Historiaa – Sivu 17 – Tuulestatemmattua

Joulunrauhaan laskeutumista

Tuomaksen päivä on vanhan kansan (sato-, vuosi- ja sää)kalenterissa päivä, jolloin piti olla jouluvalmistelut tehtynä. Ei tiennyt hyvää jos vielä ”pesäpäivinä” (21. – 24.12.) jotain isompaa puuhasi: teurastukset ja keritsemiset piti olla jo ohi, jos ei, niin kesällä oli tiedossa itikoita ja muuta vaivaa. Jos tänään on jossain päin Suomea aurinkoa näkynyt, niin se lupaa hyvää: kesästä tulee poutainen ja lämmin.

Joulurauha on alkanut jo Tuomaan päivänä, talvipäivänseisauksena; ja rauha tarkoitti rauhaa myös töistä. Siihen tässä ollaan jo hyvää kyytiä pääsemässä. Parina viime päivänä olen kyllä kulkenut anopin viitoittamalla tiellä; kuurannut yhtä jos toistakin nurkkaa. Tai siis mm. Festan pesin eilen, mitä ei voida kuitenkaan pitää läheskään sellaisena urotekona kuin Pehtoorin äidin joulusiivoukset (joita hänen ei tarvitsisi tehdä). Olipa anoppi (tammikuussa 85 vee) rakennellut itselleen ”teekat” laatikosta ja keittiöjakkarasta, jotta pääsi pesemään leivinuunin päältäkin. Appi oli moisesta Pehtoorille juorunnut, ja Pehtoori sitten äidiltään kysymään, että miksi ja että olisihan joku vähän vakaampi lonkkainen sen voinut tehdä, kun olisi vaan pyytänyt. Ja anoppi oli – tyylilleen uskollisena – ilmoittanut, että ei apua tarvi ja että pitää sekin pestä, että jos joku näkee! Leivinuunin yläreuna on ainakin 180 cm lattiasta, joten sinnepä harva näkisi, vaikka haluaisikin syynätä paikkoja. Minun siivoiluni eivät kyllä yllä lähellekään tuota tasoa (leivinuunin päälle en ole edes kurkannut), ja minä olen kyllä pyytänyt siivousapua, ja oma siivoojamme kävi meille perussiivouksen taas hyvin tekemässä. 🙂

Niinpä olen tänään voinut hoidella vielä omia ja äidin kaupunkiasiota, ja keskittyä iltapäivällä nimpparisapuskan tekoon.

Aapeli on nyt kaksi kuukautta nuorempi kuin isänsä ensimmäisenä jouluna.

Tälle viikolle on haastekuvissa aihe, joka minusta ei oikein sovi ajankohtaan, saatikka säähän, mutta otetaan kuvia, joissa ´kylmä´.

Niin kuin kai kaikkina muinakin vuosina olen 21.12. laittanut kalenterikuvaksi nimpparisankarin tonttukuvan. Tässä myös sisko mukana.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Joulukalenteri

Ei ole aina ihan tervejärkistä tämän minun bloginpitoni. Tarkoitan vaan, että kun olen ottanut itselleni tällaisen ”tehtävän”, tavan, antanut lupauksen ”Päivittäin tosia ja tuulestatemmattuja juttuja”. Kahdeksan vuotta. Lähes 700 000 klikkausta! Tarkoitan vain, että kun nyt ei tule tekstiä automaattisesti – kuten useimpina iltoina tulee – niin sitten päädyin siihen, että siteeraan itseäni viime vuodelta. Viime vuonna kirjoitin joulukuun alussa näin:

Joulukalentereiden historiaa olen tässä vähän selvittänyt, työ on kyllä vielä pahasti kesken. Ehkä ensi vuonna aiheesta syntyy pieni kolumni, viimeistään ensi vuonna, jollen ehdi jo tänä vuonna. Pikkujoulujen historiasta kirjoitinkin jo joku vuosi sitten KLIKS ( ja itsenäisyyspäivän kahden kynttilän tarina on täällä).

