Historiaa – Sivu 16 – Tuulestatemmattua

Pieni pala Lapin historiaa

— tänään on se päivä. Kirjan julkistus.

”Kultaa, poroja ja partisaaneja Laanilassa – Pieni pala Lapin historiaa” on valmis ja julkistettu. Nähtiinhän se jo heti Kultamuseolle mennessä, että porukkaa on tilaisuuteen tullut PALJON!

Kultamuseon auditorio oli täynnä. Tosin on todettava, että auditorio ei ole kovin iso, mutta kuitenkin yhteensä 40 henkeä oli paikalla. Sepä ilahdutti.

Kirjan kirjoittajan kanssa pidimme lyhyet puheenvuorot, ja kyllä, kyllä harrastaja-historioitsija pärjäsi oikein hyvin.

Julkistuksen taustalle laitoin omia ottamiani kuvia … täällä ne kaikki ovat: http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Lappi/ Koettakaapa hullaantua Lappiin. Kommentointikin toivottavaa.

Kultamuseolla kiinnostusta oli, ja tarjottujen kahvien ohessa kirjakauppa kävi aika hyvin.

Ja mikä oli erinomaisen hauskaa: julkistuksessa oli kaksi ”mun” opiskelijaa läsnä! Täällä raukoilla rajoilla ent. historianopiskelijoita. Olipa mukava sekin. Ja sitten se, että läheisiä ennen ´face-to-face´ tapaamattomia Hangasojan mökkiläisiä tavattiin. Historia yhdistää! Olenhan sanonut!!!

Pienestä painoksesta huolimatta kirjoja kuitenkin jäi vielä myyntiinkin, joten… nyt sinulla on mahdollisuus tilata 250-sivuista kirjaa vaatimattomaan 20 euron hintaan. Takakannen esittelytekstissä lukee näin:

Saariselän tuntureiden kupeessa, Laanilassa ja sen lähiympäristössä, on liikkunut ja asunut peuranpyytäjiä, kultakuumeeseen hurahtaneita, valtiomiehiä ja tutkimusmatkailijoita. Taka-Lapin yli ovat kulkeneet vaino- ja sota-ajat, jotka ovat tuoneet kairoille partisaaneja ja vankileirejä.
Elanto on saatu milloin metsästämällä, milloin poronhoidolla, 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien esimerkiksi kaivamalla kultaa tai teitä tekemällä – tai vuorottelemalla noiden kaikkien välillä.
Pieni pala Lapin historiaa on koottu hakemalla tietoja arkistoista, tallentamalla kymmenien ihmisten muistitietoa ja tutkimalla maastoon jääneitä jälkiä menneestä. Lähes sata kuvaa kertovat nekin menneiden aikojen elämänmenosta pohjoisimmassa Suomessa.

Kannesta olen oikeasti ylpeä, kuvat (partisaanihyökkäyksen kohteeksi joutunutta onnikkaa (oik.) lukuunottamatta) olen itse ottanut, muokannut, asemoinut kuvat. Kultahippu on Länsituulen väre, omani, josta olen kertonut täällä.

Postituskulut ovat viisi euroa/kirja. Tilaa kymmenen! Saat 180 eurolla koko paketin ilman postituskuluja! Joululahjat hankittu? Minulla on kirjoja täällä möksälläkin mukana, joten heti tiistaina lähtee Saariselän postista, jos pistät sähköpostia osoitteeseen reija at satokangas.fi Kappalehinta on 20 euroa.

* * *

Ja kuinka minua ilahduttikaan kun Pehtoori Kultamuseolta lähtiessämme ilmoitti, että hän on varannut meille kirjan julkistuskaronkkaa varten (on mies jo oppinut, että kirjojen julkistamista on juhlittava ;)) paikan läheisestä intiimistä ravintolasta.

Mutta kuten näette: kiinnihän se oli.

Vetäydyimme Hangasojan varren Myötätuuleen nauttimaan kaksistaan kuohuvaa ja hyvää LappItalialaista-ruokaa. Nyt on hyvä. Ainakin hetken levollinen olo. Ei tarvitse tehdä mitään. Tämä oli tässä. Hetken.

Historiaa

Automobiileista iloa päivään

Tänään on masentava päivä. Moni asia on mennyt huonosti, pieleen, surullisesti, rikki, koskien. Isoissa ja pienissä ympyröissä, lähellä ja kaukana. Liian paljon yhdelle päivälle. En tilittele enempää, vaan palaan eiliseen. Eiliseltä paremmalta päivältä on kuviakin.

Viikkohaasteen kuultuani ”otin kamerani ja kävin” eli lähdin käymään Automuseolla. Satunnaisesti siellä on tullut – lähinnä joidenkin historia-projektien – vuoksi käytyä, mutta kyllä siellä kannattaa käydä ihan siviilissäkin. Ja kunhan Aapeli vähän vielä kasvaa, lähdetään kimpassa katselemaan vanhoja hienoja autoja.

