Tuulestatemmattua

Vuosia kulutettu

Siitä on yli neljäkymmentä vuotta! Me kaksi historianopiskelijaa, niin erilaisia opiskelijoita, niin erilaisin perustein, niin erilaisin tavoittein yliopiston käytävillä, tunkkaisilla, matalilla käytävillä, ahtaassa kirjastossa, huikeilla klassillisen arkeologian luennoilla, ainejärjestön naamiaisissa, toistemme tupareissa, … myöhemmin niin monissa vaiheissa. Tänään pitkästä aikaa kaksistaan syömässä ja päivittämässä.

Kuitenkin – elämämme ovat niin erilaiset, samoja polkuja, mutta erilaisissa maisemissa. Vaikea, mutta kuitenkin yritys, myötäelää, – puolin ja toisin. EIkä koskaan vaikea jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme.

Tapaamisen puitteet ruoan äärellä, sekin luontaista molemmille. Ruokapaikaksi valikoitui uusittu Hugo. Minulla oli takana kokemus spesiaali-illalliselta joulun alla, mutta tänään sitten salin puolella. Teemana ruokalistaan kirjattu ”Viiniä, ystäv(i)ä, ruokaa”. Mehän söimme hyvin, erinomaisesti. Pelkkä alkuruoaksi valitsemani tryffelirisotto on syy käydä Hugossa uudelleen.

Pääruoaksi valitsimme turskaa. Olen ollut muutoinkin aikeissa pitää ”palopuheen” turskan puolesta, mutta nyt entistä enemmän. Olipa hyvää. Risotto vielä parempaa kuin onnistunut pääruokakin. Ja ”väliviiniksi” saimme alla olevaa nektaria. Penfoldsia vuodelta 2004! Ui-jui. Tällaisiakin herkkuja Hugon viinikellarista siis löytyy!

Makeat jälkkärit skippasimme, ja – luonnollisesti, me kaksi Italia-friikkiä – nautimme espressot, ja kyselimme asiantuntevalta, tutulta tarjoilijalta, jotta mitähän sen kanssa. Ja niinpä: Laplans´s Espresso. Jonka päällä pieni kerma-cloud! Tätä meilläkin tulee Hangasojalla mökkivieraille olemaan tarjolla.

Postaukseni ruoka-juoma-painoitteinen teksti saattaa johdattaa harhaan: nyt on todettava, että oli kyse elämää suuremmista asioista: vanhenemisesta ja vanhemmista, nuoruudesta ja nuorista, muistoista ja menneistä, muistista ja sen menettämisestä, maailmanmenosta ja meistä, huolenpidosta ja huolesta. Niin paljon ehdimme… Tällainen on hyväksi, vaikka vähän, eikä niin vähänkään, läikähdyttää. Tässä iässä.

Luettua

Kirjan maailmassa…

Jääkö teillä kenelläkään koskaan ikävä joitakin lukemanne kirjan henkilöitä? – Minulla on – taas – käynyt niin. Aino Sibeliusta on nyt ikävä, ja oikeastaan taitaa olla ikävä myös kirjan kirjoittajaa, tutkijan ääntä. Aika järkälemäinen (liki 500 sivua) kirja loppui tuossa illansuussa, ja olin aloittelemassa heti uutta (Sylvi Kekkosesta kertovaa) mutta enpä pystynytkään, koska elelen vielä edellisen tunnelmassa, mielenmaisemassa, ajassa, miljöössä ja Riitta Konttisen tekstissä.

Tykkään hänen tavastaan popularisoida tutkimusta: vaivihkaa hän kertoo, miten ja millä perusteella sanoo tutkimuksensa kohteesta sen, mitä sanoo. Lukija saa tietää, millä tiedoin hän esittää päätelmiään ja tulkintojaan. Hän kontekstualisoi Aino SIbeliuksen elämäntapahtumat (sijoittaa ne laajempaan kokonaisuuteen, luo historiallisen näyttämön tapahtumille) ja näin ikäänkuin vaivihkaa selittää Aino Sibeliuksen ratkaisuja ja tekemisiä. Ja Konttinen tekee sen hyvin. Niin vakuuttavasti, että uskon hänen osaavan kertoa myös Ainon tunteista ”oikein”.

