Niitä näitä

Selfiet eivät ole mun juttu, enkä oikein osaa muitakaan pyytää ottamaan kuvia itsestäni. Miksi tarvitsisi? Mutta nyt on ollut tarve.

Juttuhan on niin, että jo edellisenä jouluna tein tyttärentyttärelle kaksikin kuvakirjaa: E:n kaverikirja ja E:n mökkikirja. Molempien taustalla ajatus, että yksivuotias oppisi edes kuvista tuntemaan isovanhempansa, tätinsä, enonsa ja serkkunsa ja että pieni tietäisi, missä on elämänsä ekan ja tokanki vuoden aikana viettänyt aikaa aika monta kuukautta. Että mökki ja sen lapselle ehkä tärkeät jutut (tontut ja pihapiiri, kuukkelit ja porot), olisivat Järvenpään kodisssa kuvina katsottavina ja muisteltavina.

Noh, pieni on tykännyt näistä kuvakirjoista, ja nyt minulla on tekeillä ainakin yksi uusi. Siksipä kuva Pehtoorista ja itsestänikin nyt otettu mökkikirjaan liitettäväksi. Ja ihan poikkeuksellisesti tänne blogiinkin julkaistavaksi!

Aamupäivällä otin oikein asiakseni kuvailla mökkipihalla lapsen maailmaan mielenkiintoisia juttuja. Ja siksi kuukkeleille ruokintaa. Sainhan mie niitä kuviin!

Puolenpäivän jälkeen sitten hiihtämään. Oi että! Olihan mukava.

Tänään jos koskaan olisi ollut aika täydellinen päivä lähteä myös mäkeen, rinteeseen, laskettelemaan. Pari vuotta on nyt mennyt etten ole käynyt ollenkaan mäessä. Oli vuosikymmeniä, jolloin olin vain mäessä, enkä laduilla: ”jo vuodesta …”

Olisi jo aika palata skimbaamaan – kuten 80-luvulla sanottiin, kohta en enää rohkene. Tänään ei tuullut, yön jälkeen oli pehmeää hankea, ehkä puuterilunta ja rinteissäkin varmasti hulppea, pehmeä, ei jäinen pinta. Offareillekin olisi ehkä uskaltautunut? Katselinkin jo varastosta monot, sukset, etsin lippujen hinnat ja (uudet, yksi hissi on siirretty) rinteet. Hinnat olivat yllättävänkin korkeat: vrt. vapaaehtoiset latumaksut = kausilippu laduille melkein sama kuin kolmen tunnin lippu mäkeen. Hinta ei ollut kuitenkaan syy jättää laskettelu odottamaan seuraavaa kertaa. Ehkä siis pääsiäisenä jos tänne taas tullaan, lähden verestämään muistoja.

Iltapäivällä piipahdin vielä kylillä, koska postitus- ja kuvausjuttuja. Ja sitten vihdoin hankkiuduin paikallisten käsityöntaitajien pop up -myymällään. Jo marraskuussa olin menossa Ivaloon heidän tuotteitaan katsomaan/hankkimaan.

Mutta vasta tänään ajelin Tunturi-hotellin parkkiin ja piipahdin hankkimassa jotain pientä. (Ja missähän taas oli oikea kamera!!)

Tarjolla oli kauniita, käsintehtyjä, ”erilaisia”, paikallisia tuotteita. Hamppupyyhkeitä (olisipa mökillä tarvetta!), kynttilöitä, taideprinttejä. Kannatetaan!

Olisihan se mukava ”raportoida” ja jakaa ilosanomaa Lapin luonnon tarjoamista loputtoman hyvistä ulkoilumahdollisuuksista, huikeista talvimaisemista, ulkoilun ja liikkumisen ylivertaisista olosuhteista.

Nyt ei voi! Rehellisesti on todettava, että onpa ollut aika p-ska keli koko päivän. On satanut vettä, räntää, lunta, taas vettä, sitten tihkua, – on tuullut, on tuullut kovaa, hangen korkeus on pudonnut, metsä on märkä, maisema harmaa. Mutta sentään: ei ole kylmä, ei kuuma.

Aamupäivän tuskailin ja tupisin, mietin, mille alkaisin, mitä ihmettä tekisin. Yritin taas opetella olemaan tekemättä mitään, neuloin, luin, viesteilin (hyvinkin huolestuneena), surffailin netissä, mietin, mentäisiinkö minne (Kultamuseo, Kakslauttasen taidegalleria tai planetaario, Inarin Siida… ), mutta eipä innostanut, enkä keksinyt mitään siivottavaakaan. Todella huolettavaa!

Tein vähän aikaa Saariselkä- ja Hangasoja -postikortteja – tai siis niiden aihioita, ja sitten ”ei-niin-paljon-hiihtämisestä-piittaava” mieheni touhusi lähtöä ladulle todeten ykskantaan: ”ei siellä nyt just sada”, joten enhän voinut muuta kuin ryhtyä etsimään hiihtokamppeita, monoja ja  suuntaamaan ladulle minäkin. Melkein kymppihän se tuli täyteen, kun Savottakahvilan parkista kohti Piispanojaa, Välimaata ja Prospektoria sekä vähän sivuladuille lähdin hiihtämään. Pehtoori toiseen suuntaan.

