Showing: 141 - 150 of 345 RESULTS
Historiaa Oulu

70-luvun vihreä

oulu-2

[klikkailehan isommaksi – katutaide näkyy paremmin]

Tänään aamulla jäin Caritaksen käynnin jälkeen kaupunkiin lenkille, ja kävin katselemassa Sepänkadun varrella olevaa katutaidetta. YLEOulun ja Technopoliksen pihassa on maalaus, jossa on melkein kaikki Oulun keskustan tärkeät maamerkit (jotka täällä Temmatun kuvissakin ovat usein näkyneet) kuvattuna. Ja koko keskusta näyttää olevan vajoamassa viemäriin? Vai tulkitsenkohan väärin?

oulu-3

Pihalla on sitten myös jänniä pyörätelineitä, sinisen, purppuran ja keltaisen lisäksi siellä on myös vihreä auto. Pyöräilykaupungin imagoon sopivat aika hyvin. Tosin vain muutamalle pyörälle paikka yhdessä telineessä.

oulu-4

Joka tapauksessa sellaista arjen estetiikkaa, mukavaa erilaista kaupunkinäkymää, josta pidän.  Olkoonkin, että värit paikoin muistuttavat Linnanmaan kampuksen vanhan puolen seitskytluvun vihreitä, oransseja ja keltaisia seiniä, jotka eivät ole minua erityisemmin viehättäneet. Eivät vaikka itselläni murrosikäisenä 70-luvulla oli, kun ehdottomasti halusin, vihreät seinät omassa huoneessani. Ja kaikkein hienointa huoneessani oli lokerikko, joka on edelleen tuotannossa.

233420307alt3Olin nähnyt sellaisen Helsingissä kun kävimme äidin kanssa Kulttuuritalolla konsertissa katsomassa ja kuuntelemassa Tapani Kansaa (jonka kotitalo oli Tavastilan mummulani naapurissa): ´Delilah´ oli niin ”mahetsu” biisi, mutta me kävimmekin katsomassa operetin ”My Fair Ladyn”, jossa oli myös Lasse Mårteson sekä Seija Simola? Ja vuosi oli? – ehkä 1971 tai 1972. Operettikin oli kyllä hieno kokemus, hauska. Mie taisin kyllä pitää Mårtensonista vielä enemmän kuin Tapani Kansasta.

No tuolla samaisella reissulla siis pyysin, että saisin tuollaisen lokerikon, mutta ei äiti ostanut. Kotiin palattua hoksautti kyllä iskää, että tämä seuraavalla Helsingin reissullaan sen ostaisi ja niinpä sain Uten.Silo-lokerikon joululahjaksi. Design-lokeroni oli täynnä kaikkia pieniä teinille tuikitärkeitä tilpehöörejä, ja ah, se oli ihanan kirkkaanvihreä!

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Oululaista kaupunkinäkymää, ja erityisesti nykyisen Valkean tienoilta, menneiltä vuosikymmeniltä on komeasti esillä eilen julkaistussa Kalevan kuvagalleriassa.


Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Aurinkoinen, oranssi-keltainen Oulu

syksyinen-kaupunki-8

Minulla jäi vähän päälle perjantainen näyttötutkinnon simultaanitehtävä: ”Syksyinen kaupunki”. Kun Oulussa ei todellakaan ole ollut ”VATTI-keli”, eikä gamuteistakaan tarvinnut välittää, niin monta tuntia kiertelin Canonin kanssa Oulun puistoja ja rantoja… Päämäärätöntä kulkemista, päämäärätöntä kuvaamista. Ihan vaan omaksi ilokseni kuljin Ainolassa, Toivoniemessä, Hupisaarilla. Parisataa kuvaa tuli ihan vahingossa.

(kannattaa klikata isommiksi)

syksyinen-kaupunki-10

Olen tänään laittanut myös eilisen juryn lausunnoista pääkohdat kuviini. Niistä voi ottaa opiksi muutkin kuin minä… 🙂 Niistä näkyy, mikä on mennyt pieleen ja missä olen onnistunut.