Tuossa lainauksessani ”viimeistään ensi vuonna” -kohdan taustalla tai siis ajatuksena (kun jo silloin tiesin, että tänä vuonna olen pois ansiotyöstä) oli, että minulla olisi tänä vuonna yllin kyllin aikaa marraskuussa kirjoitella ”Vuotuisjuhlien historiallisista juurista” kolumneja ja lehtijuttuja, ehkä koota kirjaakin. Viime vuonna ajattelin, että tänä vuonna etsisin tietoa myös joulukalentereista. No onko ollut luppoaikaa? – Noh, on sentään sitäkin, mutta olen käyttänyt sen kameran kanssa vaeltelemiseen pitkin Oulun rantoja ja raitteja. (Ja Laanilan historian massiiviseksi paisuneessa toimitustyössä.)

Kuitenkin nyt vähän joulukuun ja joulukalenterin historiaa tähänkin: joulukuuhan on ollut joulukuu vasta pari sataa vuotta. Ruotsin vallan lopulle, 1800-luvun alkuun asti joulukuun nimi oli talvikuu. Monissa muissa eurooppalaisissa kielissä joulukuu on kymmenes kuu (decembre, dicembre, december, dezember). Sehän taas johtuu siitä, että vielä antiikin Roomassa vuoden alku oli keväällä, joten joulukuu oli sitten kymmenes kuukausi. (tästäkin on ollut jo puhetta. Noloa toistella omia juttujaan. 😉 )

Joulukalenterit tulivat Suomeen (vasta) 1940-luvulla, Saksasta, osin Ruotsin kautta (tietysti), partiolaisten tuomana. Vieläkinhän Adventtikalenterit ovat partiolaisten tärkeä myyntituote ja keino kerätä varoja toimintaansa. Adventtikalenteri-nimi liittyy kirkkovuoden alkuun, adventtiin, odottamiseen ja ”oikeasti” adventtikalenterin ensimmäinen luukku pitäisikin avata ensimmäisenä adventtina/adventtisunnuntaina, eikä joulukuun ensimmäisenä. Ja siksipä Tuulestatemmatun kalenteri onkin nimenomaan JOULUkalenteri, ei adventtikalenteri! 😉

Joulukalenterini ensimmäisessä luukussa on kyse joulun yhdestä tärkeästä perusasiasta: ruuasta! Joulun(kin) valmistelu alkaa ruoan suunnittelusta ja valmistamisesta: ruoka on hyvin keskeinen osa joulua. Joten joulukalenterini ensimmäisessä kuvassa on jouluinen Oulun Kauppahalli!

Klikkaa isommaksi, se on aika hyvä kuva. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historiaa Niitä näitä

Vuodentulosta tulossa hyvä?

On Kaisan päivä. Katrinkin. Pyhimyskalenterissa Catharina, Catherine: nuori nainen puolusti Aleksandriassa kristinuskoa 300-luvulla väitellen viidenkymmenen filosofin kanssa. Oppineisuus ei auttanut vaan hän joutui kärsimään marttyyrikuoleman. Näin kertoo legenda. Suomen kansan sää-, sato- ja työkalenterin mukaan on parasta jos Katrin päivänä sataa ja suvettaa; ”Katariinan suvet” merkitsevät hyvää vuodentuloa ja leutoa talvea.

On vähän vaikea uskoa tuohon, parikin erilaista kidutusta kestäneen ja traagista kuolon kokeneen Catharinan legendaan, semminkin kun ei mitään historiallista evidenssiä 18-vuotiaan nuoren naisen elosta eikä kuolemasta ole säilynyt. Mutta tänä sateisena ja tihkuisena päivänä on helpompi ja toiveikkaampi uskoa suomalaisen kansanperinteen lupaukseen leudosta talvesta ja hyvästä vuodentulosta.

