Historiaa – Sivu 15 – Tuulestatemmattua

Linkityksiä

Saatiinhan se Ouluunkin ”lumikaaos” tälle syystalvelle. Tai siis kunnolla maa valkoiseksi. Kaunista on, eikä enää niin purevaa tuulta.

Päivä merkillisen pirstaleinen. Ja kuten meidän perheessä tapana on; matkalle lähtiessä on aina jotain ”häikkää”. Milloin lentolakkoa, milloin vallankaappauksia, rengasrikkoja, lasten sairastumisia, kadonneita lentolippuja, passien unohtumisia, – noh, tällekin matkalle lähdössä pieni ”musta aukko”. Ehkä kuitenkin ensiapu auttaa…

Iltapäivällä pikkuperhe yllätti ja toi papalle isänpäiväkakun jo etukäteen kun ei pyhänä olla kotosalla. Miniä oli leiponut tämmöisen herkun, joten kelpasi meidän kahvitella.

Ja jo eilenhän meillä on juhlaa illalla, kun kävimme (taas) ulkona syömässä. Ystävät (VMP) kutsuivat kanssaan kaupungille syömään ja pitkästä aikaa tapaamaan livenä. Päätimme mennä Oulun ravintolamaailman uusimpaan, kunniahimoiseen ravintolaan, joka ei nimestään huolimatta ole ”pelkkä” pororuokaravintola. Itseasiassa siellä on listalla vain yksi poroannos, mutta paljon kaikkea muuta hyvää. Entiseen Sinooperin tilaan Saaristonkadulle avattu ”Flying Reindeer” on karu, mutta silti aika tunnelmallinen ruokaravintola, jossa katutasossa on baari.

Grillattua mustekalaa ”MR Pulpo” oli erinomaista, enkä vastaavaa muista koskaan missään reissuissakaan saaneeni. Myös pöytäseurueen muut annokset (eturuoaksi paahdettua purjoa, ja pääruoaksi siikaa ja possunposkea) kelpasivat. Seurahan me tiedettiinkin erinomaiseksi, joten helposti kolme tuntia vierähti.

Tänään pakkaamisen (kerrankin olen pakannut todella huolella ja mahdollisimman vähän mukaan), isänpäiväkahvien, ulkoilun, tyttären kanssa chattaamisen, ensiavun ja herkullisen katkarapupastan lisäksi päivään ei paljon muuta mahtunutkaan. Paitsi surffailua, olen ollut monta tuntia netissä. Ihan vaan surffaillen. Alla linkkejä.

~~~~~~~~~~~~
Myös ei-oululaiset blogini vakkarilukijat ovat tutustuneet Marttiin. Olettehan nähneet hänestä kuvia kaikkina vuodenaikoina, monin eri tavoin puettuna. Nyt sanomalehti Kaleva tempaisi ja järjesti kisan, jossa lukijat saivat pukea Martin ja kolme parasta valittiin äänestykseen. Minä tykkään kolmosesta eniten.

Sitten ”on pakko” linkittää toinenkin tämän päivän nettilöytö: ~kuvia ilman Photaria. Ihan mielettömiä ovat KLIKS.

Näitä kuvia katsellessa on todettava, että ainoastaan kuvat eivät ole hienoja. Huikeita tilannekuvia. Kuvat kertovat paljon, ja saavat jo nyt kaipaamaan …

Ja sitten.
Minun top 5 -musiikkilistallani
tämä on ollut jo vuosikymmeniä.
Tänäänkin tämän aika.