Kirja aiheutti myös kovan halun päästä käymään (kolmannen kerran) Tuusulanjärven taiteilijayhteisön maisemissa: rantatiellä, Halosenniemessä, Ainolassa ja Aholassa. Nyt kun ulkomaan (Italian) matkojen suunnittelu ei ole oikein ”in”, voisikin lähteä autolla käymään tyttären luona Helsingissä, ja tehdä siitä päivätrippejä Järvenpäähän, Porvooseen, Tallinnaan, – ehkä jopa Tukholmaan?

No ainakin mökille ennen sitä. 🙂

Pehtoori lähti maanantaiaamuna mökille, minä en. Vaikka ei minulla välttämättä mitään ehdotonta syytä ollut jättää lähtemättä, mutta sainpahan näin ”oman viikon”. Hienot on kelit mökillä(kin) olleet. Ja lunta! Ukkeli oli tänään aamupäivällä pudotellut enimmät lumet rantasaunan katolta.

Hieno keli on kyllä ollut Oulussakin. Haloilmiökin oli tänään, ja sivuauringot!

Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen ja haastava kuvatilaus! Opin jopa jotain uuttakin! 🙂

Isovanhemmuus

Leffapäivä

Kymppiviikon tiistai tarkoitti minulle tänä vuonna keskipäivän leffaa, ulkona syömistä, seurapeliä … Ja ennen ja jälkeen näiden liikkumista salilla ja merenrannassa.

Leffavaihtoehtoja oli kaksi: Heinähattu ja Vilttitossu tai Ryhmä Hau. Minulle nämä molemmat vain etäisesti tuttuja, mutta niistä Apsu valitsi jälkimmäisen. Ja ruokapaikaksi tänäänkin Mäkkäri, – toinen Pokemon-lelu oli toiveissa ja pettymys oli aika iso, kun niitä ei enää ollutkaan. No, kun Happy Meal ja cappuccino oli nautittu:

– En halua vielä kotiin! Mennään mummipapalle pelaamaan.
– Mutta kun pappa on mökillä ja mummilla ois hommia.
– Kyllä minä pelaan sun kans!
– No mennään sitten!
– Jee!!!

Siinähän se päivä hurahti parhaassa seurassa.

Ryhmä Hau oli kyllä minun mielestäni enemmänkin tunnin kestävä lelumainos kuin ”oikea” elokuva. Apsulle taisi ainoa pettymys olla se, että vaikka elokuva olikin dupattu suomeksi, oli hauveleiden nimet jätetty kääntämättä: siis Ryhmä Hau oli Paw Patrol, Rekku oli Marshall etc. Se tuntui vähän häiritsevän – ainakin jälkeenpäin.

Mummille oli kaikkein parasta syrjäsilmällä seurata pojan intensiivistä elokuvan seuraamista. Ja kun käveltiin alas Finnkinon portaita (tämä oli pojalle toinen kerta elokuvissa [äidin kanssa Risto Räppääjä joskus alkusyksystä?] ) ilmoitti seuralaiseni, että ”sitten seuraava leffa vois olla se, jossa oli niitä pupuja” [Petteri Kaniinin mainos oli tänään]. Siispä ei muuta kuin pääsiäisenäkin lastenelokuviin. Kunpa mummi saisi aikaiseksi lähdetyksi katsomaan kaikkia niitä, joita itse on aatellut menevänsä katsomaan.

Ilta-auringon paistaessa hakeuduin merenrantaan. Pateniemessä on iso asutusalue tekeillä, ja siellä komeita kaivureita. Apsun kans on niitä käyty jo aiemmin katselemassa, ja tänään sitten menin yksikseni. Kuukaukauden kuvahaasteen teemana kun on jo aiemmin mainitsemani oranssi. Jo mennessäni ajattelin, että voisin saada otoksen: ”malevitsilaisittain” oranssi oranssilla. Päivän kaunis pakkassää välittynee kuvasta?

