Historiaa – Sivu 17 – Tuulestatemmattua

Ruunekreenin päivänä

Runebergin päivä: jääkaapissa on kaksikin Runebergin torttua. Kaupasta ostettuja, jäänevät minulta syömättä. Joskus olen tehnyt itsekin, samalla muistellut menneitä ja sitä, miten voi saada ”sytöt” Runebergin tortuista.

Runeberg, joka muuten pääsi eläkkeelle jo 35-vuotiaana, on päässyt myös oululaisen Sara Wacklinin kirjaan ”Satanen muistelmaa Pohjanmaalta”, – Wacklin kuvaili pikkupoika-Runebergiä näin: ”Hänen kasvonsa olivat terveen punakat ja niitä ympäröi kihara tukka, joka oli ruskea kuin kahvi, johon oli lirautettu kermatilkka”

Oululaiset tietävät Jumprun ja Kaarlenholvin, – nekin liittyvät Runebergiin: talo, jossa nuo ravitsemusliikkeet nyt toimivat, olivat Johan Ludvigin (jota kylläkin kutsuttiin Janneksi) sedän omistuksessa 1800-luvun alkupuolella, ja Janne asui setänsä talossa kouluvuosinaan 1812 – 1814. Maksoipa setä Jannen opinnot Oulun triviaalikoulussa, mutta sedän yhtäkkisen menehtymisen jälkeen Janne joutui palaamaan Pietarsaareen. Ja sitten ei mennyt kuin muutama vuosisata niin samoissa tiloissa minä vietin polttareita, lakkiaisten jatkoja – ja yksiä jos toisiakin kestejä ja iltoja. 😀 ”Runoilee ku ruunegreen”.

Tänään piipahdin aamuvarhaisella kauppareissulla myös kuvailemassa, pikaisesti, runsaasti pukeutuneena… Olisi ehkä kannattanut käydä Kauppurienkadulla kuvaamassa ko. rakennus, mutta olinpa taas omilla rakkailla rannoillani, – Nallikarissa piipahdin. Tällä kertaa kuvat musta-valkoisina. Kommentteja?

[Klikkaa isommaksi]

Historiaa Oulu

Helmikuu – jäähelmiä odotellessa

Helmikuun nimi tulee jäähelmistä. Niitähän usein helmikuussa puiden oksilla on nähtävissä. Ne syntyvät kun sydäntalvella lämpötila laskee niin paljon, että lumi sulaa vesipisaroiksi oksille, ja kun sitten taas pakkanen palaa, usein nopeastikin lauhan jälkeen, muodostuu vedestä kauniita pisaroita helmeilemään puihin. Mutta miksi nämä ovat olleet niin tärkeitä, että niiden perusteella vuoden toinen kuukausi on saanut niistä nimensä?

Kalevalan ja suomen kielen tutkijan Vilho Rikkosen tutkimusten mukaan helmikuun(kin) nimeäminen liittyy vuodentulon, säätilojen ja enteiden tarkkailuun: nehän liittyivät hyvin tiiviisti yhteen, ja vanha kansa oli vakuuttunut, että talven ensimmäisistä suojasäistä oli 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Jäähelmiä oli siis tärkeä tarkkailla, jotta tiedettiin tulevan satokauden kulku.

[klikkaile kuvat isommiksi]

´Februaryn´ takana on roomalainen Februa-juhla (700-luvulta eaa.), jossa siirryttiin uuteen vuoteen peseytymällä rituaalisesti. Vanha pestiin pois. Uusi vuosihan alkoi maaliskuusta kuten aiemmin täälläkin on ollut puhetta. Roomalaisilla on myös Februus-niminen jumala, mutta sovitusjuhla Februalla on kuitenkin ollut tärkeämpi merkitys kuukauden nimeämisessä.

Tänään ei ollut jäähelmiä, mutta ihan tavattoman kaunis aamu oli. Ja linnut lauloivat Pikisaaressa! Pakkasta oli juuri sopivasti. Onkin hyvä tietää, että jos helmikuussa ei ole pakkasia, niin homma kostautuu maaliskuussa. Kovat pakkaset tulevat vasta maaliskuussa, jos ovat helmikuuussa jääneet väliin: ”Kevät on kova, jos helmikuussa leutoja ilmoja”.

