Pöytä on katettu. Ystävät voivat tulla. Meillä oli tänään vappuillallinen ystävien kanssa.
Menu oli merkillinen sekoitus Välimeren keittiöitä: kreikkalaista, italialaista, espanjalaista, ranskalaistakin ja ties mitä keittiötä. Osin ihan purkkitavaraa, mutta kyllä sitten kuitenkin lähes kaiken värkkäilin ja kokkailin ihan alusta asti itse.
Meillä ei ole pitkääään aikaan käynyt vieraita, nuorisoa kavereineen en laske vieraiksi, ja viinikerhon viimeisin vierailu ei kyllä ollut mikään ”dinner”, se oli enemmänkin sellainen ”syödään yhdessä perjantai-iltana jotain rustiikkia kotiruokaa” -juttu. Mutta nyt saimme kaksi ystäväpariskuntaa ruokapöydän ympärille ja olin jotensakin täpinöissäni, semminkin kun oli koko päivä aikaa (pl. lenkki) tehdä sapuskaa – ja jälkkärin jo leivoin eilen.
Kaikki muu oli sellaista tuttua ja moneen kertaan tehtyä paitsi tuo jälkkäri; babat, chantilly ja tonkapavut! Ehdottomasti tuo ’twisti’ oli illan puhutuin asia. Se liittyy siihen eilen mainitsemaani La Maisonin illalliseen, – kerron ihan lähipäivinä, postaan kuvia ja reseptin. Jälkkäristä kuitenkin ymmärtääkseni pidettiin.
Niinhän se jo on, tässä iässä: ensin käydään vanhempien – elossa olevien – tilanne, sitten lasten (ja lastenlapsen) elämä ja sitten omat verenpaineet ja sokeriarvot, stressit, työt ja opiskelut (meistä kuudesta kaksi kuitenkin on opiskelijoita!! 😉 ). Tässä iässä, tässä vaiheessa, vapun tullessa. Olipa mukava ilta, levollinenkin.
Pääsiäisen perinteissä kuten oikeastaan kaikissa kristillisissä juhlissa ja niiden perinteissä on juonteita pakanallisista juhlista. Pääsiäinenhän on lähellä kevätpäiväntasausta, joten on vähintäänkin luontevaa, että germaanien tapa uhrata pelloille ja nimenomaan maanviljelyksen Ostara-jumalattarelle lintujen munia ja jäniksiä siirtyi aikanaan muuntuneena kristilliseen pääsiäiseen. [Ostara-jumalattaren (Eostre) mukaan on nimetty myös naishormoni estrogeeni.]
Lintujen munat, samoin kuin keltainen ja vihreä väri, ovat olleet kautta maailman sivu hedelmällisyyden, uuden elämän synnyn ja kevään tulon symboleja, mitä tukee mm. se, että Afrikasta on löytynyt kymmeniätuhansia vuosia vanhoja koristeltuja munia. Juutalaisessa kulttuurissa ennen kuin Kristuksen ylösnousemuksesta tiedettiin mitään, annettiin munia lahjoiksi uutenavuonna ja syntymäpäiväjuhlissa.
Ja onhan meidän suomalaisten omassakin perinteessä vahva syntytarina, joka liitetään muniin: kalevalaisessa maailmansyntyrunossa sotkan munalla on keskeinen osa.
Kristilliseen pääsiäisjuhlaan munat ja nimenomaan munien värjääminen liittyy Maria Magdalenan legendaan: hänen kerrotaan menneen keisari Tiberiuksen luo kertomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta ja antaneen keisarille punaiseksi (elämän väri) värjätyn munan. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät maalattujen pääsiäismunien antamisesta on 900-luvulta. Lähteen mukaan Tessalonikin luostarissa igumeeni antoi munkeille pääsiäisyönä maalatut pääsiäismunat.
Ortodoksien pääsiäismuniin on usein maalattu kirjaimet XB eli HV, mikä on lyhennys slaavinkielen sanoista Hristos Voskrese – Kristus nousi kuolleista. Koristeltuja lasi- ja posliinimunia on tehty Euroopassa 1600-luvulta lähtien; koristeltujen pääsiäismunien vei 1800-luvun lopulla omalle korkealle tasolleen pietarilainen kultaseppä Carl Fabergé, jonka kultaisista koristemunista maksetaan nykyään huutokaupoissa miljoonia. Nämä avattavat koristemunat lienevät olleet yksi tekijä pääsiäisen yllätyssuklaamunille; aina 1970-luvulle asti sormukset olivat melkein ainoita yllätyksiä, joita munissa oli. Kindermunista me 50-luvulla syntyneet lapset emme osanneet haaveillakaan, mutta Fazerin Mignon-munia oli jo 60-luvulla. Itse asiassa niillä on tänä vuonna 121-vuotissynttärit.
