Tuulestatemmattua

Loppiaisaatto kotona ja kuvaillen

Loppiaisaatto. Pakkassunnuntai. Pakkanen tuntui hyvälle kaikkien viime päivien vaihtelevien kelien jälkeen: vetisen räntäsateen, plusasteiden, jäätävän tihkun, apean pilvisen sään perään pakkanen on oikein hyvä juttu.

Hyvästä ulkokelistä huolimatta viihdyin – tai noh, kummasti touhusin pitkälle iltapäivään asti – sisällä. Aamusella viimeistelin ja postittelin vielä kuvat eiliseltä: saattoväkeen kuuluvan ja hautajaiskuvaajan kaksoisrooli ei ole helppo, mutta kun lupasin…

Kummasti ovat sunnuntait nykyisin sellaisia huushollauspäiviä. Voihan sitä niinkin pyhittää lepopäivänsä. 😉 Lepopäivä mistä? Ja huushollauspäivä verrattuna mihin? 😀

Tänään kuitenkin poikkeuksellinen sunnuntai, kun ei ollut ruoka”vieraita”. Tulevat vasta huomenna, – ja ihan uutta onkin sitten kokeiltavana. Kerron huomenissa, miten korealainen keittiö meillä toimi.

Tänään iltapäivällä lopulta ”jalkauduin” ulkoilmaan. Mm. hautausmaalle, – taas kerran. Olipa siellä tunnelmallista: illan sini, kuu, hiljaista, rauhallista.

Löysin (itse asiassa FB:n ”Valokuvaajan Neuvola”-sivulla vinkattiin) yhden Youtube-videon äärelle, jossa opetetaan tekemään tuotekuvia. Se on viimeistään tiistaina testauksessa. (Ja tämmöisen kuvan näin Instassa!!! ui-jui!! https://www.instagram.com/p/B67uZrlhaWC/)

Jotain uudenlaista, ei ehkä noin hienoa vielä 😉 , haluaisin muutenkin taas kuvailla, oppia kuvaamaan. Sitä odotetellessa yksi kuva tältä päivältä. Kaikkea testailin, tässä yksi – ei ole mikään ”palikkatesti”, eikä raponen kuvana, mutta kunhan kyselen,.. (edellinen kyselyni kyllä tuotti aika niukan tuloksen 🙁 (kiitos, Jarin osallistumisesta, palaan palkintoasiaan).

No mutta, tässä ei tarvitse muuta kuin klikata yksi vastaus. Kuvan alla on klikkausvalikko, jollei vaihtoehdoista löydy sopivaa, voit kirjaillakin vastauksesi…

Niitä näitä

Lähtöjä

Tänään on ollut lähtöjen, matkaan saattamisten päivä.

Haikeutta, ikävää, surua, luopumista. Ja sitten sellaista epämääräistä pohjaimua muutenkin.

Tytär lähti kotiin, – Pehtoori vei aamukoneelle. Koodariopiskelijan arki alkoi kyllä jo torstaina täällä, mutta nyt oli aika palata omaan kotiin ja opiskeluyhteisöön. Ikävä taas jäi. Mutta sellainen hyvä ikävä.

Joulunkin pakkasin jo matkoihinsa. Valoja ja kynttilöitä lukuunottamatta purin joulun pois – menköön jo!

Ja tänään oli viimeiselle matkalle saatto – ystävä lähti tuonilmaisiin.

Vaikkei hän karjalainen tai ortodoksi ollutkaan, jotenkin tuonilmaisiin tuntuu hänen kohdallaan oikealta ilmaisulta. Innokas lintuharrastaja hän oli, mutta maan pinnalla teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan, vahvasti. Vain hieman minua vanhempi, ja menehtyi – hänkin – syöpään ja siirtyi pois … monissa muistosanoissa ja -värssyissä puhuttiin linnuista, lentämisestä, irtaantumisesta… jälleen yksi siirtyi tuonilmaisiin. Läheisimpänsä suuri suru satutti kovasti.

Yhteisiä loppiaisia on vietetty usein monin verroin paremmissa oloissa, hyvillä mielin. Tänään on surun aika.