Pakkastahan tuota on luvassa koko viikoksi, eipä haittaa. Onpahan helpompi pysyä kirjoitushommien ääressä kun ei kovin paista.

Historiaa

Vuosikymmenen projekti!

Laanilan historia näyttää nyt suunnilleen siltä kuin lasten kiipelytelineet puistoissa. Tai minusta tuntuu siltä. Kiipeilyhäkkyrän köydet ovat kuten Laanilan historian käsikirjoitus nyt. Siinä on jo alku ja loppu. Siinä on neljä selkeää päälukua, paljon sivujuonteita, sykeröä, josta ei hahmotu mitään järjellistä ja siinä on paljon isoja ja pieniä aukkoja! Ja se oleilee jossain historian aamuhämärässä vailla kiinnekohtaa yhtään mihinkään, paitsi että se lepää vakaasti paikallaan nousematta mihinkään korkeisiin kirkkaisiin tutkimuksellisiin tai edes kiinnostaviin svääreihin.

Täällä blogissa on ollut viittauksia projektiin ja sen äärellä pidettyihin palavereihin sekä Hangasojan varrella, yliopistolla että täällä Rantapellossa. Olen varmasti usein maininnut kuluttaneeni päivän, automatkan, osan mökkireissusta, kesäisin työpäiviä jne. sen parissa. Se on ollut vireillä pian viisi vuotta. Siis minä olen ollut siinä mukana pian viisi vuotta! Melkein yhtä kauan kuin tein väitöskirjaa.

Kerronpa nyt vihdoin, mikä tämä juttu, joka on pitänyt minut tänäänkin koko päivän, pian kellon ympäri koneen ääressä.

Meidän mökkinaapuri, käytänpä hänestä nyt vaikka nimemerkkiä ”Historioitisija”, joka on nyt hyvinkin yli 80-vuotias, kertoi vuosia, vuosia sitten kokoavansa alueen paikallishistoriasta materiaalia, haastatelleensa kymmeniä kullankaivajia ja muita paikallisia. Peuranpyyntikuopat ja venäläisten partisaanileirit ja saksalaisten vankileirit meidän mökkimaisemissa ja laajemmin Saariselällä, Sodankylässä ja Inarissa kiinnostivat häntä. Hän on insinööri koulutukseltaan ja työuransa tehnyt LVI-alalla, mutta käynyt myös kansalaisopistossa historiakursseja ja on innokas lukija. Hän on koonnut materiaalia tätä hommaa varten varmasti jo parikymmentä vuotta.

Noh, viisi vuotta sitten kun naapurit olivat meillä mökillä pääsiäisenä kahvilla, annoin itseni ymmärtää, että hänen historiaprojektinsa on loppusuoralla, haastattelut tehtynä ja tekstiä yli 150 sivua. Minusta hän oli tehnyt arvokasta työtä, ja lupauduin auttamaan siten, että luen kässärin, korjailen kieltä, kommentoin ja ehkä autan vielä tutkimuskirjallisuuden etc. etsimisessä. Lupauduin myös tukemaan kirjan kustantamisessa.

En aluksi paljon paneutunut asiaan, mutta pidimme palautepalavereita, ja joka kerta Historioitsija toi lisää tekstiä, oli lisäillyt sitä jo työstämiini lukuihin, poistanut vähän, lisännyt paljon, kävi vielä maastokäynneillä, saattoi ajaa päiväksi, pariksi eestaas pohjoiseen vielä tarkistamaan jotain juttua, vietti aikaa arkistoissa, tilasi Helsingistä eri laitoksista karttoja, asiakirjoja ja kuvia etc. Eli oli mitä paras tutkija, ja ikäisekseen tavattoman jaksava.

Monella lomalla otin käsikirjoituksen esiin, tein sen kanssa hommia, päivän, pari, muutaman viikon iltaisin ja sitten taas ”oikeiden” töiden viedessä ajan, Laanilan historia minun osaltani jäi kirjahyllyyn lepäämään.

