Ruoka ja viini – Sivu 92 – Tuulestatemmattua

Työnjako

Illan tullen menin takapihalle ja aika hyvänkokoiseksi kasvaneen raparperin katkoin ja silppusin. Piirakan tein. Ison piirakan. Vien huomenna töihin. Tiedekunnan koulutustoimikunnan (minulle viimeinen) kokous on huomenna. Ajattelin keitellä ennen kokousta kahvit ja tarjota sitten piirakkaa, ja kokouksen jälkeen tiedekunnassa muillekin.

Nämä päivät ovat pieniä ja isoja jäähyväisiä, viimeisiä kokouksia, viimeisiä vastaanottoja, viimeisiä palavereita. Hyvästejä ja heippaamisia. Luopumista. Kiitoksia. Edelleen hämmästelen monia kommentteja, lähtönikö se saa ihmiset sanomaan sellaista, mitä en ikinä olisi uskonut, en tajunnut.

Maanantaina oli ”työnjako” professorin kanssa. Tohtoriopiskelijoiden ohjausvastuun siirtoa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta, – tulette vielä kuulemaan) ja maisterivaiheen opiskelijoiden opinto- ja ohjausasioihin perehdyttämistä. Eilen oli vuorossa kollegalle kandiseminaarin ”siirto”. Kahdentoista vuoden kokemuksen koetin kiteyttää pariin aaneloseen ja pariin tuntiin. Jo käytäntöjen ja materiaalin siirtämiseen meni rutkasti enemmän aikaa.

Ja tänään sitten seuraajanikin kanssa iltapäivällä aloitimme työhön perehdyttämistä. On niin tavattoman hyvä, että hän on ollut jo kahteen kertaan tekemässä isoa osaa niistä jutuista, jotka hänelle nyt minun lähtiessäni kasautuvat. Eniten hiljaista tietoa on siirrettävänä opinto-ohjausasioissa. Ja niissä opsien ja jatkuvasti muuttuvien käytänteiden opettamisessa, joita hänen ei esim. toissavuonna sijaistaessaan tarvinnut hoitaa, koska professorina ollessani vastasin niistä ihan kuten aina ennenkin. Mutta luottavaisin mielin pestini hänelle jätän.

On tässä paljastettava sellainen juttu, että seuraajanikin pitää blogia, eikä ihan mitä tahansa blogia. Hänen postauksensa eivät ole sellaista satunnaista sekamelskaa kuin nämä minun päivittäiset höpinäni. Ja on turha etsiä blogistaan juttuja yliopistoelämästä tai historiasta. Reissupostauksia siellä kyllä on, mutta nekin – kuten koko blogi – ovat ruokapainotteisia. Ja ”Rosmaniinin” postauksissa ei olekaan kyse mistään pienimuotoisesta kotiköksäilykokeilujen kirjaamisesta kuten Tuulestatemmatun sivuilla, vaan hänen bloginsa on edelleen yksi Suomen suosituimmista ruokablogeista eli Pastanjauhantaa. 😉

Tähän on liitettävä läksiäisruno, jonka latinan lehtorimme viime viikon läksäreissäni esitti… Runon toisen variantin suomennoksessa nimittäin vahingossa viitataan myös seuraajani nimeen…

Reiïa, Te svavem colimvs hoc carmine parvo
libera qvae fies – ingeniosa satis!
Reija, vaalimme sinua viehättävää tällä pikkurunolla,
kun tulet vapaaherrattareksi – kylliksi kekseliäs!

ja vain vähän varioimalla siihen tuli myös viittaus tulevaan ”toimenkuvaani”.

Reiïa, Te svavem colimvs hoc carmine parvo
libera qvae fies – ingeniosa avia!
Reija, vaalimme sinua viehättävää tällä pikkurunolla,
kun tulet vapaaherrattareksi – mummona kekseliäs!

Nämä pienet latina-tuulahdukset ovat olennainen osa historiatieteiden virallisia ja epävirallisia juhlia, ja sellaisina mukavia, akateemisia, humanistisiakin. Olen aina kovasti pitänyt niiden mukanaolosta.