Ravintolat Reseptit Ruoka ja viini

Perjantairuoka

Kun tytär on tänään tällä erää viimeistä päivää kotikotona, ja kun (taas) on perjantai, tai viikonloppu, tai joku juhlapäivä tai sen aatto tai joka tapauksessa joku syy (teko sellainen?) syödä vähän tavallista paremmin, ajelin tänään kauppaan vakaana aikeena hankkia hyviä raaka-aineita kunnon päivällisen kokkaamiseksi. Ja niinhän lähikaupan kalatiskillä ystävällinen ja taitava liha/kalamestari minulle tuoreen Kraaselista aamulla kalastajan tuoman mateen nylki ja maksankin onnistui sapen sotkematta saamaan ehjänä pakettiin. Olinpa hyvilläni, että nyt hyvää ruokavuoden herkkua Pehtoorille ja tyttärelle kokkaan.

Jos nyt vain lyhyesti totean, että se ei mennyt ihan niin kuin olin aikonut. Kyllä, kyllä kala oli hyvää, erinomaista itseasiasa ja maksa vielä parempaa, mutta se, minkä minä sain lautasille asti 700 gramman matikasta oli aika vähäistä. Olisi todellakin pitänyt vaikka maksaa, että mestari olisi myös fileoinut kalan tai ostaa 1½ kilon fisu. EN laita kuvia tekeleestäni. Onneksi olin varautunut runsain tykötarpein, mm. palsternakkapyree oli aika täyttävää.

Jälkkäri oli oma kehitelmäni: tuoretta ananasta palasiksi, alle lakritsikastiketta, päälle sitruunalla maustettua rahkaa, johon sekoitin vähän kuohukermaa ja teelusikallisen vaniljasokeria. Sitten makuhuipuksi vadelmia ja tuoreita lakupätkiä. Kukaan (en minäkään) ei enää surkutellut madeannoksen pääraaka-aineen vähäisyyttä.

Ihan ystävällisyyttään (tai oman turvallisuutensa ja vastaisen ruokahuoltonsa takaamiseksi? 😉 ) Pehtoori väitti, että ruoka oli parempaa kuin eilen Hagia Sofiassa. Oltiin siellä eilen koko poppoo illansuussa syömässä. Pikkuperhe mukana myös, Eeviksen eka ”oikea” ravintolakokemus. Jossain välissä tai keskellä pyhiä sanoin, että tarjoan sapuskan nuorten valitsemassa ravintolassa, ei mitään lättypitsaa, muttei kovin tyyristä illallistakaan, ja paikaksi valikoitui Hagia Sofia. Noh, sainpas sen vapaapäivän keittiöstä, mitä olin suunnitellutkin. Ehdin sitten hoidella äidin asioita, olla haastateltavana (oli kyllä enemmänkin kahden ruokafriikin pitkällinen porina, Kalevassa ilmestynee pätkiä siitä), käydä ripset-kulmat-huollossa, katsomassa Valvella Marcos Katzin valokuvanäyttelyn (olipa viehättävä), etc. Mutta ruokailun lopputulema on ehkä se, että HS saa nyt taas jäädä (pitkälle) tauolle ja minä teen sapuskat. Ainakin vähän aikaa mennään taas näin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun minulla nyt kerran on tavoitteena tehdä omaan ”Oulun vanhat kauniit rakennukset” -korttisarjaan tulevaksi jouluksi myös joulukortteja, niin lähdin tänään paljon ennen aamun valkenemista etsimään ja kuvaamaan jouluvaloisia rakennuksia, jouluisia, talvisia näkymiä Oulun katukuvasta. Hyvä puoli parituntisessa kierroksessa oli, että ei palellut, vaikka välillä avokäsin kuvailin. Mutta saman asian kääntöpuoli on se, että oli +6,5 C. Eipä paljon lunta maassa ja huuraa puissa näkynyt. Tuuli niin kovasti, että jalustaa oli pidettävä pystyssä. Merkillinen on maailma!

Liikkuminen

Hyvän elämän aineksia

Tänäkään vuonna ei mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia; ei uusia projekteja, kuntokuureja, dieettejä, tipattomia, ei ikiaikaisten rästijuttujen päivittämistä, ei paluuta italian tunneille – ei mitään. Lupaan vain jatkaa hyvin alkaneita hommia… ja toivoa, että vielä jotain uuttakin tekemistä tai näkemistä tms. sattuisi tällekin vuodelle.

Edes kauan aikomaani kuntosalille paluuta monen monen vuoden tauon jälkeen ei tarvitse tehdä, sillä tein paluun jo lokakuussa. Nyt vain yritän pitää sen osana hyvää elämääni, ja senkin kautta pitää elämäni hyvänä.