Jossain vaiheessa huomasin, että tekstille ei riitä pelkkä oikoluku, pilkutus ja toimitustyö. Tosiasiassa olen kirjoittanut nyt noin 250-sivuiseksi paisuneen käsikirjoituksen kokonaan uusiksi. Lähdeviitteiden kuurnaamisessa oli Esikoinenkin jossain välissä apuna. Ihan liian myöhään huomasin, että lähdin projektissa ihan perä edellä puuhun. Olen uudelleenkirjoittanut mukaillen Historioitsijan tekstiä, vaikka olisi ollut viisainta, että olisin itse ryhtynyt työstämään tekstiä hänen kokoamastaan, varsin hyvästä ja arvokkaasta aineistosta.

Enää en jaksa tai halua ryhtyä aloittamaan hommaa alusta: tämä on saatava valmiiksi. Kyllä tästä vielä kirja tulee! Eikä enää mene viittäkään vuotta! 🙂

Historiaa Kolumni Lappi Niitä näitä

Loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Tre kronor – miten liittyvät yhteen?

Kansanperinteen mukaan
”Loppiaisena vetehinen kertoo avannolla kuuntelijalle koko elämän.”

Tuolla minä Hangasojan sulan rannalla, mökkipuron reunalla koetin kuunnella viestejä tulevaisuudestani, mutta paljoa ei –37 asteen pakkasessa kuulunut, ei muuta kuin pakkasen paukkuminen. Se todella paukkuu, – hyvin isosti paukkuu mökin seinissä ja metsässä.

Nyt kun ulkoilu ei niin kovasti vie aikaa, nyt kun Ruotsi on nuorten MM-lätkässä jätetty neljänneksi ja nyt kun on loppiainen, voisin kertoa* miten loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Ruotsin kolme kruunua liittyvät yhteen. Ja liittyypä tähänkin tarinaan yksi Kasperi. 😉

Miksi loppiaista vietetään?

Loppiaista on vietetty jo 200-luvulta lähtien, ja aluksi nimenomaan Jeesuksen syntymäjuhlana (ks. sen ajoituksesta täältä), ei suinkaan joulun ”loppumisena”. Myöhemmin loppiaista on vietetty Jeesuksen kastejuhlapäivänä, ja kolmaskin raamatullinen syy sille on: Kaanaan häät. Ne on ne juhlat, joissa Jeesus aloitti julkisen toimintansa, ja näin viiniharrastajan näkökulmasta aloitti varsin mielenkiintoisella tavalla: muutti veden viiniksi. Vaikuttava aloitus.

Keskiajalla loppiaisjuhlan luonne muuttui, ja sen aiheeksi tuli kolmen tietäjän saapuminen Betlehemiin katsomaan Jeesus-lasta ja tuomaan hänelle lahjoja. Caspar, Melchior ja Balthazar eli kolme viisasta miestä lähtivät uhraamaan Jeesuksen luo. Kuten tiernapoikien laulussakin todetaan:

Tähti se kulukeepi itäiseltä maalta, itäiseltä maalta,
sanomaton kirkkaus se ulos loisti
ja se tähti oli Jumalalta ulos lähetetty, ulos lähetetty
ja he riensivät uhraamaan kultaa, pyhää savua ja mirhamia,
ja mirhamia.

Itämaan kolme tietäjää tunnetaan Keski-Euroopassa nimellä kolme kuningasta ja heidän tunnuksenaan on kolme kruunua. Ainakin uuden ajan alussa (1500-luvulta lähtien) siellä oli tapana, että nuoret miehet pukeutuivat loppiaisena kuninkaiksi ja kiersivät talosta ja kylästä toiseen laulamassa, ja saamassa palkkioksi pieniä lahjoja, oluttuopillisen tai muutaman kolikon.

Kolmeen tietäjään liittyy siis ensimmäinen juonne. Toinen liittyy Kölnin kauniiseen tuomiokirkkoon, jota keskiajalla rakennettiin pitkään ja hartaasti. Sinne talletettiin kolmeen itämaan kuninkaaseen liittyvä pyhäinjäännös, jota pidettiin aikanaan Pohjois-Euroopan merkittävimpänä. Kaikki Kölnin tuomiokirkkoon pyhiinvaelluksen tehneet saivat kantaa mukanaan kolmen kruunun kuvaa tunnustuksena ja muistona käynnistä (vrt. jääkaappimagneetit! 😉 ).