KLIKS

syksyinen-kaupunki-13

Tuossa yläkuvassa näkyy suistoalueen yli kulkeva ns. kauneuspato. Siellä aina jotkut hurjapäät käyvät kävelemässä, ja kyllä se tänäänkin oli houkuttelevan näköinen, mutta enpäs edes alkupäähän mennyt, vaikka siitä olisi varmasti saanut hulppeita kuvia. Siinä on (ainakin) kerran sattunut kohtalokas onnettomuus, kun 60-luvun lopussa (silloin ikäiseni) poika, jonka veli oli myöhemmin koulukaverini, oli padolla kun voimalaitoksen padot aukaistiin ja 10-vuotias poika jäi seisomaan padolle. Palokunta tuli paikalle ja kaksi miestä lähtivät pienellä veneellä pelastamaan poikaa, mutta joutuivatkin itse kovan virran viemiksi ja hukkuivat. Poika pelastui.

syksyinen-kaupunki-9

Haastesivullakin on nyt kansio ”Syksyinen kaupunki”. Laitelkaahan kaikki kuvailijat sinne omia otoksianne.

syksyinen-kaupunki-11

Kuva-asioiden lisäksi vielä muutenkin ”purkanut” viikonlopun reissua, enää univaje paikkaamatta, enkä oikein taida ajoissa tänäänkään ehtiä nukkumaan: pikkuisen on jäänyt viime tinkaan valmistelu huomista haastattelua varten. Radio-ohjelmaan (suomalaisten aikakäsityksistä, tulevaisuuden uskosta etc.) olen luvannut aamulla olla tietäväinen. Omaan väitöskirjaani olen tutustunut pitkästä aikaa, ja kyllä se paikoin ihan hyvää analyysiä ja tutkimusta on. 😀 Onneksi haastattelu ei tule suorana ulos. Mutta nyt on jatkettava omien luentojen etsimistä ja opiskelua. Kaikkea sitä. 😉

Historiaa Oulu

Oulun Elba

elba-oulu-kiikeli-historia-6

Tänään kokouspaikan ikkunasta näkyi Elba. Ei, en suinkaan ole missään Toscanan rannikolla, en Välimerelle katselemassa. Paljon on meri tyvenempi, puut ruskaisempia kuin Napoleonin karkotussaarella. Oulullakin kun on ihan oma Elbansa, jonka kuvasin Teatteriravintola Vänmannin kabinetin ikkunasta iltapäivän kokouksen jälkeen.

Kuvassa vasemmalla on Kiikeli, joka sekin on ollut pieni saari ja sen oikealla puolella, Pikisaaren puolella (kuvassa keskellä) on pikkuinen Elba. Elban jatkeena on kaksi vielä pienempää saarta: ruoppaamalla Elbasta erotettu Kokkoluoto ja kivistä rakennettu Ahvenpaikka. Elballa on näköala/piknik-paikka (alla kuvassa keskellä), jonka olen joskus talvella käynyt kuvaamassa. Ja viime vuonna Valoa Oulu -tapahtumassa Kiikelissä ja Elballa oli valoteoksia.

[kuvat kannattaa klikata isommiksi]

elba-oulu-kiikeli-historia-4

Karttanimenä Elba on ensimmäisen kerran 1870-luvulla, ja sitä aiemmin sitä kutsuttiin Virtakariksi. Se, mistä saari on saanut nimensä, on selitetty monin tavoin. Oululaisista paikannimistä väitellyt Ritva Toropainen on kirjannut ylös kaksikin tarinaa. Toisen mukaan oululainen herraseurue olisi jäänyt kesäillan illanviettonsa lopuksi saareen ”vangiksi” (vrt. Napoleon), koska siltaa ei ollut ja vene oli kadonnut. Toinen tarina on itsenäisyyden ajalta: kieltolakiaikana saari olisi ollut/oli pirtun varastointipaikka, jolle pirtutrokarit antoivat Elba-nimen.  Niin tai näin, Oululla on oma Elbansa.

Kiikeli ja Elba muodostivat aikanaan maankohoamisen vuoksi niemen ja paikka oli viime vuosituhannen puolella oululaisten laitapuolen kulkijoiden, veneenalla asuvien asuin- ja ryyppypaikka, mutta alue siistittiin ja Elba ruopattiin erilleen Kiikelistä 2000-luvun alussa, jolloin Kiikelin ja Elban välille rakennettiin puinen silta, joka jatkuu Elbaan puisena jalkakäytävänä.

elba-oulu-kiikeli-historia-5

Tämäkin kuvan otin Teatteriravintolasta ikkunan läpi (kohti Pikisaarta). Jo näköalojen takia siellä kannattaa käydä. Lounaskin on kuulemma hyvä, ja teatterin väliajalla on siellä mukava lasillinen kuohuvaa nauttia ja katsella yhtä Oulun parhaista näköaloista.