~~~~~~~~~~~~~~

Mutta siitä raparperipiirakasta piti vielä sanomani. Sen ohje ei ole Pastanjauhantaa-blogista, vaan omasta ensimmäisesta keittokirjastani. Vähän varioin tuota vanhaa ohjetta, ja käytin mm. kookossokeria (puolet) pohjaan, joten siitä tuli tumma ja maku on voimakkaampi ja minusta parempi kuin pelkästään tavallisella sokerilla.

Kookos-raparperipiirakka
(piirakkavuoka, kaksinkertainen annos uunipellillinen)

Pohja:
2 munaa
1 dl sokeria (½ kookossokeria)
1 dl sulaa margariinia
1 dl kevytkermaa
2 dl vehnäjauhoja
1½ tl leivinjauhetta
1½ tl vaniljasokeria
½ litraa raparperipaloja

Kuorrutus:
1 muna
½ dl sokeria
2 rkl voisulaa
2 dl kookoshiutaleita

Vaahdota munat ja sokeri.
Lisää sula rasva ja kerma.
Lopuksi jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri.
Taikina piirakkavuokaan ja raparperipalat päälle.
Uuniin 200 Co noin 15 – 20 minuutiksi.
Sitten kuorrutus päälle,
ja toiset 15 – 20 minuuttia uunissa.

Ruoka ja viini

Virtuaalipruuvi II – ensi viikonlopuksi viiniostoksille?

Nyt olisi aika virtuaalipruuvi kakkoselle. On tässä kaikenmoisessa tuoksinassa unohtunut sen järjestäminen, vaikka niin tuossa kevättalvella lupailin. Mutta tässä siis tulee.

Valitsin testattavaksi punaisen ja valkoisen italialaisen kohtuuhintaisen viinin. Toinen tulee pohjoisesta, toinen etelästä.

Valkoisena on kauan Alkossa ollut Mezzacorona Gewürztraminer, jota monikaan ei taida tuntea. Rypälekin on ehkä aika vähän tunnettu, ja Italiassa sitä ei kovin paljoa tuoteta. Alko toteaa nettisivullaan näin: ”Vivahteikas, ryhdikäs. Kuiva, hapokas, hedelmäinen, kypsän sitruksinen, litsiluumuinen, kevyen ruusuinen, mausteinen.” Mezzacorona viini maksaa 12 euroa.

– – ja sitten punaviiniksi Passimo. Tämä Apuliasta eli Italian saappaan korosta tuleva viini on valmistettu Appassimento-menetelmällä, mikä tuo viiniin makeutta ja intensiivistä makua. Alkon luonnehdinta on ”pehmeä ja hedelmäinen. Keskitäyteläinen, keskitanniininen, makean marjainen, kirsikkainen, hennon mausteinen. Kahden rypäleen (Negroamaro, Sangiovese) viini kannattaa ehkä tarjota vähän viilennettynä. Se ei maksa kuin yhdeksän euroa.

Katselin, että näitä pitäisi olla aika monessa Alkossa, ”maallakin”.

Viikonloppuna – ja juhannuksena – ajattelin pitkästä aikaa koettaa jotain uutta sapuskaakin. Ruokalehtiä ja yksi keittokirjakin on tuolla hyllyssä ihan ”korkkaamattomana”, joten voisi hyödyntää vaikka niitä. Katsellaan ja maistellaan. Testaillaan viiniä tahoillamme, josko vaikka kommenttilaatikkoon viikonloppuna mielipiteitänne laitatte, ja minä kirjoittelen meidän makukokemukset sunnuntai-iltana. Cin-cin.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Helsingissä helppo sunnuntai

Juhlien jälkeisenä aamuna onnistuimme nukkumaan liki kahdeksaan. Kun kerran paistoi, lähdimme Pehtoorin kanssa aamukävelyllle etsimään kahvia ja ehkä jotain pientä brunssia. Tyär jätettiin elpymään …

Kiertelimme Kalliota, Tokoin rantaa, Hakaniemen torille…

Ja sunnuntaiaamuna heti yhdeksän jälkeen se kuhisi elämää, ja me löysimme kahvia ja muurinpohjaletut aamiaiseksi. Juhlaviikonloppu jatkukoon!