Siellä on vähän vaikea kuvata, kun autot ovat kovin lähekkäin ja köyden takana. ja katonrajassa olevat ikkunat – paitsi antavat mukavasti valoa – ovat myös häiritseviä valkoisia läikkiä. Ja rompetta on jos jonkinlaista pitkin nurkkia.

Ja tässäkin kuvassa näkyy kuvaaja.

Ranskalainen Pösö on jotenkin romanttinen.

Vuoden -30 Letukka on päässyt ennenkin kuviini: vappunahan näitä vanhoja automobiilija näkee Oulussa liikkeellä paljonkin.

Vee kasi Foordi on yksi museossa olevista komein.

Virtaviivaisiksi näitä ei voi kehua, mutta yksityiskohdatkin ovat hienoja.

Rekisteri viittaisi siihen, että auto on yhdestoista Oulussa rekisteröity. Tämä on kuitenkin merkitty Oulun rekisteröintikirjaan kuudenneksi: Kuvernööri halusi autolleen kaksinumeroiden rekisterin.* Huhtikuussa 1920 rekisteröidyssä Hudson merkkisessä autossa oli 45 hevosvoimaa ja sen kuljettajana toimi, ei suinkaan kuvernööri itse, vaan poliisi Anselmi Kivimäki.

Kiehtovia menopelejä ovat nuo.

*(Lähde: Reijo Valta, Sata oululaista numerolaattaa. Oulun kaupungissa rekisteröidyt autot 1914 – 1922)

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Vuosijuhlien jälkeen

Lauantaisista juhlista raportoiminen jäi eilen ruokapostauksen vuoksi syrjään, joten palaanpa niihin nyt.

Oulun yliopistossa aloitettiin (yleisen) historian opetus syksyllä 1966, ja jo samaisena syksynä ensimmäinen vuosikurssi perusti ainejärjestön ja sille annettiin nimeksi Tiima. Minun aloittaessani (1978) opinnot Tiimalla oli takana riipivä ja vuosikymmeniksi jälkiä jättänyt (valta)taistelu. Oulussa se ykkösjuttu ei ollut niinkään taistolaisuus, vaan sosialismi ja marxismi, ne olivat hyvin vahvoja vielä 1980-luvullakin. Ainejärjestötoiminta ainakin humanistisessa tiedekunnassa oli vahvasti poliittista pitkälle 1990-lukuakin.

Minuakin pyydettiin joskus mukaan Tiiman hallitukseen, – en koskaan mennyt. Tilintarkastajana olin joskus 2000-luvun vaihteessa muutamana vuonna, siinä kaikki. Paitsi, että olen ollut aktiivinen bileisiin osallistuja! Jopa ensimmäisten Tiiman bakkanaalien järjestäjänä olin enemmän kuin moni muu opiskelukaverini. Ja sitten opettajana olemme parin kollegan kanssa uskollisesti, ja merkillistä kyllä opiskelijoiden iloksi, lähes aina osallistuneet kuusijuhlaan (jonka järjestää 3. vsk) ja keväällä bakkanaaleihin (1. vsk:n homma). Ja juuri nämä kaksi kollegaa (yleisen historian amanuenssi, ja aate- ja oppihistorian amanuenssi, ja minä Suomen ja Skandinavian historian amanuenssi, sittemmin lehtoriuduimme ja vielä yliopistonlehtoriuduimme) olivat lauantainakin juhlissa. Eikä meidän lisäksi ollut sitten kuin yksi muu opettaja.

Tiiman ja oppiaineen (= laitoksen) juhlatoimikunnat eivät oikein olleet kohdanneet tällä kertaa, mikä merkitsi sitä, että lauantaina oli humanisteilla kaksikin väitöstilaisuutta, joten moni henkilökunnasta oli sitten kutsuttuna karonkkaan ja opiskelijoiden juhlat jäivät toissisijaiseksi. Kymmenen vuotta sitten oli yhteiset hienot juhlat, joissa oli melkein koko henkilökunta. Ja arvatkaapas, kuka oli koordinaattorina silloin? Aina pitäisi olla ite tekemässä. 🙂

Mutta vaikka henkilökuntaa ei nyt puolivuosisataisilla juhlilla juuri mainittavaksi asti ollutkaan, ei se tehnyt niistä yhtään vähemmän akateemisia; tummat puvut ja pitkät helmat tekivät humanistiopiskelijoista komeita ja kauniita. Vanhojakin opiskelijavuosikertoja oli mukana, ja kaiken kaikkiaan meitä oli 120 juhlijaa. Olivat kutsut tehneet siten, että Tiiman hallituksen kunkin vuoden puheenjohtaja oli saanut tehtäväkseen kutsua niin paljon tuttujaan kuin onnistui tietoja löytämään.

