Ruoka ja viini – Sivu 93 – Tuulestatemmattua

Vierailulla

Tänään ei ollut niin hyvä päivä. Siis aamupäivä ei ollut, silloin oli sähläystä, kipuakin, turhautumista. Mutta iltapäivällä jo laskeutui rauha ja alkoi tuntua viikonlopulta.

Suunnilleen suoraan töistä Pojan ja Miniän luo.

Oli meidän vuoro mennä heille syömään. Tai ehkä vuoro ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa tänään saimme mennä valmiille. Olivat nuoret satsanneet. Ja siivonneet 🙂 – toivottavasti minun koira-allergiani oli siihen enemmän syynä kuin anopin pelko. 😉 Eikä allergisia reaktioita puolin eikä toisin ollutkaan.

Kerronko illan menun? – Kerron silti :): Alkuun oli Mallorcalta syksyllä yhdessä ostettua Codorniun cavaa (gran plus ultra. kovin voimallista cavaa, teki hyvää, toisin kuin oli ennakko-oletus), pääruokana pihviä omatekoisen kastikkeen ja omatekoisten lohkoperunoiden ja salaatin kera, ja jälkkäriksi erinomaisen makoisia karkkikeksejä ja porkkanapiirakkaa ja kahvia. Ja kyllä meidän kelpasi.

Juniori oli käynyt ihan omilla tiedollaan ostamassa pihviviininkin: eikä Armigeron Valpolicella Ripasso ollut millään muotoa huono valinta.

Vallan leppoisa perjantai-ilta. Enkä tehnyt muuta kuin nautin tilanteesta, katselin poikaamme ja ajattelin, että niin se aika rientää …

Puolisokkona viinejä ja laskiaislauantain menu

Talvipäivä. Tavattoman kaunis ja tyven sellainen. Erinomaisen hyvä ulkoilusää. Kävelin duuniin hakemaan parit tiedostot, enkä olisi malttanut sisälle takaisin tullakaan. Tintitkin lauloivat isosti. Aurinkolasit olisi tarvinnut.

Hyvillä mielin vielä eilisen jälkeen. Oli kyllä oikein mukava viinikerhon ilta meillä. Uusi maistelutapa sai kannatusta, oli haastava, mutta myös innostava. Se pakotti miettimään mitä maistellaan, muistelemaan mitä on opittu.

Pisteytimme viinit ennen kuin kukaan (minua lukuunottamatta) tiesi, mikä viini on kyseessä… Ja uusi maistelutapa vaikutti myös pistesaldoon: hajontaa oli tavallista enemmän, toisaalta viinit olivat kovin samaa tasoa, lähes kaikki olivat ”ylempää keskiluokkaa”, joten keskiarvoissa ei ole suuria eroja viinien kesken. Eniten minua hämmästyttää, että vintage champagne ei pärjännyt ”yleisliittolaiselle” tankkikypsytetylle sloveniakuohuvalle. Oisko vuoden 2002 Lanson ollut jo vähän ”förbi”? Taistingin punaviinit olivat enimmäkseen sellaisia, joita saa Alkosta, eivätkä ne ole kovin pahan hintaisia… Joten voit järjestää oman viinitestin ja verrata, miten maku meidän viininkerhon keskiarvon kanssa toimii.

Mietimme, että kannattaa toistekin tehdä tuollainen puolisokkomaistelu, mutta pohdittiin, että on perusteltua valita viineiksi ”tyyppiesimerkkejä” = puhdas Caberbet Sauvignon, tyypillinen uuden maailman shiraz, halpa riojalainen etc. Nyt tuossa kokoamassani setissä oli erikoisia, ennen testaamattomia rypäleitä, kovin tuntemattomia viinejä, ja useimmat kuuluivat Alkon luonnehdintaan ”Mehevä ja hilloinen”. Joten voittajakin arvasi/tiesi/päätteli (”vain”) kuusi kymmenestä oikein…

”Ohjelmallisissa iltamissa” oli muutakin uutta meidän normimaisteluihin (jotka ovat 22 vuodessa muodostuneet vakiintuneen kaavan mukaisiksi) verrattuna: pelasimme Viinien maailma -lautapeliä. Kilpailuhenkisyyttä löytyi!

Ja tietysti myös söimme. Olin luvannut tarjota iltapalaa, en illallista. Ja menu oli tämmöinen.

Laskiaislauantain maistelumenu

Patonkia
Suolapähkinöitä
Juusto-pähkinä-keksejä

Salaattia
Pataleipää
Suolavoita

Rasvarieskaa
Vorschmakia
Viskaalin maksapateeta
Myrttisen kurkkuja
Smetanaa ja luomuhunajaa

Uunibrie, hunajaa, mansikoita
Laskiaiswhoopiet

Artesaanisuklaata

Suklaat ostimme marraskuussa Helsingin vanhasta kauppahallista. Petris-suklaatehdas on Fiskarsissa, mutta myymälä on myös hallissa. Olivat yhtä hyviä kuin näyttävätkin.

