 haasteväriä (myös oheisvärit)/teemaa/aihetta ovat olleet koko ajan tehtävissä. Ideana, että vastaa ainakin yhteen tietyn kansion jutuista: 1) väri(t) 2) aihe tai 3) teema. Mielellään samaan kuvaan kaikki kolme. Esim. haaste #13

Siis 1) väri: marjan puna 2) aihe: kengät ja 3) teema: inspiraatio basaareista.

Likikään aina en saanut kaikkia kolmea kuvaan, vaikka aika vakavasti 😉 tämänkin homman otin. Ensisijaisesti pyrin hakemaan värin, sitten aiheen ja kolmanneksi teeman.  Melkein kaikkiin oikein tekemällä tein kuvan, – monta niistä olette täällä blogissa jo nähneetkin, moni on Vastavalossa ja muutamat Instassa. Siis olen ”hyötykäyttänyt” haastetta. Tuon haastenumero 13 vastaustani en ole aiemmin julkaissut, joten se on nyt tässä.

Keväällä ostamani ihanat punaiset mokkatennarit! Juuri oikean punaiset. 

 

Tässä on koko haastesarja.

Ja alla minun vastaukseni samassa järjestyksessä. Ovaat tietysti isoina kuvina FB-sivuilla – tässä vain kollaasi kaikista.

 

Oli tosi mukava nähdä monen kymmenen eritasoisen harrastelijan vastauksia kuvahaasteeseen. Moni on jättänyt kesken, eikä kommentointi ole ollut kovinkaan vilkasta verrattuna edellisiin vuosiin, mutta minusta nämä on mukavia. Tämmöiset innostaa kuvaamaan, herättävät uteliaisuutta ja saavat miettimään uusia juttuja.

 

Iihin lounaalle

Iin Haminassa museoalueen reunalla on Museokahvila Huilinki. Sinnepä suuntasin tänään aamupäivällä, systerin kanssa sovittu lounasmeetinki sinne. Emmekä suinkaan olleet ainoat, siellä oli vaikka ja kuinka paljon lähityöpaikoista ruokatuntilaisia, ja taisipa olla jokunen turistikin. Oli yllättäen niin lämmin, että päätimme syödä pihalla. Hyvä kotilounas, salaattipöydän ja jälkkärikahvin ja piirakkapalan kera maksoi kympin, – ei paha. Yläkerrassa on museoesineistöä, tukkikämppä sisustettuna ja pientä tilpehööriä – kannattaa käydä katselemassa jos paikan päälle satut. Tämähän on talvellakin auki, joten hyvä vaihtoehto ABC:lle.

Lounaan jälkeen ajelin vielä tunteroisen Iitä ristiin rastiin, kuvailin ja katselin. Hamina on kyllä viehättävä, mutta merkillisen vaikea siitä on saada tunnelmallisia, idyllisiä kuvia. Semminkin kun ei kehtaa ihan ”päin taloja ja pihoja” kuvailla. Joku talvi-ilta voisi olla parempi…

Pitkältä tuntuneen kesätauon jälkeen meidän oma kotisiivooja S. tuli tänään jo heti aamusta, mistä oli oikein iloinen ja oli juhlaa iltapäivällä palata puhtaaseen kotiin. Olin ilmoittanut Pehtoorille ja tyttärelle, että tänään ei meidän keittiössä ole sapuskaa, joten olivat hekin molemmat hankkiutuneet omille teilleen ja tahoillaan syömään. Tyär oli päivän kaupunginkirjastossa tekemässä harjoitustehtäviään ja koodaamassa projektiaan. Kesäopintoja voi suoritella etänäkin. Ja sitten illansuuksi kummipojan luo ja kanssa pelaamaan. Ja kun Tytär palasi äsken tänne kotikotiin tuli Apsulta itkunsekainen ääniviesti, kuinka oli tullut heti ”ikävä Saanaa”.

 

 

Sata päivää sähköpyöräilyä – kokemuksia ja numeroita

Sata päivää sähköpyöräilyä takana – tai jos ihan tarkkoja ollaan niin taitaa olla vasta 90.

Huhtikuun puolivälissä sen ostin, ja viikko on oltu Roomassa, kaksi viikkoa mökillä ja kotona ollessakin pyörä on ollut puolenkymmentä päivää käyttämättömänä varastossa. Siis kuitenkin lähes sata päivää vajaassa neljässä kuukaudessa. Tämä kesä on ollut pyöräilykesä, ja pyöräkautta taitaa olla vielä pari kuukautta jäljellä. Talvipyöräilijää minusta ei tule.

Tänä kesänä olen tankannut autoni vain kerran. Kilometrejä harmaaseen pikku Beetleeni ei ole tullut kuin muutama sata. Mökkireissut on tehty Pehtoorin kiesillä. Omalla autolla en ole juuri ajellut.

Pyörässä on nyt 2700 kilometriä, joten keskimäärin 30 km päivässä on sähköpyörällä huristelua takana. Ja kyllä sitäkin on poljettava, – ei se liiku metriäkään edes sähköllä, jollei polje.

Olen tutustunut Ouluun, sen asutusalueisiin – uusiin ja vanhoihin – ihan uudella tavalla. Monta ihmetyksen aihetta on tullut vastaan. Lähikuntiinkin on moni pyöräretki suuntautunut: moni lähiseurakunnan kirkko ja kotiseutumuseo on tullut käytyä ja kuvattua. Turkansaari, Koiteli, Kiviniemi, Oulunsalo, Haukipudas ovat olleet mukavia, ainakin pari kertaa pyöräilypäivän kohteita ja Raahen retriittireissu jätti ihan mahdottoman mukavan muistojäljen tähän kesään.

Vastavaloon olen voinut ladata pyöräretkiltä kuvia paikoista, rakennuksista, maisemista, miljöistä joita siellä ei ennen ole ollut. Ainakin parisataa kuvaa on pyöräretkien saaliista kelpuutettu sinne.

Olen löytänyt monta mukavaa tauko/välipalapaikkaa: Oulunsalon museokahvila, Koitelin Taukotupa, Haukiputaan tapulikahvila, Villa Eevilä … Pullakahvit ja limpparit eivät ole ennen kuuluneet liikuntasuoritusteni oheistoiminnoiksi, mutta näillä pyörälenkeillä ne ovat monta kertaa kuuluneet asiaan.

Vähitellen olen hankkinut pyörään lisävarusteita: pyöräkoriin sopiva kameralaukku ihan ensimmäisenä. Sitten penkin pehmuste ja myös tankoon kiinnitettävä pieni pussukka, jossa on kännykälle paikka. Äänikirjan, ja joskus kartan vuoksi, hyvä kun siinä on läpinäkyvä suojus. Vaikka yleensä kyllä pysähdyn, jos on jotain selailtava, säädeltävä tai katseltava. Uusin hankkimani lisävaruste on tankoon uudet kahvat. On nimittäin niin, että pyöräily ei rapautuneille ja rasittuneille olkanivelilleni ja yläselän lihaksille ole mikään vetreyttäjä tai hyväätekevä liikuntamuoto. Päinvastoin. Varsinkin jos on monen tunnin pyöräilyrupeama menossa, niin käsien kierteellä olo alkaa puuduttaa. Nyt uusien ”pystykahvojen” ansiosta käsille ja hartioille ei tule niin paljon rasitusta. Pyöräilykesä on jättänyt myös hassut jäljet käsiin: kämmenselät ovat hyvinkin ruskettuneet, mutta sormet ovat melkoisen valkoiset. Eiväthän ne käsien ollessa tangolle puristettuina juuri saa aurinkoa. 😀

Jos joskus – ehkä en enää tänä kesänä? – teen pyörällä vielä yöpymisreissun, jolloin on pakattava mukaan kameralaukkua enemmän tavaraa, niin hankin/lainaan sellaiset takalaukut kuin esim. meidän mankelimatkaajalla on pyörässään. Kun jatkuvasti mukanani kulkeva kameralaukku painaa 5 – 6 kg, niin se menee vielä aika hyvin tarakalla, mutta kun Raaheen pakkasin mukaan myös ison repun, jossa oli painavaa tavaraa (akkuja, tietokone etc.), niin korkea kuorma takana teki pyörän aika epävakaaksi, eikä paino jakautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Sähköpyörähän on ainakin 10 kg painavampi kuin tavallinen vaihdepyörä ja varmaan 15 kg painavampi kuin maantiepyörä, joten se on raskaampi liikutella ja erityisesti vastamäkeen raskaampi poljettava.