Pääjuhla vastaanottoineen oli Peuhun kartanossa Oulunsalossa, merenrannalla. Komeassa 120 vuotta vanhassa isossa hirsirakennuksessa tarjoiltiin kolmen ruokalajin kelpo (vallan tuhti) illallinen juomineen kuudenkympin illalliskorttia vastaan.

Välillä laulettiin; juomalauluja, Finlandiakin (ei vaan minun aikanani olisi moista vuosijuhlissa laulettu) ja sitten vahvan kepulaisen historianopiskelijapoppoon toiveesta laulettiin maakuntalaulu (Maa ponteva Pohjolan äärillä…) ja mitä merkillistä sen jälkeen kuulenkaan vessakeskustelussa? Moni ei tiennyt koko laulua, ei ollut edes kuullut. O mores, o tempora! Tai siis minusta sellainen kuulosti ihan ihmeelliseltä. Sitten eri puolilla Suomea olevat opiskelijaneitokaiset rupesivat itse kukin muistelemaan, mikä heidän kotiseutunsa maakuntalaulu on, ja aika harva tiesi, saatikka, että olisi osannut sanat. Kyllä meidän piti varmaan kansakoulun eka luokalla jo oma laulu osata. Mikä Tuulestatemmatun lukijakunnan osaamiseen tulee, kun kyseessä on maakuntalaulut?

Mutta sen, mitä historian opiskelijat (ja opettajat) osasivat, oli puhuminen. Hyviä, sopivan miettaisia, hauskoja, ajateltuja, argumentoituja ja avarakatseisia puheita. Minuakin oli jo etukäteen pyydetty puhumaan, olin osannut kieltäytyä, enkä vapaaseenkaan sanaan yllytyksestä huolimatta ryhtynyt. Pidin puheeni jo viime kevään bakkanaaleissa.

Toisin kuin pönötyspäivällisillä, lauantaina oli aina ruokien välissä kunnon tauko, mikä oli tosi mukava, jotta ehti käydä naapuripöydissä juttelemassa. Olin kovin otettu, kun minut oli ykköspöytään plaseerattu, mutta olinpa vielä iloisempi kun moni tuli juttelemaan kertomaan kuulumisiaan ja aikaansaannoksiaan, halaamaan ja sanomaan, että ikäväkin on ollut, ihmettelemään minun opiskelemaan lähtemistäni 😉 . Tanssimaan en ehtinyt, kun monen kanssa juteltiin, kartanon yhteen nurkkaan oli perustettu ”studio”, jossa otettiin yksi jos toinen ryhmäkuva, johon haluttiin myös ent. ope mukaan. Puoliyhdentoista aikaan lähti ensimmäinen bussikyyti takaisin kaupunkiin, ja jatkoille, jotka olivat Teekkaritalolla Pikisaaressa.

Jatkoille en lähtenyt, en sentään. Sunnuntaiaamuna yhdeksältä olisi ollut sillis Kaijonharjun pub Kuutiossa, mutta sinnekään en aamusella tepastellut, vaikka pikkuisen olin sellaista lupaillutkin. Joku raja juhlinnassa se sentään ”virkaheitolla” lehtorillakin on. 🙂

Lauantaina olin ilman digijärkkäriä – onneksi, enkä kyllä henkilökuvia niin vaan julkaisikaan, mutta minulla on satoja kuvia (ei ehkä minun nykyisiä kuvakriteerejä täyttäviä :)) menneiltä vuosikymmiltä, ja monista vuosijuhlista ja muista kekkereistä. Tämä ensimmäinen on niin epäselvä, että sen rohkenen julkistaa läsnäolleilta lupaa kysymättä: kuva on 40-vuotisjuhlista, ja muutamat kuvassa olijoista olivat nyt lauantainakin paikalla.

Ja alla oleva kuva on syyskesältä 2005, jolloin olimme henkilökunnan kanssa Oulu-hallissa julkistamassa Oulun vuosisadat -kirjaa (Oulu 1605 – 2005).

Juhlia on siis ollut.

* * *

Mutta tänään on ollut jo sellaista hieman ”työviritteistä” puuhaa: lauantaina on myös kirjan julkkarit, ja sitä varten pientä puheeenvuoroa olen valmistellut. Ja ottanut etätehtäviä varten kuvia. Ja haasteita varten: tämän viikon haasteena on kuvata kulkuneuvo. Ja kuvassa oli olisi oltava vähän ”taiteellisuutta”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mutta ei ainakaan tuotekuvaa. Minä kävin jo Automuseolla sata kuvaa ottamassa… 😉

Historiaa Niitä näitä Oulu

Merikosken äärellä

Oululaisesta on valkoinen kaupunkinsa monine siltoineen ja rantoineen, Hupisaarineen ja merensaarineen maailman paras paikka. Ja kaupungin vierillä kohiseva Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yhä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.

