Laanilan historia näyttää nyt suunnilleen siltä kuin lasten kiipelytelineet puistoissa. Tai minusta tuntuu siltä. Kiipeilyhäkkyrän köydet ovat kuten Laanilan historian käsikirjoitus nyt. Siinä on jo alku ja loppu. Siinä on neljä selkeää päälukua, paljon sivujuonteita, sykeröä, josta ei hahmotu mitään järjellistä ja siinä on paljon isoja ja pieniä aukkoja! Ja se oleilee jossain historian aamuhämärässä vailla kiinnekohtaa yhtään mihinkään, paitsi että se lepää vakaasti paikallaan nousematta mihinkään korkeisiin kirkkaisiin tutkimuksellisiin tai edes kiinnostaviin svääreihin.
Täällä blogissa on ollut viittauksia projektiin ja sen äärellä pidettyihin palavereihin sekä Hangasojan varrella, yliopistolla että täällä Rantapellossa. Olen varmasti usein maininnut kuluttaneeni päivän, automatkan, osan mökkireissusta, kesäisin työpäiviä jne. sen parissa. Se on ollut vireillä pian viisi vuotta. Siis minä olen ollut siinä mukana pian viisi vuotta! Melkein yhtä kauan kuin tein väitöskirjaa.
Kerronpa nyt vihdoin, mikä tämä juttu, joka on pitänyt minut tänäänkin koko päivän, pian kellon ympäri koneen ääressä.
Meidän mökkinaapuri, käytänpä hänestä nyt vaikka nimemerkkiä ”Historioitisija”, joka on nyt hyvinkin yli 80-vuotias, kertoi vuosia, vuosia sitten kokoavansa alueen paikallishistoriasta materiaalia, haastatelleensa kymmeniä kullankaivajia ja muita paikallisia. Peuranpyyntikuopat ja venäläisten partisaanileirit ja saksalaisten vankileirit meidän mökkimaisemissa ja laajemmin Saariselällä, Sodankylässä ja Inarissa kiinnostivat häntä. Hän on insinööri koulutukseltaan ja työuransa tehnyt LVI-alalla, mutta käynyt myös kansalaisopistossa historiakursseja ja on innokas lukija. Hän on koonnut materiaalia tätä hommaa varten varmasti jo parikymmentä vuotta.
Noh, viisi vuotta sitten kun naapurit olivat meillä mökillä pääsiäisenä kahvilla, annoin itseni ymmärtää, että hänen historiaprojektinsa on loppusuoralla, haastattelut tehtynä ja tekstiä yli 150 sivua. Minusta hän oli tehnyt arvokasta työtä, ja lupauduin auttamaan siten, että luen kässärin, korjailen kieltä, kommentoin ja ehkä autan vielä tutkimuskirjallisuuden etc. etsimisessä. Lupauduin myös tukemaan kirjan kustantamisessa.
En aluksi paljon paneutunut asiaan, mutta pidimme palautepalavereita, ja joka kerta Historioitsija toi lisää tekstiä, oli lisäillyt sitä jo työstämiini lukuihin, poistanut vähän, lisännyt paljon, kävi vielä maastokäynneillä, saattoi ajaa päiväksi, pariksi eestaas pohjoiseen vielä tarkistamaan jotain juttua, vietti aikaa arkistoissa, tilasi Helsingistä eri laitoksista karttoja, asiakirjoja ja kuvia etc. Eli oli mitä paras tutkija, ja ikäisekseen tavattoman jaksava.
Monella lomalla otin käsikirjoituksen esiin, tein sen kanssa hommia, päivän, pari, muutaman viikon iltaisin ja sitten taas ”oikeiden” töiden viedessä ajan, Laanilan historia minun osaltani jäi kirjahyllyyn lepäämään.
Jossain vaiheessa huomasin, että tekstille ei riitä pelkkä oikoluku, pilkutus ja toimitustyö. Tosiasiassa olen kirjoittanut nyt noin 250-sivuiseksi paisuneen käsikirjoituksen kokonaan uusiksi. Lähdeviitteiden kuurnaamisessa oli Esikoinenkin jossain välissä apuna. Ihan liian myöhään huomasin, että lähdin projektissa ihan perä edellä puuhun. Olen uudelleenkirjoittanut mukaillen Historioitsijan tekstiä, vaikka olisi ollut viisainta, että olisin itse ryhtynyt työstämään tekstiä hänen kokoamastaan, varsin hyvästä ja arvokkaasta aineistosta.
Enää en jaksa tai halua ryhtyä aloittamaan hommaa alusta: tämä on saatava valmiiksi. Kyllä tästä vielä kirja tulee! Eikä enää mene viittäkään vuotta! 🙂