Niinpä onkin erinomaisen hyvä, että on sähköavitus. Siitä huolimatta kyllä minulla on kunto kasvanut tosi paljon. Olkoonkin, että pyrin (lähes aika) ajelemaan niin hitaasti, ettei tule hiki, kulkemaan sellaisella hyvällä matkavauhdilla. Ja kun syke on sopiva ja liikkuminen pitkäkestoista, niin sitten palaa rasvaakin. Lähes huomaamatta paino on vuodenvaihteen lähes ennätyspainosta pudonnut seitsemisen kiloa. Ja sehän tuntuu erinomaisen mieluisalle; jotenkin omempi olo on tässä painossa. Ja kuinka monta vaatehuoneen ”saattohoito-osastolla” ollutta vaatetta onkaan päässyt takaisin osaksi arkeani.

Ilman äänikirjoja pyöräilykilometrejä olisi varmasti vähemmän. Paljon vähemmän. Monta kertaa olen paluumatkalla ajanutkin ohi kotikujan risteyksen ja käynyt vielä muutaman kilomertin mutkan, että kirjan luku päättyisi, juonenkäänne olisi ohi… Kymmenien kirjojen (”luku”)kokemuksista voisinkin tässä joku päivä postailla ja ehkä vinkkejäkin antaa.

Ja luulenpa, että saan tällä viikolla aikaiseksi myös kesäkuvakisan! Ja siihenhän kuvat ovat sitten näiltä pyörälenkeiltä.

Ruusuja ja ruokaa

Päivän teema on ollut aasialainen ruoka. Jo eilen tein vähän valmisteluja, ja katoin pöydän. Silti tänään kului helposti neljä tuntia keittiössä.

Aamupäivällä ehdin käväistä parituntisen ulkona, mm. Ainolan puistossa, jossa ruusut ovat nyt kukassa. Ja niitä on paljon!

Parikymmentä penkkiä, kaikissa parikymmentä ruusua, ja jokaisessa niistä monia, monia kukkia. Siellä on kaunista!

 

Ja sitten iltapäivä aasialaisten raaka-aineiden parissa. Menu muodostui tällaiseksi.

Aasia, mikä? – Aamusella kirjoittelin menua (jotta muistaisin, mitä kaikkia olin ajatellut tekeväni ja tarjoavani), ja kun Tyär istui vieresssä kirjoituspöydän ääressä koodaamassa (opiskelee täällä, koska ”elämä on kurinalaisempaa näin”… Hmmm) ja kysyin, mikä se aasialainen moniruokalajinen päivällinen olisi…. ”Aasia buffa”, Aasia-menu, ja ties mitä. Ja kun jätin tiedoston auki koneelle, oli esikoinen käynyt ihan itse täydentämässä ”menu-kortin”. Siis Hing shoo pang!

No mutta, noita oli tarjoilla. Mitään ei ollut mahdottoman paljon, päinvastoin, aika hyvin kaikki kului. Harmittaa kun noista dumplingeista (japanilainen guoza ja kiinalainan dim sum) jäivät kuvat ottamatta. Ne molemmat olivat eilen Aasia Marketista ostamiani raakapakasteita. Molemmat oli aika helppo kypsentää, ja kastikkeethan ovat ratkaisevia. Dim sumit eivät olleet kummoisiakaan, mutta kana-dumplingsit (Gyoza) maistuivat meille kaiklle. Noh, Apsu ei suostunut edes maistamaan… 😉

Katkasalaatin kehittelin ihan itse. Tomaattia, katkarapuja, sweet chili saucea, majoneesia, purjohakkelusta,… ja avokadoa. Naan-leivän päällä ihan oivallista.

Ja sitten kalapuikkoja!! TOdettiinpa eilen, ettei ole tässä huushollissa ennen kalapuikkoja nähty. Mutta tänään niitä valmistin, ja käärin riisipaperiin kurkun, porkkanan, salaatin, limen, korianterin kanssa. Ja kehotin maistelemaan niitä Teriyaki-kastikkeen kanssa. Ja Ni hao tai jotain muuta myönteistä kiinalaisittain. Ne olivat kuin olivatkin hyviä. Vain Apsu, Eevi ja heidän serkkunsa M., joka oli myös ruokapöydässä, jättivät väliin. Muille maistui.

Vaikka itse sanoinkin, ja vaikka olen tehnyt kymmeniä, kymmeniä kanawokkeja ennenkin, niin tänään oli kyllä ihan ekstrahyvää. Johtuneeko raaka-aineista? Ehkäpä. Ja sen kanssa tämä vanha kurkkulisuke sopi oikein hyvin. Setsuanin kurkut!

Söimme pitkän tovin, kaikille vähän jokaista ruokalajia riitti täyttämään vatsat… Ja sitten lopuksi mangopohjaista jälkkäriä. Tätä teen toistekin… Kaupan valmis mangopuree on oikein hyvä tuote. Mangolassia ja vaikka mitä siitä voi tehdä. Varmasti palaan reseptien kera asiaan…

Kylmänä lauantaina hyvää ruokaa

Onkos muilla sellainen olo, ettei tämä elokuun alun kylmyys ole reilua? Kuka kohtelee meitä väärin? Kelle voisi lähettää reklamaation?

Yritin aamupäivällä hokea itselleni, että kylmä (+10 C) sää ei ole kovinkaan iso asia elämisen kulussa ja että onhan minulla vaatteita ja eihän ole mikään pakko lähteä ulos palelemaan… Yritin suhtautua viileään (lue: hiton kylmään) säähän aikuismaisesti ja lähdin reippaasti aika rutkasti pukeutuneena ulos. Jos liikkuu nopeasti ja lujaa, niin ei palele? – Niin toivoin, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kylmä oli. Kylmä oli, vaikka reittini Valkeisjärvelle (Hiukkavaaran takana), ei ollut ihan eksymätön, mikä osaltaan aiheutti sen, että polkemista riitti. 😉 Olisi luullut tarkenevan. Ei tarennut. Oli kylmä mennessä ja palatessa. Biitsillä oli lähes tyven, eikä kovin kylmä, mutta palatessa vastatuuli vei liikkumisesta aika lailla iloa…

Olen käynyt Valkeisella joskus 30 vuotta sitten… enkä muistanutkaan kuin mukava, kaunis uimaranta siellä onkaan. Jos tänä kesänä vielä tulee biitsikelejä, niin sinne Apsun kanssa!

