Yliopistoelämää

Olen ollut vähän paitsiossa kahvipöytäkeskusteluista; lätkä ja euroviisut kun eivät nyt ole oikein päivissäni ykkösjuttuja. Ei niin, ettenkö joskus niitäkin seuraa ja niistä molemmista olen joskus paljonkin välittänyt, mutta nyt eivät ole oikein sopineet elämänmenooni.

Enemmän kruununmetsätorppa-asutus ja Inarin kultakuumeen aiheuttama muuttoliike ja ”minun” Matildani ovat tarkasteluni ja ajatusteni keskiössä. Sitäkin minä mietin, että ikä, laiskuus vai tyhmentyminen? – mikä ihme tekee tämän, että yhden parikymmensivuisen artikkelin kanssa tuhraantuu viikkokaupalla aikaa. Eikä se selitä, että on muitakin töitä yhtä aikaa. Onhan niitä ennenkin tehty; opetusta ja ohjausta, seminaaria ja selontekoja yhtä aikaa kirjoitusprojektien kanssa, mutta mikä hitto se tämän pohjoisen muuttoliike -artikkelin kanssa oikein kitkuttaa? Naapurihuoneessa (vain muutamaa vuotta nuorempi) kollega suoltaa tieteellistä tekstiä kahden liuskan keskimääräisellä päivävauhdilla. Ei pysty meitsi moiseen. Artikkelin valmistumattomuus alkaa pian ahistaa…

No niin – mutta tänään kun evästeltiin (tai siis minähän taas unohdin aamulla tekemäni tonnikalasalaatin kotijääkaappiin, joten hainkin Bioskan ruokalasta salaatin… sinne on avattu uusi salaattibaari! Jee! Olihan hyvä. Aika tyyris kyllä oli (7,20), joten edelleen taidan pääsääntöisesti pysyä omissa eväissä – hahaa, jos vain muistaisin ne… 😀 ) mutta siis, kun puolelta päivin poikien kanssa (saako (aika) nuoria miehiä pojitella?) lounastimme ja samalla lueskelimme päivän lehtiä, totesimme, että taas kerran Suomi on euroviisuennusteissa vahvoilla voittajaksi tai ainakin – vahvasti menosssa – kolmen parhaan joukkoon.

Vaikea mennä sanomaan oikein mitään, en ole ehkä kuullut koko biisiä,  mutta sitä ryhdyimme pohtimaan, että kannattaisi jo tehdä jonkinlainen tutkimus tästä aiheesta: Miten lehdistön hypetys, ”euroviisuhuuman” ja voitonjuhlatunnelman nostattaminen ennen semifinaalia ja  ”kuinkas-sitten-kävikään”  – kirjoittelu eri lehdissä ja muissa medioissa on vuosikymmenien kuluessa muuttunut. Tai miten yhteiskunnallinen kehitys vaikuttaa euroviisufanitukseen, sukupuoli ja -polvi erot voittoennusteissa, Suomen geopoliittinen asema ja euroviisu-uutisointi  ja niin edelleen. Lopulta päädyimme siihen, että teetätetään ensi lukuvuonna aiheesta kandityö ja otsikkokin jo keksittiin:

”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä” – suomalaiskansallinen identiteetti ja Euroviisut kautta vuosikymmenten”

Oukei, ehkä ei muita huvita, mutta meillä ruokkis sujui hauskasti. Ja ihan vilpittömästi kyllä toivon Suomelle menestystä molemmissa mittelöissä. Minä palaan muuttotilastojen äärelle.

Ai niin. Aurinko. Lämmin. Kevät, – eikun jo kesä! Mielettömän ihanaa!

Nautitaanpa siitä!