Iltapäivällä minä lähdin vielä yksikseni kiertelemään kameran kanssa Töölöön ja etsimään Tahvolle tuliaista.

Illansuussa menimme sitten porukalla taas syömään; tänään ravintola Juuri Korkeavuorenkadulla koettavana. Erityisen hyvää olivat sapakset (vrt. tapakset, lapakset).

Väsynyttä mutta mukavaa meillä oli ..

Luin jostain etukäteen, että annokset on aika pieniä, ja se olikin syy, miksi niitä sapaksia kaikille tilaisimme… kannatti. Yhdessä riittivät viemään nälän. Maut hyvin intensiivisiä, ei mitään kastikejauheita, eineksiä, puolivalmiita … Rento palvelu ja hyvät ajoitukset….

Leppoisa, kävelevä, nautittava sunnuntai alkaa olla paketissa. Aamulla kotiin. Ja töihin.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Tervehdys Porvoonkadulta!

Tänne lennähdimme aamupäivällä. Tyttären tykö tulimme. Minilomanen on hyvin alkanut. Ei ehkä ihan odotusten mukainen päivä ole ollut, sillä tyttärellä on jalka paketissa. Kävelylenkit ei oikein onnistu! Tai no tänäänkin viitisen kilometriä sauvojen kanssa.

Pikkusen oli meillä tyttären kanssa täydennettävää huomisen hääjuhlan garderobiin: huivia, toppia, sukkia, korua… Ja täsmäostoksien jälkeen illansuussa syömään. Pöytävaraus Pastikseen oli tehty jo pari viikkoa sitten. Jo vain kannatti.

Alkuun kaikille parsaa, ja sitten pääruoaksi kalaa eri tavoin.

Minulla kalakvenelejä, bouillabaisea ja ruillea.

Olihan se ihan tavattoman hyvää. Ja ruoalle aina hyvä mauste on nälkä ja hyvä seura. Tänään molemmat mausteet olivat kunnossa. Ja jälkkäriksi oli pakko ravintolan nimen ja huomisen hääjuhlan vuoksi (morsian ja vanhempansa ovat osa pastismuistoja ;)) nauttia tilkka pastista.

Taas kerran tuli todettua että Helsinki on hieno kesäkaupunki. Täällä on kesä! Ja täällä on tytär. Ja nyt lomanen. Epätodellista on.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Aikataulutonta pizzan nauttimista

Tällaiselle kaltaiselleni niuhottavalle aikatauluttajalle, jolla on kova pyrkimys saada asiat valmiiksi silloin kun niiden pitää olla valmiina, on tämä viikko ollut aika tiukkaa aikaa.Ensinnäkin itsellä on ollut kovasti tekemistä, että saan pidetyksi kiinni lupaamistani ja saamaan asiat ajoissa järjestykseen kuten tarpeen on. Ja samaan aikaan kun itse on yrittänyt kovasti pysyä aikatauluiisa ja on toisaalta koittanut olla joustava ja joviaali, mutta muutamat muut eivät sittenkään, pätkääkään välitä moisista sopimisista, on se aiheuttanut turhautumista, lisätekemistä, mielipahaa, pientä yksinäistä tupinaa tyyliin: ”joidenkin-olisi-aika-oppia-vastuulliseksi-ja-ajattelemaan-myös-toisia” … Ääneen en enää aio ryhtyä moisista nillittämään.

Ja minäpä ajattelin töiden jälkeen ihan vain itseäni: menin leikkauttamaan hiukseni ja tein ruokatreffit mieheni kanssa. Kävimme testaamassa uuden paluun tehneen Cantina-pizzerian. 1970-luvulla mekin kävimme Kirkkokadulla Patakukon alakerrassa olleessa Oulun järjestyksessään toisessa (Vesuvio Asemakadulla oli ensimmäinen) pizzeriassa, joka oli ensimmäinen Cantina.