Kun lokakuun alkupuolella vein sähköpyöräni huoltoon, ajelin autolla vielä samana iltana kuntikselle, ja tein kahden kuukauden koejaksosopparin, ajattelin – minä yritän. Halusin, että kesän tuhansien pyöräilykilometrien aikana saavutettu kunto (sähköpyörälläkin sellaisen voi todella saada 🙂 ) pysyisi ja että edelleenkin mahtuisin vuosikymmenen takaisiin farkkuihin tai ettei ainakaan tapahtuisi sellaista lässähdystä kuin vuosi sitten keskitalven aikana.

Olin pyöräilykauden lopulla jo kovasti miettinyt, mikä liikkumismuoto – ainaisen kävelyn lisäksi – edesauttaisi talven tullen pysymään liikkeessä. Ja kun minusta ei ole mihinkään kelloon sidotuille ja muiden joukkoon ryhmäliikuntatunneille: zumbat, hiitit, kahvakuulat eivät ole mun juttuja, eikä uiminenkaan, joka kyllä oli vahvoilla loppumetreille asti, houkuttanut, niin ensimmäiseksi tilasin muotihittihärpäkkeen: Hulavanne! Se ON hyvä. Kymmenenkin minuuttia päivässä tuo kummasti liikkuvuutta keskivartaloon. Eikä tarvi lähteä mihinkään, ei mihinkään jumppatunneille – ihan työhuoneessa äänikirjoja kuunnellen sujuu sekin. Pikkujuttu. Mutta edes se.

Ja sitten salille! Minullahan on menneisyydessä seitsemän vuoden intensiivinen kokemus asiasta: kävin pari, kolme kertaa viikossa, ympärivuotisesti aamuisin ennen töihin menoa kolmenvartin salitreenin vetäisemässä. Sitten se lopahti, joskus kymmenkunta vuotta sitten lopahti aika lailla kerralla. (Teko)syitä siihen oli riittävästi. 😉

Tällä kertaa valitsin saliksi Nallikarin Eden Fitin:
– se on aika lähellä (kuljen kyllä autolla)
– siellä on isot ikkunat, mikä edes vähän lievittää ulkonaolon ja maisemien katselun kaipuuta
– siellä on rauhallista (2 – 10 muuta treenaajaa kerralla)
– siellä on siistiä, aika tilavaa, valoisaa, hyvä hengittää ja uudet monipuoliset laitteet
– siellä ei ole ”mörssäreitä” eikä fitness-malleja – ei ainakaan aamupäivisin – vaan leppoisa, ei-kilpailuhenkinen tunnelma
– ns. ”päiväasiakkuus” (sis. kuntosali ma – pe klo 5 – 14) = 30 €/4 viikkoa (sisältyy Edenin saunat ja suihkut) on minulle soppeli.

Alkuun ostin vielä kuntokartoituksen, PT:n parin kerran ohjauksen ja ohjelman teon. Tavoitteeksi laitettiin kolmen viikottaisen tunnin reippaan kävelylenkin (tai hiihto/patikointi) ja hula-hulan lisäksi kaksi kertaa viikossa salilla; yleensä (kuten tälläkin viikolla) käyn tiistaisin ja torstaisin. Alkuun pyöräilyä/crosstraineria ja ja loppuun soutua (10 + 10 minuuttia) sitten kolmisen varttia laitteilla ja painoilla lihaskunnon ylläpitoon kaikenmoista treeniä ottaen huomioon olkarappioni ja polvivammani. 😀

Vielä en ole katunut.

Niitä näitä

Tekemistä

Lupaus pitää blogia tänäkin vuonna, on jo ensimmäisenä mahdollisena päivänä lipsumassa. Kuvasaalis olisi valtava, reseptejä jaettavaksi montakin (mm. friteerattu halloumi granaattiomenan kera!! Ihan pelkkää herkkua – ja kaloreita! ja lohiomenamousse… tästä tulee vielä yksi vakiojuhlaruoka). Mutta nyt ei virettä… 🙁

Vaikka iltapäivän kokkailin ja kuvailin, sekä samalla katselin ja kuuntelin läppäriltä Wienin konserttia, ehdin aamupäivällä ulkoillakin, ja kuvailla – tosin ulkoa kuvasaalis ei kummoinen.