R.I.P. Leonard Cohen.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Lasaretin historiaa – ja sinne juhlimaan

[kuva kirjasta ´Työn jäljet. Lasaretin saaren vaiheita´]

Olemme lähdössä tuonne. Lasaretinsaareen. Se on ihan Oulun keskustan tuntumassa ja se on minulle hyvinkin tuttu paikka. Siellä olen ollut karonkassa, neuvotteluissa, historiatoimikunnassa, tutkijaseminaarissa, kuvauskeikalla, kokouksissa kymmeniä kertoja, monissa, monissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuuksissa, isän hautajaisissa, syömässä hienosti ja lounaalla, kasaribileissä, luokkakokouksessa ja pikkujoulujen jatkoilla. Ja ties mitä. Hotellissa en ole ollut, mutta moni tuttu, sukulainen ja kollega on ollut, ja on tykännyt. Lasaretista on moneksi. Nykyäänkin, ja sitä se on ollut myös vuosisatojen varrella.

Jokisuussa se oli tärkeä paikka jo 1600-luvulla, jolloin Ruotsin kruunu antoi saaren ”lahjoitusmaana” vastaperustetulle Oulun kaupungille. Lohenkalastus ja tervareitti Lasaretinsaaren rannassa tekivät paikasta tärkeän. Saaressa oli Rysän suvulla 1700-luvulla viinanpolttimo, mutta samalla kun kruunu määräsi 1770-luvulla yksityisten lopettamaan paloviinanpolton, perustettiin saareen Kruununviinanpolttimo, mikä merkitsi saaren nimen muuttumista Rysänsaaresta Polttimosaareksi. Saaren keskelle rakennettiin iso, mansardikattoinen polttimorakennus (kuvassa keskellä).

Samaisesta rakennuksesta tuli vuonna 1776 perustetun Oulun läänin maaherran residenssi vuonna 1791. Ja taas saari vaihtoi nimeä. Siitä tuli Maaherransaari, ja varsin tärkeä hallinnollinen keskus ja juhlapaikka. Lääninhallinnon ja vaurauden lisääntyessä oli pohjoiseen Suomeen saatava uusi, iso lasaretti, ja niinpä Oulun lääninsairaala asettui sekin saarelle; vuodesta 1834 saari on sitten ollut Lasaretinsaari.

Rakennuksia tuli lisää, ja saarella aloitettiin mm. sairaanhoitajakoulutus, jonka kantavana voimana 1900-luvun alussa oli Naima Kurvinen. Hänen lisäksi toinen sairaalan legendaarinen hahmo on ollut Nukattaja-Näyhä. Molemmat ovat saaneet nykyiseen rakennuskompleksiin omat kabinettinsa. Yhden Lasaretin emännöitsijän poika kasvoi Kilstuvassa (kuvassa oik. reunassa) ja hän on se toinen Suomen presidentti, jonka lapsuuden koti on saarella. Ståhlbergin lisäksi myös Martti Ahtisaari on asunut Lasaretin saaressa, juuri tuossa keskellä olevassa polttimo-maaherran asuntorakennuksessa, joka nyt jo purettu.

Juuri ennen II maailmansotaa lääninsairaala muutettiin sotilassairaalaksi (Hässäkkä), jona alue toimi viime vuosituhannen lopulle asti ja jossa Pehtoorikin armeija-aikana kuumetoreissaan viikon vietti.

Armeija myi Lasaretin Vervelle-Hengitysliitolle, joka remontoi ja muutti tilat hotelli-kongressi-ravintola -tiloiksi. Ravintolalla on Paistinkääntäjien kilpi, mikä selittää minun viime aikojen talossa kulkemista aika lailla. Siellä valmisteltiin kapitulia, ja siellä puuhattiin Paistinkääntäjien historiahankettakin.

Ja sieltä minä olen meille tänään varannut viehättävän ”vinttikabinetin”. Sille lähdetään pian syömään ja juhlimaan. Oikeastaan – lenkkiä lukuunottamatta – olen viettänyt koko päivän Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlia valmistellen. Tällä kertaa ei ruoanlaittoa, vaan enempi kulttuuritouhua = kuvia ja historiaa esille.

