Yliopistoelämää

Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt hiihto on nyt tavalla tai toisella kaikkien huulilla: hiihtoloma, Ruotsin hiihto -dopingkohu, hiihdon MM-kisat, vuodenaikaan liittyen hiihto kuntoliikuntana ja vapaa-ajanviettomuotona …

Pehtoori ilmoitti äsken laittaneensa sukseni ja mononi jo autoon. Hyvä, mitäpä niillä täällä Rantapellossa. Hangasojalle ne kuuluvat – vaikka nyt esimerkiksi liiteriin. 😉

Ei ole tänä vuonna tuo hiihtoharrastus ollut ihan vuorottelutalven kaltaista, mikä sekin oli aika säälittävää, ei se silloinkaan huikeaa ollut. Mutta on minullakin ollut suuruuden hetket hiihtourheilussa,  Niistä minun aktiivihiihtovuosistani on kuva täällä KLIKS. Myös oivallista hiihtosanastoa on sieltä luettavissa.

Mäkeen aion mennä. Ja ehkä ladullekin. Tosin töistä lähti mukaan mappi ja toinenkin, joten aina on hyviä tekosyitä vältellä ylenpalttista hiihtämistä. Ette ehkä tienneet, mutta nyky-yliopistossa loma tarkoittaa artikkelien kirjoittamista ja muiden rästihommien pois päiväjärjestyksestä saattamista. Sellaista se on.

Vaikka on siinä tänäänkin ollut muutama tähtihetkensä; tänään piipahti sellainen opiskelija, joka ei ehkä ollut pitkään aikaan ollut varma valmistumisestaan, ja totta puhuen en aina minäkään ollut vakuuttunut – vaikka yritin kovastikin kannustaa –  mutta  joka TEKI sen: tutkinto alkaa olla kasassa! Ja hyvin hommansa tekikin. Kävi myös sellainen opiskelija, joka ei minua ohjaajakseen todellakaan tarvisi, mutta joka silti käy piipahtamassa tuon tuostakin ja ymmärtääkseni on ohjauksesta vielä jotain lisätietoa sittenkin saanut, sitä paitsi mokomaa on ilo kuunnella. Ja yllätyksekseni huoneeseeni tupsahti sellainenkin opiskelija, jonka olen luullut jo luovuttaneen, mutta hän palaakin – juuri ennen loman alkua –  ja sanoo, että autatko, että käynnistetään homma uudelleen. Nämä kaikki vievät aikaa – mutta tekevät työstäni mielekkään! Tästä on hyvä lähteä lomalle.

Ja  mikä parasta: helmikuu on ohi!

Tuonne huomenna!

  Pää pilvissä, jalat maassa.

Aamulla tuntui että on kevättä ilmassa, oli kovasti halu lähteä lenkille, ajelemaan – tai vaikka mökille. Mutta moinen haihattelu hävisi, kun astuin kampuksen ovesta sisään.

No, ei töissäkään paha päivä. Uusi kandiseminaarijärjestelmä näyttää edelleen toimivan. Ainoa, mikä minua hieman näissä uusissa opiskelijavuosikerroissa, ikäluokissa, vuosikursseissa häiritsee on se, että sellaista historian harrastuneisuutta, lukeneisuutta, intohimoa, kuin aina joskus on ollut ilo opiskelijoissa tavata, ei juuri nyt ole näkynyt.

Silloin kun me oltiin opiskelemassa *kaikki* olivat lukeneet Sinuhen, Tuntemattoman, Kolme muskettisoturia, Vänrikki Stoolin tarinoita, Shogunin, epälukuisan määrän elämäkertoja, maailmankirjallisuuden historiallisia romaaneja vaikka ja kuinka paljon. Nämä nykyiset eivät ole lukeneet *mitään*. Tai hyvin vähän.

Nämä vain suorittavat, katsovat kelloa ja ponkaisevat ylös ja ulos sillä sekunnilla kun seminaarin on ”määrä” päättyä, ihan sama vaikka kurssikaverilla tai opella olisi lause kesken, laskevat pisteitä, suorittavat, jos edes suorittavat. Olisin mieluusti jutellut, jakanut puheenvuoroja, kuunnellut, kysellyt ja vastaillut, kyseenalaistanut ja kiittänyt, mutta kiitos, ei kiitos.