Omaan lapsuuden perinteisiin kuului, että kananmunia kopsautettiin (pitsattiin, kuten äiti opetti) yhteen, ja se jonka muna meni rikki, oli häviäjä. Mies ei tällaista ole tehnyt eikä kuullutkaan, – tarkistin ja tuo onkin alun perin karjalainen tapa. Siis ei ihme, että mie tiesin ja Pehtoori ei.
Lahjamunien ja koristeltujen munien lisäksi pääsiäisen ruokavalioon kuuluvat munat. Sille on sekä uskonnollinen että käytännöllinen syy. Laskiaisesta pääsiäiseen katolisissa maissa paaston aikana kananmunista kieltäydytään, minkä vuoksi niitä agraaritalouden aikana kertyi varastoon, ja pääsiäisenä sitten niitä riitti yllin kyllin ja oli korkea aika käyttää ne, etteivät pilaantuisi.
Suomessa kanojen pito maalais- ja kaupunkilaistaloissakin yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja tuolloin kanat eivät edes munineet talvella, niin kuin lehmätkään eivät lypsäneet, joten vasta keväällä munia oli edes saatavilla. Tähän liittyy myös nykyinen leikki, jossa pääsiäismunat piilotetaan lapsilta. Ennen kanojen yleistymistä munia etsittiin luonnosta ja se oli usein lasten tehtävä. Munien sattumanvarainen löytäminen ei riittänyt. Keksittiin ”uuttu”, eräänlainen tekopesä/ansa, johon toivottiin luonnonkoloissa pesivien lintujen munivan, jotta niistä oli helppo munat ryövätä.
Runsaahkoiden lumitöiden, mökille kunnolla asettautumisen ja rantasaunan jälkeen oli illansuussa aika istahtaa mökin ruokapöytään. Tänään oli soppapäivä! Uusi soppa meidän ruokapöydässä. Mutta tulee jäämään listalle! Madekeiton ja borssikeiton kanssa on nyt kärkikolmikossa kun soppia on yli tusina testailtu ja postailtu.
On alkuruokakeitoksi turhan tuhti, mutta erinomainen ulkoilupäivän ja talven ruokaisa keitto, jonka oheen luomu-ruisreikäleipä suolakiteiden kanssa sopii erinomaisen hyvin.
Porokeittojahan on monenlaisia, on lihakeittoa, poroliemikeittoa, koparakeittoa ja luikkuvelliä, muiden muassa. Koparakeitto? – Sitä en ole maistanut, enkä haluakaan. Olen kerran ollut mökissä, jossa koparakeitto oli liedellä kypsymässä, ja totta totisesti ei näky eikä tuoksu (haju!) ollut houkutteleva. Koparakeitto tehdään poron sorkista. Ei ole minun ruokani. Enkä ole koskaan syönyt luikkuvelliäkään: se tehdään poron ydinluusta. Luikkuvelliin luikut halkaistaan rautapataan, lisätään vettä ja riisiä tai ohraryyniä, sitten suurustetaan ja lopuksi vielä maitoa. Tässä kohtaa olen kyllä ennakkoluuloinen.
Ennen äsken syötyä poro-juustokeittoa paras porokeitto on ollut kermainen korvasieni-savuporokeitto, jota on Oulussa Sokeri-Jussissa ollut listoilla ja monissa Lapin ravintoloissa, joskus olen tehnyt itsekin, mutta nyt on uusi ihan mahdottoman hyvä porosoppa reseptikansiossa.
Klikkaamalla kuvat isommiksi, näet pohjoisen valon ja herkullisen keiton kunnolla. 😉
Sulata käristysliha kuumassa padassa. Lisää silputtu sipuli ja voi ja kypsyttele, kunnes liha on ruskistunut ja sipuli kuullottunut. Anna hautua miedolla lämmöllä puolisen tuntia välillä sekoitellen.
Lisää lihaliemi ja sulata juusto liemeen. Lisää kuutioidut perunat, parmesaaniraaste, katajanmarjat, soijaa ja mustapippuria. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes perunat ovat kypsyneet. Se tuoksuu ihanalle jo tässä vaiheessa.