Menu ja ´Vins´ ovat lupaavia. Kerron huomenna olivatko oikeasti.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Kaltoin, soppa ja puut

Eihän se tänään taas ole mennyt niinkuin Strömsössä, eikä lähellekään niin kuin olin suunnitellut. To-do-listallani ei näy yhtään suorituksia, päinvastoin sinne on tullut uusia tekemisiä. Kaiken maailman pieniä kämmäilyjä on tullut tehtyä, ja sitten koin vielä tulleeni kaltoin kohdelluksi. Sitä miettiessäni jäinkin miettimään, mistä tulee sanonta kaltoin kohdeltu.

”Kaltoin”? Sehän ei ilmene missään muualla kuin tuon kohtelun kaverina. Mitä tarkkaan on ”kaltto”? Matti Räsänen (Kielikello 1/2003) pohtii artikkelissaan ”Kaltoin kohdeltu sanajäänne” mistä fraasi ”kaltoin kohdeltu” tulee. Mitä sen taustalla on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.

Artikkelinsa lopussa hän toteaa, ettei sanalle löydy alkulähdettä, ja että koko sanonta on varsin nuori. Vasta 1900-luvun alkupuolella, eikä silloinkaan kovin varhain syntynyt.

Yksi juttu mikä tänään oli tarkoitus tehdä, oli keitellä iso kattilallinen minestrone-keittoa, pakastettavaksikin, mutta jääpä huomiselle sekin homma. Pakastettaville keitoille olisi nyt kysyntää; onko sinulla joku hyvä sosekeitto, kasviskeitto, luottosoppa, jota keität pakkaseen? Olisipa mukava saada resepti tai linkki reseptiin. Tai kerro edes suunnilleen mitä siihen tulee… Lupaan vaihtariksi vaikka ensi viikolla tehdä soppapostauksen: ainakin kolmen keiton ohjeet voisin jakaa.

Alla oleva puu on kauan ollut aikeissa ja toiveissa kuvata. Pari kertaa olen sen äärellä ollut, mutta valo on ollut huono, liikaa liikennettä, väärä optiikka mukana, – aina jotain. Mutta tänään. Tänään kuvasin sitä. Valo ja värit olivat herkulliset. Kuvankäsittelyllä vielä leikin, ja sain puusta sen näköisen jollaisena sen usein näen.

[kannattaa klikata isommaksi]

Se on Suvantokadun ja Leevi Madetojan kadun risteyksessä, Hiirosenojan rannalla. Ja sitten tällaisenkin puukuvan otin – ja käsittelin.

Vähän sellaista halloween-henkisyyttä koetin siihen saada. ”Halloweenin lyhyt historia” tulikin julkaistua jo viime vuonna; voit lukea/kerrata sen täältä.

Kohti parempia päiviä, kohti kekriviikonloppua mennään.

Historiaa Isovanhemmuus Lappi Niitä näitä

Saariselällä luontohavaintoja ja historiasta sananen

Kettu Kaunispään etelärinteellä. Piisami Hangasojassa saunavesienottopaikalla. Lapintiainen (ei kuvassa) pihapiirissä. Poroja vähän siellä ja täällä. Paljon niitä. Merikotka Saariselän kappelin yllä.

Luontohavaintoja siis aika paljonkin. Kamerassa juuri tänään yleislinssi (24 – 105 mm), joten kaukaa kuvattuna otokset – niistä, joista edes kuvat onnistuin ottamaan – ovat surkeita, mutta ovatpahan ”todisteita” siitä, että olemme liikkuneet silmät auki. Eilen kettu meni mökkipihan poikkikin, mutta ei edes tällaista kuvaa siitä.

(merikotka-havainto varmistettu, – kiitos EH)

Olemme siis olleet liikkeellä. Lenkillä asfalttireitillä, nousimme Kaunispäälle pikkuteitä, tultiin alas talvikävelyreittiä. Tänään mummi oli Aapelille mieluisin rattaiden pukkaaja. No, sehän sopi. Ja kyllä lämmin tuli! Ei lunta, vähän pakkasta.