Apsun kanssa piirustelusta ja kirjoittelusta voisin sentään kertoa. Poika kirjoittelee omaa nimeään ja kaikkia kirjoimia peräjälkeen ja pyytää sitten minua lukemaan niitä. Minähän luen. Ja sitten kirjoitan sisarensa nimen, ja Apsu osaa lukea vai sittenkin vain tietää, mitä siinä lukee. Luettelee kirjaimet, kun kirjoitan tätinsä nimen ja kun kirjoitan ´pappa´, – ja niin jatketaan. Ja kun kirjoitan ´mummi´, Apsu luettelee kirjaimet: äm, uu, äm, äm, suora viiva! Iille ei vielä ollut nimeä. 🙂 Jos tämä pieni ei olisi ”oma”, niin olisiko juttu näin hauska? Tuskinpa.

Ja ei, ei ole tarkoitus opettaa Apsua lukemaan, poika itse vain tykkää kirjainjutuista nyt. Ja sitä en aio kieltää… 😉

Tytärkin palasi pohjoisesta, joten juhlakausi vielä jatkuu.

Bloggailu

Vuosiluvun vaihtuessa

Iltapäivällä auringon jo laskettua olin Hietasaaressa, Toppilansaaressa ja Möljällä – josko tänäänkin olisi helmiäispilviä? Ja olihan niitä! Ja Blue Hour toi maisemaan muitakin värejä. Oli ihan huikea käveleskellä, kuvailla. Ihan luomuilotulitus oli merenrannassa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kohti 20-lukua. Ehkä en (historioitsijana ihan varauksettomasti ks. esim. tämä) nimittäisi uudeksi vuosikymmeneksi, mutta onko sillä oikeastaan väliä. Joka tapauksessa ajanmääreethän ovat ihmisten sopimuksia, päätettyjä juttuja. Thaimaassa on tällä hetkellä vuosi 2562 – minulla on tallessa Hua Hinin sairaalasta saamani potilaskortti, jossa syntymävuodeksini on merkitty 2501. Ei ihme, että välillä tunnen itseni kovin kovin iättömäksi – tai vanhaksi. 😉

On ehkä hyvä muistaa, että keskiaika määritellään Suomen historiassa vähän erilailla kuin Italiassa tai että Aasiassa tai Amerikassa ei ole keskiaikaa. Antiikin aikaa ei todellakaan tunneta Etelä-Amerikassa tai Japanissa.

Joka tapauksessa on vuodenvaihde – vaikka sitä ei laskettaisikaan Jeesuksen syntymän mukaan tai Caesarin säädösten mukaan. Vuosi vaihtuu näillä meidän leveysasteilla, tässä kulttuurissa paljolti siksi(kin), että talvipäivänseisaus on riimusauvoissa ja kalentereissa juuri näillä ”tienoin”. Ja meidän ajanlaskussamme juttu on niin, että huomenna päiväykseen kirjoitetaan MMXX tai siis 2020.

Tässä taitekohdassa on tapana pohtia mennyttä, ja lupailla kaikenmoista tulevaan… Palaan (lupaan, ehkä 😉 palaavani) huomenna asiaan – nimenomaan lupausten osalta, mutta mitenkäs ne menneet? – Minulla – ikiaikaisella päiväkirjanpitäjällä – on ollut tapana summata mennyt vuosi: joko hyvinkin perusteellisesti tai vähän kuin olkia kohotellen, mutta niin tai näin, on ollut tapana (duunissa oli ”pakkokin”) tehdä jotain yhteenvetoa joka tapauksessa. Ja näin tein jo paljon ennen kuin mitään some-maailman höpötyksiä oli olemassakaan.

Jotta mitäs näin yhtäkkiä vuodesta 2019 voisi todeta? – Päällimmäisena on pyöräilyn ja sitä kautta monen muun hyvän asian vuosi. Ja Eeviksen vuosi. Sähköpyörän hankkiminen huhtikuussa toi elämääni paljon uutta, paljon hyvää. Toinen lapsenlapsi merkitsi – hassua kyllä – pienen, pienten näkemistä edellisvuosia vähemmän: äitiysloman aikana Juniorin perheen esikoinenekaan ei ollut mummilassa kuten edellisinä vuosina. Mutta silti: pieni tyttö on lisännyt elämään oman tärkeän osansa.