Ripottele kuutioitu leipäjuusto sekä persiljasilppu keiton päälle. Niitä voi kyllä sekoitella keiton joukkoon kypsentämisen loppuvaiheessa.
Tämän viikon soppapäivä olikin vasta eilen, eikä tiistaina kuten usein. Eikä ihan minkä tahansa keitto eilen ollutkaan: Veskuyks posteili ohjeen ”Kermaiseen fenkolikeittoon” ja minähän sitten päätin, että tarjoan sitä viinikerhon tullessa meille maisteluun ja rustiikille illalliselle. Eipä ollut ihan loppuun asti mietitty valinta: keitto kun on sellainen monesta koottava versio, niin maisteluillassa yhdeksälle sen tarjolle saaminen ei ollut ihan simppeleinpiä juttuja. Ja jäipi mm. kuva valmiista keitosta ottamatta. Mutta teen varmaan aika pian uudelleen joten silloin sitten kuviakin.
Veskun ohje on pieni novelli, ja sen perusteellisuus on vertaansa vailla (tämän postauksen lopussa), mutta toisaalta siinä ei ollut mitenkään tarkkoja ainesmääriä, että oli itse sävellettävä. Niinpä kirjoitan tähän siten kuin minä tein – tästä annoksesta riitti pienet alkuruokakeitot yhdeksälle.
Leikkaa fenkolin uloimpien kerroksista pieniä noppia suunnilleen ruokalusikallinen/lautanen ja laita pieneen kattilaan. Siivuta loppu fenkoli ohuiksi siivuiksi, samoin salottisipuli ja valkosipuli. Kuullota ne voissa pehmeiksi ja lisää sitten kerma. Suolaa 1 tl ja valkopippuria – sopivasti. Jatka keittämistä ainakin parikymmentä minuuttia ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi.
Keitä fenkolinopat jälkiruokaviinissä pehmeiksi , al dente. Nosta sivuun ja valuta.
Levitä prosciuttosiivut leivinpaperin päälle uunipellille ja käytä niitä muutama minuutti 200-asteisessa uunissa jotta niitä tulee rapeita.
Paista fenkolinopat voissa makeiksi. Ja toisessa pannussa saaristolaisleivät crostineiksi: oliiviöljyyn valkosipulia ja pieniksi kuutioiksi leikatut leipäpalat.
Paistinpannu numero yksi, voita, aiemmin pilkotut fenkolinopat paistumaan, nakellen ja paiskoen kuten Oliverin Jammie telekkarissa. Karkki pinta kantille kuin kantille.
Kuumenna keitto, mausta (suolaa, pippuria, ehkä sitruunamehua tai tilkka valkoviiniä) ja pyöräytä vielä pamixilla.
Kokoa keitto lämpimille lautasille, keiton päälle sauternes-viinissä keitetyt, pannulla voissa paistetut fenkolinopat ja saaristolaisleipäkuutiot. Oheen uunissa paahdettua parmankinkkua.
Eilisistä viineistä vielä sananen …
Eiliseltä jäi ´tilkka´ Sagrado-viiniä (kuten myös niitä ylikypsiä toscanalaisia 🙁 ) ja maistoin sitä ihan yksikseen, ilman verrokkeja ja ilman ruokaa, ja kyllähän se oli erinomaisen hyvää. Pehmeää, tanniineiltaan pyöristynyttä, lämpimässä kasvaneista rypäleistä melkein vuosikymmenen kypsynyttä syvänväristä punaviiniä. Sitä ei taida enää kovin paljon olla Alkon myymälöissä, joten nyt hamstraamaan pääsiäistä varten.
Eilisen viininmaistelun tuloksena todetttiin, että kaikki neljä portugalilaista sopivat pääsiäisen ruokapöytään, mikäli siellä on lammasta tai karitsaa, tai jotain mausteista lihapataa tai vaikka kovien, voimakkaiden juustojen oheen. Italialaisista kaksi oli kesällä 2010 Toscanasta Montepulcianosta roudattuja. Ja minä olen niin odottanut sopivaa hetkeä niiden korkkaamiseksi: eikä ollut ensimmäinen kerta kun olen jemmannut jotain (nimenomaan Biondi-Sandi) hienoa viiniä liian kauan. Oli jo ”yli”. 🙁
Siis tämän maaottelun Portugali voitti ihan selkeästi.