Kotiuduttua vaihdoin kulkupelin autoon ja lähdin – vihdoin – ostoksille tavis kaupan lisäksi Oulun uuteen Aasia Marketiin, joka on rautatieasemaa vastapäätä. Enpä ole Pekingin jälkeen moista valikoimaa aasialaisia ruokatarpeita nähnyt. Pelkästään erilaisia pikanuudelipusseja oli monta hyllymetriä. Soijaa ainakin kymmentä eri merkkiä, kastikkeita (Teriyaki, Hoisin, Bulgogi etc.) joka lähtöön, sushi- ja kaikkia muita riisilajeja paljon – 500 g pakkauksista 10 kilon säkkeihin, karkkeja (niitä hyviä kovia kahvikarkkejakin!), säilykkeitä, paljon sellaisia pusseja ja purnukoita, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan, mausteita, teetä, … Ja lisäksi astioita, tuoretavaraa (chilejä, sitruunaruohoa, paksoita… ) sekä pakasteessa kaloja ja äyriäisiä (anjovista, mustekalaa (squid, octopus, calamari… ) ja tämä on olennaista!! erilaisa rapuja (scampeja, merirapuja, schrimps, … ) Ja ne olivat olennaisesti edullisempia kuin vastaavat K-marketissa tai Pirkka-tuotemerkin alla. Tulin ulos kaupasta kahden kassillisen kanssa; huomenna perhe ruokitaan aasialaisittain!

Mutta tänään oli ihan muita herkkuja kokeilujen kohteena; ja kyllä niiden valinnan taustalla oli se, että perheen kesäopiskelija (= tytär) kuuluu nyt tovin muonavahvuuteen.

Lohi-avokadotartar oli hyvää. Tiesin sen, sillä systeri on luonaan tällaisia vastaavia tarjonnut … Hyvää, helppoa, kesäistä. Ohje on täällä (Soppa 365).

Ja sitten ”välijälkkäri”, joka sopisi kyllä myös vaikka alkuruoaksi oli mustikka-basilika-toast. Tästä saisi vaikka mukavia ”keittiön terveisiä” -paloja. Silloin leikkaisin reunat pois, ja tekisin sormiruoaksi. Ja vähän enemmän vuohenjuustoa… Näissä mun versioissa on sitä vähemmän kuin alkuperäisreseptissä. Ja käytin pensasmustikoita. Hiukkavaaran metsissä olisi ollut tuoreitakin, mutta tyydyin vain vähän niitä napsimaan, enkä todellakaan marjastamaan ryhtynyt. Mutta nyt kun on mustikka-aika niin, mikset kokeilisi tätäkin? Alkuperäisohje on sekin Soppa365-sivuilta.

Olipa hyvää… Ja sitten ”oikea” jälkkäri oli vielä mangolassi. Johan oli minunkin mielestä ruokaa…

Piknikin jälkeen …

Nyt me tiedämme, miksi TurusenSaha on Turusen Saha. Kiitos Turunen ja Saha. Että meillä oli trubaduurikin! Lämminhenkinen paikka, kaunis oikea rakkaustarina.

Nyt me olemme nauttineet kaikkien aikojen piknikistä. Paistinkääntäjien piknikin Amerikka-teema oli huikea menestys (toisin kuin minä kerettiläinen olin ajatellut) alku-, pää- ja jälkiruokapöydissä! Kuvan menussa eivät edes ole kaikki mitä oli tarjolla. Eikä kukaan kammoksunut viinejäkään.

Reseptikkaa on luvassa tänne blogiinkin. . Esim Basil schrimps! ui, ui!!! ’

Sitä paitsi meillä oli erinomaista seuraa, ja ”oma kuski”. Tyär kun on tullut iloksemme Ouluun… Tälle kesälle neljäs erilainen kulkuväline: enosin pyörällä (juhannukseksi), sitten autolla (meidän kyydissä polkumaratoninsa jälkeen pohjoisesta}, viimeksi (veljensä valmistujaisiin) junalla jokunen viikko sitten ja eilen – yhtäkkiä, iloksemme – lentäen äkkilähdöllä. Muutakin iloa kuin vanhemmilleen kuskina… 😉 Niin ne osat vaihtuu…

Liikkuminen vaatii ruokaa

Tänään oli aikaa ja intoa käydä taas, toisen kerran tälle kesälle, Koitelissa. Oli oikein hyvä ilmakin, palatessa tosin ihan kohtuullinen vastatuuli, joka ei sentään ollut kylmä.

Elokuu ei ole vielä vienyt kaikkia ihmisiä pois lomailu- ja retkeily- yms. paikoilta, vaan Koitelinkoskella oli montakin lapsiperhettä makkaranpaistossa, eläkeläisporukoita päiväkahvilla, kaltaisiani pyöräretkeilijöitä Taukotuvalla ja pikkupoikia ongella. Onhan se näillä leveysasteilla aika ainutlaatuinen paikka. Melkein viisituntinen siellä pyörähtäessä menee… ja tulee kovan nälkä, vaikka pullakahvit tuli perillä nautituksikin.

Eka kertaa ikinä tein kasvishampurilaisia. Ohje tupsahti Valion sivuilta yhtenä päivinä silmiini, ja vaikutti lupaavalta. Kyllä olikin hyvä ja helppo ohje. Ja papupihvit jukurttikastikkeen ja sinihomejuuston kanssa ilman hampurilaishöttöleipää toimivat varmasti salaatin ohessa oikein hyvin. Olivat helppoja tehdä, eikä annoksessa paljon rasvaakaan, – riippuu tietty juuston määrästä.

Ja ohje on siis Valion sivulla: Aura kasvishampurilainen.

Piknikkiä varten vielä Key Lime Pien leipominen, ja tämän blogin kanssa ”tappelua”. Kun vihdoin sain auki, ja melkein koko tämän sepustuksen valmiiksi, hostingpalvelu heitti jonkun kierrepallon ja pam! Kaikki katosi bittiavaruuteen. Kirosin. Myönnettäköön kirosin.

 

 

 

 

 

Vaatekaapista ulos

Päivässä paljon plussia ja iloja, ja sitten myös sellaisia pohjaimujuttuja. Eikä kovinkaan kesäistä.

Kolmen viikon päästä on paistinkääntäjien kapituli Rovaniemellä, ja kun minulla ei ole siellä mitään varsinaista pramilla oloa, en ole kovastikaan vaivannut päätäni, mitä tänä vuonna laitan päälleni. Ja kapituleissa on oltava ainakin kolme asukokonaisuutta, joista yksi on iltapuku. Tämä on meille kymmenes kesäkapituli, johon osallistumme, ja kun todellakaan en ole joka kerraksi uutta pukua laittanut, itse asiassa ”vain” kaksi ihan vain kapitulin Grand Dineria varten hommattua, ja sitten olen käyttänyt ja muokkauttanut akateemisia juhlia varten hommaamiani pukuja.

Laskin tänään, että minulla on kuusi iltapukua, joita olen kierrättänyt vuodesta toiseen karonkoissa ja kapituleissa, ja parissa muussa juhlassa. Ensimmäinen on oman karonnkani puku vuodelta 2004. Pari pitkää pukua on ollut ns. saattohoito-osastolla jo pitkään. Tänään otin asiakseni käydä garderopiani läpi ja voilá – sieltä löytyi sovellettavaa. Toinen saattohoitopuku mahtui kuin mahtuikin päälle, ja yhdet ”kultahousut” vien ompelijalleni muokattavaksi. Mitä opimme tästä: ihan kaikkea ei kannata laittaa heti kiertoon, ei varsinkaan kalliita kamppeita. Ja toiseksi: hyvä ompelija on enemmän kuin hyvä asia naisen elämässä.

Eevis jäi tänään eka kertaa vain veljensä kanssa meille vanhempien lähtiessä asioille. Eikä mitään ongelmaa, vaikka tyttö on niin äitinsä perään, ettei mitään rajaa. Ihan huomattamatta katseltiin kaappiakelloa, käveltiin mummin taluttamana ympäri huushollia, papan laulaessa ihmeissään katseltiin maailmaa ja koetettiin olla piittaamatta isoveljen ilmiselvästä mustasukkaisuudesta.