Kova koski on laulanut jo ennen kuin Oulua on ollutkaan.

Samuli Paulaharju, Tuhatvuotinen laulu on lopussa (1942)

Merikoskessa on juoksutettu (aika poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta vettä). Yöpakkaset ovat jäädyttäneet alakanavan, ja merkillisen rujon kaunista siellä oli. Ja keskipäivän aikaan melkoinen pauke, kun aurinko jo lämmitti ja sulatti jäämassoja.

Kalaportaat kanavan puolella eivät kesällä, eivät yleensä juuri talvellakaan näy. Nyt näkyivät.

Kyllä ne siitä vain kulkevat, eivät suurina parvina, ei Oulujokea (enää) voi oikein lohijoeksi sanoa, mutta portaat kuitenkin on.

”Kannaksen” yli menevä osa on kauniin valkoisen, pikkupakkasessa, tuikeassa tuulessa kauniin näköinen uoma.

Yläkanavaa kohti portaat on jo aika jyrkät, ja tänään ensimmäistä kertaa huomasin (kun ei ollut pensaissa lehtiä, kun aurinko paistoi) että portaiden sivuun on maalattu kiva ulkotaideteos, vai liekkö tuo ihan graffiti.

Paulaharju jatkaa:

Ja koko Oulu on ollut rannoilla katsomassa tuttunsa keväistä temmellystä.
Mutta kohta on vanhan Merikosken tuhatvuotinen laulu lopussa. Väkevä korpelainen ajetaan pian rautavanteisiin, kivisten telkien taakse.
– – Ja vasta kun saavutte Ouluun, näette komean koskemme kolkkona kivikkona, aivan paljaana kivikkona, joka on kuin Häjynäijän peltoa. Mutta rannalla komottaa valtava kivilinna, joka hyrrää yötä ja päivää. Siellä puristetaan erämaan ikuiset virret kirkkaaksi valoksi, mikä loistaa läpi Pohjolan pimeän yön.

Paulaharju kirjoitti Merikoskesta vuonna 1942, jolloin voimalaitosta oli jo aloitettu rakentamaan. Sen rakentamisen historiasta sota-aikana ja kuviani kun patoluukut ovat auki elokuussa 2012.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Kirja taputeltu painokuntoon!

Nyt on minun osaltani yksi palanen maailmanhistoriaa tai ehkä paremminkin pieni pala Lapin historiaa siinä vaiheessa valmis – tai ”taputeltu” kuten uudehko muotisana kuuluisi – että minä en tee sille enää muuta kuin markkinoin.

Olen kuurnannut 250-sivuisen opuksen vedokset, korjannut paljon ja olen ihan varma, että siellä olisi ihan ”teknistäkin” korjaamista vielä, mutta minä en enää halua, enkä ehdi. Ei pysty. Kirja lähtee tämän jälkeen pikaisesti taittajalta painoon, ja tarkoitus on, että kirja on kolmen viikon päästä valmis, julkkarit Kultamuseolla 26.3. klo 14, mikä kutsuna ilmoitettakoon. Se on sitte siinä.

Nykytekniikalla nämä kirjojen painatusprojektit ovat niin paljon kätevämpiä, ja myös halvempia kuin silloin kun minä niitä opettelin työkseni tekemään. Sattuipa noviisille yksi mieletön kommelluskin, jonka osa teistä ehkä muistaakin, mutta ne jotka eivät muista tai eivät silloin, kun tästä kirjoitin, vielä Tuulestatemmattuja tosia tarinoitani lukeneet, niin käykääpäs lukemassa. KLIKS

Laanilan historiassa on juttua tuosta mökistä. Tai tarkemmin ottaen sen asukista. Kulta-Jaskastakin olen kertonut aiemmin: hän asui 30 vuotta tuossa. Uudessa kirjassa hänestä kerrotaan paljon lisää. Palaan tähän vielä, nyt olen vain helpottunut. Lehdistötiedotteen voisin ehkä vielä huomenna tehdä, ja sitten palkitsen itseni.

Lähden ulos aurinkoon kuvailemaan! Varjoja ja valoa. Olemaan ulkona kauan. Ja ostamaan itselleni palkinnon. Tai ehkä kaksikin. Because I am worth it!

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Sukupolvien välissä

Tänään sitten sellainen aamu, että me molemmat Pehtoorin kanssa lähdimme hakemaan äitejämme, ja molemmat lähdimme tahoillamme heitä käyttämään OYSissa. Siinäpä ne aamupäivät kuluivat. On tässä viime aikoina juteltu, että onkohan oikeasti niin, että omissa vanhemmissaan näkee itsensä vanhenevan, itsensä vanhana?