Vuosi on ollut kuvaamista, – mutta verrattuna edellisiin vuosiin kuvaaminen on ollut enemmän ”työtä” kuin opiskelua. Ja onneksi sitä on ollut – tai siis, että olen sitä itselleni järjestänyt. 😉 Toisaalta oppimista olen kaivannut; olisipa Oulussa sellaisia mahdollisuuksia kuvaamisen opiskeluun kuin Helsingissä! Tyär on tosin toivottanut tervetulleeksi ”opiskelija-asuntoonsa”, mutta enpä ehkä…

Vuosi on ollut myös luopumisen opiskelua, oppimista, sietämistä. Ihan tietoistakin asian työstämistä. Enemmänkin luopumista olisi voinut tehdä. Mutta tähän liittyy sekin, että pääsin ”vielä kerran” Roomaan. Oi, että. Siitä olen iloinen, niin iloinen. Siellä oltiin Pehtoorin kanssa jo vuonna 1978, ja siellä oltiin – taas kaksistaan – anno domini 2019. Se on vuoden highlighteja. Tänä vuonna olen luopunut Kalaaseista, ja tänä vuonna olen luopunut (mikä ”eskaloituu” vasta seuraavassa helmikuussa) rotissöörien tiedottajan hommista. Kyllä minä jo osaan luopua, luovuttaa en vielä halua, en mistään. En edes blogista. Mutta luopua jo osaan, ainakin vähän.

Toivottelen teille kaikille kaikin puolin kelpoa ensi vuotta, hyvät blogiystävät! Pysykääpä mukana, minä yritän (paino sanalla yritän) pysyä päivittäisessä tahdissa …

Niitä näitä

Pakkasten ja pyhien välissä

Liukasta, märkää, toki lämmintä (+ 3C). Joessa jäätä, vettä jään pinnalla, ohutta jäätä, sulavesi virtapaikassa, heijastuksia auringosta ja helmiäispilvistä. Maisemassa siis vaihtelevuutta, joten ulkoilu tuntui kuitenkin, liukkaasta kelistä huolimatta, hyvälle.

Ja kyllä edes jonkinlainen arki oli tervetullut. Järjestelyä, enimpiä tonttuja ja kynttilätuikkuja siirtelin jo vähän sivummalle, pesin pyykkiä, vastailin sähköposteihin, Vastavaloon laskukin ja tein keräilyeräruokaa. Ja illansuussa sitten kaksi pientä, joiden kanssa katseltiin Pikku Kakkosta. Onkohan muissa maissa niin pitkään pyörinyttä, varsin hyvää lastenohjelmaa, joka on jo useammallekin sukupolvelle tuonut arki-iltoihin pienen levollisen tuokion?

Luettua

Äänikirjat – toivottavasti niistä ei tarvitse luopua

Kuten jouluntienoolla ”aina”, niin nytkin kirjat ovat olleet minulle viime päivinä tärkeä osa juhla-aikaa. Siinä missä Anni Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin Tottisalmen perilliset etc. ja Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjasarjat olivat tärkeä osa lapsuuteni jouluja tai ihan yhtälailla kuin Mika Waltarin Johannes Angelos tai Sinuhe, kaikki Irwingit, Hemingwayt ja Vonnegutit, olivat historian opiskelijan joululomien antia, niin nytkin kirjat ovat osa joulua. Nyt tosin eri maailmoissa.

Tämän vuoden lopulla olen lukenut kirja kirjana (siis paperisena ”Kuntta”-kirjaa ja Merja Kuuren ”Toinen elämä” (palaan asiaan näiden osalta) sekä Lightroom Classic -opusta 😉 ) ja samalla olen jatkanut jo kohta vuoden kestänyttä BookBeat-äänikirjojen kuuntelua.

Nyt on kesken kaksi äänikirjaa: amerikkalaisen toimittajan dokumentaarinen kirja Pohjois-Korean johtajasta ”Loistava toveri – Kim Jong Un”. Joskin se oli kyllä joulun pyhiksi pistettävä tauolle: totalitarismi ja diktatuuri eivät ole joulun aikana käsiteltäviä asioita, mutta toinen kesken oleva kirja, Tara Westoverin kirja ”Opintiellä”, vaikka aika rankka on sekin, on vienyt pitkiksi toviksi lukemisen/kuuntelun maailmaan…

Mutta ennen kuin unohdan kommenttini ja fiilikset syksyn aikana luetuista kirjoista, niin tässäpä niitä nyt vihdoin tulee… Ja tiedoksi: olen kiristänyt asteikkoa (Vrt. edellisiä arvioita…)

Mistähän aloittaisin?