Nyt sen juurilta ponnistaa Puistolan alakerrassa artesaani-pizzeria Cantina. Minä tilasin Frutti di Maren (mozzarellajuustoa, kampasimpukkaa, jokirapua, limeä, korianteria) ja Pehtoori Quattro Carnen (mozzarellajuustoa, mortadellaa, salamia, prosciutto crudoa, pancettaa), eikä meillä kummallakaan ollut valittamista. Minun merenelävä pizzani (ikinä ennen en ole pizzassa syönyt kampasimpukoita) tuoksui merenherkuille, ei tinatölkeille tai suolavedelle, vaan äyriäisravintolan ruoalle. Pohja oli ohut, ja siinäkin oli makua.

Miljöö on mitä miellyttävin. Kyllähän me mielellämme suosittelemme.

Ruoka ja viini

Suklaakurssilla

Vajaan kymmenvuotisen paistinkääntäjyyteni aikana on tullut koetuksi paljon hienoja ja herkullisia gastronomisia hetkiä: hienoja illallisia ja leppoisia lounaita, komeita kapituleja ja mukavia makumuistoja on eletty, mutta ihan huippuhetkiä ovat olleet ne muutamat ruokakurssit, joihin olen päässyt mukaan, – tekemään ja oppimaan. Tänään oli yksi sellainen.

Lapin voutikunnasta rovaniemeläisen ChocoDelin Jouko Rajanen (Vice Conceiller Culinaire) tuli Ouluun järjestämään paistinkääntäjille suklaakurssin. Jos jotain opimme niin sen, että konvehtien teko on käsityötä, paljon huolellista käsityötä vaativaa työtä. (Suklaa)kakkujen glaseroinninkin opimme, ja kakkuja pääsimme myös syömään. Missään vaiheessa en yritäkkään väittää, että olisin oppinut tuollaisia itse tekemään. Mutta monta niksiä näin harrastajankin keittiöhommiin tuli…

ChocoDelistähän olen täällä kirjoitellut, konvehteja kehunut ja niitä palkinnoksikin jakanut, ja nyt sitten pääsin liki koko päivän kestäneelle kurssille,… pitkään harkitsin, lähdenkö sittenkään, kun on tämä hillitön duunirupeama tässä menossa, mutta onneksi ymmärsin pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja kurssille lähdin, ja pari ystäväänikin sain mukaan aveciksi, kun Pehtoori ei halunnut lähteä mukaan.

Suklaan temperoinnin tärkeys tuli selväksi, ja se, että kun hyvin ja huolellisesti hyvistä raaka-aineista tekee, niin tulos on huikea!

Suklaakurssilla_-10

Sitruuna-lakritsikakku oli jotain ihan ylivertaisen hyvää … Vielä minä yritän ainakin noita koristeita kotonakin tehdä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viiniä arkipyhänä

Kiitoksia kaikille vastanneille toissapäivänä asettamaani markkinointitutkimukseen. Liki puolensataa vastausta, ja vaikka hieman lähdekriittisesti suhtaudunkin tulokseen, niin hyvältä vaikuttaa…. Asia pitää laittaa hautumaan.

Juhlapäiviin liittyen on mukava, että Jeesuksen taivaanastumisen päivä on taas torstaisin; vuosina 1973 – 1991 Suomessa valtiovalta oli sitä mieltä, jotta Jeesus astui taivaaseen lauantaina, joten arkipyhää ei silloin arkena vietetty. Kyllä valtiovalta tietää! Vaikka nyt ollaan taas sitä mieltä, että torstaihan se sittenkin oli, on minulla tänään jäänyt pyhä pitämättä; kuitenkin hyvä mieli, että paljon olen saanut luetuksi, arvostelluksi.

Ja lounas: koskapa kuitenkin kotona työpäivää vietin, ei lounas koostunut eväistä, vaan keittelin tuorepastaa, tein salaattia ja viinikaapista löytyi tuohon passelille tuntuva italialainen valkoviini, jota nautimme lasilliset vähän kuin verryttelyksi.

Sisilialainen viini, jossa rypäleenä Grillo (ja Viognier). Makua, vahvaa hedelmäisyyttä, mehevyyttä ja syvänkeltaista väriä. Inycon on tuottaja, jolta on ennenkin ollut Alkossa hyviä (puna)viinejä. Tämä luomuviini on etiketin mukaan puolikuiva, mutta Alko luokittelee sen kuivaksi. No siinä välissä se on. Ja edullinen kympin viini. Siinä on samaa kuin usein mainostamassani You, me and the Gatepost -viinissä (no se Viognier tietysti). Siis Inycon Grillo Viognier, per favor.