Niitä näitä

Vähän turha päivä

Nyt kun olen vihdoin – itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä – vaihtanut pikkukaktuksieni mullat ja siirtänyt ne isompaan purkkiin, voin taputella itseäni selkään, ja nyppiä piikkejä käsistäni. Näin siitä huolimatta että olin muka kunnon hanskoilla suojannut sormeni.

Muuta merkittävää tai ansiokasta en juuri ole tehnytkään. Kulkenut siellä sun täällä, vähän kirjeenvaihtoa hoidellut, pienelle retkellekin lähdin, mutta kun oli huonosti suunniteltu, niin ei siitäkään tullut parinkymmenen kilometrin ajelua kummoisempaa. Tankilla oli lopuksi käytävä. Turha reissu.

Niitä näitä

Mangoa – niin hyvää!

Siinäpä ne keskeisimmät tälle päivälle.

Mangojälkkäri. Oli tavoitteena kuvata jotain oranssia tälle päivälle, ja kun aamu oli harmaa, jopa lumisateinen, ei lenkillä ollut toiveita oranssista auringosta puiden katveessa, joten oli ryhdyttävä keittiössä tekemään mangojälkkäriä. Ja jukra, kuinka sain tähän kulumaan aikaa. Sekä kerrosjälkkärin tekoon että kuvauksiin. Harjoittelin uuden akkusalaman ja valonmuokkainten käyttöä, ja todellakin vaati harjoittelua, että sain aikaiseksi tällaistakaan jälkeä. Eikä tuo jälkkärin tekokaan pelittänyt niin kuin olisin suonut. Syötävää siitä kuitenkin tuli.

Tässä(kin) on osana Aasia Marketista saatavaa mangopuretta, johon olen jäänyt täysin koukkuun. Lapset söivät kyllä mieluummin Kinder-jätskit. Eeviskin. Hassua, miten nopeasti pienikin on jo siirtynyt ”normi”ruokaan.

Varsinaisena ruokana oli (alkuun) Rekosta ostettuja kevätkääryleitä (voidaan suositella) ja pääruoaksi korealaista karamellisoitua possua paksoin ja nuudeleiden kera, hmmm, aika hyvä jo nyt, ehkä teen vielä kerran ennen kuin jaan reseptin. Jotta ihan kunnolla söimme. Turhan paljon, mutta oikein hyvin.

NYT voin jo sanoa, että ensi kuussa pääsen pyöräilemään. Mitenhän olisi tällä kymppiviikolla – pohjoisen Suomen hiihtolomaviikolla – jos pääsisi hiihtämäänkin? Saapas nähdä.

Luettua Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Pääasiassa ulkona

Kesäaikaan siirtyminen on osaltani jo alkanut. Minun sisäinen kelloni on ”aina” ollut vähän etuajassa näiden direktiivi-aikojen kanssa, ja niinpä olen jo viikon verran heräillyt joka aamu viimeistään kuudelta. Siis tuntia tavallista aikaisemmin. Niin tänäänkin.

Aamulla oli pakkasta sen verran paljon, että vitkuttelin ulos lähtöä melkein kymmeneen. Kylmä oli edelleen, mutta niin valoisaa ja kaunista. Pikisaari-korttia varten piti vielä kerran käydä ”paikkomassa” ja kuvia ottamassa.

Samalla reissulla sitten XXL:n aleen, toiveissa löytää sopivat Sorellit 😉 ja laskettelukypärän alle sellainen kauluri-vuori-lämmitin mutta tyhjin käsin oli sieltä lähdettävä.