Käytiin kylillä myös muutamassa liikkeessä, ja sielläpä näin sen minkä tiesin tapahtuneen. Keväällä, monien värikkäiden ja työteliäiden vaiheiden jälkeen, julkistettiin ”Pieni pala Lapin historiaa”, johon käytin paljon aikaa ja rahaakin (josta enin osa on kyllä tullut takaisin), ja palaute projektista oli lopulta aika hyvä. Saariselän Sanomissa, jotka tänään otin Kuukkelin eteisestä mukaani, Vesa Luhta kirjoittaa kirja-arvostelussaan mm. näin:

— Lopulta [Skantsin] työ paisui käsistä, kirjoitusliuskojen määrä läheni viittäsataa. Tässä vaiheessa Oulun yliopiston historiantutkija Reija Satokangas astui kuvaan. Hän karsi kovalla kädellä rönsyjä, ja teki tekstistä kompaktin paketin, oikoluki ja hioi lopuista teksteistä kirjan Skantsin luvalla ja hänen tyylinsä säilyttäen. Lopputulosta voi pitää onnistuneena.

Olen iloinen, että arvostelija (joka oli läsnä julkkareissa ja on LS:n hyvä tuttu) kertoi käsityksensä kirjan synnystä. Noin minä sen koin. Ja kun kirjan pieni painos oli jo juhannukseen mennessä myyty loppuun, oli LS saanut ison kustantajan toisen painoksen taakse. Annoin tekijänoikeudet osaltani, mutta, mutta… Olen tässä miettinyt, että mitä se tarkoittakaan? Se, että antaa tekijänoikeudet?

Minun mielestäni ei sitä, että huolella suunnittelemani, kuvaamani, tekemäni layout revitään rikki ja tehdään ihan eri näköinen . Ihan erityisesti koskee kirjan kantta, joka oli ”mun”. Tein sen huolella, tyylikkääksi, rauhalliseksi, myyväksikin (linkkien takaa löydät kirjan uuden ja vanhan kannen). En tiedä, mitä kaikkea tekstille on toisessa painoksessa tehty, mutta tekijänoikeudet antaessani toivoin, että kirjassa olisi maininta, että toisen painoksen toimitustyön on tehnyt joku muu kuin minä. Nyt sitä mainintaa ei ole, sikäli kuin kaupan hyllyssä selaamastani kappaleesta näin. Kieltäydyin ostamasta kirjaa. 😉 Jos olisin vielä duunissa, yliopistossa tutkijana ja opettajana, olisin varmasti enempikin kiusaantunut tällaisesta. Nyt en taida jaksaa tätä enempää ryhtyä asiasta reklamoimaan.

Joka tapauksessa Hipputeos on kustantanut toisen painoksen kirjasta, mikä ensimmäistä painosta vaille jääneille kerrottakoon. Ja kirjan ensimmäistä painosta on ainakin yliopistojen kirjastoissa lainattavaksikin.

Historiaa tärkeämpää on tänään ollut nykypäivä, tämä päivä. Kaikki nämä rakkaat, jotka täällä Myötätuulen pirtissä ovat tänään olleet, ruokapöydässä istuneet, takkatulen ääressä iltaa viettäneet. Hyvä päivä tänään.

Historiaa Yliopistoelämää

Juhlaperjantai

Parasta tänään on ollut aamulenkki tyttären kanssa. Tai noh, aamupäivä. Heräsin viideltä, ja käytin monta tuntia viimeistelläkseni kuvakavalkadia, jonka olin luvannut koota tämänpäiväisen seminaarin jälkeisen kahvihetken aikana screenillä pyöriväksi. Vähän oli jäänyt viime tinkaan kokoaminen, mutta kovalevyjeni kätköistä kolmensadan kuvan setin kuitenkin sain aikaiseksi. Mitä kuvia ja mihin?