Keskustelemalla oppiminen ei kiinnosta. Kun vihjaan, että muistiinpanot saattaisivat edesauttaa työn jatkamisessa, sen menestyksellisessä suorittamisessa ja kun kerron, että kirjoittaminen on hyväksi, kirjoittaminen on ajattelemista, kirjoittaminen on paras oppimisen muoto – niin nämä katsovat minua kuin oudompaakin otusta.

Silti. Kirjoittaminen on ajattelemista.

Sitä minä vaan yritän kertoa, opettaa ja oppimista edistää. Se kun on minun työharrastuneisuuteni tarkoitus ja työn tekemisen mieli: yrittää edistää oppimista.

Pää pilvissä taidan olla  …

Siellä oli sellaista merkillistä Ancien Régime -tunnelmaa, historian laitoksen havinaa 1970-luvun lopulta ja 1980-luvulta. Meitä silloin laitoksen henkilökuntaan ja lähipiiriin kuuluneita oli tänään paikalla samassa luentosalissa enemmän kuin aikoihin. Meitä oli monta!  Muutama kymmen? Eikä Leopold von Ranken esiintuominen yhtään vähentänyt ajatuksen kulkua menneeseen…

Olin tänään iltapäivän kuuntelemassa väitöstä; metodioppi kakkonen -kurssin opettajani, myöhempi kollega, jonka assistenttuuria joskus pääsin sijaisena hoitamaan ja joka on aika päiviä sitten yliopistolta koulumaailmaan siirtynyt, väitteli tänään. Väitteli AKS:n historiasta, mikä ei nyt ehkä ole sitä minun ominta alaani, eikä ykköskiinnostuksen kohteitani, mutta niinpä sitten teinkin väitöksen aikana aikamatkaa omaan väitöstilaisuuteni, josta on jo – hyvänen aika! – melkoinen tovi (2004).

Tänään väitös oli samassa salissa kuin omani. Nyt istuin luentosali L10:ssä yleisön puolella, luvanneena myös kuvaamaan. Niiden kuvien nettijulkaisuoikeudet on vähän kyseenalaisia, joten siksipä rohkenen laittaa tähän kuvia omasta väitöksestäni.

Mutta niihin muistoihin. Tänään väittelijä tunnusti olevansa ennen väitöstä hieman hermostunut, mutta väitän, että hermostuksensa aste ei ollut lähelläkään sitä, mitä meitsillä omassaan oli. Sattuipa nimittäin niin, että sen ainoan kerran elämässäni kun olen menettänyt ruokahaluni, oli juuri väitöstä edeltävänä iltana. Tulin illansuussa kotiin töistä ja järjestelemästä karonkkaa ja mies oli ystävällisesti, hienosti huomioiden, tehnyt ruoan valmiiksi ja savustanut rautua (nieriää) ja sille vielä jotain lisukettakin. Siis parasta mitä tiedän! Ja minä en juurikaan voinut syödä! Merkillinen hermostuneisuus teki palan kurkkuun: mikään ei mene alas.

Seuraavana aamuna meillä oli tyttären (pahimmassa akne-iässä) kanssa aika meikkiin. Minullekin oikein meikkivoidetta laiteltiin [suunnilleen ainoan karran elämässäni] — menen sitten yhdentoista jälkeen laitokselle, jossa esimies = kustos ja vastaväittäjä jo ovatkin. Siinä tervehdimme, ja esimies sitten kyselemään, että jännittääkö, olet vähän hermona, vai? – ja minä tokaisen (jotenkin kerta kaikkisesti vastoin odotuksia: ”Jännittää ihan hirmusesti. Voisitkos rutistaa, halata oikein kunnolla?!” – Esimies ei nyt ehkä ollut ihan odottanut moista, mutta teki työtä käskettyä ja levitti käsivartensa hyvin suojelevasti ja halasi kunnolla.