Ja nyt sitten, miten kruunut siirtyivät myös Ruotsiin, jopa lätkäjoukkueiden pelipaitoihin? – Selityksenä on esitetty, että kruunut symboloisivat Länsi-Göötanmaan, Itä-Göötanmaan ja Svean muinaisia kuningaskuntia. Miksei niinkin, mutta varmemmin todennettu selitys liittyy Albrekt Mecklenburgilaisen (noin 1338–1412) valtaannousuun Ruotsissa. Hänen myötään päättyi pitkään vallassa olleen Bjälbo-suvun pitkä valtakausi ja Albrektin valtaantuloon liittyi uuden kuningashuoneen perustaminen. Se tarvitsi myös tunnuksen, heraldisen kuvion, jota käyttää.

Albrektin oman saksalaisen herttuakunnan vaakuna ei sopinut Ruotsin hallitsijan tunnukseksi, joten oli keksittävä jotain muuta. Noh, koska myös Albrekt oli tehnyt pyhiinvaelluksen Kölnin kirkkoon, itämaan tietäjien pyhäinjäännöksen luo, hänellä oli oikeus käyttää kolmea kruunua.

Ja vuosisadasta ja kuningashuoneesta toiseen, tre kronor on säilynyt. Yhtä lailla se on Bernadotten sukuun syntyneen Estellen tyynyliinoissa kuin lätkäjoukkueen pelipaidassa,

*Tämäkin juttu liittyy niihin viime vuoden ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret” -luentooni. Nyt siihen liittyvät paperit, tiedostot ja kirjat eivät täällä mökillä ole mukana, joten ihan muistitiedon varassa tuon lyhennetyn, mutkatsuoriksi-version tuohon kokosin. Tarkistelen kotosalla …

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus VAT

Vanhoja kuvia

Viikkohaasteen aika. Ja tälle viikolle sen asettaminen on meillä koulussa, ja samalla täällä Temmatussa, minun tehtäväni. Näin joulun jälkeen, vuoden pian vaihtuessa, historioitsijan oli vaan valittava aiheeksi ”Mennyt aika”. Historiaa kuvissa: mennyt maailma, historian havinaa, eilinen, viime vuosi, kulunut vuosi, … mitä keksitkään kuvata.

Mennyt aika -aihe liittyy myös siihen, että lupauduin vastaamaan facebookissa saamaani haasteeseen (joihin en kyllä yleensä lähde mukaan). Haasteena on julkaista viisi kuvaa, jotka ovat ainakin 15 vuotta vanhoja. Päätin aloittaa kuvalla, joka on kerran, jo aika päiviä sitten, ollut täällä blogissa. Kuva lienee vakaa todiste siitä, että olen tykännyt ruoanlaitosta ”aina”.

Palatakseni vielä VAT-koulutukseeni – olen jo kertonut, kuinka lahjakkaiden ja taitavien opiskelijoiden kanssa saan valokuvausopintoja suoritella. Nyt yksi kurssikaverini on tehnyt jutun toisesta kurssikaveristani: ”Pimeys on parasta” -artikkelissa (YLE) on muutama mieletön kuva, otos, jollaisia olen jo melkein tottunut näkemään – olenhan minä sanonut, että olen huikeassa seurassa tuolla koulussa! Toiset vaan osaa!

Minä en ole viime päivinä edes paljon treenannut: hyvin vähän kameraa olen jouluna käyttänyt. Sikäli hyvä, sillä olen TAAS saanut nettihotellista vuokraamani tilan niin täyteen, että kuvia ei enää voi liittää kuin ehkä huomenna. Toivottavasti siellä ollaan huomenna duunissa, että saan ostetuksi tilaa lisää.

Hyvin vähän olen joulun tienoolla nettiäkään käyttänyt, hyvin vähän lukenut. Tyttären kanssa ollaan tehty palapeliä, lenkillä käyty (tänään ulkonakin jo kaunista), höpötelty. Juniori jo tänään töissä, kuten koko ensi viikon, eipä siis enää Aapeliakaan täällä ole näkynyt. Ja nyt tyär on jo matkalla takaisin Helsinkiin. On taas totuteltava tähän kaksinoloon. Pian onneksi pohjoiseen ja seuraa sinne on luvassa.