Eilen lupailin, että jaan ohjeita. No niihin, mitä noista oli itsetehtyä, eikä valmiina ostettua, on täällä ohjeet aika vastikään ollutkin. Joten ei mitään uutta…

Rasvarieska on oululainen (pohjoispohjanmaalainen) paastoa edeltävän ajan leipä. Ostin eilen Viskaalin kaupasta kun hain karitsan jauhelihaa vorschmakia varten. Viskaalin kaupassa myydään (tietysti 😉 ) Pullapirtin rasvarieskaa, joka ei kyllä ole niin hyvää kuin Huovisen. Mutta kyllä tuollakin oli paikkansa eilisessä pöydässä.

Ja Viskaalista tarttui mukaan myös alla oleva.

Maksapatee, jossa on puolukoita mehevöittämässä makua. Ja se oli hyvää. Ja tuo kuvan annos maksoi kokonaiset puolitoista euroa.

Kovin paljoa ei mitään jäänyt, vorschmakia olin tehnyt tarkoituksella kolminkertaisen annoksen, jotta jää tällekin päivälle, jolloin tiesin nuorenparin tulevan syömään. Uuniperunoiden kanssa sitä nautimme. Kun sisarenikin aamulla lupasi tulevansa riemastuin kokkailemaan kaikenmoista lisää. Ihan liikaa. Mutta ei haittaa – onpahan alkuviikolle safkat valmiina.

Siinäpä se viikonloppu.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Valmistellessa

Tämän päivän teemana on ollut valmistelu: on valmisteltava ensi viikon luento ja on valmisteltava artikkeli kuun loppuun mennessä. Tyttären muuttoakin olen siten valmistellut, että olen ollut hengessä mukana ja kommentoinut, kun hän on kiertänyt eilen seitsemän, tänään kolme ja huomenna vielä muutaman tarjolla olevan vuokra-asunnon. Ensi viikon koulutustoimikunnan (ei -neuvoston) kokousta olen valmistellut. Ja nyt illan sitten olen valmistellut ensi lauantain viininmaistiaisia. On meidän vuoro järjestää ne.

En vieläkään ihan tarkkaan tiedä, mitä pruuviin laitan, mutta on minulla jo runko selvänä. Kun viiniteema ei ole ihan satavarma, niin myös ohessa tarjottavan iltapalan hahmottaminen on tuottanut minulle ihan poikkeuksellisen paljon päänvaivaa. No jotain sentään olen jo tehnyt.

Viinin kerallahan tarjotaan usein juustoja ja pähkinöitä? Löysin oivallisen keinon yhdistää ne!

Suolapähkinä-juustokeksit (Kinuskikissan kirjasta ohje)

Taikina:
1 ½ dl suolapähkinöitä
2 ½ dl vehnäjauhoja
125 g voita tai margariinia
3 dl voimakasta juustoraastetta (esim. parmesaani, cheddar tai murennettu Koskenlaskija)
1 muna

Pinnalle:
20 suolapähkinää

Hienonna suolapähkinät rouheeksi tehosekoittimella. Sekoita pähkinärouhe ja jauhot keskenään. Nypi sekaisin voin kanssa. Lisää juustoraaste ja muna. Muotoile taikinasta palloja ja litistä ne leivinpaperilla peitettyä uunipeltiä vasten. Paina yksi suolapähkinä [laiton cashew-pähkinän] jokaisen keksin keskelle. Paista 200 asteessa 15 minuuttia.

Hyviä ovat.

Sitten ihan ”kuvausteknisistä syistä” 😉 oli punaviinilasillinen nautittava. Teen tässä ”prujua” = maisteltavista viineistä tietopakettia, ja sen kuvittamiseksi avasin pullon ja nautin lasillisen punaviiniä.

Yleensä maistamme sokkona. Porukka tietää ehkä teeman tyyliin ”Australia”, ”Uuden maailman shiraz” tai ”Ribeira del Duero”, mutta ei muuta. Nyt olen järjestämässä tätä siten, että annan taistingin aluksi listan maisteltavista viineistä, mutta järjestys ei ole tiedossa. Siis puolisokko-maistelu on tulossa. Tämmöisiä on kerhomme 22-vuotisen maisteluhistorian aikana ollut tosi harvoin. Saapa nähdä…

Klikkaamalla kuvan isommaksi näet valot, varjot, heijasteet paremmin… Pikkuisen olisi saanut alareunaan jäädä enemmän tilaa.

Reseptit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Pataleipää, kolmiokakkua – läksärit

KAIKKI leipovat pataleipää. Instagramissa ja Facebookissa ja ruokablogeissa on jo kuukausia sitten leivottu pataleipää. Pitihän minunkin sitten. Ohjetta etsiessä kohdalle sattui tämä blogi, josta otin pataleivän ohjeen. Ja tässä suora kopio sieltä

Yksi pataleipä
2 tl suolaa
1 tl kuivahiivaa
7 dl vehnäjauhoja
3½ dl reilusti kädenlämpöistä vettä (n. 42 astetta)
Sekoita kulhossa kuivat aineet ja sekoita nopeasti joukkoon lämmin vesi, älä vaivaa. Peitä kulho tuorekelmulla ja jätä se tekeytymään huoneenlämpöön n. 12-18 tunniksi. Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle, taittele nopeasti palloksi (älä vaivaa!) ja jätä leivinliinan alle kohoamaan vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Laita kannellinen uunipata (n. 3 litraa) kylmään uuniin ja kuumenna uunia 225 asteessa noin puolisen tuntia. Ota pata pois uunista, nakkaa taikinapallo vuokaan ja paista leipää 30 minuuttia kannella peitettynä. Ota kansi pois padan päältä ja paistaa leipää vielä 15 minuuttia. Tarjoile hieman lämpimänä.