~~~~~~~~~~~~
Veksuyks omin sanoin keitostaan…
Fenkolista ne paksuimmat ”soirot” irti, kuutioiksi. Pieniksi nopiksi. Sivuun. Loput tai puolet, riippuen kuinka paljon tekee – fenkolia ohuiksi slaisseiksi. Oikein ohuiksi. Salottisipulia samoin. Salottisipulin määrä kaiketi sopeva jos 1/3 fenkolin määrästä. Kattilaan voita, niin että tirahtaa vaahdoksi, slaisseiksi hienonnetut salottisipulit perään, fenkolit kohta kans. Raasta päälle valkosipulin kynsi-kaksi hienona. Paistellen pehmiäksi, ei kuitenkaan niin, että ruskistuu. Onko se se ”kullan sävyinen?”
Em. törsteet kattilassa kun pehemenny, niin kermaa perään, niin että peittyy. Suolaa ja valkopippuria aluksi hieman. Jatketaan maustamista myöhemmin. Keitellen hiljaa, että pehmenee. Siinä sivussa toiseen kattilaan aluksi pilkotut fenkolinopat, makeaa sauternes-viiniä päälle, niin että peittyy. Pikkunen kattila näppärä, niin ei tarvi holovata tätä makiaa sauternesia aivan pölijänä. Ei sillä että sitä juuri juoda viitsisi, mutta suhteellisen arvokas viini hankittavaksi ruoanlaittokäyttöön, juuri samaisesta syystä ei jälkiruokaviinien ystävälle (hankittavaksi.)
Näitä noppia ei tarvitse olla paljon, reilu ruokalusikallinen per annos. Keitä hiljolleen sauternes-viinissä pehemiäksi, muttei ylikypsäksi mössöksi. Napakan kypsäksi. nappaa sivvuun että jähtyy. Viinin voi kattilasta kaataa pois.
Isossa kattilassa kun kerma on keittänyt salottisipulit, valkosipulit ja fenkolit pehemiäksi, törräytä sauvasekottimella aivan hienoksi. Kökköjä ei jää, jos ainekset on keittyneet pehmeiksi.
Uuniin passeli 175-200 ylä- tai grillivastuksella, parmankinkkusiivut uuniin paahtumaan mahtavan rapsakoiksi. Ei vaadi montaa minnuutia. Voi nostaa jähtymään, uuni nollille ja kuumaan uuniin ne hienoimmat syvät keittolautaset lämpiämään.
Paistinpannu numero yksi, voita, aiemmin pilkotut fenkolinopat paistumaan, nakellen ja paiskoen kuten Oliverin Jammie telekkarissa. Karkki pinta kantille kuin kantille.
Paistinpannu numero kaksi, kuutioi saaristolaisleipää samanmoisiksi kuutioiksi, kuin aiemmat fenkolinopat. Pannuun oliiviöljyä, pari liskuun painettua valkosipulia niin, että öljy maustuu. Saaristolaisnopat perään – paista leipäkuutiot rapsakoiksi – mukava valkosipulilla maustunut oliiviöljy kun imeytyy rapsakoihin saaristolaisleipäkuutioihin – on hyvvää!
Tässä vaiheessa vielä maista ja mausta keittoa kattilassa. Huomaat sen kaipaavan jotain. Maustan sitruunasta puristetusta mehusta, suolaa ja pippuria myllystä – jos kaipaa. Törräytä sauvamallin sekottimella vielä hienoksi, sekaisin, pinta vaahdoksi.
Kokoa: uunista kuuma, syvä lautanen, pohjalle keittoa kattilan pohjalta, päälle vaahtoa pinnalta, ripottele keiton päälle sauternes-viinissä keitetyt, pannulla voissa paistetut fenkolinopat, samoin ne rapsakat saaristolaisleipäkuutiot. Kylkeen yksi rapsakka slaissi uunissa paahdettua parmankinkkua.
Eilen ohi kulkiessani kuvailin Raatin rakennuksia.
Hotel du Raatti -niminen ravintola avasi ovensa tässä vuonna 1874. Majoituksen lisäksi talossa toimi ravintola, jossa järjestettiin illallisia ja iltamia – ”soiree perheille”, kuten esimerkiksi heinäkuussa 1888 Uleåborgs Tidningissä olleessa ilmoituksessa mainittiin.
Ja tällainen mainos on Oulun Telefooni-Luettelo Pohjois-Suomessa 1904 -nimisestä näköispainoksesta (kiitos MTC kuvasta).
Keilarata ja biljaadikin siellä siis on ollut!