Mukavaa loppuvuotta kaille!

Historiaa Niitä näitä

Joulunrauhaan laskeutumista

Tuomaksen päivä on vanhan kansan (sato-, vuosi- ja sää)kalenterissa päivä, jolloin piti olla jouluvalmistelut tehtynä. Ei tiennyt hyvää jos vielä ”pesäpäivinä” (21. – 24.12.) jotain isompaa puuhasi: teurastukset ja keritsemiset piti olla jo ohi, jos ei, niin kesällä oli tiedossa itikoita ja muuta vaivaa. Jos tänään on jossain päin Suomea aurinkoa näkynyt, niin se lupaa hyvää: kesästä tulee poutainen ja lämmin.

Joulurauha on alkanut jo Tuomaan päivänä, talvipäivänseisauksena; ja rauha tarkoitti rauhaa myös töistä. Siihen tässä ollaan jo hyvää kyytiä pääsemässä. Parina viime päivänä olen kyllä kulkenut anopin viitoittamalla tiellä; kuurannut yhtä jos toistakin nurkkaa. Tai siis mm. Festan pesin eilen, mitä ei voida kuitenkaan pitää läheskään sellaisena urotekona kuin Pehtoorin äidin joulusiivoukset (joita hänen ei tarvitsisi tehdä). Olipa anoppi (tammikuussa 85 vee) rakennellut itselleen ”teekat” laatikosta ja keittiöjakkarasta, jotta pääsi pesemään leivinuunin päältäkin. Appi oli moisesta Pehtoorille juorunnut, ja Pehtoori sitten äidiltään kysymään, että miksi ja että olisihan joku vähän vakaampi lonkkainen sen voinut tehdä, kun olisi vaan pyytänyt. Ja anoppi oli – tyylilleen uskollisena – ilmoittanut, että ei apua tarvi ja että pitää sekin pestä, että jos joku näkee! Leivinuunin yläreuna on ainakin 180 cm lattiasta, joten sinnepä harva näkisi, vaikka haluaisikin syynätä paikkoja. Minun siivoiluni eivät kyllä yllä lähellekään tuota tasoa (leivinuunin päälle en ole edes kurkannut), ja minä olen kyllä pyytänyt siivousapua, ja oma siivoojamme kävi meille perussiivouksen taas hyvin tekemässä. 🙂

Niinpä olen tänään voinut hoidella vielä omia ja äidin kaupunkiasiota, ja keskittyä iltapäivällä nimpparisapuskan tekoon.

Aapeli on nyt kaksi kuukautta nuorempi kuin isänsä ensimmäisenä jouluna.

Tälle viikolle on haastekuvissa aihe, joka minusta ei oikein sovi ajankohtaan, saatikka säähän, mutta otetaan kuvia, joissa ´kylmä´.

Niin kuin kai kaikkina muinakin vuosina olen 21.12. laittanut kalenterikuvaksi nimpparisankarin tonttukuvan. Tässä myös sisko mukana.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historiaa Niitä näitä

Joulukalenteri

Ei ole aina ihan tervejärkistä tämän minun bloginpitoni. Tarkoitan vaan, että kun olen ottanut itselleni tällaisen ”tehtävän”, tavan, antanut lupauksen ”Päivittäin tosia ja tuulestatemmattuja juttuja”. Kahdeksan vuotta. Lähes 700 000 klikkausta! Tarkoitan vain, että kun nyt ei tule tekstiä automaattisesti – kuten useimpina iltoina tulee – niin sitten päädyin siihen, että siteeraan itseäni viime vuodelta. Viime vuonna kirjoitin joulukuun alussa näin:

Joulukalentereiden historiaa olen tässä vähän selvittänyt, työ on kyllä vielä pahasti kesken. Ehkä ensi vuonna aiheesta syntyy pieni kolumni, viimeistään ensi vuonna, jollen ehdi jo tänä vuonna. Pikkujoulujen historiasta kirjoitinkin jo joku vuosi sitten KLIKS ( ja itsenäisyyspäivän kahden kynttilän tarina on täällä).