Mitä nykyihmiselle tarkoittaa hyvä vuodentulo? Useimmilla vuositulot pysyvät jotakuinkin samanlaisena; provikkapalkalla harva työskentelee. Vuodentulo on yleensä aika samankaltainen vuodesta toiseen. No yrittäjät ovat tietysti luku sinänsä. Työtuloja tienaamattomat saavat hekin elantonsa aika tasasummaisina joka vuosi, eikö vain? Tietysti edellyttäen, että sitä palkkatyötä on pysyvästi ja jatkuvasti, mikä ei tietenkään näinä päivinä ole itsestäänselvyys. Eläkkeet, opintotuet, päivärahat etc. eivät heittelehdi siten kuin agraariyhteisöissä eläneiden vuodentulo. Omavaraistaloudessa eläneillä oli hyviä ja huonoja vuosia, nälkä- ja pettuvuosia. Ja oli vuosia, jolloin riitti särvintäkin yllin kyllin.

Mitä Kaisan päivän suvetus merkitsee minun vuodentulolleni? Onnistuneita valokuvia, ahkeria väitösohjattavia, pieniä ja ehkä vähän isompiakin julkaisuja?

Minun vuodentuloani ei voi säilöä aittoihin niin kuin sää- ja ennekalentereiden aikana tehtiin. Miten ontuva aasinsilta postauksen kuvaan!! 😀 Olen vain noihin torin ranta-aittoihin nyt kovin tykästynyt. Tai niiden kuvaamiseen. Minulla on kymmeniä, kymmeniä erilaisia kuvia niistä. Ehdottomasti kannattaa klikata isommaksi.

[Onnittelut nimipäiväsankareille, blogini tänä vuonna ahkerimmille kommentoijille? Noh, uutena vuonna se nähdään … ks. viime vuoden tilasto. Kärkinimet ovat ainakin osittain vaihtumassa, I suppose.]

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Yliopistoelämää

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Kekrin henkiinherättäminen?

Kaarnikkakakusta pyhäinpäiväksi jälkkäri?

Ohje on ollut täällä ennenkin. Viime viikonloppuna mökillä tein uudenlaisen version, kevyemmän: vaihdoin tuorejuuston rahkaan. Ja pohjaan käytin Fazerin Keksimurua, mikä ei ollutkaan ollenkaan huono ratkaisu.

Tänään meillä ei kyllä tuota syödä, sillä olemme juuri lähdössä sadonkorjuujuhliin. Ouluun avattavan uuden Lapland Hotellin Oula-ravintolassa on tänään paistinkääntäjien Juhla. Lokakuun lopussa on rotissöörien kesken milloin milläkin teemalla kokoonnuttu hyvän ruoan äärelle, ja vuonna teemana on kekri. En voi kuin itseäni syyttää, että minulla on juhlassa myös ”huki”.

Kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän (ruoka)historiaa koetan vähän avata. Sen tekemiseksi olen viettänyt melkein koko päivän koneella.

Ja tässä sitten lainaan itseltäni (ja SKS:n sivuilta edelleen):

Syöminen kuului tärkeänä osana kekrin viettoon. Oli kunnia asia, ja uskon asia, että pöydän oli notkuttava ruokaan aamuvarhaisesta yömyöhään, se kun takasi, että talosta ei ruoka seuraavana vuonna loppunut. Sadonkorjuujuhlassa oli myös viinan virrattava: uskottiin näet, että isännän hyvä humala vahvistaisi viljan kasvua tulevalla satokaudella. Toisilla seuduin humaltuminen, tai ainakin sammuminen, oli tosin tiukasti kielletty, jottei vilja menisi lakoon.
Kekrinä syötiin monenlaista ruokaa alueen perinteistä riippuen, mutta eniten merkitystä oli kekrilampaalla. Muita kekriruokia – yleensä teurasruokia – olivat muun muassa lammaskeitto ja veririeskat, ja sitten makkarat, limput, kalat sekä muut tavanomaiset ruuat. Perunoita ja nauriita kannatti kuitenkin välttää, jos ei halunnut itselleen paiseita ja ajoksia. Kun kekri kristinuskon myötä alkoi menettää merkitystään vuoden tärkeimpänä juhlana, monet kekriruoat siirtyivät jouluun. Suomalainen jouluruokahan on sadonkorjuuruokaa jos mikä.

Hyvät pyhät, hyvät ihmiset! Mitä sitten juhlittekin – kekriä, pyhäinpäivää, halloweenia tai ihan vain syystalven viikonloppua – syökää hyvin, on sadonkorjuun aika.