Vanhemmista puheenollen: serkkuni lähetti isänsä jäämistöstä nipun kirjeitä minulle, ja heti nipun päällimmäisenä oli kirje, jonka isäni oli lähettänyt vanhemmilleen. Kirjoittaessaan kirjeen isäni oli sen ikäinen kuin meidän Juniori on nyt ja minä olin sen ikäinen kuin meidän pojanpoika on nyt. Tuntuu hassulta lukea kirjettä, jossa isäni kirjoittaa isälleen minusta vauvana.

Aapeli on nyt yhdeksän kuukauden, ja äitinsä, miniä, lähetti kuvan juuri kun olin kaupungissa päivän ensimmäisessä kokouksessa, ja minä mokoma satuin aukaisemaan kännykän: oli paha pysytellä coolina tätä kuvaa katsellessa!

Aapeli on!

Illansuussa oli vielä tälle päivälle toinen kokous, joka oli toinen paistinkääntäjien kokous tälle viikolle. Kyllä nämä miljööt ja eväät aina Linnanmaan neukkarit ja viinerit voittaa.

Ennen kokoukseen menoa ehdin käväistä Valveella, jossa on valokuvanäyttely ”Maaseudun tulevaisuus”.

Maaseudun Tulevaisuus -lehti juhlii satavuotista historiaansa valokuvanäyttelyllä, joka piirtää komean kuvan Suomen maaseudusta.

Pohjoisen maaseutua ja arjen historiaa tutkineena ja opettaneena, valokuvausta intohimoisesti harrastavana ja nyt jo opiskelevana tuo näyttely kyllä kolahti. Uskon että monelle muullekin ikäpolveni ihmiselle siinä on paljon tuttua, ajatuksia herättävää, oivaltavaa, muistikuvia avaavaa.

Se on hieno näyttely, johon on vapaa pääsy. 13.3. asti. Menehän.

Historiaa

Talvi-Matti ja karkauspäivä

Huomenna on Talvi-Matti. Matin päivä jakaa talven, siitä siirrytään kevättalveen. Tänä vuonna on karkauspäiväkin. Aina viime vuosituhannen lopulle, siis vuoteen 1998 asti, Suomessa Matin päivä ja muut helmikuun lopun nimipäivät siirtyivät karkausvuosina yhdellä eteenpäin. Aina vuoteen 2000 asti karkauspäivä oli Matin päivän yhteydessä, eikä kuun lopussa.

Ja ainakin karkausvuosina Matin päivänä järjestettiin iltamia ja tansseja. Oulussa ilmestyneessä Kaiku-lehdessä ilmoitettiin 7.2.1880, että ”Suomalaiset iltahuwit (neljännet)” olisivat nimenomaan karkauspäivänä 24. päivänä ”sosieteettihuoneessa”. Se oli nykyisen kaupungintalon (entisen Seurahuoneen) paikalla ollut puurakennus, joka sekin paloi Oulun palossa 1882.

Hesarissa ilmoitettiin vuonna 1908, että helmikuun viimeisenä oli iltakonsertteja ja iltamia, ja ”Laskiaishypyt”.

Miksi se on karkauspäivä? Ei, se ei johdu siitä, että miehet juoksevat karkuun, kun naisilla on ”oikeus” kosia. Suomalainen karkauspäivä-nimitys on aika poikkeava muista kielistä, ja sen taustalla on vanha ajanlaskun mittausväline eli sauva tai levy, jossa oli reikä jokaista viikon tai kuukauden päivää kohti. Kustaa Vilkuna kirjoittaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan:

Joka päivä reikään pistettyä tikkua siirrettiin vuorokauden vaihtuessa askel eteenpäin paitsi karkauspäivänä, jolloin se otettiin ylos, mutta painettiin jälleen samaan reikään takaisin; se siis vain hypähti paikallaan, ”karkasi” ja putosi jaloilleen. – – Nykysuomessa ”karkaus” tarkoittaa pakenemista, mutta vanha kirjakieli ja viron kieli osoittavat, että sen vanhin merkitys on ´hyppy´, ´hypähdys´, mitä viron ´karg´nimenomaan tarkoittaa.

Englannin kielessä karkauspäivän nimi on muodostunut samalla tavalla: ´leapyear´ ~ ´hyppyvuosi´.

Tämän hyppyvuoden helmikuu on todellakin jo voiton puolella.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Yksilösuorittaja ei opi

Ryhmätyöt. Mitäs mieltä olette ryhmätöistä? Olen sitä sukupolvea, jota joukko-oppi laskento-/matikantunneilla ei vielä koskenut, eikä meillä koulu/opiskeluaikana paljon ryhmätöitäkään tehty. Työelämässä jouduin/pääsin erilaisissa koulutustilaisuuksissa kokemaan kun (kasvatustieteilijöiden toimesta) yritettiin tehdä ryhmätöitä, luoda tiimihenkeä, koheesiota, yhteisöllisyyttä. Okei, hyviä juttuja, mutta teennäisyys, väkisin yrittäminen, kun ei vaan onnistu. Ei minulta, eikä kyllä monilta muiltakaan. Viime kädessä olen yksilösuorittaja, joskin tiedänhän minä, että kimpassa juttuja on aika ajoin tehtävä, joskus tulee parempaakin jälkeä siten.