Hyväähän siitä tuli. Oikein hyvää. Ja rapeakuorista. Ja helppohan se on.

Toinen uusi simppeli ohje, jota kokeilin on mustikka – mustikka mikä? — mustikkatahna, mustikkatäyte? Mikähän sen oikea nimi on? No joka tapauksessa innokas ja ymmärtääkseni erinomainen kakkujen tekijä kampaajani, jonka kanssa hyvin usein puhumme paitsi lapsistamme myös kokkaamisesta, kertoi tämän jutun: kattilaan pistetään 600 g puolijäisiä mustikoita, 3/4 dl perunajauhoja ja 3/4 dl sokeria. Sekoitellaan ja annetaan kiehahtaa. ”Ensimmäisen pulpahduksen” jälkeen otetaan pois liedeltä. Se on siinä. Se on hyvää suoraan kattilasta, mukavaa lisuketta viilin päällä, kerrostettuna jätskin kanssa tai kakussa. Piti sitten tehdä kakkupohjat, vatkata kermaa ja rahkaa sokerin kanssa, ja kerrostaa nämä kaikki.

Muutoin menu hyvin meille tyypillinen juhlasafka: lampaanmaitojuusto-tomaatti-paprika-purjo-vihersalaattia paljon, puikulaperunamuusia ja poronpaistikäristystä, homemade puolukkasurvosta.

Ja sitten tyär tarjosi samppanjaa! Sai valmistujaisissaan toissa kesänä sedältään ja tämän vaimolta pullon hienoa Taittingerin sampanjaa ja ilmoitti jo silloin, että ”tämä korkataan sitten kun saan työpaikan”. Mansikanmyyntiä ei laskettu, eikä Meksikoon lähtiessä tainnut tuota muistaa, mutta tänään toi sen meidän kesken jaettavaksi.

Emme pahastuneet. 😉

Strassburg, Meksiko, Meksiko – ja nyt Helsinki. Tyttären läksäreitä taas vietelty. Tällä kertaa, näissä läksäreissä ei juuri mitään surumielistä, päinvastoin. Ilmassa iloa ja odotusta. Uuden lehden kääntämistä.

Enkä minä nyt kuuntele Laura Närhen ”Mä annan sut pois”, en Haloo Helsingin ”Maailman toisella puolen”, en edes J. Karjalaisen ”Hän”, saatikka Maarit Hurmerinnan ”Lainaa vain”, vaan olen vain kovin iloinen, että tämä on nyt näin. Hyvin on.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Laskiaiswhoopie

Pullaa piti leipomani tänään. En leiponut pullaa. Mutta jotain helmikuista halusin silti jälkkäriksi tehdä. Joku pieni talviherkku? Laskiaispullien päivitys? Uusi laskiaisherkku? Pieni talvihyvä. Whoopie marsipaanitäytteellä? Siinä se on!

Laskiaiswhoopiet

4½ dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
120 g voita
1,5 – 2 dl hienoa sokeria
1 muna
1½ dl turkkilaista jukurttia

Täyte:

Vihreää marsipaania, kirsikkahilloa tai lemon curdia
Tömäkäksi vispattua Luomu Vispikermaa

Laita uuni lämpiämään (180 C).
Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna.
Sekoita kuivat aineet keskenään, ja lisää ne sekä jukurtti vuorotellen taikinaan.
Pursottele pellille halkaisijaltaan kolmen sentin nokareita,
ja paista vaaleanruskeiksi (noin 12 minuuttia).
Jäähdytä ja kokoa.

Leikkaa marsipaanista viipaleita, ja täytä whoopiet niillä (tai hillolla tai lemon curdilla) ja kiinteäksi vatkatulla, vaniljasokerilla (1 tl) maustetulla, vispikermalla.

Meillä kaikki kolme täytevaihtoehtoa saivat kaikilta maistajilta puoltoääniä. Itse pidin marsipaaniversiosta eniten. Italialaisille ja jenkeille ja pikkulapsille maistuisi varmaan Nutella-täyte ylitse muiden.

Paljon muuta mainitsemisen arvoista tänään ei ole tullut tehdyksikään. En voi väittää, että olisin nauttinut lenkillä olosta. Pyrytti, tuuli ja tuiskusi, jalkakäytävät nietoksien peittäminä. Kovin musta-valkoisia, merkillisesti graafisia ovat tämän päivän kuvaotokseni. Kuvausiloa heikensi havainto, että eilisen kaatumisäksidentin jäljiltä vakio-zoom-linssini oli sittenkin hieman vaurioitunut. Se lonksuu. Ihan kuten vielä pääni, niskani, ja kaulanikin! Miten kaula voi tulla niin kipeäksi jos jymähtää suorilta jaloilta selälleen!