Historiaa Kolumni

Halloweenin lyhyt historia

Pyhäinpäivän yhteydessä vietettävä Halloween on rantautunut Suomeen kunnolla vasta 1990-luvun puolivälin tienoilla. Jos ja kun Pyhäinpäivän viettoon liittyy monenlaisia esikristillisiä, kristillisiä ja kelttiläisiä (ja Suomessa tietysti) suomalaisen kekrin tapoja ja uskomuksia, niin näihin nivoutuvat myös kovin karnevalistiseksi ja kaupalliseksi käyneen Halloweenin historialliset juuret.

Selkeimmin Halloween on jäljitettävissä irlantilaisten (kelttiläisten) sadonkorjuujuhla Samhainiin, joka jakoi vuoden kesä- ja talvipuoliskoihin ja joka aloitti samalla uuden vuoden. Lokakuun lopussa vietettävänä Samhain-yönä tuonpuoleisen olennot tulivat tämänpuoleiseen ja samana yönä – kuten monina muinakin juhla-aattoöinä – liikkeelle lähtivät myös tämänpuoleiset, naamioituneet nuorukaisjoukot, jotka kulkivat talosta taloon pientä lahjaa tai kestitystä pyytäen.

Kun sitten kristinusko levittäytyi myös kelttien keskuuteen, juhlaan sekoittui kristillisiä aineksia ja se sai uudeksi nimekseen All Hallow’s Day eli kaikkien pyhien päivä. Tällöin juhlaa edeltävää iltaa alettiin kutsua nimellä All Hallow’s Eve eli kaikkien pyhien aatto. Aikojen kuluessa All Hallow’s Eve lyhentyi ensin muotoon Hallow’een ja sittemmin nykyään tutuksi halloweeniksi.

Halloween nykyisessä muodossaan syntyi varsinaisesti silloin, kun irlantilaissiirtolaiset veivät Samhain-juhlansa mukanaan muuttaessaan sankoin joukoin Atlantin yli Amerikkaan 1800-luvulla. Siellä syysjuhla sai urbaanin karnevaaliluonteensa, ja sellaisena se sitten ”palautui” takaisin Eurooppaan – ja saapui 1990-luvulla Suomeenkin.

Halloweeniin olennaisesti kuuluvalla ”karkki tai kepponen” -perinteellä on juurensa nuorten aattoöiden kylillä kulkemisessa ja erilaisten kepposten teossa. 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa ihmiset alkoivat kyllästyä – siihen saakka juhlintaan kuuluneeseen – kolttosten tekoon. Niinpä tuli tavaksi antaa lapsille ja nuorille ennakkoon pieni palkkio siitä hyvästä, etteivät nämä siirtäisi ulkohuussia paikoiltaan tai nostaisi kärryjä vajan katolle. Tästä oli sitten lyhyt matka ovelta ovelle kulkevien lasten ”lahjomiseen” karkeilla ”keppostelemattomiksi”.

Suomeenkin Halloween (jolle on esitetty suomalaisiksi nimiksi mm. haamuaatto, kurpitsajuhla ja kummitusjuhla) on siis tullut – halusimmepa tai emme. Jopa vuosi toisensa jälkeen Halloweenin vietosta narissut allekirjoittanutkin on tänään seminaarista tullessaan askarrellut kurpitsalyhdyn.

Kurpitsalyhtyä oven- tai portinpielessä pidetään yleensä (ainakin USAssa) merkkinä siitä, että halloweenin karkki tai kepponen -kiertäjät otetaan talossa suotuisasti vastaan.

(PS. Eilisessä postauksessani on kurpitsoille on muutakin tehtävää kuin koristeena olo: niistä saa erinomaista ruokaa!)

Jack O’Lantern -lyhty kaiverrettiin alunperin nauriista, mutta siirtolaisten löydettyä Amerikasta uuden, suuremman ja helpommin kaiverrettavan vihanneksen – kurpitsan, joutui pieni ja sitkeä nauris luopumaan paikastaan halloweenin valona. (Alla lainaus SKS:n sivulta.)