Historiaa Niitä näitä VAT

Silmänkirkastusryypynpäivänä

1

Kotiin palattua, jälleen kerran Torniossa valaistuneena, pientä toivoa saaneena, jos kohta hyvinkin maanpinnalle rämähtäneenä … muistin, että piti tänään hoksauttaa meidän opea, että tänään olisi ollut mestarilla oivallinen tilaisuus herättää henkiin vanhoja mestari-kisälli -perinteitä.

Olihan jo keskiajalla syyskuun 11. päivä sellainen vuosikalenterin päivä, joka selkeästi kertoi syksyn tulosta; Suomessakin 1800-luvulla juuri 11.9. oli se päivä, jolloin käsityöläismestarit sytyttivät lamput vertaisiin. Silloin hyvä ja reilu mestari tarjosi syksyn työkauden alkamisen kunniaksi kisälleilleen ja oppipojilleen silmänkirkastusryypyn. Päivänvalon vähentyessä oli tarpeen kirkastaa katsetta, jotta työt sujuivat tarkasti ja huolellisesti.

Tänään ei ole ollut silmänkirkastusryyppyjä, – punaviiniä kyllä oli Pehtoorin laittaman kotiinpaluuruoan äärellä. Ruoka oli hyvää, viikonlopun pitkien päivien, pitkälle iltaan venyneiden koulupäivien jälkeen, lopultakin aika vähällä ruoalla olleena. Ja (koti)kotona olivat myös Aapeli ja vanhempansa.

Opiskeilija on taas kerran tyytyväinen viikonlopun antiin, jos kohta oma onnistuminen olisi voinut olla parempi. Mutta lopultakin onhan tämä vuosi antanut paljon, eikä vain opettanut kuvaamaan, vaan se on opettanut nöyrtymään, tuntemaan oma osaamattomuutensa, (ainakin vähän!) sietämään epäonnnistumisia. Sitä että en opi, en vaikka yritän. Ehkä on kyse myös siitä että ei ole taiteellista lahjakkuutta, ei nuoren rohkeutta, ei rauhallisuutta paneutua yhteen kuvaan. Kuten sanottu, on tämä matka itseenkin.

Nyt pitäisi vielä pikaisesti löytää yksi repparin aihe. Reportaasi jostain tapahtumasta. Kahdeksan kuvaa. Olisiko ehdotuksia, vinkkejä? Tekemistä, tapahtumaa? Ja alan oppia. että ”vähän on paljon” eli sellainen ”vähäeleinen” tapahtuma? Suutari tai joku muu käsityöntaitaja toimessaan? Joku visuaalisesti mielenkiintoisen työn tekijä työssään? Pieni happening, jossa on ”vaiheita”? – Olisiko vinkkejä?

 

11

Historiaa Niitä näitä Oulu

Kansakoulumuistoja

Ollaan miniän kanssa ensi viikolla aikeissa viedä ylimääräistä kampetta ja rompetta kirppismyyntiin. On oltu aikeissa jo pari kuukautta, mutta aina on tullut ”muuttuvia tekijöitä”, ja homma on siirtynyt. Nyt on vihdoin vuokrattu ensi viikoksi parikin pöytää, ja sillä töin sitten tänään pengoin autotallinkin perimmäisiä nurkkia ja kirjalaatikoita.

Ja mitä löysinkään: en todellakaan muistanut, että minulla on tallella myös omia kansakoulun alaluokkien kirjoja! Olisinpa tämänkin löytänyt silloin kun pidin Pohjoinen paikallishistoria – luentosarjaa.

Kotiseutuoppi

Mielenkiintoista lueskella, mitä Oulusta on Koskelankylän kansakoulun kolmasluokkalaisille 1960-luvun puolivälin jälkipuoliskolla opetettu, ja mikä kaikki on puolessa vuosisadassa muuttunut.