Mitenkö niin verryttelyksi? No kun tässä illalla oli ”The 11th BOTRYTIS CHALLENGE TASTING”. Siis vuosittainen viinikerhon kilpamaistelu, jossa olimme Pehtoorin kanssa puolustamassa viimevuotista tuplamenestystä. Mutta enhän minä mestaruuttani saanut uusituksi, taisin jäädä viimeiseksi tänä vuonna.

Mutta ei se haittaa. Meillä oli oikein mukava ilta, taas kerran. Ja oikein makoisa ilta. Alla olevaa jälkkäriä ennen olimme nauttineet parsa-prosciutto-piirasta ja salaattia. Nam.

Ja viinien yllättäjä? Se oli klassikko! Faustino I (Alkossa on tällä hetkellä vuosikerta 2001!!!!) ja minä – ja muutama muu – olin varma, että se oli Amarone!! Se oli taivaallisen hyvää! Siitä huolimatta että vastaus kilpailussa meni pieleen…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Vesterinen Yhteyeineen on taas tehnyt ihanan biisin. Kepeä, rullaava, hyväntuulinen. Sopii nyt…

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Tietokirja juhlista, historiasta, ruuasta, …?

On herännyt tässä ajatus.

Jo tehdessämme sisareni kanssa Vuorotellen-kirjaa ajatuksena oli koota ”vuodenaikakirja”, ja sellainenhan siitä tulikin. Siinä julkaisin eri kuukausille ”kuuluvia” ruokaohjeita ja niihin liittyviä tarinoita ja totuuksia. Kirjassa sivutaan vuotuisjuhlia, samoin kuin täällä Tuulestatemmatussa, ja muutamissa lehtijutuissa joita olen vuosien varrella kirjoitellut. Ja nyt kun minulla oli se luentokiertue ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret”, joka selvästikin herätti kiinnostusta, olen vähän miettinyt uutta kirjaprojektia.

Miten olisi jos tekisi tietokirjan suomalaisista vuotuisjuhlista, osaltaan päivittäisi Kustaa Vilkunan klassikko-opusta Vuotuinen ajantieto, joka nyt kertakaikkiaan on ”so-last-season”. Se on agraariyhteiskunnan vuotuiskalenteri, ja täynnä kansaperinnettä. Sitten on se Seljavaaran ja Kärjän ”Juhlat alkakoot! Vuotuisia tapoja ja perinteitä”, jota olen käyttänyt useinkin ja edelleen Sirpa Karjalaisellakin on vuotuisjuhlaperinteestä kirja. MUTTA, ajattelin erilaista kuin nuo. Vähän olen suunnitellut sellaista, jossa olisi paitsi tietoa juhlien historiallisista juurista mutta myös vuotuisjuhliin liittyvien ruokien perinteistä ja ehkäpä samalla niiden valmistamisestakin eli olisi myös reseptejä. Ja jossa olisi kuvia! Tietysti. Ja joka olisi kaikinpuolin modernimpi kuin Vilkunan makulatuurille painettu, jotenkin ”rukinlapakulttuuriin” viittaava ikiaikainen opus.

Jos tietokirjani olisi sellainen lahjakirjaksikin sopiva, värikuvallinen 150 – 200-sivuinen kirja, jossa kerrottaisiin, miksi pääsiäistä Suomessa kutsutaan pääsiäiseksi ja jossa olisi sellaisia tarinoita, joissa kerrottaisiin, miten loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Ruotsin maakiekkojoukkueen pelipaitoja koristavat kolme kruunua liittyvät yhteen (tiedätkö?), kiinnostaisiko se? Jossa kerrottaisiin joulutorttujen historiasta ja siitä, miksi Vappuna Helsingissä Ullanlinna kansoittuu piknikin viettäjistä? Sellaisia tarinoita kuin kahden kynttilän polttamisen perinne itsenäisyyspäivänä tai aprillipäivän lyhyt historia (johon minulla on nyt jo paljon lisiä….) .