Lenkille lähdin kaupungille, – ajatuksena oli kuvailla jotain sää-maisemakuvia.

Mutta ”ei-niin-mukavassa-kelissä” jämähdin näille vakioreiteille.

Martti on ihan sen näköinen, että lumi lämmittää.

Laaniskassa lumesta kauniit kehykset.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Rauhallisen työpäivän jälkeen erikoisillalliselle

Jäätyneessä räntäsolskeessa, punaisissa liikennevaloissa kuuntelen Ed Sheeranin ”Thinking Out Loud” -biisiä ja hämmästyn, kun huomaan, että lumipenkat todella yltävät auton ikkunoiden alareunaan asti. Todellakin hanget, korkeat nietokset. Hanget ovat vielä valkoisia, maisema kaupungissakin kuin Muumilaakson talvessa, tai Hangasojalla. Pehmeitä, pulleita kinoksia.

Työpaikan isolla parkkipaikalla mietin, että taaskin olisi mieluisampaa lähteä kuvailemaan, olemaan ulkona, kuin mennä sisälle työhuoneen uumeniin. Näin siitäkin huolimatta, ettei tälle päivälle mitään erityistä, hankalaa, töisevää juttua ollutkaan tiedossa.Kiltisti nousin kolmanteen kerrokseen, hiljaisen, aution käytävän varren työhuoneeseen menin. Tulihan niitä muitakin, mutta aika levollisesti pakertelin hommia menemään, rauhallinen päivä oli. Olisi yliopistolla ollut kaikki puoluejohtajatkin arvopalaverissa keskustelemassa, mutta enpä minä moiseen lähtenyt kuuntelemaan. Ihan oman oppiaineen ”arvopalaveria” maanantaille järkkäilin. Uusien ihmisten ja uusien opetussuunnitelmien ja uusien tavoitteiden ja uusien tulosperusteiden vuoksi on reivattava myös arviointiperusteita, ohjeistusta ja määriteltävä vaadittava taso. Sitäpä sitten yritämme maanantaina keskustella tiettäväksi.

Nyt suurin ongelma, mitä laittaisi päälleen. On nimittäin sattunut sellainen tapaturma, että meidät on vahingossa, tahtomattamme ilmoitettu, ”Sisälmysiltaan”. Yksi tutuntuttumme järjestää silloin tällöin yhteisillallisia, joilla on jokin tavallisuudesta poikkeava ruokateema. Olimme pari vuotta sitten ”Äyriäisillassa”. Ja hieno ilta olikin. Nytkin tämäniltainen houkutti, mutta kun minulla on huomenillaksikin kutsu illalliselle, ja muutoinkin olemme vähän koettaneet pitäytyä kaikista kesteistä näin tammi-helmikuussa, niin oltiin päätetty ettei mennä. Mutta kun sellaista ei järjestävä osapuoli ollut osannut ollenkaan ottaa vakavissaan, ettemme tulisi, niin olemme ilmoittautuneiden listalla. Ja kun arvelen ja tiedän, ettei tällaisen erikoisillallisen ennakkotilauksia niin vain kuluitta peruta, päätimme uhrautua, ja lähteä sittenkin. Eikä taida nyt iso uhraus olla. Menu ainakin vaikuttaa erinomaisen mielenkiintoiselta ja ennakkoluulottomalta.

Alkuun pieniä maistelupaloja

Muikunmätiä ja pikkublini, smetana ja sipuli
Lintuterriini
Vasikan kateenkorva friteerattuna
Karitsansydäntä
Vasikan poskea

Pääruokana
Samppanjamunuaisia (lampaasta)
Vasikanmaksaa
Fenkolirisotto

Jälkihyvä
Limepannacotta, kookoskastike ja kaurasuklaapitsi

Otan kameran mukaan. Jollen jo illallisen jälkeen niin huomenissa liittelen mukaan kuvat ja kommentit.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lauantaiaamu klo 8.00

Ihan ensimmäiseksi saimme pienet ankanmaksaleipäset kuohuviinin kera – hienostunut tervehdys keittiöstä. Ja sitten pikkublini, joka oli tämän kauden paras.

Kuten kuvasta näkyy annoskuvat on on otettu kännykkäkameralla. Pikku Makella ( = digipokkarilla) en osaa vieläkään ottaa kunnollisia lähikuvia. Mutta ruoka? Vasemmalla ylhäällä on karitsansydäntä, joka on yllättävän paljon pihvin makoista. Lihashan se sydän on kuten pöytäseurana ollut biologiystävä kertoi. Että se sitten siitä romantiikasta, joka sydämeen liitetään. 😉 Sen alapuolella frittikateenkorva. En ole ennenkään ymmärtänyt kateenkorvan päälle, eikä käsitys muuttunut. En vieläkään ymmärrä, mikä siitä tekee niin suuressa maineessa olevan herkun. Etualalla vasikanposkea, joka oli erinomaista ja oikealla kahden linnun terriini; sisällä metsäkyyhkyfile ja sitä kiersi peltopyy. Terriini olisi vaatinut ehkä kastiketilkan tai pienen hillokenokareen; vähän makea karpalo olisi minusta voinut mehevöittää.