Ja nyt minulla on menossa kolme ”kimppaa” – sen tarkemmin erittelemättä. Ja niissä kaikissa pitäisi tehdä yhteistyötä, olla ajallaan, pitää kiinni sovitusta, tehdä osansa… Mutta ku. Ja kuinka ollakkaan, kaikki ne kolme osapuolta, joilta toivoisin/odotin/oli sovittua odottaa oman osansa hoitamista ja ne, jotka eivät ole osaansa tehneet, ovat miehiä. Ei, en sukupuolita tätä, mutta nyt vaan sattuu olemaan niin, että kolmessa projektissa, jossa olen mukana ja jossa dead-linet paukkuvat, on miehiä mukana, eikä myöhästyminen ole minun syyni.

Vapaaherrattaren elämäni ja duunista poisjääminen (vuosi irtisanoutumisesta ja sen tunnelmasta) ei siis sittenkään ole tuonut tältäkään osin helpotusta: edelleen haluaisin pitää kiinni sovituista aikatauluista. Haluaisin pitää kiinni omalta osaltani ja pitää kiinni ”ryhmätöiden” muiden osapuolten osalta. Ehkä juuri vatulointi, myöhästely, piittaamattomuus, toisten huomiotta jättäminen on se syy, miksi ole koskaan oppinut olemaan hyvä ryhmätöissä. Olen huono sietämään myöhästymistä, sekä omalta että muiden osalta. Huono sietämään sitä, etten olisi tehnyt osuuttani, huono sietämään muiden lerppuilua.

No mutta, ei tämän isompia ongelmia, ja jotain erinomaisen hyvääkin tänään.

Sain käsiini Geologisen tutkimuskeskuksen arkistosta sadan kuvan kokoelman, jonka kuviin on julkaisuoikeus. Kuvissa on paljon hienoja maisemia ja tapahtumia meidän mökin tienoilta. Pääosin yli 100 vuotta vanhoja otoksia, aika ainutlaatuisia sellaisia. Näitähän tulee sitten tietysti Laanilan historia -kirjaan. [Ja tämähän oli sitten ensimmäinen myyntipuhe kirjan myymiseksi myös teille blogini lukijat… 😉 . Siitä lähdetään, että lankalauantaina se julkaistaan.]

Laanilan tullia vastapäätä (Kakslauttasen ja meidän mökin välillä) oli sotavuosina Nobel-Standartin huoltoasema, jonne tietysti kokoontui nuoria. Kuvassa taustalla häkäpönttöauto. Sellaisen pönttöä isänikin murkkuikäisenä oli täyttelemässä. Vähän eri suunnalla Suomea tosin.

Ja alla olevassa kuvassa on kultayhtiö Prospektorin päärakennus ja pihapiirissä paljon muita rakennuksia, — kuva on ihan 1900-luvun alusta. Samalla paikalla oli myöhemmin Laanilan kievari, Metsäntutkimuslaitos ja nyt siinä on taas Laanilan Kievari. Nyt ravintolana, joka täällä Tuulestatemmatussakin on vilahdellut useastikin.

Näissä maisemissa, tosin vain virtuaalisesti, jatkan iltaa…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, viikkohaaste? Sinistä, sinistä, kuvataan tällä viikolla. 🙂

Historiaa Valokuvaus

Kyllä tämä tästä

Valentinuksen päivänä en ole paljon ehtinyt ystäviä muistaa, eihän se kyllä ole ollut tapanikaan. En ole käynyt lenkillä, en kuvannut, häthätää tein ruoan meille ja Aapelin vanhemmille. Vasikanpaistia ja uutta ´ris au vin´ ei mitään samppanjarisottoja tms., ei edes risottoa, vaan todellakin riisiä (alkoholittomalla) viinillä, kera porkkanoiden, purjon ja pecorinon. Hyvää oli. Vasikanpaisti maistui juuri niin hienostuneelle kuin toivoinkin. Punaviini (Las Moras Malbec) oli ihan liian tuhtia sen seuraan, mutta minä tarvitsin punaviiniä. Minä todella tarvitsin punaviiniä.

Perhe huomautti tänäänkin että kiroilen paljon. No niin olen tainnut kiroilla, mutta kyllä kielenkäyttöni taas siistiytyy, ahistuu hälvenee… Minä uskon niin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historian havinaa, uusintana kylläkin, hyvät blogiystävät.