Aloitan ehkä siitä, että olen lukenut muutamien minulle ”uusien” kirjailijoiden sarjoja: esim. Elly Griffiths. Täällä blogissa (ja livenä) niitä suositteli Taije. Elly Griffiths´n Ruth Galloway -sarja, jossa arkeologia ja dekkarimaailma yhdistetään brittiläiseen yliopistomaailmaan, on mukavaa kuunneltavaa. Siinä on myös tiedonrippusia sekä mielenkiintoinen henkilögalleria. Tykkään Ruthin hahmosta, – itselllinen, hieman kömpelö, älykäs nainen miesten ja vähän hörhöjenkin maailmassa, – ja sitten on vielä Nelson. Uudenlaista dekkarilukemista minulle: onneksi sarjassa on vielä monta kirjaa odottamassa avaamistaan.

Neljän kirjan sarja, jota kuuntelin syksyllä pyörälenkeillä, oli Anne B. Ragden alunperin trilogia-sarja, jossa norjalaisen veljessarjan vähän merkillistä elämää seurataan (”Kolme veljestä, hautausurakoitsija Margido, näyteikkunoita Kööpenhaminassa somistava Erlend ja sikatilallinen Tor kohtaavat Trondheimin lähellä sijaitsevalla Neshovin maatilalla äitinsä hautajaisissa). Neshovin suvun vaiheet saivat sympatiseeraamaan yhtä lailla sikatilallisia kuin Kööpenhaminan juppi-homo-esteetikko-pariskuntaakin. Ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuus kiehtoi. Kirjan kuiva, nuiva, veikeä huumori kolahti minuun. Stereotypiat saivat arvoisensa kuvauksen. Paikoin traaginen, mutta kummasti hauska kirjasarja.

Julian ja Jessica Fellowesin kirjoista olenkin jo kirjoittanut… ja suositellut.

Lucinda Rileyn kirjasarja seitsemästä sisaruksesta on vain osin julkaistu Bookbeatissa. Olen kuunnellut niistä kaksi. Niissä molemmissa oli kirja kirjassa, ne olivat laajoja, toinen sijoittui paljolti Rio de Janeiroon ja toinen Norjaan. Ehkä hieman ”venyttämistä” näissä eepoksissa oli, mutta myös paljon sekä kiinnostavaa, selvästikin perusteellisesti luettua historiaa ja sen soveltamista mielenkiintoisesti romaaneihin, mutta myös monipolvista henkilökemian analysointia. Rileyn Enkelipuu ei kuulu ko. sarjaan, ja ehkä näistä kolmesta pidin eniten juuri siitä. Olkoonkin, että siinä(kin) tapahtui yhdelle ihmiselle vähän liikaa…

Satu Rämön kaksi kirjaa luin ”vahingossa”. Ensimmäisen aloitin ”kun en juuri muutakaan sillä hetkellä löytänyt”. Ja kyllä: molemmat kannattaa lukea/kuunnella: suomalainen kauppatieteen opiskelijanainen lähtee vaihtoon Islantiin, ja mitä sitten tapahtuukaan? No, muutto Reykjavikiin, mies ja lapset, mutta Rämö ei jää vain ”bloggaustasolle” vaan kertoo islantilaisesta maisemasta, mielestä, maailmasta, rahasta ja perheestä todella elämänmakuisesti. Liki viihdyttävää tietoa skandinaavisesta yhteiskunnasta ja asenteista. Suosittelen lämpimästi.

Minulle suositeltiin, muistutettiin, Merete Mazzarellan kirjoista: kaksi uudemmasta tuotannosta kuuntelinkin. Erityisesti Alma kosketti.

Vuonna 1870 Viipurissa syntynyt Alma Söderhjelm aloitti tutkijanuransa aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopisto-opiskelijaksi ja valtion virkoihin. Söderhjelm oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia ylioppilaita ja väitteli tohtoriksi vuonna 1900 aiheenaan Ranskan vallankumouksen aikaisen lehdistön historia. Hänestä tuli vuonna 1906 Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja vuonna 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori.

Olenhan minä näistä asioista opettanutkin, mutta (fiktiivinen) kerronta näistä asioista ja Söderhjelmin elämästä oli mieluisaa kuunneltavaa. Miettikääpä naiset: ”Oli anottava vapautusta sukupuolestaan” … Kannattaa lukea, millaista (akateeminen) maailma oli 100 vuotta sitten!

Mazzarellan matkakirja oli hyvä pari Päivi Laitisen matkakirjalle ”Matkanaisia”. Sen kuuntelin – liian pian? – Mia Kankimäen kirjojen jälkeen. Kohtuuttoman paljon vertasin Matkanaisia-kirjaa Kankimäen huippukirjaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Laitisen kirja ei ole niin henkilökohtainen, se on frakmentaarisempi, ei-juonellinen, mutta kun oikein koetin, niin Muhokselta Ouluun polkiessa uppouduin tähänkin matkanaisen kirjaan oikein mielelläni. Tämä ei ole ainoa kuuntelemani kirja, josta muistikuvat sijoittuvat siihen paikkaan ja aikaan, jossa sitä kuuntelin.