Aasia Marketista kyllä sitten löytyi pieni kassillinen täydennystä keittiön kaappeihin. Lienenkö hieman vainoharhainen, mutta minua vähän kummeksutti, ettei siellä ollut lisäkseni yhtää asiakkaita. Ne aiemmat kerrat kun siellä olen lauantaina käynyt, on kaupassa ollut ainakin puoli tusinaa muita asiakkaita. Noh, jos jenkit eivät voi juoda meksikolaista Corona-olutta, (viidennes amerikkalaisista uskoo sillä olevan yhteys virukseen!) niin ehkä ei ole ihme, että oululaiset välttelevät kiinalaisten kauppaa ja elintarvikkeita. No höh, – tiedä häntä. Minä kuitenkin kävin, ja sitten taas tepastelemaan. Aurinko jo lämmitti. Mieletön sää!

Monen tunnin reissun jälkeen kotitöiden pariin. Ja kun hanget kerran kimmelsivät ja siten loivat oivan miljöön mm. tällaiselle kuvattavaksi tuodulle pienelle, aika sympaattiselle jääkarhulle, otin asiakseni sitä kuvata kuin ainakin mallia.

Ja kaiken touhuamisen ohessa kuulokkeista taidehistorian professorin (emerita) Riitta Konttisen biografia ”Aino Sibelius”. Oi, että. Onpas hyvä kirja.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Isovanhempana

Isovanhempien (aamu)päivä päiväkodissa! Ja me saimme olla osallisina siinä.

Yhtämatkaa Apsun kanssa päiväkodille menimme. Ja sen kun kotipihastaan käännyimme pois, poika takapenkiltä ilmoitti: ”Voitaisiin laittaa äitille sellainen pikkuviesti, että haluan sitten myöhemmin mummipapalle kylään. ”Pikkuviesti” äidille laitettiin ja lupa humputteluun saatiin.

”Mummi osaa kyllä ajaa sinne”, ilmoitti poika papalleen, kun oltiin menossa. Pappahan ei ennen päiväkodissa ollutkaan käynyt, mummilla sentään vankka kahden kerran kokemus takana.

Aamukahvin jälkeen meidät isovanhemmat ohjattiin jumppa/juhlasaliin, jossa tovin odottelimme pieniä saapuviksi. Ryhmä kerrallaan; viiriäiset (1 – 3 v.), kiirunat (3 – 4 v.), riekot ( 4 – 5 v.) ja metsot (eskarit) tulivat saliin. Ja kun pienet tulivat, oli aivan hiljaista, ja sitten yhtäkkiä joku parivuotias hihkaisi riemastuneena: PAPPA! – Tunnisti omansa ja meille kaikille tuli ilo ja hyvä mieli.

Me Pehtoorin kanssa emme kiiruna-porukasta Apsua ihan heti löytäneet, mutta aika pian kuitenkin ja olihan ilo, kun poika meille kaukaa vilkutti!

”Tuo on mun tekemä”.

Melkein puolituntisen hellyyttävän, eri osastoiden laulu-leikkiesitysten jälkeen oli aika siirtyä leikkimään, katselemaan paikkoja (”tässä on mun päiksy-paikka”, ”mummi, täällä on vessa”, ”tässä me syyään”) ja kun oli tovi Aliasta kolmestaan (”me ollaan kolmestaan vähän höpöjä”, totesi Apsu) pelattu, poika ilmoitti, että nyt voidaan lähteä. Olimme luvanneet yhteisen lounaan jossain/Mäkkärin/pizzan. Ja valinta osui McDonaldsille.

Siispä kohti kaupungin keskustaa. Tänään, juuri eilisen jälkeen, mummilla läikähti mukavasti, kun olimme matkalla kohti Mäkkäriä (ei niin rotissöörin ykköspaikka, mutta Apsun toiveesta sinne suuntasimme) ja ohitimme kilpiravintola Istanbulin, joka on edelleen minun Oulun TOP3 -ravintolan listalla ja jonka ikkunassa on rotissöörien logo, lapsi vinkkaa sinne ja ilmoittaa ykskantaan: ”Mummin merkki”. 🙂 Niin on. Vieläkin.