Useat Valentinukseen liittyvät romanttiset kertomukset ovat ilmeisesti syntyneet keskiajalla. Valentinuksen legenda oli keskiajalla samanlaista kevyttä viihdettä kuin nykyinen ystävänpäivän juhlinta.
(Heikki Oja, ”Suomen kansan pyhimyskalenteri”).

Valentinus oli roomalainen pyhimys, joka kärsi marttyyrikuoleman (todennäköisesti) vuonna 269. Miksikö? Hän kun meni kastamaan ja vihkimään salaa kristityttyjä. On väitetty, että Rooman armeijan sotilailta olisi avioituminen kielletty juuri sen takia, että perheen perustaminen olisi luonut paineita palkkojen korottamiselle. Rakkaus oli kuitenkin näitä kieltoja voimakkaampi ja jotkut rohkeneviat uhmata kieltoa, ja juuri heitä tämän piispa Valentinuksen kerrotaan vihkineen. Eipä ihme että Valentinuksesta on tullut rakastavaisten suojeluspyhimys.

Valentinus ei ole ollut pyhimyskalenterissa kovin korkealla sijalla, mutta keskiajalla Ranskassa ja Englannissa hänestä tuli kuitenkin erinomaisen suosittu. Siellä Valentinuksen päivän vietolla on pitkä historia kansantapoineen ja uskomuksineen. Keskiajan lopulla tiedetään vietetyn juhlia ja lemmenarpajaisia ruhtinashoveissa ja myöhemmin myös rahvaan parissa. Englannissa kuningas Henrik VIII julisti helmikuun 14. päivän kuninkaan kirjeellä viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537. Englannista Valentinuksen päivän vietto levisi Yhdysvaltoihin ja palasi sieltä suklaasydämineen ja -kortteineen Eurooppaan, ja virallisesti (vasta 1987) Suomeenkin.

Kuva on yksi viimeaikojen haastekuvista (Candy) … Sattuupa sopimaan päivän teemaan.

Koulumme viikkohaastekierros on käyty kertaalleen: kaikki 20 ovat antaneet aiheen, ja nyt on ymmärtääkseni tauko. Mutta ei pidetä taukoa Tuulestatemmatun haastekuvissa. Minulla olisi aiheita vaikka kuinka paljon, ja ensi viikolla ehdin varmasti itsekin syventyä aiheen kuvaamiseen ja kommentointiin, mutta nyt ajattelin kerätä aiheita teiltä hyvät blogissa kävivät. Ihan sama osallistutko itse kuvaamiseen tai et, ehdota aihetta, mitä kuvattaisiin. Saa tulla monia ja paljon aiheita; teen niistä pankin, jota hyödynnän. Ehkä tämän myötä tulisi uusia kuvaajia, meidän puolen tusinan lisäksi, lähettelemään kuvia haastesivulle.

Fiskarsin saksia EI saa ehdottaa. Minä olen nyt kuvannut niitä tämän vuoden kiintiön! (klikkaamalla nämäkin suurenevat)

Historiaa Valokuvaus

Ruokaa, kuvia, historiaa

Ruokaa, kuvia, historiaa – siitähän ne minun päiväni tänä vuonna ovat pääosin koostuneet ja niin tänäänkin.

Olin vaihteeksi ravintolakuvauskeikalla. Ja ensimmäistä kertaa tilattuna henkilökuvaukseen. Raisiossa järjestettiin tammikuun lopussa Suomen Nuorten kokkien -kilpailu, jonka finaalissa oli 11 nuorta kokkia alueellisen karsinnan perusteella. Oulua edusti Atte Lassila, joka työskentelee ravintola Hugossa. Hän voitti kisan ”selvällä erolla” ja hän pääsee edustamaan Suomea Nuorten kokkien maailmanmestaruuskilpailuihin Manchesteriin Iso-Britanniaan (9/2016).

Kilpailutehtävänä oli valmistaa neljän hengen menu hänelle osoitetusta ruokakorista, joka ei ollut kilpailijoilla etukäteen tiedossa. Alkuruokana kilpailijoiden tuli valmistaa ahven kahdella tavalla, pääruoan pääraaka-aineena oli ankka. Jälkiruokana oli suomalaisittain eksoottinen ananas, jota tuli hyödyntää kolmeen eri komponenttiin. Kokonainen ahven oli kilpailijoille haasteellinen, sillä heidän tuli fileoida kala itse. Jälkiruoan kokonainen ananas antoi myös haastetta luovuudelle.