Rauhoittihan se, ja toi nälän. Tänään pakastimen tyhjennys-keräilyeriä. Niitäkään ei juuri ilahduta kuvailla, saatikka jakaa.

Vähän nolo tällainen urputuspostaus, varsinkin kun ei niin kovin isoja murheita kuitenkaan. Huomenna taas parempi päivä.

(Otsikkokuva on ihan erilaisesta päivästä.)

Olipa kiva lauantai.

Kiva? – Sehän kuuluu mummin elämään. Kivaa on nimenomaan lasten kanssa. Ja pitkästä aikaa heidän kanssaan ja heitä varten olen saanut tänään olla paljon.

Heti aamusta pullataikina kohoamaan, ehdin pullat paistaa ennen kuin Juniori ja A & E tulivat hakemaan minua: mentiin Nallikariin. Siellä avautui tänään Talvikylä, jossa meillä on monena vuonna ollut tapana käydä ja siellä oli tänään Nallikari Snow Festin jääveistokset valmiina. Kansainvälinen veistoskilpailu alkoi tiistaina ja tänään ne olivat valmiit. Palkintojen jako menossa kai parhaillaan (la klo 18… ).Me olimme siellä  helmikuisessa pakkaskeskipäivässä, aika varhain, joten oli tilaa kulkea ja kuvailla.

Muksut laskivat tuubimäet, pyörivät hoijakoissa, katselivat poroja, pohtivat, olisiko nakkien vai Tazza-kaakaon aika, porukalla oltiin piilosilla labyrintissä, ja sitten ykskaks tuosta vaan, Eepi päätti, että hänhän se koettaa ajella pikku mönkkärillä.

Kuusi vuotta ja kypäräpakko olivat kriteerit, eikä Eepillä ollut mitään niitä vastaan: siitä vaan lyhyen opastuksen jälkeen valmiina radalle! Eikä mitään ongelmaa.

Parituntisen jälkeen palauduin kotiin editoimaan kuvia ja tekemään sapuskaa. Illansuussa talvikyläkaverit tulivat syömään. Poronkäristys ja muusi upposivat, ja Nutella-pullat tietysti. Sitten vielä piilosilla, ristikoita tehden (A. ja minä, pappa ja A., iskä ja A. ja Eepikin. Mutta Eepillä meni taas oma show´nsa: akrobatiaa, jumppaa ja joogaa.

Kuten sanottu: kiva lauantai.

Ystävänpäivä tänä vuonna. Mitenkäs ystävänpäivä tänä vuonna toteutuukaan? Mitenkäs minullakin, joka en näistä uusista vuotuisjuhlista paljoakaan perusta. Halloween ja ystävänpäivä kun ovat vanhalle sielulleni edelleen vähän vaikeita juttuja. Minä kun edelleen olen kekri-ihmisiä ja ystävyyteen päivittäin luottavia. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta herpaannun: kun aihetta iloon ja juhlaan, niin mikseipä!

Tänään siis niiden lähimpien kanssa jo aamupäivällä viesteilyä, toivotuksia, ajatuksia.

Ja jo aamupäivällä riensin asioille. Käsilaukussa nippu ystävänpäivätarjousvinkkejä ja kauppalappu ja muistilappu. [Erityismaininnan ansaitsee se, että olen AINA tarvinnut sekä kauppa- että asioiden toimittamislapun. Ei siis liity ikään. Ainakaan vielä.] Ja kuinka olinkaan tyytyväinen, kun parissa tunnissa hoitelin kaikki tarvittavat jutut. Niitä olikin aika paljon. Koska: ajatuksena on taas lähteä piakkoin kohti pohjoista.

Tässä blogiyhteydessä, näinä aikoina, on erikseen mainittava hankkimani samppanja. Ostin bestiksen kanssa nautittavaksi. Montbra Champagne Brut

Halpissamppanja yli puolivuosisataa kestäneen ystävyyden kunniaksi. Bestikseni (= Pehtoorin) kanssa sen nautimme. Ja uskokaa pois: samppanja ja pihvi ovat ihan hyvä makupari.

Pitkästä aikaa pihviä, ”kotimainen premium ulkofile”, astetta parempi kuin entrecote. Kuulemma on, – ja minähän uskoin ja ostin.

Lihamestarilla (= vaimollaan 🙂 ) oli tällaista herkkua tiskissä ja on vielä huomenna. Jos kohdalle sattuu ja on pihvin tarvetta, niin kyllä!

Olipahan makoisa pihvi. Pihvistä on usein vaikea saada herkullista kuvaa. Niin nytkin. Joten enpä pilaa makumuistoa huonolla otoksella. Erikseen on mainittava yhdestä lisukkeesta: paahdetut maa-artisokkanapit. Niitähän voisi syödä pellillisen ihan pääruokana.