Mäkkärin jälkeen kolmestaan kauppaan, jonka kassalla Apsu ihmetteli: ”Miten näin paljon ruokaa!!” Yritin selittää, että siinä on samalla toipilas-sisarelleni (Apsulle R., ja ärrä tulee kaikella osaamisen voimalla) osa ja sitten sunnuntaiksi, jolloin Apsukin tulee syömään, mutta ei poika ymmärtänyt. Ensimmäinen pääsiäissuklaamuna ja hunajameloni kyllä olivat käsitettävissä. 😉

Sitten Rantapeltoon leikkimään ja pelaamaan lätkäpeliä, värittämään ja välipalalle.

Ennen kotiinpaluuta poikkesimme kaksistaan vielä Apsun lähimmässä, uudessa leikkipuistossa. Se piipahdus on ollut kauan aikeissa. Tänään huikeassa iltapäiväauringossa sinne vihdoin menimme.

Siis juhlapäivä on ollut. Tänäänkin.

Niitä näitä Ravintolat Rotissöörit Ruoka ja viini

Taas yksi vaihe

– Aamulla oli valoa jo niin paljon, että hoksasin, että kovin kauaa ei enää tarvitse pyöräillä sisätiloissa.
– D-vitamiinipurkin pohja on jo näkyvissä.
– Iltapäivän pienellä lenkillä oli jo aurinkolasit mukana ja tarpeen.

”Kevään merkkejä” -listaan kuuluvat myös vuosikokoukset. Yleensäkin, – ja rotissööreillä erityisesti. Tänä vuonna erovuoroisena noin seitsemän vuotta ollut allekirjoittanut lopultakin erosi. Kymmenen aktiivisen presse-toimintavuoden älkeen.

Siis tänään oli Oulun rotissöörien vuosikokous. Juuri sieltä palasimme. Vuosikokoukseen olin duunaillut kaikenlaista. Ja vastuuvapaus minulle ja muille hallituksessa (= voutineuvosto) olleille myönnettiin.

Ja myönnettiin minulle myös samppanjapullo. Ruinartia ei koskaan ole liikaa viinikaapissa!

Ja samalla myönnettiin myös järjestön pronssinen ansiomerkki! Olen jo siinä iässä, että saan ansiomerkkejä!? Tovin mietin, onko riittävä ikä peruste ko. prinikan saamiseksi. – Ei kuulemma ole. Iällä ei kuulemma ole mitään tekemistä sen kanssa. No, totta puhuen, iloinen olen huomionosoituksesta. Ei niitä päntiönnään tässä järjestössä jaeta.

Kokouksen jälkeen – luonnollisesti, onhan kyse ruokakulttuurin vaalijoista – nautimme blinit lisukkeineen. Puistola tarjosi hyvää. Todella rapeita, sopivan rasvaisia olivat. Pikkelöity lohi yllätti iloisesti.

Oli ilo tavata kaikkia. Ilo olla paistinkääntäjä. Ilo olla.

Oulu Reseptit Ruoka ja viini

Nälän hankkimista ja siirtoa

Pikisaaren uimahuone on taas (varmaan jo syksyllä) maalattu valkoiseksi, eikä graffiteja ja sotkuja nyt näy. Hyvä niin. Tänään sen värit olivat sävysävyyn pakkaspäivän aurinkoisessa aamupäivässä; sinivalkoinen jokisuisto houkutti ulkoilemaan monta tuntia. Unohtui kaikki huolet ja tekemättömyydet, jokirannoilla oli tyventä ja merkillisen hiljaistakin. Olisipa ollut repussa termari ja siinä kahvia, ja vaikka pieni pullakin. Olisipa ollut leppoisaa tuossa auringossa kahvit nautiskella.

Ulkoilun jälkeen oli tietysti kova nälkä, ja tänään oli lohimedaljonki-päivä. Oheen sellainen tsatsikityyppinen salaatti, ja kun jotain hiilariakin oli tarpeen (Pehtoorille) olla niin paistoinpa toisen kerran perunanuudeleita. Jokos olet kokeillut? – Tulee nopeasti hyvä perunalisäke, juuri tällaisissa yhden-kahden hengen arkikokkauksissa ainakin toimii hyvin. Eikä peruna pikapaistossa murene ja muhennu vaan perunasuikaleet pysyvät nuudelimaisina. Pieni nokare voita valmiin annoksen päälle tekee tästä pikaruoasta herkkua.