Tänään on meillä käynyt siivooja, joten oli ihana tulla puhtaaseen kotiin. Kunhan sain meille kukkakaalitortillat tehdyksi ja syötyämme, pehtoori lähti minun autoani pesemään ja putsaamaan. Minua ei todellakaan innostanut istahtaa koneen ääreen, taivas kun oli sininen ja aurinko paistoi, ja sitä paitsi eilen kirjoitin itseni niin umpikujaan, että on vaikea jatkaa …

Lisäksi tänään saatiin kollegan kanssa ensi viikon pääsykoetta varten kysymykset formuloitua jotensakin valmiiksi ja melkein tein ”tarkastussabluunankin” valmiiksi, joten oli sellainen jotain jo aikaiseksi saanut olo. Kun vielä ”romahtanut olkapääni” juili oikein reippaanlaisesti, annoin itselleni luvan ja kehotuksen lähteä siivoamaan Huvila. Muutkin siivoaa, niin sitten minäkin.

Yleensä sen luutuamiseen talven jäljiltä menee hyvinkin lauantaiaamupäivä, mutta nyt pistin vähän töpinäksi ja putsattu on. Jep, jep, pikkuisen fuskasin: jätin ikkunat ulkoapäin pesemättä. Niihin kun helposti humahtaa tunteroinen, ikkunaristikot saa kyllä irti, mutta silti vähän työlästä on noiden pesu: syreenien ja Huvilan välissä kun saa häärätä. Pesen sitten lauantaina.

Aamulla kävelin Terveystalolle rokotukselle ja tietysti kamera mukana… ei vielä Linnanmaalla kovin kesältä näytä. Mutta paistaa kuitenkin. Ja ensi viikolla tuonne tulee monta sataa nuorta ja muutama vähän vanhempikin pääsykokeeeen.

Pääsykokeeseen ilmoittautuneita on yhteensä 430!! Ja vain 28 pääsee sisään. On siinä taas karsiminen. Kun muutama sata konseptia saan luetuksi ja kollega toisen samanmoisen nipun, niin ollaan jo kesäkuun puolella hyvinkin.  Nyt kyllä kulutimme aikaa ja vaivaa, jotta pääsykokeella voisimme erotella jyvät akanoista; tai siis juurikin ne, jotka intohimoisimmin historiaan suhtautuvat. Katsotaan nyt sitten miten käy.

Aamulla olin  – taas kerran – ajatuksissani päättänyt, että otan ne vähäiset evääni ja kävelen lounasaikaan kasvitieteelliseen kameran kanssa, vähän kuin toteuttaakseni edes nyt, viimeinkin, niitä vuorottelun jälkeisiä lupauksiani* (*kliks) , ja menisin kuvaamaan viimeiset läksytehtävät kukista… Ja kattia kanssa! Vettä tuli kuin aisaa ja artikkelista puuttuu vieläkin melkein 8000 merkkiä +  kaikki hiominen + taulukoiden ja tilastojen stilisointi + viitteiden kuurnaus … ja monta kymmentä muuta pikkuseikkaa, joten minä mihinkään lähde. Eikä tee mielikään kun katsoo ikkunasta ulos.

 Oli ehkä hyvä että otin tuon kuvan. Ihan itseäni varten. Ehkä sitten kun jään pois tuon kolossaalin työelämästä, niin on hyvä katsoa, miltä päivät joskus näyttivät. Mutta kuitenkin vielä enemmän haluaisin ottaa kuvia ihmisistä töissä. Kollegoista, välähdyksiä luennoilta, kuvia niistä minulle tärkeistä opiskelijoistakin …

Ihan viime aikoina on ollut monta tilannetta joista haluaisin kuvan, siitä kuinka yksi opiskelija kutsuu minua Reiskaksi, kuinka toinen käy kertomassa neljännen lapsensa olevan pian syntymässä, kuinka kolmas, nuori nainen, tyttö vielä, halusi kertoa pääsystään yhteen suurlähetystöön harjoittelijaksi, neljäs siitä, ettei saa [omasta mielestään] koskaan kandintutkintoaan valmiiksi, viides ihan vaan pähkäilemässä, mennäkö vanhaan (voiko 22-vuotias puhua vanhasta??) kesätyöpaikkaansa … Niistä kohtaamisista haluaisin muutakin kuin muistikuvia…

Työ on edelleenkin ihmisiä, menneitä ja olevia. Historiassa olleita, nuoria olevia.

Minun piti tänään illalla tehdä kakkupohjat, pestä käsipyykkiä, kylvää basilika, tehdä pientä remppaa kuvasivustoillani… Mutta mitäpä sitä turhaan valmiissa maailmassa… Kuitenkin samassa päivässä maanantai ja perjantai. Aika reipasta, eikö?