Kaikesta kylmyydestä huolimatta tänäänkin 30 km pyöräillen. Kuva on viime viikon joltain aamulenkiltä Poikkimaantien (Saarelan) sillan luona olevalta kääntöpaikaltani. Tänään tärkein ja pisin pysähdys Caritaksessa.

 

Hiusten hoitoa ja intialaista ruokaa

Tuntuu, että kesä on vain muisto. Aamulla kahdeksalta kahdeksan astetta, josta se sentään vähän nousi. Tuulikin oli kahdeksan, – metriä sekunnissa ja pohjoisesta. Kylmä. Niin kylmä. Mutta ei auttanut, pyörällä kauppaan. Ei ollut muuta ostettavaa kuin sampoota, hoitoskia etc, joten ajelin mutkan kautta Ruskon Citymarkettiin ja mutkan kautta (eka kertaa Ritaharjun ja Aaltokankaan ”uusilla” asuinalueilla ristiin rastiin) kotiin. Hanskat, paksut goretex-vermeet ja välineule sopivat oikein hyvin heinäkuun lopun pukukoodiin.

Ja sitten läträämään kylppäriin! Pitäähän se minunkin kokeilla: Curly Girl! Nyt kun hiukseni ovat olleet ilman väriaineita ja muita kampaamon ärtsyjä kemikaaleja vuoden verran, niin ne ovat olleet paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Tosin kovin olen tummaksi käynyt, mutta alan jo tottua peilikuvaani, eikä blondius enää ole vaihtoehto. Mutta kuiva ja lievästi kihartuva hiuspehkoni edelleen on. Ja tiedättehän te: hiukset on mulle tärkeä juttu. 😀

Parin kuukauden ajan on näitä Curly Girl -juttuja  tullut mediassa ja somessa vastaan, ja ajattelinpa tässä kokeilla jonkinlaista elvytyshoitoa, ja aina vaan luomumpaa pesua ja vähemmän rankkaa kuivaamisrumbaa hiuksille. Ja jospa välillä taas kiharampaa mallia, sen sijaan, että joka toinen päivä pesen ja sen jälkeen föönaan kiharat hävöksiin.

Niinpä tänään lähti kaupasta viiden purkin (luomuilua!! heh!) arsenaali verraten edullisia hiustenhoitotuotteita mukaan. Ja ei muuta kuin resepti esiin! Eka kerralla aikaa kului aika lailla, mutta uskokaa tai älkää: hiukseni kiiltävät ja kihartavatkin; totta kai kihartuvat kun annoin niiden kihartua, enkä kuumailmalla kuivannut ja föönannut. Katsellaan tuleeko tästä mitään pitemmän päälle vai tuliko tänään vain hankituksi mökille hoitava  hiustenhoitotuotteiden setti.

Tänään meillä oli etnisten ruokapaikkojen kierroksessa intialainen Garam Masala, joka on Asemakadulla Rautatieaseman päässä. Pieni, pitkään toiminut ravintola on saanut paljon mainesanoja paitsi hyvästä ruoasta myös ystävällisestä palvelusta. Kyllä mekin voimme noin sanoa.

Ehdimme sinne lounasajan lopulla, jolloin monessa pöydässä oli ruokailijoita, mutta mahduimme mukaan. Buffetissakin oli vielä kaikkea tarjolla, joten valitsimme sen. Lounasbuffetissa on salaatteja, 7 – 8 erilaista pääruokaa, basmatiriisi, naanleipä, papadum, jälkiruoka, kahvia, teetä ja vedet. Buffetin hinta on 10,50. Lounasaikaan (10.30 – 15.00) on tarjolla myös lounas a la carte, jossa on ainakin parikymmentä vaihtoehtoa (10,50 – 12,00 €). Ja varsinaisessa a la carte -menussa ja take away -listassa on sata!! eri vaihtoehtoa. Sata!

Minä koetin hamstarata lautaselleni vähän kaikkia. Enkä kyllä tarkkaan ottaen tiedä mitä olivat, mutta mikään ei ollut huonoa. Ei minulle mikään liian tulistakaan, Pehtoorille ylinnä oleva naudanliha (härkä!) kastike oli vähän turhan tujua. Kaikkinensa maut olivat minusta kovastikin samankaltaisia kuin Saurahassa – nepalilaisessa ravintolassa. Mikä ei liene ihme.

Palvelu oli ystävällistä, eikä turhan tyrkkyä. Viiniä tai väkeviä ravintolassa ei (kai) saa, mutta intialaista ja muutamaa muuta olutta on tarjolla. Pehtoori otti lasillisen Tikka Gold -olutta, ja kuulemma sopi hyvin ruokiin.

Luulenpa, että menemme joskus ilta-aikaan, kokeilemaan onko a la carte yhtä hyvä kokemus kuin tämän päiväinen lounas. Tälle pisteitä 3½. Tavallista parempi siis. Pitäisi seuraavalla etniset-postauskerralla tehdä jo taulukko tähän asti testatuista pisteineen ja linkkeineen…

Pieni päivä

Verhojuttuja mietin. Ei en aio pitsiverhoja laitella. Kuva on Langin Kauppahuoneen ikkunasta Pekkatorille. Eli viikon takaisen reissun kuvasaalista, joten olen tänään ”kehittänyt” ja toimitellut eteenpäin. Mutta tähän työhuoneeseeni haluaisin vaihtaa verhot. Nuo nykyiset ovat olleet kai sen kymmenen vuotta, ja vaikka ne on monen mielestä aika hienot, ne eivät ole koskaan olleet ihan minun makuuni. No itseä voin vain syyttää… Ihan itse valinnut kankaat ja tilannut ompelun ja ostanut. Mutta nyt haluaisin vaihtaa.

Muutoinkin sellainen ”ylöspanon” päivä. Ei paljon ajatuksia, vain kaikkea pientä tekemistä sekä palelemista ulkoillessa. Pieni päivä.

Onhan vielä kesää jäljellä?

Jotta emme unohtaisi.
Oli kuvattava jopa horsmia, jotka itseasiassa olivat oikeinkin kauniita joen syvänsinistä väriä vasten.

Syvä keskikesän värimaailma ilahdutti, ja se, että vielä oli aika lämmintä. Heinäkuinen kesäsunnuntai kului pääosin kotihommissa. Ajattelin kun – vihdoin, monen vuoden jälkeen – vaihdoimme Festan isoihin kukkaruukkuihin mullat, samalla luutusin lattian ja muutenkin jo Kalaaseja(kin) varten siivoilin, että kirjoitanpa sitten blogiin siitä, miten VALTAVA urakka on tullut tehdyksi. Kun sitten katsoin kellosta kuinka monta tuntia hillitön raadanta olikaan kestänyt,  niin hädin tuskin parituntinen oli puuhassa kulunut. Mutta omassa päässä tämä tekemättömänä ollut homma oli taas kerran kasvanut ajatuksissa paljon todellisuutta isommaksi. Mutta siis. Pukki ja oikeinmerkki: done! Ja siitä hyvä mieli.

Tiedättkekös, mitä aamun tein? – Istuin tietokoneella ja surffailin pitkin Eurooppaa. Ihan hillitön matkakuume. Ensi kesän perhelomaa suunnittelin; mitään sellaista lomaa ei varsinaisesti ole päätetty viettää, mutta so what!  Etsin vuokrattavia taloja ja sopivia lentoja Ranskasta, Kroatiasta, Como-järveltä. Hyviä pyöräilyreittejä Alsacesta ja Champagnesta. Patikkareissuja Andorrasta ja Alpeilta. Ja sitten vaihdoin matkakohdetta ja ajankohtaa kahden hengen talvilomaksi: Madeira on aina hyvä vaihtoehto. Mutta toisaalta jos lämmintä haluaisi, mutta ei kovin kallista reissua, eikä pitkiä lentoja, niin miksei sittenkin Kanaria.