Toisin kuin yleensä pidin pääruoasta enemmän kuin alkupaloista. Lampaanmunuaiset olivat saaneet konjakkiliekityksen. Ja ne olivat kyllä tavattoman hyviä. Maksan ystävänä syön usein ravintolassa maksaa; vaikka tämä oli paistettu hieman roseeta tummemmaksi, oli se mureaa ja makoisaa. Porkkanoista pidän aina, jollei niitä ole ylikeitetty, näitä ei oltu. Ja takana näkyvä fenkolirisotto oli taivaallista. Juuri oikean kypsää, olematta puuroa.

Pannacotta on joskus sellaista lirua, useimmiten vähän hengetöntä, mutta tässä oli ”oikea tytinä” kuten pöytäseurueen sattuvasanaisin sitä luonnehti.

Kaikkinensa mukava illallinen. Puhetta ja pulputusta riitti. Uusiin ihmisiinkin tuli tutustuttua, ja lopuksi vanhojen tuttujen, viinikerhoystävän ja vaimonsa, kanssa lähdimme vielä ”yhille” = juomaan neljästään pullollisen amaronea viinibaari Voxiin. Olipa mukava istua, jutella, leppoisaa seuraa, – viikonlopun tuntu.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Bliniviini ja muuta maistuvaa

Tammi- ja helmikuu ovat blinien aikaa. Miksikö? Niiden ”historiallisesta syystä” olen joskus kirjoittanut Kalevaan kolumninkin. Ohjeita niiden tekemiseen on ollut täällä blogissani useamminkin kerran. Erilaisia. Eilisiä blinikestejä varten olin valinnut sen perinteisimmän, yön yli kuplimista vaativan. Lopultakin ehkä parhaan. Ainakin meillä kokeilluista paras. KLIKS

Vielä kun eilinen paistajapoppoo olisi ollut vähän rauhallisempi, niin olisimme saaneet täydellisiä, nyt vain erinomaisen hyviä. 😉 Pojan kanssa kimpassa paistelimme, – kaksi säheltäjää, tulos sen mukainen. Mutta ei porukka valittanut. Isosta taikinasta paistellut humahtivat kaikki. Enempikin olisi ehkä mennyt. Paistamisen onnistumisessa, siinä, ettei rasva maistu, eikä roisku, olennaista on kirkastettu voi eli ghee.

Kuvassa näkyy, kuinka sakka on valunut lasin pohjalle, ja juuri sitä ei käytetä. Ghee eli kirkastettu voi (Valion sivulla ohje) on oivallista myös kun paistaa kuhaa tai muuta kalaa.

Meillä siis oli tuota voita. Blinit hyviä, melkein loppuivat kesken, mutta onneksi oli ”vararavintona” rosamunda-uuniperunoita, joille blinilisukkeet sopivat tavattoman hyvin.

Lisukkeena tietysti perinteiset roscoff-sipulihakkelus, vatkattu smetana ja siianmäti, sekä Myrttisen kurkut ja hunaja. Usein on ollut sienisalaattia, mutta tänä talvena viimeiset suolasienet söimme jouluna. Savuporolastujakin on joskus ollut. Vuorotellen-kirjassa tammikuun kohdalla on hyvä poromoussen ohjekin, mutta nyt tein uudenlaisen, ehkäpä entistä paremman.

Poromousse blineille tai uuniperunoille

100 g savuporolastuja
1 dl ranskankermaa
2 rkl ruohosipuli-Viola (tms)-tuorejuustoa
loraus kermaa
1 rkl silputtua persiljaa
parin sentin pätkä pieneksi silputtua purjoa
2 rkl puolukoita
mustapippuria

Sekoita aineet keskenään ja anna tekeytyä tovi jääkaapissa.

Onhan niitä ehkä helpompiakin herkkuja, mutta tiedä häntä, onko sydäntalvella parempia… Meidän nuori (12 v.) vieraskin, ennen blinejä syömätön, tykkäsi. 😉

No sitten: mitä blinien kanssa juodaan? Vettä tietysti. Mutta blinit taitavat olla viinillisesti yhtä vaikea kuin parsa. Vuosia, vuosia sitten olimme Pehtoorin kanssa Stockan Alkossa ja päätimme (vastoin tapojamme) lähestyä henkilökuntaa kysyen neuvoa ”Mikähän olisi hyvä viini blineille?” – Myyjä katsoi meitä hieman oudoksuen ja kysyi ”Mitä ne blinit olikaan?”