Sitten ihan erilainen, mutta varsinkin opettajille ja ulkomaalaisten/ulkomaisuuden/vaihto-opiskelijoiden/koulutuksen etc. kanssa tekemisissä oleville voin suositella Tim Walkerin kirjaa ”Lost in Suomi” Avaa silmiä, ajatuksia, on hauska. Toinen elämäkerta, jonka pariin hakeuduin vahingossa tai ehkä lopultakin siksi, että olemme kaukaisia sukulaisia 🙂 oli tämä: Claes Anderson, Oton elämä. Siinä sydämensivistynyt, älykkö kirjoittaa ”Tragikoomista, lempeän viisasta ja vapaana rönsyilevää proosaa!” Ja ajankuvassa ja sen muuttumisessa on paljon tuttua. Ehkä historianopiskelijalle ja yliopisto-opettajalle tavallistakin enemmän…

Muitakin elämäkertoja olen kuunnellut: yksi merkillisimmistä oli loppukesän lenkeillä korvissa kaikuva ”Pikkusintti”. Se on Lisa Brennan-Jobsin (siis Steve Jobsin tytär, jota isä ei aluksi tunnustanut omakseen) tarina (= totuus?) lapsuudestaan ja suhteestaan maailmaa muuttaneeseen isäänsä. Surullinen, ehkä katkerakin, aika hämmästyttävä, kummallinen kertomus maailmasta, jollaista minun on vaikea kuvitella. En tiedä tästäkään, siis siitä, miksi tämä valikoitui kuunneltavieni listalle, mutta, kyllä, kyllä, tämä opetti taas paljon.

Sitten lopuksi kaksi kirjaa, jotka ovat aivan erilaisia. Molemmat ovat julkaisijoille hyvin henkilökohtaisia, ne ovat artistien elämäkertoja. Miesten juttuja. Hämmästyttäviä. Lauri Tähkän pieni kirja ”Äärille” sattui käsiini/korviini, koska ”Vain elämää” ja koska pidän musiikistaan. Tarvitsin yhtenä iltana ”kuvankäsittelykirjan” ~ lyhyen, ei niin pohtimista vaativan opuksen. Ja kuinka tykkäsinkään siitä, että Tähkä omalla rahisevalla äänellään lukee ajatuksensa. Yllätyin Lappi-intohimosta, ruoan tärkeydestä, Italiasta. —

Toisen artistin, ikiaikaisen fanittamiseni kohteen Elton Johnin elämäkerta oli ”pakko” kuunnella. Tiesin paljon, mutta kuunnellessani mietin, kuinka paljon hauskastakin, itseruoskivasta, nöyrästäkin tekstistä lopulta oli omaa, kuinka paljon jonkun muun kirjoittamaa/etten sanoisi sovittamaa? Olen nähnyt leffan, olen käynyt live-keikalla, olen jo kesällä 1973 Brightonissa ostanut älppärin, julisteen ja käynyt pubissa, jossa Elton oli esiintynyt… NYT kirja oli hyvä – aiheutti jopa melkoista tuhlaamista (kerron joskus). Lähdekritiikkiä opettaneena, sitä työkseni käyttäneenä suhtaudun elämäkertaan – hyvä on: täysin vailla kritiikkiä. 😉 Ihan vaan olen hyvillä mielin siitä, että se on ilmestynyt ja hyvin kirjoitettu.

Äänikirjat ovat minun tämän vuoden ”saldossani” hyvin korkealla. Toivottavasti ne ovat mahdollisia vastedeskin. Ne avartavat maailmaa ja käsitystä siitä.

Niitä näitä

Outo valoilmiö – kohti valoa

Koti hiljenee, joulu hiipuu…

Pikkuperhettä ei näkynyt eilenkään, koska Juniorilla paluu töihin. Ja tänään? –

Meillä suunta mökille – kuten niin usein heti joulun jälkeen? – Ei lähdetty tänään, tosin muisteltiin vuoden takaista vuodenvaihdetta, jolloin oli heti joulun perään Eevi Auroran kastajaiset, ja sitten jo seuraavana päivänä lähdimme ystävien kanssa kohti Hangasojaa ja uutta vuotta vastaanottamaan. Tänä vuonna kuvio on hieman erilainen.