Halloween-kuvastosta tuttu kurpitsalyhty sekä sen vanhempi, nauriista veistetty irlantilaisserkku ovat saaneet nimensä Jack-nimiseltä veijarilta, joka oli ovelampi kuin olisi ollut hänelle itselleen hyväksi.
Tarinan mukaan kaikki meni Jackilla aluksi paremmin kuin hyvin. Hänen onnistui puijata paholainen niin pahaan pulaan, että tämän oli luvattava, ettei milloinkaan suostuisi huolimaan Jackia helvettiin. Tästä riemastuneena Jack uppoutui kaikin rinnoin maallisiin iloihin jatkaen mukavaa veijarielämäänsä siihen saakka, että koitti aika astella taivaan portille. Siellä Jack sai kuitenkin huomata, ettei hänen suunnitelmansa ollutkaan aivan niin vedenpitävä kuin hän oli kuvitellut. Vaikka paholainen olikin kieltänyt häneltä helvetin, ei hänen elämällään ollut myöskään taivaaseen asiaa. Niinpä Jack joutui jälleen kääntymään paholaisen puoleen.
Tämä ei kuitenkaan suostunut pyörtämään Jackille antamaansa lupausta, vaan jälleen kerran Jack jäi värjöttelemään porttien ulkopuolelle, kylmään ja harmaaseen välitilaan, joka ei kuulunut sen enempää tämän- kuin tuonpuoleiseenkaan. Paholainen kuitenkin sääli Jackia hänen ahdingossaan, olisiko tuntenut jonkinlaista yhteenkuuluvuuttakin tuon ovelan veijarin kanssa, ja heitti hänelle helvetistään yhden hehkuvan hiilen, jonka Jack asetti ontoksi kaivertamaansa nauriiseen. Niine hyvineen Jack katosi maailmoiden väliseen hämärään, jossa hänen kohtalokseen jäi harhailla ikuisesti vain helvetin tulta hehkuva naurislyhty seuranaan.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

”Jakoaikana” kurpitsaa

Pyhäinpäivä, kekri, halloween … sehän tässä on taas edessä. Kaltaiseni halloweenia vierastava on taas törmännyt kurpitsaan, kurpitsoihin. Ja olen lupautunut perjantaina puhumaankin halloweenista – tai siis sen historiallisista juurista (vrt. kevään luento”kiertueeni” teemat). Jospa sitten jo huomenna tai viimeistään perjantaina laittelen asiasta juttua tännekin.

Mutta sitä ennen ruokavinkki ensi viikonlopun ruokapöytään, oivallista pyhäinpäivän ruokaa. Paahdettua kurpitsaa, per favor!

Jo vuosia sitten Etelä-Afrikan reissulla törmäsin butternut pumpkiniin, jonka nimi suomeksi on, jostain herra-ties-mistä-syystä, myskikurpitsa. Reissun jälkeen ainakin kerran syystalvesta on tehty tätä Pampoenmoes -lisuketta, siihen kyllä kannattaa käyttää tätä ”voipähkinä”-kurpitsaa, jota nykyisin jo saa Oulustakin.

Nimenomaan halloweenin aika tuo nekin Stockan hevi-tiskille. Sieltä sellaisen siis kotiin kannoin vakaana aikeena tehdä jotain uutta kurpitsaruokaa.

Ja muistuipa mieleeni hyväksi kehuttu resepti, jonka näin joku viikko sitten Option Makujen maailma -sivustolla. Paahdetut vihannekset kun ovat meillä tehneet kauppansa, ja korianteri kuulosti hyvältä ”ryhdistäjältä” muutoin vähän makealle ja pehmoiselle kurpitsalle.

Siemenien putsaaminen ja paahtaminen on ehkä vähän tarpeetonta, ainakaan tässä yksilössä eivät olleet mitään kulinaarisia tähtimakuja, mutta ovathan ne kauniita. Ja onhan niissä varmasti jotain hyväätekeviä juttuja, vaikka antioksidantteja tai hivenaineita tai jotain – sovitaan niin kun kerran moisen pipertämisen tulin tehneeksi. 😉

[klikkaamalla kuvat suurenevat ja melkein voit tuntea huumaavan tuoksun.]

