Tuulestatemmattua

Odotettua touhukkaampi päivä tästä tulikin. Tai noh, – touhukas ja touhukas.

Joka tapauksessa parituntinen kierros Oulun niin kauniissa, aurinkoisessa maaliskuun lauantain aamupäivässä oli hyvää tekevä.

Hieno keli, parempi mieli.

Valo ja happi tekevät hyvää.

Kuvassa päivän ”ruuhka”. Metrin välein kulkijoita kohti Linnansaarta. Ja todellakin, tässä on poikkeuksellisen paljon ihmisiä samassa kuvassa. Kovin oli hiljaista lauantaiaamupäivän Oulussa.

Juniori soitteli juuri kun olin aloittelemassa kierrostani: ”Apsu haluaisi tulla mummipapalle tänään.” No niinhän se oli alunperinkin suunniteltu. Alkuperäisessä suunnitelmassa kummitädinkin (= tytär) oli tarkoitus olla täällä tänään, mutta vaikka ei ollutkaan, niin pojanpoika halusi tulla meille. Eihän meillä parempaa seuraa voinut ollutkaan! Tietysti hain hänet, kun palailin kotia kohti.

Päivä on pelattu, ja syöty karkkia; jo matkalla kotoa meille Apsu ilmoitti: ”Nyt on viikonloppu, ja minä saan pelata papan tabletilla ja syödä karkkia ja jätskiä.” Ja niin tehtiin, mutta olipa Apsu apuna myös salaatin teossa, liki ammattilaisen ottein repi salaatin, lisäili tomaatit ja muut lisukkeet salaattiin, napsutteli parsoista kannat irti ja kaikin puoli oli apuna: ”Onko muuta tekemistä?” – kunpa tuo kysymys pysyisi käytössään lopun elämää. Kolmestaan syödessämme poika totesi, että ”onpa mukava, kun ei ole isi, äiti ja Eevis täällä. On niin rauhallista.” 😀  Ja sitten taas pelattiin.