Olisiko sellaisella kirjalla kysyntää? Se maksaisikin enemmän kuin nuo omakustannekirjaseni, jotka nyt toki ovat ilmaiseksi nettisivulla luettavissa, mutta kuitenkin korkeintaan 30 – 40 euroa.

Alla markkinointitutkimus. Klikkaathan vastauksesi, rehellisesti. Eikä klikkaus todellakaan sido mihinkään, varsinkin kun en edes näe, kuka on klikannut ja varsinkin kun tämä ajatukseni ovat ihan tuhannen alkutekijöissään ja suunnitelmat ohuina haituvina leijuvat. Mutta klikkaahan, pliis.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Älä valita!

Olen tässä pari tuntia hokenut itselleni, että olen ansainnut tämän. Että olen tehnyt tarpeeksi, – ja enemmänkin. Ettei tarvitsisi niuhottaa, ja silti tahtoo tunkea jostain takaraivosta ajatusta: no ehditkö lukea ne kandiaihiot, jäikö se kypsäri sittenkin tarkastamatta, entäs ensi viikon sivuainepääsykoe – oletko edes lukenut koko pääsykoekirjaa? (- En, en ole, vielä. Onhan tässä viikonloppu aikaa…, sori), voitko väittää tutustuneesi kaikkeen kokousmateriaaliin, joka aamun koulutustoimikunnassa oli esillä?

Aina on huono omatunto! Aina!

Mutta sitten — keskiviikkoiltana Yliveskasta kotiin ajellessa vatvoin juuri noita ja monia muita asiota. Tunsin riittämättömyyttä. Ja sitten. Liki välähdyksenomaisesti! Mitä hittoa minä taas oikein valitan!? Kaikki on hyvin. Enemmänkin. Kuuntelin isolla kun radiosta tuli Egotripin uusi biisi: Uusi aamu. https://youtu.be/0Ej0UdmSPnc

kun nyt uusi aamu nousee
kääntyy uusi lehti vihdoinkin
– – –
ja olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu, uusi aika
verhojen raoista tulvii vaan
se tulvii huoneesta huoneeseen
ja kun mä katson ympärilleni
uskon pieneen ihmeeseen – – –

Kaikki on hyvin. On syytä olla iloinen, kiitollinen. Onnellinen ystävistä, siitä että on vara valita, työstä, omasta miehestä, keväästä. On syytä lopettaa urputtaminen. Terveys, lapset, viikonloppu, sittenkin päälle mahtuvat farkut, Esikoisen kaverin tapaaminen Linnanmaan käytävällä ja juttuun jääminen, kollegan samanmielisyys, opiskelijan sähköposti ”tarvisin sua vielä”, yhteinen nauru jatkokoulutettavan kanssa, parkkipaikan asfaltti (versus liukkaus ja talvi), kokouksen nauru ja uudelleen nauru (”me ollaan hyviä”), musiikki youtuben kautta, Manuaalin toimitustyön loppuunsaattaminen – sittenkin, aurinko töistä lähtiessäkin. On niin paljon hyvää, lopeta urputtaminen, ihminen!

Lopetin. Tulin kotiin. Pehtoori avasi kuohuvan, ja tein mieleiseni päivällisen. Pitkän aikaa on tehnyt mieli äyriäisiä. Pakasteestahan ne on täällä(kin) etsittävä. Jättiscampeja ja kampasimpukoita (vihdoin alan osata niiden paistamisen… ;)) laitoin.

On turha kysyä, miten nuo tein… ei voi muistaa, soveltaminen on se juttu, The Thing.

Jotensakin näin: kulhoon oliiviöljyä, pari murskattua valkosipulikynttä, pieneksi pilkottu chilipalko, yhden sitruunanmehu, korianterin puutteessa silekälehtistä persiljaa, suolaa (kai?), vähän pippuria myllystä, soijaakin. Puolisen tuntia marinadissa, ja sitten pannulle: kuumaa oliiviöljyä, ja minuutti, pari puoleltaan paistamista. Ja sitten flambeeraus. Kun ei ollut Pernodia tai muutakaan anisviinaa avattiin muutaman (neljän?) vuoden takainen Alsacen ostos: Framboise Riquewihristä.