Erikoista Oulussa

Pudasjärvi taitaa olla tällä hetkellä Suomen – ja melkein Euroopankin – suurin kaupunki pinta-alaltaan, varuskuntaa Oulussa ei enää ole, Tromssan yliopisto lienee nyt maailman pohjoisin,  …. Enpä noista ”Erikoista Oulussa” -asioista paljon muistanut, mutta hei!, tuolla on se jääpallo-asia, josta ihan vastikään täällä blogissa kirjoittelin.

Ja sitten yksi sivu Oulun talouselämän tuntemuksestani 1960-luvun tilanteessa.

Kotiseutuoppi 2

Kaupunkilaiset ostavat maaseudulta? – Karjaa!, vastaa allekirjoittanut. Lihatuotteita ehkäpä. Ja mitä teollisuuden tuotteita viedään Oulusta ulkomaille? – Liköriä ja makeisia, on kolmasluokkalaisen tiedossa ollut. Mikähän tuo ”liköri” -juttu on oikein ollut? Onko Oulussa koskaan teollisesti tehty likööriä?

Sitten minulle niin rakkaan matikan tai siis laskentokirjan (oikeasti tykkäsin laskennosta ihan hirmuisesti) kanteen olin tokaluokalla kontaktoinut lukujärjestyksen.

Lukkari

”Vuoroluku” oli toisella ja kolmannella luokalla käytössä, ja lauantainakin oli kouluun mentävä. Ja sen jälkeen vielä pianotunnille meno. En tykännyt.

Tokaluokan luokkakuvassa en varsinainen hymytyttö-palkintoehdokas ollut. En ole varma, mistä myrtsi ilmeeni johtuu, mutta luulenpa, että se hillitön kärsimys, mitä hameen pitämäinen minulle tuohon maailmanaikaan merkitsi, on kurtistanut kulmat. Luokkakuvauspäivänä on äiti varmasti ykskantaan ilmoittanut, että hame päälle ja letteihin nauhat. Kirjoneulevillatakkia siedin, mutta olisin halunnut olla verkkareissa, ihan niinkuin useimmat pojatkin olivat.

Koskelana kansakoulu 1966 II B -luokka

Koulukirjoja en kirpparille vie, joten jatko-osa tälle postaukselle on varmasti tulossa.

Historiaa Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Pieni pala Lapin historiaa

— tänään on se päivä. Kirjan julkistus.

”Kultaa, poroja ja partisaaneja Laanilassa  – Pieni pala Lapin historiaa” on valmis ja julkistettu.  Nähtiinhän se jo heti Kultamuseolle mennessä, että porukkaa on tilaisuuteen tullut PALJON!

Pieni pala Lapin historiaa-4

Kultamuseon auditorio oli täynnä. Tosin on todettava, että auditorio ei ole kovin iso, mutta kuitenkin yhteensä 40 henkeä oli paikalla. Sepä ilahdutti.

Kirjan kirjoittajan kanssa pidimme lyhyet puheenvuorot, ja kyllä, kyllä harrastaja-historioitsija pärjäsi oikein hyvin.

Julkistuksen taustalle laitoin omia ottamiani kuvia … täällä ne kaikki ovat: http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Lappi/ Koettakaapa hullaantua Lappiin. Kommentointikin toivottavaa.

Kultamuseolla kiinnostusta oli, ja tarjottujen kahvien ohessa kirjakauppa kävi aika hyvin.

Pieni pala Lapin historiaa

Ja mikä oli erinomaisen hauskaa: julkistuksessa oli kaksi ”mun” opiskelijaa läsnä! Täällä raukoilla rajoilla ent. historianopiskelijoita. Olipa mukava sekin. Ja sitten se, että läheisiä ennen ´face-to-face´ tapaamattomia Hangasojan mökkiläisiä tavattiin. Historia yhdistää! Olenhan sanonut!!!

Pienestä painoksesta huolimatta kirjoja kuitenkin jäi vielä myyntiinkin, joten… nyt sinulla on mahdollisuus tilata 250-sivuista kirjaa vaatimattomaan 20 euron hintaan. Takakannen esittelytekstissä lukee näin:

Saariselän tuntureiden kupeessa, Laanilassa ja sen lähiympäristössä, on liikkunut ja asunut peuranpyytäjiä, kultakuumeeseen hurahtaneita, valtiomiehiä ja tutkimusmatkailijoita. Taka-Lapin yli ovat kulkeneet vaino- ja sota-ajat, jotka ovat tuoneet kairoille partisaaneja ja vankileirejä.