Noh, olemme tehneet jos jonkinlaisia kokeiluja, viinikerhon kanssa päätyneet siihen, että samppanja on paras, mutta jos haluaa jotain edullisempaa ja ihan hyvää, niin eilen testaamamme, jonkun lehden (Hesari?, Viini-lehti?) viini-ruoka-arviosta bongaamani ja eilen äkkiä Välivainiolta hakemani saksalainen Grauer burgunder (saksalainen Pinot gris) todettiin kahden hengen tuomaristollamme oikein kelvolliseksi.

Jälkiruoaksi oli kahvia ja viime viikonlopulta jääneitä Rocky Roadeja, perjantaisia konvehteja sekä kaupan Runebergeja. Kolmen eri leipomon skaba: Antell, Huovinen, Pullapirtti. Selkeää voittajaa ei ollut. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään ei ollut ”Oma paikallishistoria” -kisan arvontaa. (ei onnettaria: Esikoinen lähti ajelemaan Tampereen kautta Helsinkiin, nuoripari ”palauttamassa” nuorta vierasta Revonlahdelle. Joten arvonta siirtynee huomiseen tai tiistaille. Siis vielä aikaa osallistua. Mahdollisuudet voittoon aika hyvät, sillä osallistujia vasta kourallinen. Katsohan täältä.)

Niitä näitä Ruoka ja viini

Arjessa

Mihin voisi lähettää reklamaation huonoista yöunista? Kenelle saa valittaa ja pyytää kompensaatiota tai hyvitystä unista, joissa tulee kohdelluksi kaltoin, joissa epäreiluus ja epäoikeudenmukaisuus on sietämätöntä ja joista jää vielä valveillaoloonkin valju ja loukattu tunne? Nyt on parina yönä ollut niin huonot fiilikset, ettei mitään rajaa.

Vaikka on kyllä ”live-versiossakin” ollut ongelmia, harmistusta, vähän epäonneakin tiettyjen projektien parissa. Ja hämmästystäkin.

Ja näiden asioiden kanssa aamusella tupistessani poika lähettää ”oman työhuoneensa ikkunamaisemakuvan”

ja kyselee millainen maisema minulla on?

– Go-pro -otsallako sitä duunia tehdään, kyselen ja harmistus nyt ei ainakaan vähentynyt.

Ja juuri ennen kuin lähdin huoneestani luennonpitoon ja sen jälkeen workshoppiin, niin pojalta tulee toinen kuva ja viesti ”Lopeta työt ja tuu kuvaa haloa”.

Hmph! No eipä kiinnostanut. No ei! Ja kylmäkin oli.

Töistä suoraan Caritakseen, joten enpä valoisan aikaan paljon kuvailemaan ehtinyt. Kotiin tullessa tuoksui pihalle asti: Pehtoori oli – aikeidensa mukaisesti – tehnyt kaurarieskoja. Ne oli vielä lämpimiä. Hmmmm…. Niitä meillä oli ”aina” opiskelijakeittiössämme Toivoniemessä asuessamme.

Ja ohje menee näin: litra asidofilius-piimää, purkki kermaviiliä, ½-1 rkl suolaa, vähän öljyä, ehkä puoli desiä jauhoja ja sitten joukkoon sekoitetaan kauraryynejä niin paljon, että kauha pysyy pystyssä. Annetaan turvota tunteroinen jääkaapissa, levitetään taikinaa uunipellille (neljä rieskapyörylää pellilliselle) ja paistetaan kuumassa uunissa (225 – 250 C) niin että rieskat vähän ruskistuvat. Arkihyvää. Hyvä ruoka, parempi uni?

Luettua Niitä näitä Ruoka ja viini

Miehet keittiössä – ja minäkin

Mikä siinä on, että parhaat (tai ainakin näkyvimmät, kuuluisimmat) keittiömestarit ovat miehiä? Olen pohtinut tätä ennenkin. Hiljaa mielessäni.

Minulla on jo monta tuttua keittiömestaria, – paistinkääntäjissä heihin olen tutustunut. Onko niin, että kahta lukuunottamatta kaikki ovat miehiä? Taitaa olla.

Sain Pehtoorilta joululahjaksi Johanna Catanin kirjan ”Syömään vai drinkille. Suomalaista ravintolakulttuuria”, joka on pääosin hyvä kirja, tosin vähän urputtaisin käsitteistä, rajauksista, näkökulmista, jos minun olisi se tutkimuksellisesti arvosteltava, mutta kaikkinensa ihan mielenkiintoista luettavaa. Ja kirja on täynnä MIESkokkeja, miesravintoloitsijoita, mieskeittiömestareita. Eikä tämä ilmiö ole vain suomalainen. Saarioisilla, koulujen keittiössä, kodeissa ruoan tekevät äidit ja naiset, mutta isät ja miehet ovat ruokakulttuurin ja gastronomian keulakuvia, johtajia, rahantekijöitä, kilpailujen voittajia. Montako naiskilpailijaa on Bocuse d´Or -kisassa, jonka tämänvuotinen loppukilpailu on reilun viikon päästä? Ei kai yhtään. Miksei?