Tuossa lainauksessani ”viimeistään ensi vuonna” -kohdan taustalla tai siis ajatuksena (kun jo silloin tiesin, että tänä vuonna olen pois ansiotyöstä) oli, että minulla olisi tänä vuonna yllin kyllin aikaa marraskuussa kirjoitella ”Vuotuisjuhlien historiallisista juurista” kolumneja ja lehtijuttuja, ehkä koota kirjaakin. Viime vuonna ajattelin, että tänä vuonna etsisin tietoa myös joulukalentereista. No onko ollut luppoaikaa? – Noh, on sentään sitäkin, mutta olen käyttänyt sen kameran kanssa vaeltelemiseen pitkin Oulun rantoja ja raitteja. (Ja Laanilan historian massiiviseksi paisuneessa toimitustyössä.)

Kuitenkin nyt vähän joulukuun ja joulukalenterin historiaa tähänkin: joulukuuhan on ollut joulukuu vasta pari sataa vuotta. Ruotsin vallan lopulle, 1800-luvun alkuun asti joulukuun nimi oli talvikuu. Monissa muissa eurooppalaisissa kielissä joulukuu on kymmenes kuu (decembre, dicembre, december, dezember). Sehän taas johtuu siitä, että vielä antiikin Roomassa vuoden alku oli keväällä, joten joulukuu oli sitten kymmenes kuukausi. (tästäkin on ollut jo puhetta. Noloa toistella omia juttujaan. 😉 )

Joulukalenterit tulivat Suomeen (vasta) 1940-luvulla, Saksasta, osin Ruotsin kautta (tietysti), partiolaisten tuomana. Vieläkinhän Adventtikalenterit ovat partiolaisten tärkeä myyntituote ja keino kerätä varoja toimintaansa. Adventtikalenteri-nimi liittyy kirkkovuoden alkuun, adventtiin, odottamiseen ja ”oikeasti” adventtikalenterin ensimmäinen luukku pitäisikin avata ensimmäisenä adventtina/adventtisunnuntaina, eikä joulukuun ensimmäisenä. Ja siksipä Tuulestatemmatun kalenteri onkin nimenomaan JOULUkalenteri, ei adventtikalenteri! 😉

Joulukalenterini ensimmäisessä luukussa on kyse joulun yhdestä tärkeästä perusasiasta: ruuasta! Joulun(kin) valmistelu alkaa ruoan suunnittelusta ja valmistamisesta: ruoka on hyvin keskeinen osa joulua. Joten joulukalenterini ensimmäisessä kuvassa on jouluinen Oulun Kauppahalli!

Klikkaa isommaksi, se on aika hyvä kuva. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historiaa Niitä näitä

Vuodentulosta tulossa hyvä?

On Kaisan päivä. Katrinkin. Pyhimyskalenterissa Catharina, Catherine: nuori nainen puolusti Aleksandriassa kristinuskoa 300-luvulla väitellen viidenkymmenen filosofin kanssa. Oppineisuus ei auttanut vaan hän joutui kärsimään marttyyrikuoleman. Näin kertoo legenda. Suomen kansan sää-, sato- ja työkalenterin mukaan on parasta jos Katrin päivänä sataa ja suvettaa; ”Katariinan suvet” merkitsevät hyvää vuodentuloa ja leutoa talvea.

On vähän vaikea uskoa tuohon, parikin erilaista kidutusta kestäneen ja traagista kuolon kokeneen Catharinan legendaan, semminkin kun ei mitään historiallista evidenssiä 18-vuotiaan nuoren naisen elosta eikä kuolemasta ole säilynyt. Mutta tänä sateisena ja tihkuisena päivänä on helpompi ja toiveikkaampi uskoa suomalaisen kansanperinteen lupaukseen leudosta talvesta ja hyvästä vuodentulosta.