Elanto on saatu milloin metsästämällä, milloin poronhoidolla, 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien esimerkiksi kaivamalla kultaa tai teitä tekemällä – tai vuorottelemalla noiden kaikkien välillä.

Pieni pala Lapin historiaa on koottu hakemalla tietoja arkistoista, tallentamalla kymmenien ihmisten muistitietoa ja tutkimalla maastoon jääneitä jälkiä menneestä. Lähes sata kuvaa kertovat nekin menneiden aikojen elämänmenosta pohjoisimmassa Suomessa.

Kannesta olen oikeasti ylpeä, kuvat (partisaanihyökkäyksen kohteeksi joutunutta onnikkaa (oik.) lukuunottamatta) olen itse ottanut, muokannut, asemoinut kuvat. Kultahippu on Länsituulen väre, omani, josta olen kertonut täällä.

Postituskulut ovat viisi euroa/kirja. Tilaa kymmenen! Saat 180 eurolla koko paketin ilman postituskuluja! Joululahjat hankittu?  Minulla on kirjoja täällä möksälläkin mukana, joten heti tiistaina lähtee Saariselän postista, jos pistät sähköpostia osoitteeseen reija at satokangas.fi  Kappalehinta on 20 euroa.

*      *     *

Ja kuinka minua ilahduttikaan kun Pehtoori Kultamuseolta lähtiessämme ilmoitti, että hän on varannut meille kirjan julkistuskaronkkaa varten (on mies jo oppinut, että kirjojen julkistamista on juhlittava ;)) paikan läheisestä intiimistä ravintolasta.

Pieni pala Lapin historiaa-5

Mutta kuten näette: kiinnihän se oli.

Pieni pala Lapin historiaa-2

Vetäydyimme Hangasojan varren Myötätuuleen nauttimaan kaksistaan kuohuvaa ja hyvää LappItalialaista-ruokaa.  Nyt on hyvä. Ainakin hetken levollinen olo. Ei tarvitse tehdä mitään. Tämä oli tässä. Hetken.

Historiaa

Automobiileista iloa päivään

Tänään on masentava päivä. Moni asia on mennyt huonosti, pieleen, surullisesti, rikki, koskien. Isoissa ja pienissä ympyröissä, lähellä ja kaukana. Liian paljon yhdelle päivälle. En tilittele enempää, vaan palaan eiliseen. Eiliseltä paremmalta päivältä on kuviakin.

Viikkohaasteen kuultuani ”otin kamerani ja kävin” eli lähdin käymään Automuseolla. Satunnaisesti siellä on tullut – lähinnä joidenkin historia-projektien – vuoksi käytyä, mutta kyllä siellä kannattaa käydä ihan siviilissäkin. Ja kunhan Aapeli vähän vielä kasvaa, lähdetään kimpassa katselemaan vanhoja hienoja autoja.

Siellä on vähän vaikea kuvata, kun autot ovat kovin lähekkäin ja köyden takana. ja katonrajassa olevat ikkunat – paitsi antavat mukavasti valoa – ovat myös häiritseviä valkoisia läikkiä. Ja rompetta on jos jonkinlaista pitkin nurkkia.

Automuseolla-6

Ja tässäkin kuvassa näkyy kuvaaja.

Automuseolla-5

Ranskalainen Pösö on jotenkin romanttinen.

Automuseolla

Automuseolla-4

Vuoden -30 Letukka on päässyt ennenkin kuviini: vappunahan näitä vanhoja automobiilija näkee Oulussa liikkeellä paljonkin.

Automuseolla-2

Vee kasi Foordi on yksi museossa olevista komein.

Automuseolla

Virtaviivaisiksi näitä ei voi kehua, mutta yksityiskohdatkin ovat hienoja.

Automuseolla-3

Rekisteri viittaisi siihen, että auto on yhdestoista Oulussa rekisteröity. Tämä on kuitenkin merkitty Oulun rekisteröintikirjaan kuudenneksi: Kuvernööri halusi autolleen kaksinumeroiden rekisterin.* Huhtikuussa 1920 rekisteröidyssä Hudson merkkisessä autossa oli 45 hevosvoimaa ja sen kuljettajana toimi, ei suinkaan kuvernööri itse, vaan poliisi Anselmi Kivimäki.

Kiehtovia menopelejä ovat nuo.