 Klikkaapas tuo yllä oleva kuva isommaksi.
Se on aika hyvä, vaikka itse sanonkin.
Yksi läksykuva siis tehty. 😉

Muutaman tentin tarkastus, kommentoinnit kollegan artikkeliin, oppiainekokous, info/luento opiskelijoille, haastattelu Radio Perämereen ja iltapäivän ja illan huipennukseksi neljä tuntia seminaarin pitoa, yhteensä yhdeksän tutkimussuunnitelmaa (joita on tälle keväälle ollut kolmattakymmentä!),  ja siinä ohessa sähköposteja ja opiskelijoiden piipahduksia – nyt tuntee oikeasti töitä tehneensä. Meinasikin hieman hymyilyttää kun eräs nuori mies selitteli opinnäytetyönsä hidasta etenemistä tai oikeastaan aika totaalista tekemättömyyttä sillä, että ”on tullut oltua  ihan hirveesti töissä, sillee seitsemän tuntia joka päivä… ”.  Seitsemän? , – ja se väsyttää? Noh, kaikki on suhteellista.

Kun huomenna on Franzénin lakitusta Oulussa (klo 12)  ja Havis Amandan lakitusta Helgingissä, ties mitä patsaiden, fuksien, teekkareiden ja ihan tavallista vapunviettäjien lakituksia, niin pitää laittaa tähän yksi patsaskuva vielä. Tässä on kasvatustieteen proffa Aatto Kaljunen saanut hatun … [sarjassamme niitä Linnanmaan installaatioita]…. Alla selityskin (klikkaamalla isommaksi), miksi professorilla moinen päähine.

Tänä vuonna simasta tuli kummallisen mautonta, ja cupcaket olivat kyllä minun mielestäni turhan makeita. Vaan kyllä ne hyvin duunissa maistuivat.

Yliopistoelämäni alkoi Kasarmintiellä. Åströmin nahkatehtaan vanhassa vuotavarastossa oli historian laitoksen omat tilat vuonna 1978, jolloin paljolti onnenkantamoisella pääsin yliopistoon. Luentoja oli naapurirakennuksessa Rakentamistekniikan osaston tiloissa: TR 1 ja TR 2 olivat ne luentosalit, joissa minä appron ja cumun luentoni enimmäkseen istuin – ja tein muistiinpanoja! Sosiologian luennot ja kieliopinnot suoriteltiin vanhan tehdaskompleksin kolmannessa rakennuksessa, silloisessa Snellmaniassa. Nyt siinä on Ainolanpuiston osakehuoneistoja, Taidemuseoa vastapäätä. Vuotavarastosta muutettiin ”Elukan” (= eläintieteen laitoksen) vanhoihin tiloihin, nekin siinä samalla tontilla.

Filosofian ylioppilas ja sittemmin maisteri ja amanuenssi oli hyvin tyytyväinen noihin vaatimattomiin opiskelu- ja työtiloihin. No, oli niissä tietysti puutteensakin. Mutta niissä oli sellaista mukavaa ”loftia”, tiedättehän vanhojen teollisuusrakennusten henkeä ja mikä parasta, oltiin melkein kaupungin keskustassa. Eikä suolla viisi kilometriä keskustasta.

Linnanmaalla historian laitos on ollut jo parikymmentä vuotta, ja minulle sijainti on periaatteessa erinomaisen hyvä, autolla kun kulkee menee vaivaiset 15 minuuttia kotiovelta työhuoneen ovelle, mutta silti. Tarkoitan, etten ole kampuksen sijaintiin ollut koskaan erityisen tyytyväinen.