Minulle ei ole niin merkillistä nähdä miehiä kokkaamassa. Isäkin tykkäsi olla keittiössä, ainakin grillin ja savustuspöntön ääresssä kuten miehille ”kuuluukin”, teki hän kastikkeitakin, kokkasi vähän muutenkin. Mutta ei muistaakseni koskaan leiponut. Pehtoorihan osaa tehdä ruokaa. Ei vain kovin usein pääse näyttämään taitojaan, koskapa minulla on merkillinen pyrky tehdä meidän perheen safkat. Juniori osaa tehdä ruokaa, ehkä enemmän kuin isänsä. Ja kiinnostusta on.

Ja sitten sellainen jännä juttu, että yksi pojan työkavereista on innokas ja – kuvien ja pojan kertomien juttujen perusteella – tavattoman perehtynyt harrastaja, kokeilija, – gastronomi selvästikin. Juniori on toiminut meidän välisenä linkkinä, ja on ollut mukava seurata nuoren miehen varsin kunnianhimoisia kokeiluja kokkaamisen saralla.

Vuosia sitten sain sähköpostia yhden suomalaisen vakuutusyhtiön – vai oliko se pankkiiliikkeen – ekonomistilta, mieheltä siis, joka kirjoitti, että oli löytänyt netistä minun ”Riemusta ruuanlaittoon” -kirjani ja kokannut sen kannesta kanteen (onkohan siinä about 80 reseptiä?). Ja oli tehnyt pelkästään sen perusteella safkat joihinkin isoihin sukujuhliin. Olihan mahdottoman mukava kuulla tuommoinen juttu. Ja sekin osoitti, että miehillä on into kokeilla ja kokata.

Meidän kotikeittiössä, minun La Festa -kokeiluissani oli tänään aika matalan kunnianhimon kokkauksia… Ihan peruspihviä ja sille vähän lisukkeita, joista erikoisin, uusi juttu, oli pinto-pavut. Meksikolaisittain. Kelpasivat meidän Meksikon käyneelle esikoiselle, ja nuorelle parillekin.

Viikonlopun ruokaviinilöytö on tämä. KLIKS

Petite Syrah? Pikku syrah? Se EI ole syrah-rypäle vaan tunnetaan Ranskan viinialueilla Durif-nimisenä. Durifin synonyymejä Ranskassa ovat Dure, Duret, Pinot de Romans, Plant Fourchu. Kaliforniassa ja Etelä-Amerikassa Durif on Petite Sirah. Ja sitä tämä viini oli: kalifornialaista hyvää ruokaviiniä. Ehdottomasti vaatii seurakseen ruokaa, juustoja tai vaikka pihviä kuten meillä oli. Ja sitten sellainen ”ulkoviinillinen” juttu: pullo ja etiketti viehättävät minua kovasti.

Ja jälkkäriksi rahkaa.

Valiolla on uusi maustettu päärynä-kinuski -rahka, joka on ihan sellaisenaankin (eräänäkin päivänä ollut eväänä) hyvää, mutta hieman jatkoin sitä. Pilkoin pari päärynää, ripottelin kuutioiden päälle sitruunamehua (ei hedelmä tummu ikävästi) ja kookossokeria (fariini- ja tavallinenkin käyvät erinomaisesti), vispasin pari desiä vispikermaa, johon lisäsin vähän vaniljasokeria ja kookossokeria ja sitten kaikki sekaisin ja annoskippoihin muutamaksi tunniksi jääkaappiin. Pinnalle löysin kahvi-suklaa-papuja, – joku hyvä murusteltu keksikin (Bastogne?) sopisi erinomaisesti.

Toinenkin jälkkäri, tai pikkuhyvä, oli tehtynä. Kaapin perältä löytyi eilen pari pientä leivontasuklaalevyä, ja tein niistä eka kertaa elämässäni Rocky Roadia. Helpompaa herkkuahan nyt on vaikea keksiä. Se, mikä tästä minun jutustani teki omanlaisensa olivat pinnalle ripotellut Wiener Nougat -muruset. Tekivät jutusta tosi hyvän. Ohjeen perusidean otin Kinuskikissan kirjasta. Näyttää sama resepti olevan netissäkin KLIKS Variointi on mahdollista, – kerro jos keksit joskus hyvän uuden idean.

Minullepa kävi nyt vain niin, että unohdin ko. satsin jääkaappiin; ehkäpä ilahdutan näillä työkavereita huomenna.

Oli niin paljon kaikkea muuta asiaa meillä, että tämmöiset unohtui… Miniän kanssa käsityöasioita ja tyär ja poika keskustelivat fysiikasta (!!). Ei voi muistaa kaikkea. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruokahistoriaa… Coq au vin

Muistoja, yllättäviä löytöjä …

Tein tänään päivälliselle (lue: sapuskaksi, sillä nuoriso oli luvannut tulla syömään) Coq au vin´iä ~ kukkoa viinissä. Se kuuluu talviruokien pataruoka -sarjaan, se kuuluu ruokiin, joita pitäisi tehdä useamminkin. Periaatteessa tiesin, miten se tehdään, mutta etsinpä kuitenkin vanhan, klassikkokeittokirjan: Julia Childin ”Ranskalaisen keittiön salaisuudet”.