*(Lähde: Reijo Valta, Sata oululaista numerolaattaa. Oulun kaupungissa rekisteröidyt autot 1914 – 1922)

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Vuosijuhlien jälkeen

Lauantaisista juhlista raportoiminen jäi eilen ruokapostauksen vuoksi syrjään, joten palaanpa niihin nyt.

Oulun yliopistossa aloitettiin (yleisen) historian opetus syksyllä 1966, ja jo samaisena syksynä ensimmäinen vuosikurssi perusti ainejärjestön ja sille annettiin nimeksi Tiima. Minun aloittaessani (1978) opinnot Tiimalla oli  takana riipivä ja vuosikymmeniksi jälkiä jättänyt (valta)taistelu. Oulussa se ykkösjuttu ei ollut niinkään taistolaisuus, vaan sosialismi ja marxismi, ne olivat hyvin vahvoja vielä 1980-luvullakin. Ainejärjestötoiminta ainakin humanistisessa tiedekunnassa oli vahvasti poliittista pitkälle 1990-lukuakin.

Minuakin pyydettiin joskus mukaan Tiiman hallitukseen, – en koskaan mennyt. Tilintarkastajana olin joskus 2000-luvun vaihteessa muutamana vuonna, siinä kaikki. Paitsi, että olen ollut aktiivinen bileisiin osallistuja! Jopa ensimmäisten Tiiman bakkanaalien järjestäjänä olin enemmän kuin moni muu opiskelukaverini. Ja sitten opettajana olemme parin kollegan kanssa uskollisesti, ja merkillistä kyllä opiskelijoiden iloksi, lähes aina osallistuneet kuusijuhlaan (jonka järjestää 3. vsk) ja keväällä bakkanaaleihin (1. vsk:n homma). Ja juuri nämä kaksi kollegaa (yleisen historian amanuenssi, ja aate- ja oppihistorian amanuenssi, ja minä Suomen ja Skandinavian historian amanuenssi, sittemmin lehtoriuduimme ja vielä yliopistonlehtoriuduimme) olivat lauantainakin juhlissa. Eikä meidän lisäksi ollut sitten kuin yksi muu opettaja.

Tiiman ja oppiaineen (= laitoksen) juhlatoimikunnat eivät oikein olleet kohdanneet tällä kertaa, mikä merkitsi sitä, että lauantaina oli humanisteilla kaksikin väitöstilaisuutta, joten moni henkilökunnasta oli sitten kutsuttuna karonkkaan ja opiskelijoiden juhlat jäivät toissisijaiseksi. Kymmenen vuotta sitten oli yhteiset hienot juhlat, joissa oli melkein koko henkilökunta. Ja arvatkaapas, kuka oli koordinaattorina silloin? Aina pitäisi olla ite tekemässä. 🙂

Mutta vaikka henkilökuntaa ei nyt puolivuosisataisilla juhlilla juuri mainittavaksi asti ollutkaan, ei se tehnyt niistä yhtään vähemmän akateemisia; tummat puvut ja pitkät helmat tekivät humanistiopiskelijoista komeita ja kauniita. Vanhojakin opiskelijavuosikertoja oli mukana, ja kaiken kaikkiaan meitä oli 120 juhlijaa. Olivat kutsut tehneet siten, että Tiiman hallituksen kunkin vuoden puheenjohtaja oli saanut tehtäväkseen kutsua niin paljon tuttujaan kuin onnistui tietoja löytämään.

Pääjuhla vastaanottoineen oli Peuhun kartanossa Oulunsalossa, merenrannalla. Komeassa 120 vuotta vanhassa isossa hirsirakennuksessa tarjoiltiin kolmen ruokalajin kelpo (vallan tuhti) illallinen juomineen kuudenkympin illalliskorttia vastaan.

Välillä laulettiin; juomalauluja, Finlandiakin (ei vaan minun aikanani olisi moista vuosijuhlissa laulettu) ja sitten vahvan kepulaisen historianopiskelijapoppoon toiveesta laulettiin maakuntalaulu (Maa ponteva Pohjolan äärillä…) ja mitä merkillistä sen jälkeen kuulenkaan vessakeskustelussa? Moni ei tiennyt koko laulua, ei ollut edes kuullut. O mores, o tempora! Tai siis minusta sellainen kuulosti ihan ihmeelliseltä. Sitten eri puolilla Suomea olevat opiskelijaneitokaiset rupesivat itse kukin muistelemaan, mikä heidän kotiseutunsa maakuntalaulu on, ja aika harva tiesi, saatikka, että olisi osannut sanat. Kyllä meidän piti varmaan kansakoulun eka luokalla jo oma laulu osata. Mikä Tuulestatemmatun lukijakunnan osaamiseen tulee, kun kyseessä on maakuntalaulut?