Tänään oli ”oman” professorini ja pitkäaikaisen esimiehen juhlaseminaari ja historian (laitoksen/oppiaineen) 50-vuotisjuhlapäivä.

Seminaari oli iltapäivällä. Ja se oli hyvä, erinomainen. Muistot myllersivät mielessä, – paljon olin unohtanut, mutta paljon hyvääkin muistan. Paluu 70- ja 80-luvulle. … Historia yliopistollisena oppiaineena alkoi Oulussa 1966, ja minä aloitin opintoni 12 vuotta myöhemmin. Ja jo 1980 sain ensimmäisen ”kiinnityksen” historian laitokselle, nimikkeellä tutkimusapulainen. Niinpä minunkin historiaani on historian laitoksen historia.

Kahvitilaisuuden aikana monien vanhojen tuttujen ja ex-työkavereiden, ”omien” opiskelijoiden ja jatkotutkijoiden tapaamista, halauksia, muistelua, juttelua. Hyvillä mielin. Ei ollut vaikea solahtaa joukkoon.

Historiaa Oulu

70-luvun vihreä

[klikkailehan isommaksi – katutaide näkyy paremmin]

Tänään aamulla jäin Caritaksen käynnin jälkeen kaupunkiin lenkille, ja kävin katselemassa Sepänkadun varrella olevaa katutaidetta. YLEOulun ja Technopoliksen pihassa on maalaus, jossa on melkein kaikki Oulun keskustan tärkeät maamerkit (jotka täällä Temmatun kuvissakin ovat usein näkyneet) kuvattuna. Ja koko keskusta näyttää olevan vajoamassa viemäriin? Vai tulkitsenkohan väärin?

Pihalla on sitten myös jänniä pyörätelineitä, sinisen, purppuran ja keltaisen lisäksi siellä on myös vihreä auto. Pyöräilykaupungin imagoon sopivat aika hyvin. Tosin vain muutamalle pyörälle paikka yhdessä telineessä.

Joka tapauksessa sellaista arjen estetiikkaa, mukavaa erilaista kaupunkinäkymää, josta pidän. Olkoonkin, että värit paikoin muistuttavat Linnanmaan kampuksen vanhan puolen seitskytluvun vihreitä, oransseja ja keltaisia seiniä, jotka eivät ole minua erityisemmin viehättäneet. Eivät vaikka itselläni murrosikäisenä 70-luvulla oli, kun ehdottomasti halusin, vihreät seinät omassa huoneessani. Ja kaikkein hienointa huoneessani oli lokerikko, joka on edelleen tuotannossa.

Olin nähnyt sellaisen Helsingissä kun kävimme äidin kanssa Kulttuuritalolla konsertissa katsomassa ja kuuntelemassa Tapani Kansaa (jonka kotitalo oli Tavastilan mummulani naapurissa): ´Delilah´ oli niin ”mahetsu” biisi, mutta me kävimmekin katsomassa operetin ”My Fair Ladyn”, jossa oli myös Lasse Mårteson sekä Seija Simola? Ja vuosi oli? – ehkä 1971 tai 1972. Operettikin oli kyllä hieno kokemus, hauska. Mie taisin kyllä pitää Mårtensonista vielä enemmän kuin Tapani Kansasta.

No tuolla samaisella reissulla siis pyysin, että saisin tuollaisen lokerikon, mutta ei äiti ostanut. Kotiin palattua hoksautti kyllä iskää, että tämä seuraavalla Helsingin reissullaan sen ostaisi ja niinpä sain Uten.Silo-lokerikon joululahjaksi. Design-lokeroni oli täynnä kaikkia pieniä teinille tuikitärkeitä tilpehöörejä, ja ah, se oli ihanan kirkkaanvihreä!