Kuuden jälkeen Juniorin palatessa töistä kohti kotia haki Apsun ja kertoi, että olipa Alkossa ollut poikkeuksellisen hiljainen lauantai. Samoin kuin liikkeen viereisessä ruokakaupassa.

~~~~~~~~

Itseänikin oikeasti hämmästyttää, kuinka myötäelämiseni tässä korona-kurimuksessa kohdistuu heti lähipiirin jälkeen Italiaan. Ja kuinka hyväätekevä tämä videoklippi onkaan! Olen katsonut sen ainakin kymmenen kertaa: asennetta on! Italialaisten yhteisöllisyys eristyksissäkin näyttäytyy tänne raukoille rajoille asti aika hienona!  (Ehdottomasti äänet päälle kun klikkaat videon auki).

Ensin herääminen valkoiseen, lumiseen aamuun levottomien, monien kummallisten unien jälkeen. Pätkittynyt yö, mutta ei sekään estänyt ulkoilemaan lähtöä. Kun ei ollut tarvetta, eikä lupaa, muuhun, ajelin rautasillan parkkiin ja siitä sitten parin tunnin tepastelulle. Ensin kohti Raksilaa.

Kuten arvelinkin, siellä oli kovin idyllistä. Hiljaista, kuten varmasti yleensäkin perjantaiaamuisin. Mutta tänään oli oikeasti autiota. Puutaloja, lumettuneita koivuja, pehmeitä katuja. Värejä ja valoa.

Paljon mukavia yksityiskohtia.

Hyvä kirja nappikuulokkeiden kautta, hyvät kengät, kulkeminen, katse etsien jotain … kaukana pelottava maailma. Ihan parasta.

Kotiin paluun jälkeen ja pitkin iltaa on kulunut hyvin paljon aikaa somessa, viesteillessä, soitellessa. 2020-luvun kriisissä yhteisöllisyys koetaan paljolti netin kautta. Hyvä, että on netti, hyvä, että on ystäviä, perhettä, läheisiä.

Ja hyvä, että netin kautta saa paljon tietoa. Vuosikymmeniä lähdekritiikkiä soveltaneena ja opettaneena olen välillä tuhannen sekaisin tämän informaatiotulvan ja sen lähteiden kanssa. Ja kyllä, kyllä minua pelottaa. Lähiviikot ja lähivuodet. Niinpä päätän tunnin välein, etten enää klikkaudu uutissivuille, en katselemaan raportteja, kuuntelemaan asiantuntijoita telkkarista, en ryhdy vertailemaan käyriä (sitähän minä olen sosiaalihistorioitsijana pienen urani tehnyt, koskien nimenomaan ihmisten sairastavuutta, kuolleisuutta,  etc.) Juuri kun olin ehtinyt ajatellla, että kuinkahan monta (pelkästään historia-alan) väitöskirjaa tästä globaalista kriisistä tehdään, tupsahtaa sähköpostiin viesti, jossa kerrotaan, että nyt kerätään materiaalia aiheesta:

Mitä tunteita ja ajatuksia koronaviruksen leviäminen maailmalla ja Suomeen on herättänyt? Onko sinulta tai lähipiiriisi kuuluvalta testattu koronavirusta tai oletko joutunut kotikaranteeniin? Kerro, miten korona on vaikuttanut arkeesi, työssäkäyntiisi tai opiskeluusi. Voit kirjoittaa myös kotikaranteeniin varautumisesta, matkasuunnitelmien muuttumisesta tai siitä, miten aihetta on mediassa käsitelty.  (SKS, Koronavirus sekoittaa maailmaa.)

Ja heti perään voin todeta, että oikeastaan tämä – ainakin tähän asti vapaaehtoinen – kotoilu tuntuukin ihan levolliselle. Ei ole hyväksi, eikä oikein hyväksyttävääkään kulkea missään, ei muualla kuin tyhjillä kaduilla ja rannoilla. Ei ”tarvi” tehdä mitään erityistä, ei voi suorittaa kummoisia… Katsellaan sitten joko tiistaina hypin seinille, mutta nyt ihan ok. Tietysti on ikävä (totta puhuen ihan hel-tin kurjaa), kun Tyär ei huomenna aamujunalla tulekaan käymään, kuten suunnitelmissa oli, mutta parastahan se niin on.

Sunnuntain viininmaistelu on peruttu, samoin torstain Aapo Heikkilä -ensi-iltaesitys Linnanmaalla. Aattelen, että hyvä noin. Elämänmeno verkkaistuu, toivottavasti maailmanmeno hiljalleen löytää turvalliset uomat.

Ankeaa, harmaata, märkää, apaattista.

Ja sekään, että oli hyvä hengittää ja aika lämmin, ei oikeastaan nostanut lenkillä tunnelmaa kummoiseksi. Toisaalta ulkona oli hyvä!

Vielä viikko sitten naureskelin, kun näin kuvia, kuinka Italiassa on pastahyllytkin tyhjinä ja luin, että Bonnissa on kaikki vessapaperit hamstrattu kaupoista. Tänään ei enää naurata: kävin hakemassa kolme kassillista ruokaa ”että on, jos tulee tauti, karanteeni ja/tai eristys” – ja toki enin osa taitaa olla viikonlopuksi 😉 . Ja äidillekin osa: kävin viemässä soppalastin ja muuta tarpeellista. Vain kävin – kädet putsaten ja eteisestä asti lyhyesti jutellen – enpä jäänyt juttuseuraksi. Saattaa olla, että ei vähään aikaan tule Caritaksessa käytyä. Enpä kyllä osaa ajatella sitä ”lomana” huolehtimisesta. Enemmän huolehdin tai taitaakin olla kyse huolettamisesta, kun en käy.

Kotimatkalla poikkesin vielä Taidemuseolla. Ellen Thesleff  – Aurinkosuudelma -näyttely oli tietysti näkemisen arvoinen. Vaikka nyt sivistyksen ja kulttuurin vuoksi – tarkoitan siis, että hänen taiteensa ei minua juurikaan kosketa eikä saa tuntemaan oikein mitään.

Thesleffin tapa maalata oli ja on huomiota herättävää, itsenäistä, itsepäistä ja vapaata. Hän aloitti uransa 1890-luvun alussa kaksikymppisenä taiteilijanalkuna ja maalasi viimeiset työnsä kahdeksankymmenen vuoden iässä 1940-luvun lopussa. Osana rohkeaa ja tinkimätöntä taiteellista toimintaansa hän toi ensimmäisten joukossa suomalaiseen taiteeseen monia kansainvälisiä taidesuuntauksia, kuten symbolismin ja ekspressionismin. Myöhemmin 1930-luvulta eteenpäin hän lähestyi myös surrealismia ja uransa lopulla myös abstraktia ilmaisua.

