Tänään piti olla fotomaraton. Onneksi ei olekaan (ope on sairas). Onneksi siksi, että on pureva tuuli, kylmä, pilvinen, väsy, töitä, pyry, …
Aamulla töihin mennessä menin pitkästä aikaa KTK:n puoleisesta ovesta. Siellä olivat luonkanopettajaksi opiskelevat (kai?) olleet taas näppäriä ja koristelleet portaikon linnuilla. Niitä oli PALJON. Erivärisiä, paljon.
Just tuollaista kaikkea siellä siivessä tehdään. Laulu raikaa ja askartelusilppu pöllyää ja installaatioita on vähän joka nurkassa. No sehän on heidän hommassa – tiedeyliopistossakin. Kasvatustieteilijöiden opiskelijakuppilassa opiskelijat kutovat, virkkaavat, joku saattaa venytellä kahvipöydän ääressä, mitenkään tavatonta ei ole että joku pieni kitara/lauluryhmä harjoittelee jotain ja kaikilla pöydillä on paitsi kahvia ja luomusämpylöitä ja kutimia, myös valtavasti papereita. Kasvatustieteilijät tekevät näet ryhmätöitä.
Muistan kun opiskeluaikana kävin usein aamuisin Raatin uimahallissa uimassa ja sinne sattui usein – ei ei humanistiopiskelijoita – vaan luokanopettajiksi opiskelevia – ja ne lauloivat saunassakin! Olin kaikessa humanistisessa mietteliäisyydessäni järkyttynyt! 🙂
Ja nyt kun menee humanistiopiskelijoiden kuppilaan niin lauletaanko siellä – herravarjelkoon! – näperrelläänkö satoja origamilintusia käytävien ja portaikkojen kaunistukseksi? No ei! Siellä istutaan isoissa ringeissä pipot korvallisella ja juodaan kuppi toisensa jälkeen teetä tai reilunkaupan kahvia ja puhutaan. Puhutaan tunnista toiseen. Parannetaan maailmaa.
Minun pitäisi huomenna taas luennon verran puhua: pitää palauteluento. Sattuipa noita neljää harjoitusta 41 opiskelijalta (= 164 harjoitusta, joiden keskipituus on 4 – 5 liuskaa, joten yhteensä siis useita satoja sivuja) yhtenä iltana lukiessa, että liki liikutuin sillä niin hienoa tekstiä oli eräs nuori nainen tehnyt. Taitoa ja tietoa niin paljon … ilmeistä lahjakkuutta, älyä ja ahkeruutta. Enpä muista milloin – liekö koskaan – kohdalle moinen sattunut. Ilo on sellainen sattumus.
Täytyy kyllä nyt kasvatustieteiden koulutuksesta valmistuneena vähän oikaista, että ei siellä ihan koko siipi virkkaa – tulevat luokanopet vain 🙂 Me muut – joiden läsnäolo sujuvasti kyllä unohdetaan ihan myös tiedekunnan hallinnon taholta – ollaan ihan yhtä tylsiä kuin muutkin. Ja saattaa se olla, että ne luokanopetkin jotain muutakin tekee kuin askartelee ja laulaa 😉
Näinhän se, Katri, on. Ei kaikki kasvatustieteilijät laula ja virkkaa, ja kyllä monet humanistitytöt kutovat – luennoillakin.
Mutta kasvatustieteilijät ovat ihan riemastuneita kaikista ryhmätöistä, mitä taas humanistit eivät. Annoin opiskelijoille mahdollisuuden tehdä harkat kimpassa, pareina tai kolmistaan. 41 opiskelijan joukosta muodostui yksi pari.
Tosiasiahan se on että eri tiedekunnissa on erilaista sakkia. Onneksi. 🙂
Onpa hyvä, että opiskelijoilla on edelleen aikaa istua kuppilassa ja keskustella. Välillä on kuulostanut siltä, että nykyisen tehokulttuurin aikana sekin on jäänyt pois.
Muistan kuinka joskus lukion ammatinvalinnassa naapurikunnan nimismies totesi meille, että ”muistakaa sitten istua kuppilassa, minäkin olen melkein sieltä kautta valmistunut”.
Ja sitä ohjetta tuli kyllä noudatettua. On tullut painotettua tätä asiaa koululaisille, jotka ovat meiltä töistä opiskelemaan lähteneet. Täytyy sanoa, että ovat pikkaisen ihmetelleet. Kun ovat tulleet kesätöihin takaisin, niin ovat todenneet, että mukaan ovat lähteneet näihin kuppilakeskusteluihin.
Taije, kyllä olen samaa mieltä: Humus-kuppilassa varmasti oppii yhtä paljon kuin monilla luennoilla. Ainakin elämästä. ;D Ehdottomasti kuppilakulttuuri on hyväksi.
Ensin aioin kommentoida, että kudotaanhan me Humuksessakin, mutta sitten aloin miettimään, että milloinhan viimeksi olen siellä neulonut… Ehtishän tässä vielä.
Niin Tiina, kyllä humanistitkin kutovat. Toki, toki. Minäkin kudoin opiskeluaikana ihan valtavasti, TR:n kuppilassa, laitoksen omassa kirjastossa ja Snellmanian aulassa. Sinulla nyt tekee jo tiukkaa jos meinaat opiskeluaikana kutoa… Mutta tiedätkös, elämää on opiskelujen jälkeenkin. 😉