Olenkohan jo kertonut, miten olen jostain oppinut paistamaan lohimedaljongit siten, että niistä tulee pinnaltaan rapeita ja muutoinkin hyviä? Ehkä olen, mutta kerronpa uudelleen. Tämä on minulle aika uusi (pari vuotta vanha?) keino. Siis: ota lohi jääkaapista huoneenlämpöön ja mausta toinen puoli kalasta Kalaneuvoksen kalamausteella, vähän sitruuna- tai limemehua pintaan. Kata pöytä, tee salaatti, mahdolliset muut lisukkeet ja sitten laita pinnoitetun paistinpannun pohjalle sormisuolaa (Maldon), laita lohi, maustamaton puoli alaspäin pannulle, ja vasta sitten levy päälle. Älä sekoittele ja kääntele, vaan anna kalan paistua niin, että pinta ruskistuu ja käännä vasta sitten. Oliskohan kokonaispaistoaika noin viisi minuuttia. Näin lohesta valuu rasva pannulle, johon se minun mielestäni kannattaa myös jättää, ja nostaa vain kala suoraan lautasille. On hyvää.

Ruoka ja viini Valokuvaus

Salama ja dumplingseja

Olisi pitänyt olla jo aamulla salille mennessä aurinkolasit. En pitänyt niiden puuttumista kuitenkaan huonona asiana; päinvastoin tuntui hyvälle, kun niille olisi ollut tarvetta sen sijaan, että tuulilasinpyyhkijät olisivat heiluneet, kuten on viime päivinä tehnyt.

Vielä illansuussakin kävin autolla Nallikarissa. Hain kuviin jotain ihan muuta kuin mitä sain, mutta menettelee nämäkin. Kertovat siitä, että tänään on ollut aurinkoa, valoa, talvea, tuuletonta, pikkupakkanen. Laskiaistiistai parhaimmillaan.

Muutoin huitelin pitkin kaupunkia: mm. vihdoin sain vietyä vanhan kamerani ja yhden tarpeettoman vanhan objektiivin Digitarvikkeeseen ja niistä saaduilla rahoilla (joita onneksi vielä jäi jemmaankin) ostin uuden (studio/käsi)salaman (Godox AD200Pro), jonka toivon olevan ”keikoilla” kätevä. Vielä kun opettelen käyttämään sitä.

Mitä mainioin yhteensattuma oli, että kaupoilla oli myös kaksi Tornion VAT-koulukaveria. Herrat opiskelijakaverit olivat juuri ne, jotka kanssani muodostivat kurssiporukkamme seniori-osaston. Ei olla näyttöjen jälkeen tavattu kuin somen välityksellä, joten olipa mukava, iloinen jälleennäkeminen. Siellä me kameraliikkeen aulassa pitkään kuulumisia vaihtelimme.

Ruokakaupasta (Prisma) ostin vihdoin Beijing8 dumplings, joita olen nähnyt olevan myynnissä jo pari kuukautta. Vaikka nyt kaikki Kiinaan liittyvä aiheuttaa vähän levottomuutta ja pandemian leviäminen kaikkine seurauksineen huolettaa, niin silti dumplingsit maistuivat. Kaksi pakettia (2 x 10 kpl) ja oheen salaattia olivat hyvinkin riittävä ruoka meille. Eikä ollut vaikea valmistaa: höyrytin sen seitsemän minuuttia, mikä paketissa neuvottiin. Soija ja sweet chili sauce olivat hyvä lisä. Ankan ja broiskun lisäksi olisi ollut kasvis- ja nauta/chili -vaihtoehdot. Ehkä ensi kerralla sitten niitä.

Parempia nämä olivat kuin mitä olen pari kertaa Aasia Marketista ostanut. Toki kalliimpiakin ( 6 – 7 €).