Tämä oli ihan tavattoman hyvää. Vähän mietimme, kuuluuko kuoret syödä? – Vähän kai sama kuin uuniperunoissa, voi syödä tai jättää syömättä.

Ohje noihin ylläoleviin täällä, ja lisäksi jo viime vuonna postaamani ihanan gourmet-kurpitsakeiton ohje, jonka olen saanut paistinkääntäjäystävältäni.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Minulle tämä ”jakoaika”-käsite sopii nyt paremmin kuin hyvin, mutta työkielto ei oikein pure. Huomenna kun on tohtoriseminaaria ja sekä perjantaina että lauantaina esitelmän kaltaista puheenvuoroa käytettävä. Joten ihan selkeästi olen vielä uuden ja vanhan välissä.

Uuteen liittyen kurpitsat kummittelevat myös koulun etätehtävissäni.
Koulutuksen viikkohaasteeseen (”kontrasti”) vastatakseni
tulin ottaneeksi ehdolle tämmöisenkin kuvan.

Huomenna teen tuolle jotain! 😀

Historiaa Lappi Niitä näitä

Ex libris – minullakin on

Koilliskairan luontokeskuksessa oli exlibris-näyttely elokuussa 2012. Aiheena oli ”Lappi suomalaisissa exlibriksissä”, mikä tietysti kiinnosti minua, meitä molempiakin. Tutustuimme näyttelyyn, ja tietysti kuvasinkin joitakin.

Tänään – taas – Kekkos-tutkimusta lueskellessa muistin tuon näyttelyn ja nimenomaan muistin, että siellä oli myös UKK:n ex libris. Pitipä siis hakea kuvistani…

Vastavirtaan Kemijokea?

Kuten näyttelyn teksteissä luki: ”Kun Lapin ystävä hankkii itselleen exlibriksen ja haluaa siihen kuvattavaksi jotain juuri Lapista, niin samalla hän sisällyttää siihen siis harrastuksensa lisäksi tärkeän osan persoonallisuuttaan”. Tämähän tietysti pätee muidenkin aiheiden kohdalla.

Kekkosella varmasti oli useampiakin exlibriksiä, mutta mielenkiintoista on, että juuri vuonna 1961 Erkki Tanttu teki hänelle tällaisen.

Koilliskairan näyttelyn oli koonnut Erkki I. Tuominen, jonka oma Lappi-aiheinen exlibris alla ja joka on Exlibrisyhdistyksen puheenjohtaja. Hän kirjoittaa, että ”parhaimmillaan exlibris on pienikokoinen taideteos, johon kuvataiteen keinoin on muotoiltu kertomus omistajastaan”.

Minun mielestäni oma exlibrikseni on juuri sellainen. Sen on tehnyt oululainen Mirjam Kinos, jonka 100-vuotismuistojuhlaa on vietetty tänä vuonna ja jonka töistä oli näyttely Oulussa kesäkuussa, mutta jonka onnistuin missaamaan. Kinoksella oli yli 10 000 exlibriksen kokoelma ja hän itse teki yli 300. Yksi niistä on minun. Omani sain vuonna 1988; äitini antoi minulle sen valmistujaislahjaksi, sitten kun oli hoksannut että valmistuin 😉 . Se, että exlibris valmistui vasta viisi vuotta valmistumiseni jälkeen, johtui myös sekä minusta että taiteilijasta.

Juttu meni nimittäin niin, että minun piti soittaa Kinokselle ja kertoa hänelle, mitä harrastan, mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä, ja minkä tyylisen exlibriksen haluaisin. Minulla kesti kauan ennen kuin sain päätetyksi, mitä sanoisin, mitä halusin ja sitten vielä ennen kuin rohkaistuin soittamaan. Hän oli kuitenkin oikein mukava, juttelimme pitkään, ja ei olisi kyllä kannattanut aristella soittamista. Mutta sitten taas Kinoksella meni aika kauan ennen kuin ehti tuon tehdä.