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Oululaista kaupunkinäkymää, ja erityisesti nykyisen Valkean tienoilta, menneiltä vuosikymmeniltä on komeasti esillä eilen julkaistussa Kalevan kuvagalleriassa.

Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Aurinkoinen, oranssi-keltainen Oulu

Minulla jäi vähän päälle perjantainen näyttötutkinnon simultaanitehtävä: ”Syksyinen kaupunki”. Kun Oulussa ei todellakaan ole ollut ”VATTI-keli”, eikä gamuteistakaan tarvinnut välittää, niin monta tuntia kiertelin Canonin kanssa Oulun puistoja ja rantoja… Päämäärätöntä kulkemista, päämäärätöntä kuvaamista. Ihan vaan omaksi ilokseni kuljin Ainolassa, Toivoniemessä, Hupisaarilla. Parisataa kuvaa tuli ihan vahingossa.

(kannattaa klikata isommiksi)

Olen tänään laittanut myös eilisen juryn lausunnoista pääkohdat kuviini. Niistä voi ottaa opiksi muutkin kuin minä… 🙂 Niistä näkyy, mikä on mennyt pieleen ja missä olen onnistunut.

KLIKS

Tuossa yläkuvassa näkyy suistoalueen yli kulkeva ns. kauneuspato. Siellä aina jotkut hurjapäät käyvät kävelemässä, ja kyllä se tänäänkin oli houkuttelevan näköinen, mutta enpäs edes alkupäähän mennyt, vaikka siitä olisi varmasti saanut hulppeita kuvia. Siinä on (ainakin) kerran sattunut kohtalokas onnettomuus, kun 60-luvun lopussa (silloin ikäiseni) poika, jonka veli oli myöhemmin koulukaverini, oli padolla kun voimalaitoksen padot aukaistiin ja 10-vuotias poika jäi seisomaan padolle. Palokunta tuli paikalle ja kaksi miestä lähtivät pienellä veneellä pelastamaan poikaa, mutta joutuivatkin itse kovan virran viemiksi ja hukkuivat. Poika pelastui.

Haastesivullakin on nyt kansio ”Syksyinen kaupunki”. Laitelkaahan kaikki kuvailijat sinne omia otoksianne.

Kuva-asioiden lisäksi vielä muutenkin ”purkanut” viikonlopun reissua, enää univaje paikkaamatta, enkä oikein taida ajoissa tänäänkään ehtiä nukkumaan: pikkuisen on jäänyt viime tinkaan valmistelu huomista haastattelua varten. Radio-ohjelmaan (suomalaisten aikakäsityksistä, tulevaisuuden uskosta etc.) olen luvannut aamulla olla tietäväinen. Omaan väitöskirjaani olen tutustunut pitkästä aikaa, ja kyllä se paikoin ihan hyvää analyysiä ja tutkimusta on. 😀 Onneksi haastattelu ei tule suorana ulos. Mutta nyt on jatkettava omien luentojen etsimistä ja opiskelua. Kaikkea sitä. 😉

Historiaa Oulu

Oulun Elba

Tänään kokouspaikan ikkunasta näkyi Elba. Ei, en suinkaan ole missään Toscanan rannikolla, en Välimerelle katselemassa. Paljon on meri tyvenempi, puut ruskaisempia kuin Napoleonin karkotussaarella. Oulullakin kun on ihan oma Elbansa, jonka kuvasin Teatteriravintola Vänmannin kabinetin ikkunasta iltapäivän kokouksen jälkeen.

Kuvassa vasemmalla on Kiikeli, joka sekin on ollut pieni saari ja sen oikealla puolella, Pikisaaren puolella (kuvassa keskellä) on pikkuinen Elba. Elban jatkeena on kaksi vielä pienempää saarta: ruoppaamalla Elbasta erotettu Kokkoluoto ja kivistä rakennettu Ahvenpaikka. Elballa on näköala/piknik-paikka (alla kuvassa keskellä), jonka olen joskus talvella käynyt kuvaamassa. Ja viime vuonna Valoa Oulu -tapahtumassa Kiikelissä ja Elballa oli valoteoksia.