Mutta sen, mitä historian opiskelijat (ja opettajat) osasivat, oli puhuminen. Hyviä, sopivan miettaisia, hauskoja, ajateltuja, argumentoituja ja avarakatseisia puheita. Minuakin oli jo etukäteen pyydetty puhumaan, olin osannut kieltäytyä, enkä vapaaseenkaan sanaan yllytyksestä huolimatta ryhtynyt. Pidin puheeni jo viime kevään bakkanaaleissa.

Toisin kuin pönötyspäivällisillä, lauantaina oli aina ruokien välissä kunnon tauko, mikä oli tosi mukava, jotta ehti käydä naapuripöydissä juttelemassa. Olin kovin otettu, kun minut oli ykköspöytään plaseerattu, mutta olinpa vielä iloisempi kun moni tuli juttelemaan kertomaan kuulumisiaan ja aikaansaannoksiaan, halaamaan ja  sanomaan, että ikäväkin on ollut, ihmettelemään minun opiskelemaan lähtemistäni 😉 . Tanssimaan en ehtinyt, kun monen kanssa juteltiin, kartanon yhteen nurkkaan oli perustettu ”studio”, jossa otettiin yksi jos toinen ryhmäkuva, johon haluttiin myös ent. ope mukaan. Puoliyhdentoista aikaan lähti ensimmäinen bussikyyti takaisin kaupunkiin, ja jatkoille, jotka olivat Teekkaritalolla Pikisaaressa.

Jatkoille en lähtenyt, en sentään. Sunnuntaiaamuna yhdeksältä olisi ollut sillis Kaijonharjun pub Kuutiossa, mutta sinnekään en aamusella tepastellut, vaikka pikkuisen olin sellaista lupaillutkin. Joku raja juhlinnassa se sentään ”virkaheitolla” lehtorillakin on. 🙂

Lauantaina olin ilman digijärkkäriä – onneksi, enkä kyllä henkilökuvia niin vaan julkaisikaan, mutta minulla on satoja kuvia (ei ehkä minun nykyisiä kuvakriteerejä täyttäviä :)) menneiltä vuosikymmiltä, ja monista vuosijuhlista ja muista kekkereistä. Tämä ensimmäinen on niin epäselvä, että sen rohkenen julkistaa läsnäolleilta lupaa kysymättä: kuva on 40-vuotisjuhlista, ja muutamat kuvassa olijoista olivat nyt lauantainakin paikalla.

HL 40

Ja alla oleva kuva on syyskesältä 2005, jolloin olimme henkilökunnan kanssa Oulu-hallissa julkistamassa Oulun vuosisadat -kirjaa (Oulu 1605 – 2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlia on siis ollut.

* * *

Mutta tänään on ollut jo sellaista hieman ”työviritteistä” puuhaa: lauantaina on myös kirjan julkkarit, ja sitä varten pientä puheeenvuoroa olen valmistellut. Ja ottanut etätehtäviä varten kuvia. Ja haasteita varten: tämän viikon haasteena on kuvata kulkuneuvo. Ja kuvassa oli olisi oltava vähän ”taiteellisuutta”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mutta ei ainakaan tuotekuvaa. Minä kävin jo Automuseolla sata kuvaa ottamassa… 😉

Historiaa Niitä näitä Oulu

Merikosken äärellä

Merikoski kalatie Paulaharju_

Oululaisesta on valkoinen kaupunkinsa monine siltoineen ja rantoineen, Hupisaarineen ja merensaarineen maailman paras paikka. Ja kaupungin vierillä kohiseva Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yhä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.

Kova koski on laulanut jo ennen kuin Oulua on ollutkaan.

    Samuli Paulaharju, Tuhatvuotinen laulu on lopussa (1942) 

Merikoski kalatie Paulaharju_-2

Merikoskessa on juoksutettu (aika poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta vettä). Yöpakkaset ovat jäädyttäneet alakanavan, ja merkillisen rujon kaunista siellä oli. Ja keskipäivän aikaan melkoinen pauke, kun aurinko jo lämmitti ja sulatti jäämassoja.

