Yliopistoelämää

Kolpoltööri on puhujamatkaltaan palaamassa.

Kahden junalla lähdin Rovaniemelle, poika vei asemalle ja lupasi sitten vaihtaa kesärenkaat ja pestä autoni, – autofriikki poika on hyvä olla olemassa. 🙂 Kun on mitä parhain kelirikkoaika, oli juna tietty myöhässä. Entinen oppilaani oli onneksi sateisella Rovaniemen rautatieasemalla vastassa, joten ehdimme käydä kahvilla keskustassa ennen kuin luentoni alkoi. Minulle iltakuusi ei ole paras mahdollinen esitelmöintiaika, ei mitään loisteliasta verbaaliakrobatiaa saatikka ajatuksen lentoa tai kristillinkirkkaita ajatuksia ennakko-oletuksena. Toisaalta jos aihekin on väestö- ja sosiaalihistoriaa, erityisesti Lapin muuttoliikkeitä, niin ei jutusta järin riemullista tykitystä voi saadakaan aikaiseksi.

Yleisö vaativuus tietysti asetti haasteen, sitähän ei määrättömän paljon ollut, mutta sen joukossa pari entistä opiskelijaa ja kurssikaveri, jotka nyt ovat tuossa Lyseonpuiston lukiossa historianopeina ja sitten pehtoori ja kaverimme, jotka tulivat Hangasojalta parahiksi Rovaniemelle. Hyviä kuuntelijoita olivat, ei havaintoja haukotuksista tai muusta ikävystymisestä.

Ja niinhän se vaan on, että minustahan on mukava luennoida.  Ja minä pysyin aikataulussa! Olin tehnyt uuden strategian: en kirjoittanut luentoa paperille. Pelkillä power pointeilla oli selvittävä. Ja huiskis vain! 200 vuotta Amerikan ja Ruotsin siirtolaisuutta, loikkareita Neuvostoliittoon ja Vienan Karjalan pakolaiset liikuteltiin Lappiin tai sieltä pois, syntyvyyden historia ja lappilaisten pitkän eliniän salaisuudet kaikki pikkuisen reilussa tunnissa!

Nyt istun auton takapenkillä, aletaan olla Kemissä. Vettä sataa kaatamalla ja näyttää syksyltä.

Nyt on merkillinen väsymys. Sellainen ”Mauri on työnsä tehnyt , Mauri saa mennä” -fiilis.

Tänään oli tohtorikoulutettavilla toinen päivä, jolloin oli mahdollisuus esitellä tutkimuksiaan ja jota varten olin taas kerran lukenut about 100 sivua ”aihioita”; siis  toinen päivä Lasaretin Ståhlberg-salissa vietetty. Hyvä päivä tänään. Henkilökohtainen kontaktiseeraaminen, asioista keskustelu kasvokkain kun on paljon antoisampaa kuin sähköposteilu, tai edes puhelinkeskustelut. Puolenkin tunnin mielenpiteenvaihto antaa enemmän kuin kymmenen kiemuraista sähköpostia. Olen hyvilläni seminaarikäytänteen uudistuksesta, …

Ihmiset ovat tärkeitä – minulle. Ainakin minulle. Siksi hyvät ja huonot sanomiset tuntuvat vahvoina, päällepuhumiset sattuvat, vaikka vain sivusta joutuisi seuraamaan, kuuntelun soisi koskettavan  – tiedon soisi pistävän ajattelemaan, antavan ajattelemista suuntaan ja toiseen. Jossain välissä mietin, olisinko itse osannut kuunnella, jos väikkärin alkuvaiheessa joku olisi antanut neuvoja, olisinko pitänyt sitä ”päällepäsmäröintinä”, oppimestarimaisena moittimisena… olisinko ammentanut muiden sanomisista? Vaikea sanoa. Silloin ei kukaan sanonut mitään. Hyvin vähän keskusteltiin.