Keväällä 1918 rakennus oli vähän aikaa punaisten hallussa, mutta sisällissodan lopussa siitä tuli suojeluskuntatalo ja Raattiin tehtiin vankileiri punaisille. Oulun vankileirillä oli kaikkiaan 900 vankia, useat yhdeksänkin kuukautta.
Puuosan suunnitteli Wolmar Westling, jonka käsialaa on myös Merikoulun tähtitornin nyk. Tähtitornin kahvila). Raatin kivinen lisäosa rakennettiin suojeluskuntaloksi vuonna 1934. Sodan jälkeen siihen tuli seurakunnan toimintaa, nythän se on ”Raatin Nuorisotalo”, joka lienee tärkein majapaikan nimi sai nykyisellään. Seurakunnan ja partion toimintaa siellä on paljonkin.
Kevättuulet ovat tänään puhaltaneet, on ollut monia lämpöasteita ja paljon aurinkoa. Niinpä viikonlopun espanjalainen ja kreikkalainen ruoka on sopinut vallitseviin olosuhteisiin ja kesän odotukseen oikein hyvin. Ja kyllä sekä perjantain juhlamenussa, että eilisellä kahden hengen kattauksella tarjolla olleet ruoat sopivat oikeinkin hyvin myös pääsiäspöytään.
Minä en ole – kai – koskaan ennen tehnyt tortilla da patatas´ta eli tortilla españolaa – perunamunakasta. Syönyt kyllä useinkin; useimmiten espanjalaisten hotellien aamiaisilla. Halpaa, helppoa, nopeaa, mehevää, ja sopi kyllä lammas osso bucon ja aiolin kanssa todella hyvin.
Tästä on olemassa monenlaisia hifistelyversioita, mutta mie tein niin rustiikin kuin vain voi; se on minusta tuon ruoan ideakin.
Leikkaa raa´at perunat (kiinteä lajike) ohuiksi viipaleiksi ja paista ne runsaassa määrässä öljyä. Lisää hetken päästä ohueksi leikatut sipulit. Kääntele varovasti etteivät perunat muussaannu ja anna hautua kunnes ainekset ovat pehmeitä, mutta eivät ruskistuneita (minulla ruskistui, mutta eipä tuo haitannut).
Kaada perunaviipaleet ja sipulit siivilään ja valuta öljy pois.
Sekoita munat haarukalla, sekoita joukkoon perunat ja sipuli. Laita seos takaisin pannulle ja anna sen kypsyä hitaasti suhteellisen miedolla lämmöllä. Käännä hyytynyt seos lautasen avulla ympäri. Kypsymisen jälkeen (n. 15 – 20 minuuttia) voit tarjota tortilla kuumana tai antaa sen jäähtyä. Se on kyllä hyvää vielä seuraavana aamunakin…
Tätä meillä tullaan ensi kesänä syömään usein.
Ja sitten tein oheen myös täytettyjä tomaatteja, silläkin uhalla, että nyt tomaatit eivät ole mitenkään erityisen hyviä.
Täytetyt tomaatit
Leikkaa tomaateista lakki, koverra sisus pois ja pilko pieneksi kuutioiksi, sekoita joukkoon vaalean leivästä palasia tai korppujauhoja, murskattu valkosipulin kynsi, suolaa ja vähän sokeria. Laitoin joukkoon myös Creme Bonjour ruohosipuli -tuorejuuston jämät, — massaan nyt voi laittaa mitä keksii, yrtit, erityisesti basilika, ovat tietysti ehdottoman hyvä lisä.
Vuorasin tomaatit basilikan lehdillä ja täytin massalla. Sitten tomskut uuniin (200 C) vartiksi ja valmista on.
Ja sitten se varsinainen JUTTU! Pääruokana lampaan osso bucco! Tai miksihän sitä nyt nimittäisi, ihan itse kehittelin reseptin ja tekotavan torstaina Lampurin Unelma -kaupasta ostamilleni lampaanpotkakiekoille.
Lampaan osso bucco
Laitoin kiekot marinadiin yöksi. Ja se meni suunnilleen näin:
Monta tuntia ennen päivällistä otin lihat huoneenlämpöön, sitten putsasin marinaista ja paistoin kiekoihin ruskean pinnan voissa.
Asettelin lihat isoon uunivuokaan, ja peitin ne tomaattimurskeella johon olin silpunnut valkosipulia, tuoretta minttua, suolaa ja mustapippuria.