Mutta se on minusta hyvin onnistunut: siinä on niitä elementtejä, joista hänelle kerroin. Siinä on vankkuri (vankkuriteltassa asuen olimme Pehtoorin kanssa tehneet neljä pitkää Euroopan reissua), siinä on historiaa, siinä on vieraita kaupunkeja, uusia kohteita, matkalla oloa, siinä on Pehtoori, se on sininen, siinä on kirjoja, ja vaikka mennään eteenpäin, katsotaan taaksepäin (se historia!), vankkuri ei kulje tasaisella, vaan ylös ja taas alas… Myötä- ja vastamäkiä on.

Liimaan exlibrikseni aina uusiin kirjoihini, se kertoo, että kirja on minun (mikä on ollut oikein hyvä siksikin kun yliopistolla lainailin opiskelijoille kirjojani varsin hövelisti), että se on ”yksi kirjoistani”, – ex libris. Nyt kun viimeksi keväällä pistin kymmeniä kirjoja jakoon ja kiertoon, jätin exlibrikset paikalleen, joskus olen niitä repinyt poiskin, – en tiedä miksi.

Minun exlibriksessäni ei ole Lappia, eikä Italiaa, eikä kameraa, vaikka ne kaikki kuuluivat elämääni jo tuolloin, – vai onko sittenkin? Onhan se noissa kirjoissa, jotka vankkurin takalautaan laitetussa kotelossa keikkuvat mukana. Exlibriksessäni ei ole lapsia? – Onhan nekin kun me kerran ollaan kaksin tuolla kyydissä. 🙂

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Piste Iin päälle

Iissä olen. Istun sisareni talon lasiverannalla, ja katselen Iijokea. On sunnuntai-ilta, ja minä olen ”reissussa”. Juhlaviikkoni jatkuvat.

Vielä äsken paistoi, ilta kyllä jo viilenee. Mutta päivällä paistoi siniseltä taivaalta: oltiin Iin keskustassa kävelemässä. Hautausmaalla (tietysti), nahkiaismertoja etsittiin kuvattavaksi, Iin Haminassa kierreltiin ja lopuksi vielä käytiin Kauppilan ympäristötaideteoksia katsomassa = käveltiin ”Ruustinnan” polku, jonka varrella oli mitä mukavimpia ja toinen toistaan källimpiä ideoita taideteoksissa.

Tämä oli minun mielestäni ehkä paras: ”Aika palaa”. Hiiltynyt aurinkokello?

Kaikkein parasta taisi sittenkin olla, että reitin varrella oli ”Leipäkivienheittopaikka”! Ja että tätäkin projektia on tuettu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin! Oikeasti olin revetä riemusta kun tuon näin. Niin hieno juttu, ja niin absurdi.

Ja tässä se paikka on!

Uimarannan takaa löytyivät nämä.

Hautausmaalla yllätyksekseni hoksasin, että Lotta-kenraaliksi tituleerattu Fanni Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle.

Iin Haminaan kannattaisi pysähtyä monenkin ohikulkijan. Olen käynyt siellä usein, mutta aina se viehättää. Pitkähkön tovin siellä kiertelimme.

Kävimme myös katsomassa sen kupeessa olevan ”metsätaidenäyttelyn”. Ja sitten oli Iin pappilan pihapiirissä käytävä ja otettava tämä alla oleva kuva.

Tuon komean pappilan vasemmassa reunassa oli minun työpisteeni perjantaisin 1990-luvun puolivälissä: tutkin ja kirjoitin Iin seurakunnan historiaa ja seurakunnan arkiston vanha osa oli pappilan päädyssä olleen kirkkoherranviraston yhteydessä. Siellä minä ”tutkimusvapaaperjantait” vietin. Ei hassumpi työpiste.

Liki pari tuntia tuo meidän kierros systerin kanssa kesti, ja sitten palauduimme tänne Iijokisuistoon. Ryhdyimme hiljalleen tekemään ruokaa; erinomainen kokki, sisareni, ei ole koskaan tehnyt itse sushia, joten sen tekoon ryhdyttiin. Hyvää, erinomaista sanoisin!, tuli. Ja systeri oli tehnyt jälkkäriksi tyrni-pannacottaa. Ui-jui.

Minähän sanoin, että juhlaviikkoni jatkuvat. Tuo oli piste iin päälle.

Mukava, lussakka, rauhallinen päivä, jollaisen aiomme viettää taas toistekin.