Tuon mukaan nimittäin tein tämän ruoan ensimmäisenkin kerran, ensimmäisen kerran koskaan elämässni. Ja se kerta on ikimuistoinen. Asuimme Toivoniemessä, oli 1980-luvun puoliväli ja olin hiljalleen innostunut kokkailemaan, eikä vegevaiheeni ollut vielä todellisuutta, – vai olikohan se sittenkin jo ohi.

Haimme Hovihallista kukon (= kokonainen pakastekana, ei ollut mitään broilerfileitä yms.) ja muut tykötarpeet. Lievää epäuskoa onnistumisen suhteen aiheuttivat ohjeessa vaaditut herkkusienet. Tuohon maailman aikaan Oulussa ei saanut mistään mitään tuoreita herkkusieniä, – en varmaan ollut koskaan moisia nähnytkään. Oli vain tölkki ”champions”. Olin hyvin ihmessäni kun Childin kirjassa käytettiin kahdeksan sivua!!!! herkkusienten käsittelyn selittämiseen. En voinut ymmärtää moista: ”Ota purkinavaaja-aukaise purkki-valuta sienet” oli minun mielestäni ainoa oikea ohjeistus!

Pata kuitenkin tehtiin, haudutettiin, pikkuisen kauhisteltiin vaaditun punaviinin määrää, mutta tehtiin. Huolella ja hartaudella. Kun ruoka monen tunnin ja isolta tuntuneiden markkamäärien kuluttamisten jälkeen oli valmis, istahdimme Pehtoorin kanssa pöytään, ja tietysti: puhelin soi! Esimies, emeritus, edesmennyt, prof. J. soitti: ”Kiireellisissä asioissa” – ei muuten ollut ensimmäinen lauantai-iltapäivä kun hän soitti ”kiireellisissä asioissa”.

Ja minä olin kuin olinkin reipas ja rohkea ja heti viiden minuutin keskustelun jälkeen kerroin, mitä minulla oli lautasella, mitä olimme koko päivän tehneet ja että haluaisin nyt lähteä syömään. Hän ymmärsi. Hän oli gourmandi. Ehdottomasti. Ja kysyi seuraavalla viikolla tavatessamme, oliko Coq au vin [hän osasi sen lausua, hän osasi erinomaisesti ranskaa], ollut ”odotusten mukaista”. Totesin olleen.

Me juttelimme hänen kanssaaan usein ruoasta, juustoista erityisesti. Minä poloinen en vain osannut viineistä mitään lausua, minkä hän kyllä äkkiä oli huomannutkin, eikä niistä siis juteltu, mutta juustoista ja pataruoista keskustelimme. Burgundin padasta vaihdoimme mielipiteitä hyvinkin muutaman tovin.

No mutta tänään… Eihän se niin erikoisen hyvältä näytä, mutta kyllä se oli hyvää, erinomaista, lämmittävää, ei raskasta. Nuorisokin piti kovasti.

Ja ohjeen otin siis tälläkin kertaa Childin kirjasta, hieman oioin ja päädyin lopulta sellaiseen, joka oli aika lailla ”Sillä sipuli” -blogin ohjeen mukainen.

Childin kirjan ohjetta ryhdyin tähän postaukseen netistä hakemaan ja satuin tällaisen tekstin äärelle:

Julia Child ja sitten …

”Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi jo 1968 Kyllikki Villan ja Kirsti Rannikon erinomaisesti suomentamana. Vuonna 2009 elokuvan myötä kirjasta julkaistiin peräti 11. painos, mikä tekee siitä yhden Suomen keittokirjahistorian myydyimmistä ja eniten painetuista keittokirjoista. Painosten määrässä sen ylittänee vain satavuotias Kotiruoka 74 painoksellaan.”

Hmmmm….

Henkilökohtaisen ”kokkaus/keittokirjaurani” kannalta tämä on vallan merkittävää: juuri tuo Kotiruoka-kirjan 74. painos (ja sen jälkeiset painokset) alkaa minun artikkelillani (ks. täältä kun olin nimmarikeikalla tuon kirjan tiimoilta ;)).

Enpä ennen tätä iltaa tiennyt julkaisseeni jutun, joka on kirjassa, joka on yksi ”Suomen keittokirjahistorian myydyimmistä ja eniten painetuista keittokirjoista”! Ja toinenkin yllätys löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: se minun artikkelini on julkaistu netissä: KLIKS Koko juttu tuolla!

Hyvä on, kyllä minä Otavan kanssa aikanaan tein sopimuksen, että jutun saa kirjassa julkaista, annoin tekijänoikeudet… Enkä pöhkö tajunnut, että annoin ne kaikkiin painoksiin ja myös nettilevitykseen! Kyllä, kyllä minä sain korvauksen artikkelistani. Ihan kohtuullisen kerta!!! korvauksen, mutta… No niin, julkaistu on. Ei siinä mitään, ihan kelpo artikkeli se on.

Ja kukkoa viinissä: helppoa, hyvää pyhäruokaa. Suosittelen.

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