Uunin lämpötila 175 C ja kypsymisaika pari tuntia. Peitä foliolla ja valele mausteisella tomaattimurskeella kypsennyksen aikana.
Flanin ohje onkin eilisessä postauksessa. Ja siellä myös kuva eilisestä ruoasta, jossa pääosassa karitsanlihapullat eli keftedes! Niihinkin raaka-aine uudesta kaupasta. Ilokseni kun huomasin siellä olevan myös karitsan jauhelihaa, ja ostin sitä puolikiloa (huom. kotimaista tuoretavaraa, eikä pakastettua).
Sekä osso bucon, tortillan että lihapullien oheen sopi paitsi kunnolla valkosipulinen tsatsiki, myös hyvä aioli. Tee itse majoneesi tai anna mennä helpomman kautta: majoneesia purkista, sekaan vähän ranskan kermaa ja murskattuja valkosipulin kynsiä.
Valkosipuli, minttu ja kahvi marinadissa ja/tai kastikkeessa ovat lampaan ja karitsanlihan kavereita, jotka takaavat, että liha maistuu hyvälle. Oheisruoassakin valkosipulia ja paksua jukurttia tavalla tai toisella maistuu hyvälle.
Nyt kun pääsiäinen ja kesän grillauskausi on tulossa, Stockaa ei enää ole, olen erinomaisen iloinen, että Ouluun on saatu tämä uusi kauppa, jolle toivon pitkää ikää, ja vitriiniin tuoretta lihaa jatkossakin!
~~~~~~~~~~~~~~
Täällä on paljon lisää pääsiäisruokaohjeita: karitsaa ja kastiketta, lisukkeita ja leivonnaisia: Pieni pääsiäisruokakirjanen vol. 2 KLIKS
Vaiherikas aamupäivä, mihin olin tasan tarkkaan ihan itse syypää. En edes kehtaa kertoa, mitä tapahtui, mutta hukkaamisesta ja löytämisestä oli taas kerran kyse. Että minä osaan!!! Ja kaikki vain järjestyksen ja ruoan vuoksi. 😀
No mutta iltapäivä kului synttäripäivällistä tehdessä. Meidän nuoripari on 26 vuoden iässä: Miniä maanantaina ja Juniori huomenna, ja minulla tietysti ilo ja velvollisuus tehdä safka tämän juhlistamiseksi. Jostain syystä päädyin siihen, että teema on Espanja. Poislukien alkuun tarjottava kuohuva, – ihan pojan harrastuksen ylläpitämiseksi sitten samppanjaa… Pol Rogerin demi-sec oli makeahkoa, muttei liian. Syvänkeltaista. Aika voimakasta, siis minun makuuni. Chardonnay miellyttävästi hallitsi, eikä mikään ollut pielessä, eikä hukassa.
Se, mitä samppanjan ja jälkiruoaksi tekemämäni flanin väliin mahtui, on huomisen tai jonkun toisen päivän postauksen aihe. …
Jälkkärinä ollut flan oli yhteen aikaan (hyvänen aika!!! 20 v. sitten) meillä ihan vakiojälkiruoka, joka tarjottiin vieraille. En ole sitä tehnyt vuosikausiin, mm. Miniä (joka on meillä jo seitsemän vuotta käynyt enemmmän vähemmän satunnaisesti syömässä,,… 😉 ) ei ollut sitä koskaan maistanut. Mutta kyllä piti kovasti. Pääsiäispöytääsi?
Creme Caramel (= Flan)
Paahdettu sokeri: 2 dl sokeria 3 rkl kiehuvaa vettä
Paahda sokeri kuivassa ja kuumassa paistinpannussa kauniin ruskeaksi. Lisää kiehuva vesi ja sekoita tasaiseksi. Vuoraa uuninkestävän astian pohja ja reunat paahdetulla sokerilla.
Vanukas: Kuumenna juusto, maito, kerma ja sitruunan kuori kiehuvaksi. Vatkaa kananmunat ja sokeri, ja sitten niiden sekaan vähän jäähtynyt maitoseos. Kaada seos paahdetulla sokerilla vuorattuun vuokaan. Peitä astia alumiinifoliolla ja laita kypsentymään vesihauteeseen 170 C uuniin (noin 50 min.). Älä anna vesihauteen veden kiehua, muuten vanukkaasta tulee ryynimäistä. Jäähdytä ja kumoa.
Jos kaapissasi sattuu olemaan lahjaksi saatu tai itse hankkimasi jälkiruokaviini, mitä makeampi, sitä parempi. Se on tälle oiva kumppani, toki flan on sinälläänkin ihan tavattoman hyvää.