Se oli näet Tyär, joka lähti aamuyhdeksän jälkeen. Ei vielä Helsinkiin, vaan pohjoiseen. Lähti ensin pariksi päiväksi mökille meidän ottopojan, siis tyttären lapsuudenystävän, naapurin K:n, kanssa, ja sitten sieltä matkaavat yhdessä Länsirajalle, tai siis Ylläkselle, jossa molempien lapsuudenystävä asustaa avokkinsa kanssa. Met Pehtoorin kanssa vietämme vuodenvaihteen täällä kotosalla. Tänään on kyllä oikeasti tuntunut vähän tyhjälle.

Noh, me molemmat olemme ulkoilleet – hyytävästä, hyisestä tuulesta huolimatta. Ja todistettavasti päivä jo pitenee, aurinkoa näkyi useaan otteeseen. Ei kyllä voi väittää sen lämmittäneen. Mutta liikuttu on ja on hankittu punaiset posket. Muutoin kovin verkkaista välipäiväelämää: lukemista, perusteellista kylpemistä, helppoa kokkaamista, satunnaisia kuvia, vähän kirjeenvaihtoa, suunnitelmia, tulevan pohtimista.

Oulu Valokuvaus

Oulu kuvissa

Joulun jälkeen ideoita seuraavaan jouluun…

Tälle päivälle oli luvattu pakkasta ja kirkasta säätä, joten jo illalla pakkasin kameralaukun tuulikaappiin, että jos herään ajoissa, mikä oli odotettavissa, niin lähden kaupungille kuvailemaan. Oulun kauniit vanhat rakennukset -projektiin myös joulukorttikuvat! Ensi vuoden joulukorttikuvia siis jo tekeillä? – Ehkäpä niin.

Joka tapauksessa moni kaunis rakennus on valaistu kauniisti ja niitä kiertelin katselemassa, miettimässä menneitä, sadan vuoden takaiseen Ouluun koetin uppoutua… 😉

Bergbomin talo tai siis paremmin tunnettu Piispala eli Tuomiokapitulin hallintorakennus oli hyvinkin tunnelmallisen näköinen aamuvarhain, semminkin jos viereisen hotellin (ent. Vaakuna, nyk. Radisson Blu) remppa ei olisi aiheuttanut meteliä ja tuonut autoliikennettä tähänkin. No, se olikin oikeastaan ainoa liikenne, joka koko kaupungissa tänään oli. Kahdeksan ruuhkastakaan ei ollut jälkeäkään. Bergbomin talosta olen aiemminkin kertoillut, sitä kuvaillut. Tuomikapitulin sivulla on myös kerrottu talon historiasta.

Tähtitornistakin kuvia talviaamuna, valaistuna.

Ehkäpä joku tämän aamun kuvista päätynee seuraavaan ”Oulu kuvissa” -kalenteriini joulukuun kuvaksi. Muut kuvat otan ensi vuonna. ”Oulun kauniit, vanhat rakennukset” -korttisarjani jo valmiin neljän kortin lisäksi on siis tarkoitus tehdä ainakin kuusi ”tavallista” (= Pikisaari, Jugend, vanhat asuintalot, Keskusta II ovat jo lähes valmiit) korttia, mutta myös kaksi jouluista/”Oulu by night” -korttia. Sekä tietysti kalenteri vol. IX (= 2021).

Ensi vuoden (2020) kalentereita on yksi ylimääräinen jemmassa, ihan tarkoituksella arvontapalkinnoksi sellaisen tilasin, joten nyt on aika vuodenvaihteen arvonnalle.

Kerro, mikä Oulun rakennus, miljöö tai maisema olisi hyvä olla ensi vuoden kalenterikuvana? Kaikkien ehdotuksen tehneiden kesken arvon yhden ”Oulu kuvissa” vol VIII -kalenterin.

Laita ehdotuksesi kommenttikenttään alle tai postita minulle sähköpostitse (reija at satokangas.fi). Aikaa on ensi viikon perjantaihin asti (vielä 3.1.2020 ehdit mukaan).

Lisäksi hauduttelen ajatusta (joka on kytenyt jo pitkään ja joka on myös ”yleisön pyynnöstä” elänyt pitkään, että kokoaisin joulureseptejäni jonkinlaiseksi julkaisuksi. Mutta se on vielä vain seitinohut ajatus…

Kortti- ja kalenterijuttu ovat varmasti ensi vuoden ”toimintasuunnitelmassa”. 😉