Parin tunnin seikkailun jälkeen luovutin. Mikään ei kolahtanut ratkaisevasti. Kuume laski, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö se pian jälleen nouse. Varsinkin jos nämä lämpimät kelit tästä hiipuvat.

Gardenpartyt perheen kesken

Helle. Liekö kesän viimeinen hellepäivä?

Ja sattuipa Juniorilla olemaan lauantai vapaa, mikä ei Alkon työntekijälle varsinkaan Qstock-viikonloppuna ole mikään itsestään selvyys. Ehkä juuri siksi osasimme nauttia näistä yhteensattumista erityisen paljon.

Olimme yhdessä päättäneet, että sunnuntaisapuska vaihdetaan lauantain gardynpartyiksi, myös poolpartyiksi, ainakin kahden nuorimman osallistujan osalta. Apsu lillui ainakin kaksi tuntia pienessä puhallusaltaassa, ja Eeviskin kävi siellä istuskelemassa ja huilailemassa.

Totta puhuen, minun teki kovasti mieleni liittyä seuraan. Mutta… olin lupautunut köksäämään… Ja teinpä koe-eriä tulevia Kalaaseja varten. Pannacotta. Hmmm… joskus vähän tylsä, mutta varioitavissa monin tavoin. Löysin Tomi Björckin ohjeen, ja TAAS piti päästä vähän itse säveltämään. Siis jukurtilla ”rikastettu” pannacotta, johon lisäsin vielä limecurdia. Sitrus toi pehmeään maito-jukurtti-seokseen mukavaa raikkautta. Siis: tätä tulee olemaan tarjolla myös kahden viikon päästä. Ja sen jälkeen resepti täällä blogissa.

Monta tuntia vain chillailimme, ja minä koetin olla ajattelematta. Ajattelematta sitäkin, että tämä helle on pian ohi. Olla surematta sitä, tai siis sen hiipumista. Miksi en osaa vain nauttia, miksi pitää antaa asioiden, joille ei voi mitään, vaivata tai miksi surra jotain säätä, joka on, tulee, menee, on juuri sellainen kuin on ollakseen….

Vaikka kylläpä me porukalla pohdimme Etelämantereen sulamista ja aikaa, jolloin Eevis ehkä on mummi. Isoja mietteitä helteisessä lauantaissa.

Tänään hän kyllä poseerasi kuin mallin koulutuksen saanut. 😀 Ihana on meidän Eevis.

Helteessä

Brunetti avasi silmät ja katsoi Massimoa. ”Hyvä”, hän sanoi,

Noin se loppuu. Donna Leonin viimeisin dekkari ”Maalliset jäännökset”.

Juuri tällainen päivä, tällainen helle, kuin tänään on ollut, on varattu kesän Donna Leonin dekkarille. Kesään kuuluu Brunetti. Ja sitä ei kuulu kuunnella kuulokkeilla pyöräillessä pitkin Oulun ja sen ympäristön pyöräteitä, vaan sitä kuuluu lukea kirjana iltasella kotipihalla, lukea kirjana, jossa on kirjanmerkki ja jossa on paperia, kannet ja tuntuma. Eikä haittaa vaikka aurinko laskee naapurin korkeiden pylväshaapojen taakse. Pihalla on vielä lämmin, päivän auringossa ollut iho hehkuu lämpöä ja ruskettunutta oloa, kroppa on raukea liikkumisesta, kesäruoasta. Pihalla tuoksuu ja tuntuu siltä kuin Umbrian, Toscanan, Katalonian vuokratalojen pihoilla vuosia sitten. Kirja auttaa unohtamaan ympäröivän maailman ja huolet, on lämmin, on kesä, on dekkarin aika. Eikä hetkeen mikään häiritse olemista.

Jostain kaukaa kuuluu – kun osaa kuunnella – musiikkia. Onhan Qstock-viikonloppu. Qstock ei ole meitä ennenkään houkutellut, mutta vuosia juuri tämä heinäkuun viimeinen perjantai on ollut paistinkääntäjien piknikpäivä. Nyt se on siirretty ensi perjantaiksi, jotta myös ammattilaiset, jotka tänään palvelevat festarikansaa pääsisivät mukaan. Ja vuoden päästä on sitten piknikin 10-vuotisjuhla. Siihen minulla on suunnitelma… mutta katselemmepa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamuun heräsin pienen tuhisevan pojan vierestä. Me olimme nukkuneet hyvin. Lapsi jäi vielä unille, kun mummi lähti suihkuun ja puuron keittoon. Yökyläläinen heräsi sitten tuntia myöhemmin, ja käytti edelleen oikeuttaan olla ”mummin lellipentu” ja söikin aamiaiseksi vain paahtoleipää unohtaen puuron. ”Meillä ei oo tämmöistä”.  Ja sitten selvisikin, että kotona paahdin on musta ja mummilla harmaa, – ei sittenkään niin erityistä moinen herkuttelu. 😉

Ja aamutoimien – ja datailujen – jälkeen mietimme, että voisi olla hyvä käydä katsastamassa Hugo-puisto kesäkuosissaan. Sinne siis. Autolla, mistä mummi oli kyllä vähän ihmeissään, mutta Apsu kyllä juoksutti leikkipuistossa niin paljon, ettei pyöräilyn skippaaminen haitannut. Yhteistuumin päätimme kyselemättä keneltäkään, että terveellisen lounaan voi korvata kunnon jäätelöllä, ja lähdimme yksissä tuumin Merijalinrannan jäätelökioskille. Suklaata ja soleroa, – molemmille kippoon, Apsulle iso, mummille pieni. Eikä minun kirjallinen taitoni riitä kertomaan siitä onnentunteesta kun istuimme Hartaanselän rannalla penkillä jätskejämme syöden… Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, ja silti oli niin paljon.

Puoleltapäivin ”palautin” Apsun kotiinsa, jossa kohtaaminen pikkusiskon kanssa oli hellyyttävä. Kumpi oli onnellisempi? Eevis vai Apsu? Joka tapauksessa kotiin meno ilman itku-potku-raivareita. Ja luvattiin, että huomenna nähdään ja pian mennään Tietomaahan.

Mummi kotiutui, ja erinäisten puhelujen jälkeen lähti polkemaan kohti Haukipudasta. Olihan melkein koko matkalle valmistunut uusi asfaltti. Jihuu. Mutta kyllä helle tuntui polkiessa. Ja uusi asfaltti on ”takkuista” poljettavaa… OIkeasti se tuntuu tahmealta, ja hidastaa kulkua. Mutta en valita. Aurinkoa, lämmintä, liikkumista. Ja takaisin.

Kotipiazzalla aika herkuttelulle. Pehtoori oli käynyt kaupassa (vain vähän ohjeistettuani 😉 ) ja meillä vähän sovellettu paellasapuska. Erityisesti mustekalat olivat herkkua. Ja oli kaikki.

 

Olisko tähän helteeseen sopinut mikään paremmin? Vaikea kuvitella.

Illan tullen vielä viestejä ja tapaamisia (huolta ja tekemistä). Ja pihalla vielä lämmin, nytkin.