Sitten tuosta kompleksista olen miettinyt, että mitenhän ihmiseen vaikuttaa värit: jos työpaikan väritys on kuin 70-luvun legopalikoista, niin jääkö siitä jälki ihmiseen, häiriö hermostoon? Tiedä häntä. Ja meidän humanistien siipihän on uutta rakennuskantaa, ei niillä kelta-vihreä-oransseilla väreillä räiskyväksi maalattu. Sitä paitsi oman kopperoni olen sisustanut siniseksi, jossa on – ainakin värien puolesta – levollinen olo. Sininen värihän on hyvä unen tuoja … 😉

Tällainen pieni johdanto kuviin, joita olen viime aikoina työmaalla tullut ottaneeksi.  Tämä eka on niitä luokanopeksi valmistuvien installaatioita, jotka aina keväisin meidän Linnanmaalla päivät viettävien arkea ilahduttavat. 🙂

Olet tässä.

L1 – sinne mahtuu 600 henkeä.
Siinä on varmaan  pikkuisen vaikea harrastaaa vuorovaikutteista luennointia.

Happamia sanoi ….
tänä aamuna luennollani (meidän humanistipuolen pienessä salissa) oli 14 opiskelijaa…
mutta oli sitten kyllä hyvä tunnelmakin. Minun mielestäni ainakin. 😉

Kuvat kannattaa klikata isommiksi
– saat aurinkoista oranssia ja keltaista ruudun täydeltä!

Ehkä en tarvi mikrofonia, – eihän täällä edes ole ketään?

Luentosali L6  – ei hyvä.
Kuilu. Kylmä. Kova. Kaikuva. Korkea. Kutonen.

Ehkä joku mieltää tämän aurinkoiseksi?

Uuden ja vanhan puolen välinen portaikko.
Väriraja.

Tasan vuosi sitten kirjoitin tässä samassa kohtaa, että ”valmiina”.  Siihen valmiina olemiseen liittyi niin paljon. https://www.satokangas.fi/blogi/2012/04/valmiina/

Umbriaan haluaisin nytkin lähteä. Toukokuussa näyttäisi olevan ”meidän” Villa Francossamme vapaa viikkokin. Unikkopeltoja ja sitä terassiltamme avautuvaa maisemaa ikävöin. Kaikkea sitä … jota välillä en tahdo uskoa koskaan olleenkaan.

Umbrian kuvat ja matkakertomus KLIKS

Kuva on meidän terassiltamme 9.5.2012

Vuosi sitten paitsi lähdettiin ajelemaan Umbriaan, mutta vuosi sitten tein myös päätöksen paluusta töihin vuorotteluvuoden jälkeen. No enhän minä ole katunut, välillä (helmikuussa) vain miettinyt, että miksi sittenkään moiseen ratkaisuun päädyin. Kun tässä talven päällä aika ajoin tuntui, että sitä vain on töissä, ei ole oikein nähnyt mielekkääksi mokomaa touhua. Mutta siinähän nuo päivät taas rullaavat … tänäänkin duunissa humahti melkein kellon ympäri, mutta eipä tuo isommasti rasittanut.

Mm. neljä tuntia seminaaria, jossa opin kaikenmoista uutta esimerkiksi karkin tulosta Suomeen, lastenpsykiatrian uranuurtajista, naisten vaatemuodista sota-aikana (tiesittekö, että taskut olivat ehdottomia…?), historian oppikirjojen propagandasta, antiikin prostituutiosta ja naisten kilpahiihtourheilun noususta 1920-luvulla. Ja kaikissa näissä aiheissa olen suvereeni ohjaaja!? Hah!  Noh, onneksi seminaariohjaajan ei tarvitsekaan hallita kaikkia historian osa-alueita; onneksi ohjaajia on käytävällä varrella muitakin. Mutta huikeaa oli kuunnella ja katsella seminaarilaisten tutkimussuunnitelmien esityksiä.

Vilkkaahkon päivän tuokioissa, aamun hetkinä ehdin kirjoitellakin. Ja oli hyvä vire, melkein flow. Kaksi liuskaa kaiken ”ohessa” – joskus niiden saamiseksi tarvitaan viikko. Todennäköisesti huomenna ei tule riviäkään järjellistä tekstiä – ja artikkelin pitäisi olla vappuna valmiina, ui-jui … jos sittenkin sinne Umbriaan lähdettäisiin…

Ai  niin, sain tänään töissä ruusun. Hassua, että en ole ihan varma, miksi. Eikä siinä parasta ollut se, että oli oikean värinen. Hyvillä mielin olen.