Nyt tuntuu ihan sunnuntaille: nuoret ovat meillä yleensä sunnuntaina, eivät perjantaina. Yritän tottua ajatukseen, … nyt viimeinen jakso The Crownia. Harmi. Siis että on viimeinen.
Olisi ollut mahdollisuus rössypotullekin tänään, sillä olin aamupäivän keittiössä, jossa tehtiin (mm.) rössypottua. Vaikka tiistai on meillä nykyisin soppapäivä, jätin kuitenkin väliin. Keskityin kuvaamaan teatteriravintolan keittiömestaria työssään.
Ja oli kyllä mukava nähdä sekin, miten lounasravintolassa aamupäivän hommat hoidellaan. Oli oikein mukava kuvauskeikka.
Ja sitten kotona tein meille fenkolikeittoa. Fenkolin aniksinen, raikas maku soveltuu minun mielestäni erinomaisen hyvin hyvän pihvin oheen, voissa haudutettuna ja hunajalla karamellisoituna, mutta myös fenkolikeitto on maistunut. Tämän (Vapun reseptit -kirjan) ohjeen mukaan tein syksylläkin, eikä se näin kevättalvellakaan ollut yhtään huonompaa. Söimme melkein kaiken kaksistaan, vaikka olin tehnyt oheen (pakastimen ja jääkaapin keräilyeristä oheen pieniä voitaikinahärpäkkeitä).
Voitaikina palasten päälle pestoa, aurinkokuivattuja tomaatteja, parmesaaniraastetta ja peperoni-siivuja, ja sipulirengasversioitakin oli.
Tämä on sellainen ”keep it simple” -keitto. Ensi viikon perjantaina taidan tehdä sitä Veskun gourmet-versiota. Silloin meille tulee viinikerho, ja olen luvannut tarjota jotain ruokaa. Mutta sitä ennen ehtii tapahtua vielä paljon.
Fenkolikeitto
2 salottisipulia 2 tuoretta fenkolia 1 rkl voita 1 ½ dl valkoviiniä ½ l kanalientä (kuutiosta tai itse tehtyä) 2 ½ dl ruokakermaa suolaa ja mustapippuri
Silppua sipulit pieneksi ja leikkaa pestyt fenkolit viipaleiksi.
Laita voi kattilan pohjalle ja freesaa sipulisilppua hetki. Lisää fenkolit ja jatka kuullottamista. Kaada sekaan valkoviini ja anna kiehahtaa. Kaada sekaan kanaliemi. Odota, että keitto alkaa kiehua ja laske lämpöä niin, että se kiehuu hiljalleen.
Anna porista noin vartin verran, että fenkolit ovat kypsiä. Lisää kerma ja sekoita sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Mausta keitto suolalla ja pippurilla.
Sipuli on ihanaa. Käytän paljon monenlaisia sipuleita: puna-, kelta-, valko-, kevät- ruoho-, salotti-, pikku-, kesä-, purjo-, hopea-, kepa, banaanisalotti-, hillo-, onpas noita!
Muistan kun kotoa muutettuani kävimme Pehtoorin kanssa joskus (yhteen aikaan lähes joka sunnuntai) äidin luona syömässä, ja siellä oli pari vakioruokaa ylitse muiden: currykana ja jauheliha-sipulipihvit. Äiti paistoi pannulla paistijauhelihasta isoja, pari senttiä korkeita pihvejä, jotka loppukypsensi uunissa ja sillä aikaa paistoi isolla pannulla voissa sipulirenkaita isoiksi, ruskeiksi keoiksi pihvien päälle. Että ne olivat hyviä.
Jokaviikkoinen soppamme!
Paistetut sipulirenkaan maksapihvin päällä ovat tietysti klassikko, mutta kyllä meillä on jo ennen tätä uutta soppabuumia aika usein ollut ranskalaista sipulikeittoa, joka on lempeää, paksua, täyttävää, ihanaa talviruokaa. Niinpä Sadun lähetettyä sipuli-pancettakeiton reseptin ajattelin heti, että nyt tulee Italia – Ranska maaottelu.
Sipuli-pancettakeitto oli minulle uusi tuttavuus, joten siksikin mahdottoman mielelläni sen halusin kokeilla.