Tänä vuonna, helmikuun ollessa aika lempeä, ystävänpäivään kuului myös hiihto. Enpä olisi itsestäni sellaista 10 vuotta sitten uskonut. Olisi kannattanut. Hiihtäminen on hyväksi!  Ainakin tänään.

Koko eilinen päivä meni erinäisissä sovituissa jutuissa. Huitelin täyden työpäivän verran kaupungissa ja tapaamisissa. Parasta oli lounaskahvittelu ystävän kanssa. Meillä on viime vuosina ollut vuosittain joulun tienoilla tavata ”joulukahveilla”, mutta nyt ne olivat jääneet väliin, ja eilen päätimmekin, että vastaisuudessa tapaamme ”laskiaisen/runebergin tienoilla”. Keskikouluvuosista lähtien jatkunut ystävyys on ollut välillä vuosiakin vailla tapaamisia, mutta eipä se koskaan ole haitannut jutun jatkamista sitten kun on tavattu. Eilen oli itse asiassa vaikeaa saada jutut loppumaan. Pari tuntinen vierähti Joossa.

Nimenomaan siitä pitikin kertomani. Joo. Hetki. Joo-kahvila on pari vuotta ollut meidän K-Supermarketin kanssa saman tien varressa, vastakkain ne ovat. Eikä meiltä kotoa ole kahta kilometriäkään sinne. SILTI, en ole kertaakaan ko. kahvilassa käynyt. Pyörälenkeillähän (oululaisittain) ruukaan käydä joskus lounaskahveilla, mutta tämähän onkin pyöräiltäväksi ihan liian lähellä. Kempeleeseen on 20 km, ja se on sopivan matkan päässä. Pehtoori ja kaverinsa käyvät Joossa säännöllisesti (- kerran kuussa?), joten olen kyllä kuullut paikkaa kehuttavan, mutta silti jäänyt käymättä. Nyt kävin, ja olen aika varma, että käyn toistekin.

Sehän olikin mukavasti sisustettu ja rauhallinen – ainakin oli  helmikuisen tiistain iltapäivällä. Paikassa on lehtiä, lautapelejä, pienen pieni pallomeri lapsille, herkullisia kakkupaloja, täytettyjä croissanteja ja mitähän vielä. Lemmikit saavat tulla sisälle ja selvästikin se oli vauva-arkea viettävien äitien kohtauspaikka, samoin harmaantuneiden kävelijäpapparaisten. Juttelurauhaa luovia loosseja ja iso pöytä seurueitakin varten. Yhteisöllistä toimintaa, pyöränkorjausta, peli-iltoja, valokuvausta ja kirpparia olen nähnyt mainostettavan. Ne eivät ehkä ole mun juttuja, mutta just iltapäivän rupatteluhetkeen oikein hyvä paikka. Mango-passionhedelmä-kakkupala oli oikein hyvä.

Tässä kun opettelen tätä täyspäiväisen eläkeläisen elämää, niin ehkä otan oikein tavakseni käydä kahviloissa tiistai-iltapäivisin.

– Eikö ookki hienon näköne?, huuteli pieni tyttö kahdelle kaverilleen ja opelleen.

Ja kyllä oli! Noin eskari-ikäisellä tytöllä ja saman ikäisillä kavereillaan sekä opella/mukana olleella aikuisella oli fosforin vihreät huomioliivit toppakamppeiden päällä, joten ehkä läheisestä koulusta/päiväkodista olivat lähteneet hiihtelemään.

He olivat pysähtyneet ladulla kohtaan, jossa Kuivasjärvelle avautuu laaja näkymä. Koko järvenselkä oli pakkashuuruinen ja takana kirkas talviaurinko. Koetin kännykällä kuvailla, mutta ei tullut ”hienon näköne”.

Parasta hetkessä oli tämän pikku tytön ihastunut sepustaminen ja luonnosta nauttiminen. Hän selitti pitkään, kuinka huuru oli vähän kuin saduissa, ja sitten, kuinka hassua kun aurinko tuli suoraan ihan kohti naamaa, ja että sekin on hassua, kun valkoinen lumi onkin sinistä..

Kaverit kehottivat jo jatkamaan hiihtämistä, mutta tämä selvästikin luonnon tarkkailua ennenkin harrastanut ja siitä nauttinut tyttö, ilmoitti, että ei kannata enää jatkaa hiihtämistä, vaan voitaisiin kääntyä takaisin: ”Ei ennää kuitenkaan nähä mittää näi hienua”.

En jäänyt seuraamaan, miten tilanne jatkui, vaan jatkoin rannan suuntaisesti kohti Ahvenojaa. Maisema todellakin oli kaunis, ja jo siitä tuli hyvä mieli, mutta lapsen ihastunut selittäminen ja selvä luontorakkaus saivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Sympatiseerasin asennettaan kovastikin: liike on hyväksi, mutta luonnossa oleminen vielä parempaa.