 

Yökylävieras ja täysi päivä

– Kotona tuulikaapissa: Heippa, mä oon neljä yötä mummipapalla!
– Miksi tulit vasta nyt (klo 11) hakemaan? (Mummi kävi aamulenkillä pyörällä ja sitten kaupassa.)
– Mennäänkö ensin Tietomaahan vai Nallikariin? Minne mennään? Miksi humputellaan tänään? Tuleeko pappa? Miksi ei mennä Tietomaahan? Minne mennään?
– Miksi pitää odottaa? Mikä tämä talo on? Miksi (Rotuaarin) pallo pyörii? Miksi tässä on leijonan kuva? Miksi ei tuu vettä? (Kaupungintalon edessä oleva vesilähde)
– Millon se Potnapekka tulee? Mummi, älä viitti! (kamera ärsyttää!) Heippa, mummi! (Pappa ja poika matkaavat kaupungin keskustasta Potnapekalla Nallikariin, jossa jo rantsussa odottelin, kun sinne ehtivät.)

– Mummi, nyt mennään uimaan! Uimaan!
– Ei, ei palele. En halua vielä pois.
– Mennään tuonne majakalle, – jaksan. Varmasti jaksan.

– Tehdään mutavelliä, pappa, tuu ajamaan hiekkaa. Miksi aalto tulee tähän? Miksi hiekka lähtee pois? Mummi, mennäänkö uimaan?
– Mitä täällä pohjassa on? Ei oo kaloja. Onko? Onko haita? Mikä se hai on?
– Ei, ei palele. En halua vielä pois. Mummi, ui!
– Pappa, nyt voidaan mennä ostamaan jätskiä.
– Miksi lähtään pois? En halua.
– Miten nämä jalat saa puhtaaksi? – mutta kun mun kengissä on hiekkaa! Tullaanko huomenna taas!
– Miksi pitää olla kesä, että voidaan tulla? Tullaan vaan…
– Mennäänkö nyt takasin mummipapalle?

– Pappa! Miksi oot laittanut pihalle altaan! Saanko mennä heti? Meen heti siihen!
– Ei, ei ole vielä nälkä.
– Nuudeli on mun herkkuruokaa (toisen ison spaghetti Bolognese -lautasellisen äärellä)!
– Mitä sitten tehdään?

– Mun laukussa on mun kortti Vauhtipuistoon.
– Miksi vasta huomenna Vauhtipuistoon?
– Miksei pappa lähde Vauhtipuistoon?
– Mummi, tuu mun kans lentämään, ajamaan, veturiin, monsteriautolla ajamaan.
– En halua karuselliin, mennään ajamaan moottoripyörillä, trampalle. Olipa hyvä kun se setä sanoi, että pomppulinna on kuuma. En halua sinne.
– Ja nyt ois kyllä hyvä syödä jäätelöä, ota sinäkin, mummi!
– Matojunassa vois käydä uudelleen (= neljännen kerran)
– Miksi väsyttää? Ei mua väsytä. Milloin tullaan uudelleen? Tullaanko uudelleen? Mulla on se kortti (synttärilahjaksi saatu kausikortti Vauhtipuistoon.)

– Osaan ite laittaa turvavyön. Onko tämä (mummin Beetle) turvallinen auto? Volvo on turvallinen.
– Lähtisköhän se pappa mun kans iltasaunaan?
– Voiko vielä pihalla olla altaassa?
– Mitä sitten tehdään? Levähdetään? Miksi? En halua.

– Yökylässä ei tarvi syödä puuroa iltapalaksi. Voisko olla lämppäreitä?
– Haluan nukkua olohuoneessa, sohvalla, lattialla, Saanan huoneessa. Pappa vois nukkua telkkarihuoneessa. Mummi mun vieressä lattialla, sängyssä, jossain.
– En ookkaan neljää yötä. Tuun sitten taas yöksi, kun mennään Tietomaahan. Mennäänkö huomenna Tietomaahan?
– Miksei mennä? Tuun sitten lauantaina.

Vauhtia, muttei vaarallisia tilanteita.

Paljon kysymyksiä,
paljon hymyjä,
paljon lämpimiä muistoja talven kylmiin kuukausiin …

Pienimuistoista kesälomamatkailua

 

Paripäiväisen yksinolon jälkeen tänään paljon kontakteja, puhumista, tapaamisia. Ja tänään nukuttuani viime yönä paremmin ja kauemmin kuin kuukauteen tai kahteen ja oltuani liikkumatta mitenkään erityisesti (ei kilometriäkään pyörällä) olen väsyneempi ja saamattomampi kuin aikoihin.

Aamukymmeneltä oli kampaaja – vihdoin ja onneksi. Sieltä kaupan kautta äidin luo, ja perinteinen ”kesälomamatka” saattoi alkaa. Kävimme hautausmaalla aika pitkällä pyörätuoliajelulla, luennoin Oulun historian henkilöistä niistä omasta mielestään juurikaan kiinnostumattomalle äidilleni, joka kuitenkin kyseli koko ajan lisää. 😀 Jatkoimme kaupungille, pienelle saitterille autolla, ja sitten  taas ”jalkauduimme” vilkkaseen torielämään. Ja rullailimme Sokeri-Jussin Kievariin Pikisaareen.

Pehtoorikin tuli seuraksemme syömään. Leppeä kesätuuli helpotti hellettä, ja oli oikein hyvä iltapäivän hetki. Ainolaan ei tällä kertaa menty, vaan palautin aika väsyneen kesälomamatkalaisen kotiinsa. Ja mietin, miksei vanhusten taloihin (aika uusiinkin, jollainen äitini talo on) tehdä jo valmiiksi kunnon ilmastointia, jossa myös viilennyksen mahdollisuus. Onhan helle erityisesti vanhuksille kovin riskialtista.

Kun illansuussa kotiuduin, tulikin pikkuperhe käymään ja Apsu oli kovin innostunut jäämään yökyläänkin. Sovimme kuitenkin että huomenna vasta. Mutta ehdittiin kyllä jo tänäänkin läträtä veden kanssa, olla nurmella hippasilla ja vähän herkutella vesimelonilla etc. Huomenna sitten humputtelupäivä, joten mummin on parasta piakkoin lähteä keräämään voimia ja nukkumaan toinenkin kymmentuntinen yö. 😉

Yksin pikkukaupungin idyllissä

Minun kesäretriittini hulppea majapaikka on tässä.

Viime kesänä Vanhaan Raaheen, Pekkatorin nurkalle, avattiin Langin Kauppahuone lounaskahvila, jonka yhteydessä on B & B -majoitusta, ja sinne minä halusin kesän ”Suuren Pyöräturneeni” suunnata. Edellinen, minulle aina silloin tällöin tarpeellinen, pari päivää yksinoloa on jossain kaukana menneessä (Pehtoori mökillä – minä kotona? tms.). Raahe siksi, että arvelin sinne jaksavani polkea, ja siksi, että siellä on hieno – valokuvauksellinen!! – vanha kaupunki, (Porvoo, Naantali, Rauma, Hanko etc.  onhan näitä, mutta ne eivät ole parin päivän lähimatkailun ulottuvilla). Kemi ja varsinkin Tornio (sattuneesta syystä 😉 ) on tullut kuvatuksi – mutta Raahe ei.

Ja 1800-luvun historioitsijalle, tervaporvareiden ja laivanvarustajien historian parissa vuosikymmeniä viettäneelle, pieni syväluotaus Raahen menneeseen oli just hyvä. Ja vielä kerran siksi, että siellä on tämä Langin Kauppahuone. B&B (jonka taso on käsittääkseni parempi kuin yhdenkään niistä kahdesta hotellista, jotka Raahessa on, halvempi kuin ketjujen ikävät bunkkerit isoissa kaupungeissa) ja viehättävä, pieteetillä rakennettu ja sisustettu Cafe (jossa myös lounasta, jolta eilen perille päästyäni pahimmoilleen myöhästyin).