Sipuli-pancettakeitto
4 annosta
100 g pancettaa* tai pekonisiivuja, joista on poistettu näkyvä rasva, leikattuna 1 cm:n kokoisiksi paloiksi 2 rkl ekstraneitsytoliiviöljyä 700 g sipulia ohuina siivuina litra kanalientä 1 tlk (400 g) tomaattimurskaa suolaa ja vastajauhettua mustapippuria 6 tuoretta basilikanlehteä revittynä 4 rkl vastaraastettua parmesaania
Paista pancettaa tai pekonia suuressa kattilassa keskilämmöllä pari minuuttia koko ajan käännellen. Kaada joukkoon oliiviöljy ja sipuli ja sekoita ainekset yhteen. Pienennä lämpöä ja paista 20 minuuttia, kunnes sipulit ovat kauniin kullanruskeita.
Kun sipulit ovat saaneet väriä, kaada joukkoon kanaliemi ja tomaattimurska. Mausta suolalla ja pippurilla ja kuumenna kiehuvaksi. Pienennä lämpöä, peitä kattila osittain kannella ja anna keiton hautua 30 minuuttia silloin tällöin sekoittaen.
Lisää basilika juuri ennen tarjoilua ja tarkista maku. Koristele annokset parmesaaniraasteella ja tarjoile kuumana.
(* Pancetta on italialainen vastine, tosin maustettu, pekonille. Sitä ei juuri erikoisherkkukauppojen ulkopuolelta tahdo saada. )
Hyväähän tästä tuli. Paljon kevyempää kuin tuhti ranskalainen serkkunsa, melkein kesäinen keitto, vaikka vähensin liemen määrää (alkup. 1,3 l). Vaikka italialainen keittiö on paljon lähempänä sydäntäni, tai siis vatsaa, kuin ranskalainen, niin tällä kertaa Ranska kyllä voitti. Mikä ei tarkoita etteikö tätäkin tehdä meillä toistekin.
Oikea silmä lähes muurautunut umpeen, ja vasen yläleuka tuntuu aralta, odotan vain sen turpoamista ja ehkä mustumistakin. Eihän tämä päivä nyt ole ihan parhaita ole tähän asti ollut, mutta parempaa iltaa odotellessa…
Heräsin varhain, ja ahkerasti kävin liiketoiminta-asian kimppuun ja ryhdyin viimeistelemään pikkuesitelmää, joka on määrä muutaman tunnin päästä pitää. Yhdeksään asti meni hyvin: sitten pieni allergiselta tuntuva kaiherrus silmäkulmassa, kävin laittamassa silmätippoja, etsin antihistamiineja ja kirosin, etten ollut uusinut allergialääkereseptiäni. Aivastuksista ei ollut tulla loppua, toista silmää kirveli yhä vimmatummin, tasatahtia turpoamisen kanssa. Aloin huolestua, sillä puoleltapäivin oli odotettu (?) hammaslääkärireissu: tänään ruuvattaisiin implanttiruuvi, mikä merkitsee, että kesän alussa jo saan uuden hampaan puuttuvan paikalle. Mutta miten voin mennä ruuvattavaksi, jos aivastelen ja henki ei tahdo kulkea?
Esitelmän teosta ei tullut mitään, joten ajelin apteekkiin ostamaan Xyzalia, ja tilanne rauhoittui ja menin hammaslääkäriin. Operaatio kävi nopeammin kuin yksikään viidestä edellisestä implantin laitosta, mutta siinä oli ongelmansa, minkä vuoksi piti ikenen alle laittaa keinoluuta. Uusi juttu minullekin purukaluston kanssa suunnilleen kaiken kokeneelle.
Sitten apteekin kautta kotiin päin antibiootit, särkylääkkeet ja desinfiointiaineet kassissa ja epälukuinen määrä tikkejä yläleuassa. Lepoa yhden Crown-jakson verran, ja sitten esitelmätiedosto auki. Nyt on sen viimeistely tehty ja tukkakin pesty ja laitettu, mutta mihin minä naamani kätken illaksi, kun ei oikein ole hiuksia riittävästi peittämään turvonnutta silmää ja epämääräisen näköistä suupieltä?
Satavuotiaassa Suomessa jopa Dionysia-juhlassa halutaan historioitsijan jotain Suomen historian menneestä mainitsevan. Koskapa juhla ja illallinen on Oulun entisessä lääninhallitustalossa, olen sanomiseni sovitellut siihen liittyen. Ja juhliin tietysti. Ruokaa ja juhlia minä en mokomien pikku turpoamisten ja mustelmien takia väliin jätä. 😀