Helpottihan se, vähän ainakin. Ja mitä muuta siitä seurasi? Esimiehen – elikkäs kustoksen – frakin olkapää oli minun poskistani lähteneen meikkivoiteen tuhrima, aika pahoin tuhrima!  Niinpä varttitunnin jännitys hupeni kun porukalla putsattiin frakkitakkia kelvolliseen kuntoon. Enin jännitys unohtui aika tehokkaasti!!

Moni oli huomannut, että lektion aikana vielä kuitenkin jännitin, mutta kuten äitini jo samana iltana totesi: ”Huomasin, että jännitys oli ohi, kun rupesit puhumaan käsilläsi!”

Juurikin noin. Ja ihan vihoviimeisten jännitysväreilyjen muistin hälvenneen kun jotensakin puolivälissä väitöstä Juniori (tuolloin 13 v.), joka istui etupenkisssä, ihan minua vastapäätä , nosti yhtkkiä lapun, johon oli pojan kömpelöllä käsialalla kirjoitettu isosti keskelle aanelosta ”Hyvä Äiti!”

(kuvassako jo sitä kirjoittaa?)

Ja eiväthän sitä lappua takana olevilla riveillä olleet nähneet: vain minä, kustos ja vastaväittäjä! Ei, en revennyt, mutta oli pokassa pitelemistä. 😉  Mitäpä sitä turhaa jännittämään, jos kerran poikakin on sitä mieltä, että ´hyvä äiti!´ 😉 Sen minä muistan lopun ikäni. Tai ainakin niin kauan kuin ylipäätään muistan mitään.

Omasta väitöspäivästäni muistan myös, että takapenkissä istui monta lemppariopiskelijaani  – voi kun pojat tietäisivät, kuinka mukavaa oli, kun siellä olivat ja hymyilivät rohkaisevasti, joka kerta kun vastaväittäjä esitti kiperän kysymyksen ja muistan,  että satoi peukalonpäänkokoisia rakeita kun oltiin lähdössä karonkkaan, muistan että harvoin olen yhden päivän aikana itkenyt (ilosta)  ja nauranut yhtä paljon. Hämärästi muistan kaikkea hyvää…

… ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. 😉

Ne loputkin netissä olevat väitös- ja karonkkakuvani ovat täällä (KLIKS) jos jotakuta jostain syystä kiinnostaa.

Kollegalle valittelin tänään töissä, että artikkelin kirjoittamisen kanssa tulee kiire, kun en ole syksyn konferenssiesitelmää saanut työstetyksi artikkeliksi: jättöpäivä lähenee ja olen vain lykännyt hommaa eteenpäin. Samalla kummastelin, että milloin minusta on tällainen tullut, että hommat valmistuvat viimeisellä viikolla. Mitään ei vielä ole vatuloinnin takia jäänyt kirjoittamatta tai tekemättä – ei vielä, mutta tätä menoa ollaan pian siinä, että määräpäiviä siirretään tai luovutaan koko hankkeesta! Tästä menosta ja meiningistä en pidä ja sitä kaverille valittelin.

Kollega kysyi, että milloin se juttu sitten pitää olla valmis?

Sanoin, että kuun loppuun mennessä.

– Kuun loppuun? Sinnehän on kolme viikkoa aikaa!

– No mutta se on aika pian ja tässä nyt on kaikenmoista muutakin, … aika paljonkin muutakin.

– Sulla on konferenssiesitelmä tehtynä, eihän sitä enää tarvi tehdä, kunhan kirjoitat artikkeliksi ja viitoitat.

– No mutta kun ei oo oikein hyvä siirtää näin pitkään, ja pitäähän se kirjoitttaa artikkeliksi ihan eri lailla kuin esitelmäksi, enkä silti aio viikonloppua sen parissa viettää… en oikein tiedä, mikä on tämmöisen saanut aikaiseksi.

– Olet hankkinut stressinsietokykyä, osaat relata! Et etukäteen ressaa asioita, teet vasta kun on pakko. Hyvä, oot oppinu sietämään stressiä. Erinomaisen hyvä, alat oppia  🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Noinkohan?
En ole tuosta kylläkään ollenkaan varma.