[kuvat kannattaa klikata isommiksi]

Karttanimenä Elba on ensimmäisen kerran 1870-luvulla, ja sitä aiemmin sitä kutsuttiin Virtakariksi. Se, mistä saari on saanut nimensä, on selitetty monin tavoin. Oululaisista paikannimistä väitellyt Ritva Toropainen on kirjannut ylös kaksikin tarinaa. Toisen mukaan oululainen herraseurue olisi jäänyt kesäillan illanviettonsa lopuksi saareen ”vangiksi” (vrt. Napoleon), koska siltaa ei ollut ja vene oli kadonnut. Toinen tarina on itsenäisyyden ajalta: kieltolakiaikana saari olisi ollut/oli pirtun varastointipaikka, jolle pirtutrokarit antoivat Elba-nimen. Niin tai näin, Oululla on oma Elbansa.

Kiikeli ja Elba muodostivat aikanaan maankohoamisen vuoksi niemen ja paikka oli viime vuosituhannen puolella oululaisten laitapuolen kulkijoiden, veneenalla asuvien asuin- ja ryyppypaikka, mutta alue siistittiin ja Elba ruopattiin erilleen Kiikelistä 2000-luvun alussa, jolloin Kiikelin ja Elban välille rakennettiin puinen silta, joka jatkuu Elbaan puisena jalkakäytävänä.

Tämäkin kuvan otin Teatteriravintolasta ikkunan läpi (kohti Pikisaarta). Jo näköalojen takia siellä kannattaa käydä. Lounaskin on kuulemma hyvä, ja teatterin väliajalla on siellä mukava lasillinen kuohuvaa nauttia ja katsella yhtä Oulun parhaista näköaloista.

Historiaa Niitä näitä VAT

Silmänkirkastusryypynpäivänä

Kotiin palattua, jälleen kerran Torniossa valaistuneena, pientä toivoa saaneena, jos kohta hyvinkin maanpinnalle rämähtäneenä … muistin, että piti tänään hoksauttaa meidän opea, että tänään olisi ollut mestarilla oivallinen tilaisuus herättää henkiin vanhoja mestari-kisälli -perinteitä.

Olihan jo keskiajalla syyskuun 11. päivä sellainen vuosikalenterin päivä, joka selkeästi kertoi syksyn tulosta; Suomessakin 1800-luvulla juuri 11.9. oli se päivä, jolloin käsityöläismestarit sytyttivät lamput vertaisiin. Silloin hyvä ja reilu mestari tarjosi syksyn työkauden alkamisen kunniaksi kisälleilleen ja oppipojilleen silmänkirkastusryypyn. Päivänvalon vähentyessä oli tarpeen kirkastaa katsetta, jotta työt sujuivat tarkasti ja huolellisesti.

Tänään ei ole ollut silmänkirkastusryyppyjä, – punaviiniä kyllä oli Pehtoorin laittaman kotiinpaluuruoan äärellä. Ruoka oli hyvää, viikonlopun pitkien päivien, pitkälle iltaan venyneiden koulupäivien jälkeen, lopultakin aika vähällä ruoalla olleena. Ja (koti)kotona olivat myös Aapeli ja vanhempansa.

Opiskeilija on taas kerran tyytyväinen viikonlopun antiin, jos kohta oma onnistuminen olisi voinut olla parempi. Mutta lopultakin onhan tämä vuosi antanut paljon, eikä vain opettanut kuvaamaan, vaan se on opettanut nöyrtymään, tuntemaan oma osaamattomuutensa, (ainakin vähän!) sietämään epäonnnistumisia. Sitä että en opi, en vaikka yritän. Ehkä on kyse myös siitä että ei ole taiteellista lahjakkuutta, ei nuoren rohkeutta, ei rauhallisuutta paneutua yhteen kuvaan. Kuten sanottu, on tämä matka itseenkin.