Merikoski kalatie Paulaharju_-3

Kalaportaat kanavan puolella eivät kesällä, eivät yleensä juuri talvellakaan näy. Nyt näkyivät.

Merikoski kalatie Paulaharju_-4

Merikoski kalatie Paulaharju_-6

Merikoski kalatie Paulaharju_-5

Kyllä ne siitä vain kulkevat, eivät suurina parvina, ei Oulujokea (enää) voi oikein  lohijoeksi sanoa, mutta portaat kuitenkin on.

”Kannaksen” yli menevä osa on kauniin valkoisen, pikkupakkasessa, tuikeassa tuulessa kauniin näköinen uoma.

Merikoski kalatie Paulaharju_-7

Yläkanavaa kohti portaat on jo aika jyrkät, ja tänään ensimmäistä kertaa huomasin (kun ei ollut pensaissa lehtiä, kun aurinko paistoi) että portaiden sivuun on maalattu kiva ulkotaideteos, vai liekkö tuo ihan graffiti.

Merikoski kalatie Paulaharju_-8

Merikoski kalatie Paulaharju_-9

 Paulaharju jatkaa:

Ja koko Oulu on ollut rannoilla katsomassa tuttunsa keväistä temmellystä.

Mutta kohta on vanhan Merikosken tuhatvuotinen laulu lopussa. Väkevä korpelainen ajetaan pian rautavanteisiin, kivisten telkien taakse.

– – Ja vasta kun saavutte Ouluun, näette komean koskemme kolkkona kivikkona, aivan paljaana kivikkona, joka on kuin Häjynäijän peltoa. Mutta rannalla komottaa valtava kivilinna, joka hyrrää yötä ja päivää. Siellä puristetaan erämaan ikuiset virret kirkkaaksi valoksi, mikä loistaa läpi Pohjolan pimeän yön.

Paulaharju kirjoitti Merikoskesta vuonna 1942, jolloin voimalaitosta oli jo aloitettu rakentamaan. Sen rakentamisen historiasta sota-aikana ja kuviani kun patoluukut ovat auki elokuussa 2012.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Kirja taputeltu painokuntoon!

Nyt on minun osaltani yksi palanen maailmanhistoriaa tai ehkä paremminkin pieni pala Lapin historiaa siinä vaiheessa valmis – tai ”taputeltu” kuten uudehko muotisana kuuluisi – että minä en tee sille enää muuta kuin markkinoin.

Olen kuurnannut 250-sivuisen opuksen vedokset, korjannut paljon ja olen ihan varma, että siellä olisi ihan ”teknistäkin” korjaamista vielä, mutta minä en enää halua, enkä ehdi. Ei pysty. Kirja lähtee tämän jälkeen pikaisesti taittajalta painoon, ja tarkoitus on, että kirja on kolmen viikon päästä valmis, julkkarit Kultamuseolla 26.3. klo 14, mikä kutsuna ilmoitettakoon. Se on sitte siinä.

Nykytekniikalla nämä kirjojen painatusprojektit ovat niin paljon kätevämpiä, ja myös halvempia kuin silloin kun minä niitä opettelin työkseni tekemään. Sattuipa noviisille yksi mieletön kommelluskin, jonka osa teistä ehkä muistaakin, mutta ne jotka eivät muista tai eivät silloin, kun tästä kirjoitin, vielä Tuulestatemmattuja tosia tarinoitani lukeneet, niin käykääpäs lukemassa. KLIKS

Laanilan historiassa on juttua tuosta mökistä. Tai tarkemmin ottaen sen asukista. Kulta-Jaskastakin olen kertonut aiemmin: hän asui 30 vuotta tuossa. Uudessa kirjassa hänestä kerrotaan paljon lisää. Palaan tähän vielä, nyt olen vain helpottunut. Lehdistötiedotteen voisin ehkä vielä huomenna tehdä, ja sitten palkitsen itseni.

Lähden ulos aurinkoon kuvailemaan! Varjoja ja valoa. Olemaan ulkona kauan. Ja ostamaan itselleni palkinnon. Tai ehkä kaksikin. Because I am worth it!