Mitä nykyihmiselle tarkoittaa hyvä vuodentulo? Useimmilla vuositulot pysyvät jotakuinkin samanlaisena; provikkapalkalla harva työskentelee. Vuodentulo on yleensä aika samankaltainen vuodesta toiseen. No yrittäjät ovat tietysti luku sinänsä. Työtuloja tienaamattomat saavat hekin elantonsa aika tasasummaisina joka vuosi, eikö vain? Tietysti edellyttäen, että sitä palkkatyötä on pysyvästi ja jatkuvasti, mikä ei tietenkään näinä päivinä ole itsestäänselvyys. Eläkkeet, opintotuet, päivärahat etc. eivät heittelehdi siten kuin agraariyhteisöissä eläneiden vuodentulo. Omavaraistaloudessa eläneillä oli hyviä ja huonoja vuosia, nälkä- ja pettuvuosia. Ja oli vuosia, jolloin riitti särvintäkin yllin kyllin.

Mitä Kaisan päivän suvetus merkitsee minun vuodentulolleni? Onnistuneita valokuvia, ahkeria väitösohjattavia, pieniä ja ehkä vähän isompiakin julkaisuja?

Minun vuodentuloani ei voi säilöä aittoihin niin kuin sää- ja ennekalentereiden aikana tehtiin. Miten ontuva aasinsilta postauksen kuvaan!! 😀 Olen vain noihin torin ranta-aittoihin nyt kovin tykästynyt. Tai niiden kuvaamiseen. Minulla on kymmeniä, kymmeniä erilaisia kuvia niistä. Ehdottomasti kannattaa klikata isommaksi.

[Onnittelut nimipäiväsankareille, blogini tänä vuonna ahkerimmille kommentoijille? Noh, uutena vuonna se nähdään … ks. viime vuoden tilasto. Kärkinimet ovat ainakin osittain vaihtumassa, I suppose.]

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Yliopistoelämää

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Kekrin henkiinherättäminen?

Kaarnikkakakusta pyhäinpäiväksi jälkkäri?

Ohje on ollut täällä ennenkin. Viime viikonloppuna mökillä tein uudenlaisen version, kevyemmän: vaihdoin tuorejuuston rahkaan. Ja pohjaan käytin Fazerin Keksimurua, mikä ei ollutkaan ollenkaan huono ratkaisu.

Tänään meillä ei kyllä tuota syödä, sillä olemme juuri lähdössä sadonkorjuujuhliin. Ouluun avattavan uuden Lapland Hotellin Oula-ravintolassa on tänään paistinkääntäjien Juhla. Lokakuun lopussa on rotissöörien kesken milloin milläkin teemalla kokoonnuttu hyvän ruoan äärelle, ja vuonna teemana on kekri. En voi kuin itseäni syyttää, että minulla on juhlassa myös ”huki”.

Kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän (ruoka)historiaa koetan vähän avata. Sen tekemiseksi olen viettänyt melkein koko päivän koneella.

Ja tässä sitten lainaan itseltäni (ja SKS:n sivuilta edelleen):

Syöminen kuului tärkeänä osana kekrin viettoon. Oli kunnia asia, ja uskon asia, että pöydän oli notkuttava ruokaan aamuvarhaisesta yömyöhään, se kun takasi, että talosta ei ruoka seuraavana vuonna loppunut. Sadonkorjuujuhlassa oli myös viinan virrattava: uskottiin näet, että isännän hyvä humala vahvistaisi viljan kasvua tulevalla satokaudella. Toisilla seuduin humaltuminen, tai ainakin sammuminen, oli tosin tiukasti kielletty, jottei vilja menisi lakoon.
Kekrinä syötiin monenlaista ruokaa alueen perinteistä riippuen, mutta eniten merkitystä oli kekrilampaalla. Muita kekriruokia – yleensä teurasruokia – olivat muun muassa lammaskeitto ja veririeskat, ja sitten makkarat, limput, kalat sekä muut tavanomaiset ruuat. Perunoita ja nauriita kannatti kuitenkin välttää, jos ei halunnut itselleen paiseita ja ajoksia. Kun kekri kristinuskon myötä alkoi menettää merkitystään vuoden tärkeimpänä juhlana, monet kekriruoat siirtyivät jouluun. Suomalainen jouluruokahan on sadonkorjuuruokaa jos mikä.

Hyvät pyhät, hyvät ihmiset! Mitä sitten juhlittekin – kekriä, pyhäinpäivää, halloweenia tai ihan vain syystalven viikonloppua – syökää hyvin, on sadonkorjuun aika.