Ihan itselleni sankarimatkailijan epiteetin asettaneena ja merkillisenä palkintona (mistä ihmeestä?) varasin kokonaisen huoneiston. Kapteenin huoneisto oli vapaana, ja vain muutaman kympin kalliimpi kuin huone päätalosta, – ja kun siinä oli vielä oma pihapiirikin, niin sitten se. Bensa- tai matkalippukuluja kun tällä pieni hiilijalanjälkisellä ”irtiotollani” ei ollut, niin en epäröinyt. Onneksi en. Kyllä oli niin hieno! Olipa mukava istuskella pihalla, lukea, chattailla, nauttia auringosta. Huoneistossa oli makkari, keittiö, takkahuone, kuisti, sauna, kylppäri, – ja se oma pihapiiri ja pitsiverhot makkarissa!! Paljon kuvattavia pieniä yksityiskohtia – olihan tämä myös kuvausreissu (Vastavaloon tulee lähipäivinä Raahe-invaasio!!).

Päärakennuksen pihapiiri, jossa voi nauttia lounasta tai aamiaista, on Pekkatorin takana piilossa, mutta onhan viehättävä. Mennen maailman idylliä, ehkä nostalgiaakin.

Tänään aamiainen oli oikein kelpo, – lämpimät sämpylät ilahduttivat. Pekonia ja nakkeja en kaivannutkaan. Ja astiat olivat miljööseen sopivat. Olisin ollut pettynyt, jollei aamukahvia olisi saanut ruusukupista.

Vielä ennen lähtöä pyörähdin aamun valossa rannassa kuvailemassa.

Yritin ottaa myös selfien (tällaiseen sorrun kerran vuodessa): ajatuksena muka loistoidea! Huoh! Koetin tunkea kuvaan tämän kesän omat juttuni: historia, vesi (meri, joki, järvi – ihan sama mikä, mutta vesimaisema!) ja pyörä sekä kuvaaminen. Ajattelin, että jos vaikka uusisin profiilikuvani nettisivuille, mutta enpä kelpuuta moiseen … Jos nyt kuitenkin tähän. No näkyy siitä että oli tulossa lämmin päivä!

Sitten keräämään kamat, pakkaamaan ne pyörän tarakalle, vielä luovuttamaan avain, ostamaan tuliaisia Cafen yhteydessä olevasta matkamuistoputiikista. Olipa mukavia, käytännöllisiä pikkujuttuja. Laadukkaita tuliaisia ja lahjoja, mutta eipä minulle kummoisia rahdattavaksi mahtunut. 😉

Ja kohti kotia. Kauan mietin, että ajan suorempaa reittiä kuin eilen tulin (= 10 km lyhempi eli 85 km) eli kasitien vartta, mutta koska kasitie on vielä tylsempi kuin Siikajoen kautta ja koska Siikajoen tie on rauhallisempi, niin valitsin sitten pidemmän mutta rauhallisemman Siikajoen – Lumijoen reitin. Semminkin kun aamulla ei tuntunut, että olisin ollut kovin rasittunut eilisen jäljiltä. Aika hyvin menikin. Vettä ja välipaloja meni enemmän kuin eilen, aikaa pyörän satulassa suunnilleen se sama 5½ tuntia kuin eilenkin.

Kotiin oli hyvä tulla. Olen taas sosiaaliseen kanssakäymiseen hyvin latautunut, yksinolokiintiöni on toviksi tyydytetty. Ja kotiutumista edesauttoi Pehtoorin ”sankarimatkaajalle” tarjoilema piccolokuohuva, mansikat ja sitten karitsan kyljykset kera salaatin, jotka kyllä voittivat 6 – 0 eilisen illan Hailongin buffet -”illallisen”.

Huitsin Nevadan kautta Raaheen

Puolikahdeksalta lähdin kotoa. Olen tätä pitkään suunnitellut, etsinyt sopivaa välämää, takuuvarmasti sateetonta kaunista säätä, luottamusta omaan kuntoon ja saanut tehtyä varauksen majapaikkaan. Minun kahden päivän oma kesäretriittini. Yksin kesälomamatkalle!

Pyörän tarakka oli aika (vaarallisen?) korkea kun starttasin, mutta ku … kameratarpeiden lisäksi piti olla yöpymistä varten tarpeisto. Ja tietysti läppäri, akut (mm. pyörän akku + laturi = kolme, neljä kiloa), etc. Mutta hyvin lähti matka käyntiin aurinkoisessa aamussa. Tupoksessa ensimmäinen tauko; hain Salesta juotavaa, ja ostin varoiksi suklaisen energiapatukan, joka jo puolimatkassa oli – tietysti – sulanut repun sivutaskuun.

Limingassa tuttu Cafe Lakeus tarjosi välipalaa, ja sitten alkoikin uusi aiemmmin pyöräilemätön taival. Liminka – Lumijoki välillä oli pyörätie koko matkan, ja oli niin hienoa. Kauniita peltomaisemia, niityt ja pientareet täynnä tuoksuvia kukkia, leppeä sivutuuli. Suljin äänikirjan ja nautin ihan mahdottomasti, että olin sittenkin saanut tämän aikaiseksi. Ja tunsin itseni kovastikin urheilulliseksi ja ulkoilmaihmiseksi. 😉

Lumijoki on tullut joskus ajetuksi (autolla) läpi, ja muistelin, että siellä on kaunis kirkko. Onhan siellä, mutta ei ollut auki. Hautausmaan bajamajassa kävin vaihtamassa pitkät verkkarit vähän kevyemmiksi – alkoi olla jo helle. Kaikkinensa Lumijoesta jäi mukava mielikuva.

Lumijoki – Siikajoki väli oli puuduttava. Ei paljon mitään nähtävää, vain tienviitta Karinkantaan, jossa Pehtoori on lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä viettänyt (tädin luona). Ei paljon muuta. Kapea maaseututie, ja lämmin. Vastaan tuli kaksi pitkän matkan pyöräilijää, oikeiden satulalaukkujan kanssa ja ihan ilman sähköapuja, ja minä tulin tervehdityksi. Kyllähän oloni liikkujana taas nousi yhden pykälän. Ja  pitkällä suoralla vastaan tuli myös yksi harmaapäinen rullahiihtäjä, joka kovasti muistutti  yhtä naantalilaista hiihtäjää, ja hänkin moikkasi. 🙂 Kuulun liikkujien porukkaan!

Siikajoella oli aie pysähtyä jonnekin limpparille tai jätskille, – mieluusti kulttuurihistorialliseen nähtävyyteen: Saloon HuitsinNevada oli toiveissa kokea.  Mankelimatkaaja-tyttären kokemukset, omalla aika lailla pitemmällä, turneellaan paikallisista maaseutukuppiloista olivat innoittajani, joten olin tosi pettynyt kun ko. paikka avautuu maanantaisin vasta iltapäivällä, enkä siis puolelta päivin päässyt sitä kokemaan.

Niinpä matka jatkui kohti Olkijokea, etsin Rauhanmajaa, löytämättä, ja olin tyytyväinen, että oli äänikirja siivittämässä kulkua sillä metsäiset taipaleet eivät paljon näkymiä tarjonneet. No eivät kyllä onneksi mäkiäkään. Ja vähän ennen kahta olin Raahessa, Pekkatorin reunalla.  Hyvillä mielin.

Ja minun majapaikkani!! Niin hieno. Kerron siitä runsaan kuvasaldon kera huomenna kotosalla, jolloin kuvien käsittely ja liittäminen on olennaisesti helpompaa kuin tällä kevyellä tietoliikennevarustuksella, joka minulla nyt on mukana.