Yksi jatkotutkijoista oli Italian tuntija, siellä elänyt, siellä asunut, sinne avioitunut, sen viinejä tunteva, sitä tutkiva… keskustelimme tovin, ja äkkiä minun mietteeni olivat Umbriassa, ajatukset viime toukokuussa – onko sellaista ollutkaan!!  Hetken päästä palaan 1800-luvun lopun torppaan Tyrnävälle … tai Isonkyrön kirkon pihamaalle 1500-luvulla…  Eikä mene kuin tovi ja olen myöhäisen iltapäivän auringossa Kasarmintiellä kävelemässä keskustaan, ja yhtäkkiä onkin tämä päivä. Sanoinhan jo, enkös vain, että hyvä päivä tänään. Päivässä monta kerrosta.

Kävellen kaupunkiin, miksikö? Meidän nuoripari kun oli tehnyt hienon ehdotuksen, että menemme heidän yhteisiä synttäreitään (ajatella että kihlapari on ollut ”yhdessä” jo 22 v. sitten; olivat molemmat juuri tähän aikaan  OYS:n osastolla 11) juhlistamaan jonnekin ravinteliin – olivat valinnneet paikaksi Hagia Sofian. Ei ainakaan jäänyt nälkä, annokset reiluhkoja eikä maussakaan moittimista. Kaikkea höpöteltiin, ja sitä pehtoorin kanssa mietimme, että paljon poika kaikista Euroopan reissuistamme muistaa… menneessä kun elettiin nuortenkin kanssa.

Ja nyt tajuan, yhtäkkiä tajuan: lauantain lenkki on tekemättä. Siitähän se väsy. 😉 

Tänään piti olla fotomaraton. Onneksi ei olekaan (ope on sairas). Onneksi siksi, että on pureva tuuli, kylmä, pilvinen, väsy, töitä, pyry,  …

Aamulla töihin mennessä menin pitkästä aikaa KTK:n puoleisesta ovesta. Siellä olivat luonkanopettajaksi opiskelevat (kai?) olleet taas näppäriä ja koristelleet portaikon linnuilla. Niitä oli PALJON. Erivärisiä, paljon.

Just tuollaista kaikkea siellä siivessä tehdään. Laulu raikaa ja askartelusilppu pöllyää ja installaatioita on vähän joka nurkassa. No sehän on heidän hommassa – tiedeyliopistossakin. Kasvatustieteilijöiden opiskelijakuppilassa opiskelijat kutovat, virkkaavat, joku saattaa venytellä kahvipöydän ääressä, mitenkään tavatonta ei ole että joku pieni kitara/lauluryhmä harjoittelee jotain ja kaikilla pöydillä on paitsi kahvia ja  luomusämpylöitä ja kutimia, myös valtavasti papereita. Kasvatustieteilijät tekevät näet ryhmätöitä.

Muistan kun opiskeluaikana kävin usein aamuisin Raatin uimahallissa uimassa ja sinne sattui usein – ei ei humanistiopiskelijoita – vaan luokanopettajiksi opiskelevia – ja ne lauloivat saunassakin! Olin kaikessa humanistisessa mietteliäisyydessäni järkyttynyt! 🙂

Ja nyt kun menee humanistiopiskelijoiden kuppilaan niin lauletaanko siellä – herravarjelkoon! – näperrelläänkö satoja origamilintusia käytävien ja portaikkojen kaunistukseksi? No ei! Siellä istutaan isoissa ringeissä pipot korvallisella ja juodaan kuppi toisensa jälkeen teetä tai reilunkaupan kahvia ja puhutaan. Puhutaan tunnista toiseen. Parannetaan maailmaa.

Minun pitäisi huomenna taas luennon verran puhua: pitää palauteluento. Sattuipa noita neljää harjoitusta 41 opiskelijalta (= 164 harjoitusta, joiden keskipituus on 4 – 5 liuskaa, joten yhteensä siis useita satoja sivuja) yhtenä iltana lukiessa, että liki liikutuin sillä niin hienoa tekstiä oli eräs nuori nainen tehnyt. Taitoa ja tietoa niin paljon … ilmeistä lahjakkuutta, älyä ja ahkeruutta. Enpä muista milloin – liekö koskaan – kohdalle moinen sattunut. Ilo on sellainen sattumus.