Nyt pitäisi vielä pikaisesti löytää yksi repparin aihe. Reportaasi jostain tapahtumasta. Kahdeksan kuvaa. Olisiko ehdotuksia, vinkkejä? Tekemistä, tapahtumaa? Ja alan oppia. että ”vähän on paljon” eli sellainen ”vähäeleinen” tapahtuma? Suutari tai joku muu käsityöntaitaja toimessaan? Joku visuaalisesti mielenkiintoisen työn tekijä työssään? Pieni happening, jossa on ”vaiheita”? – Olisiko vinkkejä?

Historiaa Niitä näitä Oulu

Kansakoulumuistoja

Ollaan miniän kanssa ensi viikolla aikeissa viedä ylimääräistä kampetta ja rompetta kirppismyyntiin. On oltu aikeissa jo pari kuukautta, mutta aina on tullut ”muuttuvia tekijöitä”, ja homma on siirtynyt. Nyt on vihdoin vuokrattu ensi viikoksi parikin pöytää, ja sillä töin sitten tänään pengoin autotallinkin perimmäisiä nurkkia ja kirjalaatikoita.

Ja mitä löysinkään: en todellakaan muistanut, että minulla on tallella myös omia kansakoulun alaluokkien kirjoja! Olisinpa tämänkin löytänyt silloin kun pidin Pohjoinen paikallishistoria – luentosarjaa.

Mielenkiintoista lueskella, mitä Oulusta on Koskelankylän kansakoulun kolmasluokkalaisille 1960-luvun puolivälin jälkipuoliskolla opetettu, ja mikä kaikki on puolessa vuosisadassa muuttunut.

Pudasjärvi taitaa olla tällä hetkellä Suomen – ja melkein Euroopankin – suurin kaupunki pinta-alaltaan, varuskuntaa Oulussa ei enää ole, Tromssan yliopisto lienee nyt maailman pohjoisin, …. Enpä noista ”Erikoista Oulussa” -asioista paljon muistanut, mutta hei!, tuolla on se jääpallo-asia, josta ihan vastikään täällä blogissa kirjoittelin.

Ja sitten yksi sivu Oulun talouselämän tuntemuksestani 1960-luvun tilanteessa.

Kaupunkilaiset ostavat maaseudulta? – Karjaa!, vastaa allekirjoittanut. Lihatuotteita ehkäpä. Ja mitä teollisuuden tuotteita viedään Oulusta ulkomaille? – Liköriä ja makeisia, on kolmasluokkalaisen tiedossa ollut. Mikähän tuo ”liköri” -juttu on oikein ollut? Onko Oulussa koskaan teollisesti tehty likööriä?

Sitten minulle niin rakkaan matikan tai siis laskentokirjan (oikeasti tykkäsin laskennosta ihan hirmuisesti) kanteen olin tokaluokalla kontaktoinut lukujärjestyksen.

”Vuoroluku” oli toisella ja kolmannella luokalla käytössä, ja lauantainakin oli kouluun mentävä. Ja sen jälkeen vielä pianotunnille meno. En tykännyt.

Tokaluokan luokkakuvassa en varsinainen hymytyttö-palkintoehdokas ollut. En ole varma, mistä myrtsi ilmeeni johtuu, mutta luulenpa, että se hillitön kärsimys, mitä hameen pitämäinen minulle tuohon maailmanaikaan merkitsi, on kurtistanut kulmat. Luokkakuvauspäivänä on äiti varmasti ykskantaan ilmoittanut, että hame päälle ja letteihin nauhat. Kirjoneulevillatakkia siedin, mutta olisin halunnut olla verkkareissa, ihan niinkuin useimmat pojatkin olivat.

Koulukirjoja en kirpparille vie, joten jatko-osa tälle postaukselle on varmasti tulossa.