(Näyttelyjulkaisu)

Thesleffin taide 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, nimenomaan ekspressionistiset maalaukset, erityisesti muutama maalaus Toscanasta, viehättivät, mutta muutoin minulla ei kauaa taulujen ja luonnoslehtiöiden ääressä kulunut.

Paljon enemmän minua kiinnosti, kosketti ja kuvautti  museon toinen näyttely: ”Pakolaisuuden arkeologiaa”.

–  – tutkijat ja taiteilijat ovat työstäneet sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet hyväksytyksi tai torjutuksi uusissa yhteisöissään, millainen prosessi pakolaisuus on yksilöiden ja yhteisöjen elämässä ja millaisia kertomuksia muisti niistä rakentaa.

Näyttely on siis tutkijoiden ja taiteilijoiden töistä ja yhteistyössä koottu. Monta taidemuotoa, monenlaista tulkintaa, tarinaa, tutkimusta, runojakin, mm. kollegani uusi ulostulo. Itä-Karjalan pakolaisen tyttären teksti uppoaa Karjalan evakon tyttäreen …

Nyt on sitten harrastettu kulttuuria ja kotona on paljon ruokaa, joten voin rauhassa jatkaa Netflixin katselua (eilen katsoin ekan osan Anna, a lopussa  tästä Anna, a lopussa, ja tykkäsin), päivittäisiä lenkkejä, äidille soittelua, kutomista (ostin uuden käsityölehdenkin tänään). Pestään käsiä, välitetään muista ja pidetään maalaisjärki kunniassa!

Olisi vuosittainen Dionysia-juhla (Oulun Viininystävien vuosijuhla). Olemme osallistuneet lähes joka vuosi, tänään jätettiin väliin. Ei, ei johdu koronasta, että skippasin ilmoittautumisen ja osallistumisemme. Jo viime viikolla olin Hugossa, tämän kertainen menu ei houkuttanut, oli aika tyyriskin, ensi viikonloppuna on BO:n maistelut, ja kotonakin juhlaruokaa… Ja nyt ei vaan houkuttanut. Joskus voi jättää väliinkin.

Tänään kyllä mietimme pienellä porukalla että taitaa isot ravintolaillalliset jäädä aika vähiin lähitulevaisuudessa muutenkin. Tänään oli minun tehtäviini perehdytys rotissöörien kanssa; kummasti saimme kolme tuntia menemään hommassa. Mutta kuten sanottu, puhuttiin myös koronasta ja ravintolailloista. Ja yleensäkin yleisötapahtumista. Tyttärelläkin on Helsingin yliopistossa jo kehotettu työskentelelmään kotosalla, ei vielä määrätty. Aalto-yliopistossa on kuuulemma joissakin osastoissa jo määrättykin etäopiskeluun.

Kyllähän tämä huolettaa, monella tasolla. Mutta ei ainakaan vielä mitään paniikkia – jos ennen paniikkia lähtisikin muonavaraston kanssa erakoitumaan Hangasojalle? – Ei sentään. Mutta kyllä minä uutisia turhan tiuhaan seuraan, ja tämän olen jo kuukauden käynyt joka päivä katsomassa…

Kylläpä olen elänyt menneessä maailmassa tänään. Maailman äärissä ja Alppien rinteillä. Yliopistolla sekä tenttiin lukemassa että luentoa valmistelemassa.

Olen näet puuhaillut pitkästä aikaa Power point -esitystä tehden (huomenna minulla on hyvin pienimuotoinen ”koulutustehtävä”) ja sitten olen kolunnut vanhoja kuva-arkistoja.

Miettinyt maailman menoa, miettinyt paljon.

Ajatuksissa reissut, Italia tietysti … tämän päivän italialaiset…

Nämä kuvat ovat Ligurian matkalta 2015. Siltä päivältä, jolloin sain tietää, että olin saanut opiskelupaikan Torniosta.

Juuri tuolloinhan minä tunsin, ja hyvänen aika: tiesin, olevani hyvä valokuvaaja, kun kerran monien hakijoiden joukosta tulin valituksi kouluun. Sen jälkeen tuo tunne on kokenut aikamoisen romahduksen. Tosin pientä ylöspääsyä pohjalta on ollut näkyvissä. 🙂

Ligurian patikkamatkalla kuvasin paljon, kuten ´aina´ olen reissuissa tehnyt, ja minulla oli jo oikein hyvä kamerakin. Tänään noiden (jo käsiteltyjen kuvien äärellä) halusin kokeilla, että onko olenko yhtään kehittynyt kuvankäsittelijänä.

Kuvassa yksi Cinque Terren viidestä pikkukaupungista: Corniglia.

Nyt ajattelin katsoa jakson Isä Matteon tutkimuksia Areenasta. Isä Matteo kuulemma seikkailee Umbriassa. Niin kertoivat eksnaapurit lauantaisella vierailullaan, ja sanoivat ”että just niissä paikoissa kuin silloin siellä oltiin”. Olen siis saanut vahvan suosituksen. Kaksi kautta näyttää Areenassa olevan, mutta entä jollen pidäkään siitä, tai sen lisäksi? – Olisiko muita suosituksia? Netflix on myös käytössä. Ei väkivaltaa eikä jännitystä, mutta ei mitään ihan saippuaisiakaan sarjoja tai leffoja?

Van Gogh vai Monet? Impressionismia vai ekspressionismia?

Vai ei todellakaan kumpikaan? Ihan vaan suttuinen valokuva?

Joka tapauksessa kiirehdin 😉 aamupäivällä lenkille, kun taivaalla oli hienoa repaleista pilviharsoa ja sen takana kirkkaana paistava talviaurinko! Sää innosti reippaaseen askeltamiseen, olipa sangen hyvä vire.

Joutseniakin oli jo Hartaanselällä, monta, – tuosta kuvasta oikealle sulassa uivat. Minulla kamerassa laajakulma, joten eivätpä sillä muistikortille asti tallentuneet. Kaiken kaikkiaan hieno kevättalven tuntu jo.

Iltapäivällä – kuten tapana on – pikkuperhe tuli syömään, ja jo pihalla kuului kun Apsu huusi: ”Mummiiiii, silmät kiinni!” Ja sitten sain pienen ruukkuruusun. Poika oli tiistaina (meidän leffapäivä) lähi-Salessa ilmoittanut, että hän haluaa viedä mummille kukan! Sain avata silmät, mutta vähän joku niissä karvasteli.