Helteisessä Raahen iltapäivässä kiertelin tovin – kävellen ja pyörällä, hain kaupasta välipalaa, ja sitten huilaamaan ja suihkuun.  Illansuussa lähdin kuvaamaan vanhaa kaupunkia ja Rantakadun seutua. Osaksi juuri tämä oli syy, miksi Raahen retriittikaupungikseni, pyöräilykesän huipennuskohteeksi valitsin. Kuvia, kuvia… Nyt niitä tälle päivälle on lähes 400.

Raahessa on monta eri reittiä, joista on tehty Globes-sovellukseen selostukset: Ladattuasi appin ja laitettuasi puhelimesta äänet päälle tai kuulokkeet korviin ja kun kävelet esim. vanhan kaupungin katuja, kuulet selostuksen kadun tai kohdalla olevan talon historiasta. Mainio sovellus! Kiertelin, kuuntelin ja kuvailin.

 

Ja nyt kun takana on yli 100 kilometriä enemmän apujen kanssa kuin ilman, kuitenkin yli viisi tuntia pyörällä polkien ja melkein 10 000 askelta, on tämä urheiluihminen aika lailla kypsä nukkumaan. Sillä huomenna on poljettava takaisin kotiin melkein samanmoinen matka. 😀

Yksinolon retriittini jatkuu vielä. …

 

 

Poikkeusjärjestelyjä

Erilainen sunnuntai, sillä pikkuperhe ei tullut tänään syömään. Ei vaikka on Miniän nimppari. Leivoin kuitenkin kakun.

Key Lime Pie. Amerikkalaisen keittiön yksi klassikkoruoka. Olen tällaisen ajatellut viedä paistinkääntäjien tämän kesäiselle piknikille, jonka teema on siis amerikkalainen keittiö. Siksikin sellaisen halusin koeleipasta. Kun pikkuperhe ei tullut syömään, vein ison osan piiraasta nimipäiväsankarille kotiin. Että miksikö eivät sitten tulleet meille? – No ku. No kun Juniori ja Apsu lähtivät eilen aamulla Norskin koneella kahden päivän kesälomareissulle Helsinkiin, siskoa ja kummitätiä tapaamaan… Poikien reissu. Onneksi – ainakaan vielä – ei Apsulta ole tullut sellaista viestiä kuin isältään, kun tämä oli isänsä (Pehtoorin) kanssa poikien reissulla Helsingissä… 😀

Kyselin eilen aamupäivällä perheen whatsappissa Juniorilta, että onko Apsu täpinöissään kaikesta, ja tässä vastaus: ”Miksi, millon, missä, joko, eikö, millon, miksi, missä? Taukoamatta. 😁” Siispä hämmästyttää, kummastuttaa —

Ja tärkeä osa reissun ilosta on varmasti kummitädillä; ”Saana” oli eilen illalla päivän kierroksen (lelukauppa, ravintola, SeaLife, metro, ratikka, … ja ties mitä) tuki ja turva kun väsytti.

Ja tänään ovat sitten käyneet Suomenlinnassa piknikillä, koska – kuten Juniori minulle jos hyvissä ajoin ennen reissua suunnitelmista tiedotti: ”Ei mitään Lintsiä ja muita härpäkkeitä, vaan Suomenlinna – koska kasvatus!” Paitsi että aika lailla repesin, olin kummallisesti iloinen moisesta. 😉 Ja Apsulla oli ollut jännää: lauttamatka, tunneleita, tykkejä, isojen laivojen näkeminen etc…

~~~~~~~~~~~~~~~~

Olin ajatellut, että tänään olisi pyöräilyvapaa päivä, mutta käväisinpä kuitenkin puoleltapäivin Nallikarissa, jossa avattiin Zipline. Sellainen vaijeriliuku. Vähän huonosti oli markkinoitu tämä avajaishappening, mutta oli siellä kuitenkin rohkeita aloittajia.

Huolimatta, että aika tyyris (20 €) on tuo, niin ehkä haluan käydä kokeilemassa. Kerran on kyllä tuollainen, pitempikin, koettu. Meksikon viidakkoseikkailulla liuttiin pienen laakson yli… KLIKS Ihan jännä kokemus oli.

Nallikarista kotiin ajeltua, laittelin sitten melkein puolet piirakasta Tupperwaren hyvään koteloon, ja poljin vielä Pateniemeen, jossa Miniä ja Eevis viettävät tyttöjen viikonloppua. On Eevis kuulemma Apsua kovasti etsiskellyt…

Kotipiazzalla, jossa mittari näytti ihania hellelukemia oli väistämätöntä, että tein kesän ensimmäiset Hugo Spritzit. Ainakin kerran kesässä on niiden aika, ja se oli juuri tänään. Hugo on raikas, hyvä, vähän makea, pirskahteleva, muistoja tuova. Proseccohan siihen kuuluisi oikeasti, mutta meillä ei jemmassa ollut muuta kuin tuo Haaparannasta ostettu kelpo cava. Se on hyvää sellaisenaankin ja halpaa. Ja sopi Hugoon oikein hyvin.

Hugo Spritz: seljankukkamehua, kuohuviiniä, jonkinlaista kuplavettä (10 + 10 + 5 cl). Lisäksi limeviipaleita, sitruunamelissaa tai minttua, jäitä, ja vähän tummaa sokeria. Suosittelen.

 

 

 

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.


Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Ohjelmaton perjantai

Kesäviikonloppu. Ohjelmaton perjantai.

Siispä aamulenkki minun tämän kesän lempireitille: kotoa Oulujokivartta Saarelan uudelle sillalle, ja toista puolta jokivartta takaisin. Reilun tunnin lenkki, ja paljon kaunista katseltavaa, jollei muuta niin ainakin joki.

Siellä kuten kaikkialla nyt: tien varrella horsmia, apilaa, tuota kellanvaaleaa hörhökukkaa, jonka nimen tiedän, mutten nyt muista, lumpeita lupiineja,  …

Pysähtelen ja tänään sattui sopivasti voimalaitoksen yksi patoluukku olevan auki! Sitä sitten kuvaamaan. Ja välillä kävelemään pitkin, poikin Ainolan puistoa.

Kotiin tullessa taas katselin ilolla portinpielien pelakuita, ja pihaa muutenkin. Muistinpa kuvatakin ennen kuin aloitin tuossa autotallin edessä mattojen pesun. Onhan komeat pelakuut?

Kunhan puolen tusinaa mattoa olin saanut pestyksi ja kuivumaan, tupsahti pikkuperhe käymään. Apsu oli vanhempineen ja serkkunsa kanssa ollut Ranualla (jääkarhu oli ollut hereillä!) ja Rovaniemellä, joten olipa kiva kuunnella kokemuksia. Ja sitte oli nurmella oltava hippasilla ja piilosilla, – jätskiä ja mansikoitakin maistelimme.

Iltapäivän lopulla sitten Pehtoorin ja minun sapuska: sellaista meidän nuoruuden ja sitten lasten alakouluajan herkkuruokaa kuin jauhelihacrepsejä. En tiedä, mistä moisen jutun keksin, – en ole vuosiin tehnyt. Mutta olihan ne hyviä. Ja samalla taikinalla jälkkäri. Lettuja ja mansikoita tykötarpeineen.

Kuukausi on mansikoista nautittu. Lähes joka päivä. Hyvä, pitkä mansikkavuosi. Litraakaan en ole pakastanut, enkä pakasta. Nautimme tuoreista – monin tavoin – niin kauan kuin niitä riittää, ja sitten loppuu. Kunnes tulee uusi kaunis kesä. Nyt nautitaan vihdoin tulleesta kesästä… Niin hyvä.