Kolmen aan (ahventa, ankkaa ja ananasta) kokkaamista on ihan sattumoisin tullut tänä vuonna Tuulestatemmatun keittiössäkin harjoiteltua: ei mestaruus- saatikka ”nuori kokki” -tasolla, mutta kuitenkin. Mutta siis voittajasta tarvittiin kuvia sekä kotimaisiin että kv-julkaisuihin, ja minähän (joka en ole yhtäkään kurssia, etäopetusjaksoa tms. henkilökuvauksesta käynyt) lähdin sitten kuvaamaan Attea ja hänen mentoriaan. Taas hyvää kokemusta minulle, ja sitten, olipa tosi ilo tavata tämä mukava 20-vuotias chef-lupaus. Ja kuulla, miten ja kuinka paljon hän oli treenannut. Maajoukkueleirilläkin oli ollut: kovatasoista on suomalainen gastronomia ja keittäminen.

Mentori, jota tietysti myös kuvasin, tarjosi sitten nuorelle kokille ja vähän kokeneelle kuvaajalle lounaan ammattiopiston opetusravintola Oparissa (Isokatu 1) jossa on nyt menossa teemaviikot:

viikko 6. Perinteisiä ravintola-annoksia liekitettynä päivittäin
viikko 7. Klassista vatitarjoilua ja jälkiruokia herkkuvaunusta
viikko 8. Juhla-ja tilausruokia noutopöydästä

Pöytiin tarjoiltuna liekitettyä poronfilettä madeirakastikkeella, joka maksoi kolmanneksen siitä mitä olisi fine-dining-ravintolassa maksanut. Jälkkäriksi olisi ollut tähtianiksella maustettua creme brûleeta (1,20 €). Luulenpa, että käymme tässä piakkoin Pehtoorinkin kanssa tuolla.

Historian havinaa on ollut tohtorikoulutettavan väittelyn edistämiseksi ja oman projektin rutistuksen kanssa.

Historiasta puheenollen en voi olla mainostamatta kevään Studia Generalia -luentosarjaa, jonka kollegat ovat koonneet. Kaupunginkirjaston Pakkala-saliin kannattaa varmasti hankkiutua esitelmiä kuuntelemaan. Mie ainakin aattelin mennä.

Suomalaisuus murroksessa: nykyhetki ja historia dialogissa
Studia Generalia
Kuinka kauan kestää Euroopan hullu vuosi? Talouskriisi, pakolaisten ja siirtolaisten joukot ja poliittiset jännitteet ravisuttavat eurooppalaisuutta, kansallisia identiteettejä ja turvallisuudentunnetta sekä luovat uhkakuvia.
Vuonna 2016 Oulun yliopiston historiatieteet juhlii 50-vuotista työtään tarttumalla tähän yhteiskunnallisesti polttavaan ilmiöön. Luennoilla käsitellään sitä, miten suomalaisuus on muovautunut vuorovaikutuksessa eurooppalaiseen kehitykseen ja globaaleihin trendeihin. Miten murrokset pakottavat hakemaan uusia vastauksia ja määrittelemään identiteettiämme ja paikkaamme uudelleen? Miten suomalaiset ovat käsitelleet kansakuntaa kohdanneita kipukohtia? Miten historian tunteminen auttaa ymmärtämään niin suomalaisuuden murroksia kuin kansallisia prosesseja myös muualla maailmassa?
Kaupunginkirjaston Pakkala-salissa
Keskiviikko 2.3. klo 18:00–19:30
Tutkija Adél Furu: Unkari-tietoisuutta ja luopumista ei-suomalais-ugrilaisesta alkuperätietoisuudesta
Torstai 10.3. klo 18:00–19:30
Professori Kari Alenius: 100 000 pakolaista Suomeen! Suomi ja syksyn 1915 pakolaiskriisi
Tiistai 22.3. klo 18:00–19:30
Dosentti Seija Jalagin: Emigrantit, heimoveljet, ryssät… Pakolaistulva idästä ja Suomen pakolaispolitiikka 1917–1922
Torstai 31.3. klo 18:00–19:30
Professori Tiina Kinnunen: Suomalaisuus liikkeessä. Kansallisuuden ja kansallisen kulttuurin jatkuva uudelleenmäärittely
Tiistai 5.4. klo 18:00–19:30
Dosentti Marianne Junila: Armottomat – Väkivaltaisen konfliktin jäljet koulutyttöjen asenteissa vuonna 1918
Torstai 14.4. klo 16:15–17:45
Dosentti Kimmo Laine: Elokuvien suomalaisuus
Torstai 21.4. klo 18:00–19:30
Dosentti Matti Salo: Back to the 50s? Suomalainen yliopistokeskustelu 1950-luvulla ja 2010-luvulla
Torstai 28.4. klo 18:00–19:30
Professori Veli-Pekka Lehtola: Saamelaisuus yli rajojen
Keskiviikko 11.5. klo 18:00–19:30
Professori Paula Rossi: Ruotsi Oulun kehityksessä
Torstai 19.5. klo 18:00–19:30
Kirjailija, kuvataiteilija Rosa Liksom: otsikko ilm. myöhemmin