Sehän on ihan silkkaa viinaa. Ja juuri siksi meillä jäänyt juomatta ja siksi mitä oivallisin flambeerausaines. Neljä senttiä riitti oikein hyvin. Myös Koskenkorva tai Pernod käyvät. Pernod (tai Pastis) parempi. 😉 Joka tapauksessa flambeerus viimeisteli ruoan. Ohessa pari kampasimpukkaa, ohrattoa, parsaa ja hollandaisea (hyvä on, se oli valmistavaraa, mutta gourmet-sellaista).

Siinähän se perjantai-ilta meni. Perjantai. Se on tänään oikein hyvä sana.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kilpi-illallisella

Myöhästyminen on minusta kertakaikkisen kurjaa. Jos joku myöhästyy, saatikka jos itse myöhästyn, se on minusta hermostuttavaa. Joskushan vaan niin käy. Ja minulle kävi eilen. Kertakaikkinen töpeksintä ja vieläkin nolottaa.

Kävipä nimittäin näin: tulin eilen töistä viiden pinnassa, ja Pehtoori kysyi jo eteisessä: ”Moneltako se Puistolan kilpi-illallinen alkaa?” , johon minä vastaan: ”Vasta seitsemältä, en kyllä ymmärrä, miksi niin myöhään ja minulla on sitä paitsi sietämätön nälkäkin”. Pehtoori vielä kummastelee, että ootko varma, että vasta seitsemältä. Ja minä tupisen, että kai minä nyt tiedän, koska olen itse Paistinkääntäjien tiedottajan ominaisuudessa kutsut ko. tilaisuuteen laatinut ja lähettänyt. Hyvänen aika, kai minä nyt tiedän, moneksiko sinne mennään.

Ja vielä kun voutimme soittaa kymmenen yli kuusi kysyen: ”missä te oikein olette, kun teitä ei näy? Eihän ole mitään sattunut?” – Vielä hänellekin selitän, että sehän alkaa vasta seitsemältä!

No niin, arvaatte loput. Kaikki muut olivat siellä kuudelta, odottivat meitä ja minua erityisesti kuvaamaan kilven luovutustilaisuutta. Ja minä vielä tukutan puhelimessa vastaan, että eihän siellä vielä kuulu olla.

Pehtoori hälytti pojan viemään meidät heti! eikä vasta puolen jälkeen. Poika ajoi Pateniemestä vauhdilla, sillä aikaa minä julkaisin tekeillä olleen, vähän vielä kesken olleen blogipostauksen, vaihdoin vaatteet (onneksi olin jo muuten kuosissa ja laukku kameroinen pakattu valmiiksi) ja me olimme kaupungissa ja Puistolassa puolelta. Että nolotti!!!

Mutta sen jälkeen kaikki menikin hyvin, erinomaisesti. Saatiin nauttia erinomainen illallinen, ja olla hyvässä seurassa.

Puistola on ollut (ja erityisesti Pehtoorille sen Bistron lounas) ja on edelleen meille mukava ja mieluinen ravintola. Ja ravintoloitsijapariskunnan kanssa jo kestiystävystyttykin. Muitakin tuttuja tietysti, ja pöytäseurana pääsin tutustumaan myös Suomen nykyiseen valtavoutiin. Kaikkinensa oikein mukava ilta.

Mutta kyllä tänään aamulla ennen kuutta noustessa, töihin lähtiessä ja tuossa tovi sitten Ylivieskasta luentomatkalta palauduttua tuntuikin, että eilen kotiuduttiin vasta yhdentoista kieppeissä. Arkijuhliminen ei enää suju jälkiä jättämättä. Erinomaisessa harrastuksessa on joskus pieniä heikentäviä sivuvaikutuksia.

Menu kuten muutkin kuvat suurevat klikkaamalla…

Lampaankieli, upeine lisäkkeineen sekä sen kanssa tarjottu Cotes du Rhone olivat minulle makoisin annoskokonaisuus. Ihan ylivertaisen hyvä.