– Eikö ookki hienon näköne?, huuteli pieni tyttö kahdelle kaverilleen ja opelleen.
Ja kyllä oli! Noin eskari-ikäisellä tytöllä ja saman ikäisillä kavereillaan sekä opella/mukana olleella aikuisella oli fosforin vihreät huomioliivit toppakamppeiden päällä, joten ehkä läheisestä koulusta/päiväkodista olivat lähteneet hiihtelemään.
He olivat pysähtyneet ladulla kohtaan, jossa Kuivasjärvelle avautuu laaja näkymä. Koko järvenselkä oli pakkashuuruinen ja takana kirkas talviaurinko. Koetin kännykällä kuvailla, mutta ei tullut ”hienon näköne”.
Parasta hetkessä oli tämän pikku tytön ihastunut sepustaminen ja luonnosta nauttiminen. Hän selitti pitkään, kuinka huuru oli vähän kuin saduissa, ja sitten, kuinka hassua kun aurinko tuli suoraan ihan kohti naamaa, ja että sekin on hassua, kun valkoinen lumi onkin sinistä..
Kaverit kehottivat jo jatkamaan hiihtämistä, mutta tämä selvästikin luonnon tarkkailua ennenkin harrastanut ja siitä nauttinut tyttö, ilmoitti, että ei kannata enää jatkaa hiihtämistä, vaan voitaisiin kääntyä takaisin: ”Ei ennää kuitenkaan nähä mittää näi hienua”.
En jäänyt seuraamaan, miten tilanne jatkui, vaan jatkoin rannan suuntaisesti kohti Ahvenojaa. Maisema todellakin oli kaunis, ja jo siitä tuli hyvä mieli, mutta lapsen ihastunut selittäminen ja selvä luontorakkaus saivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Sympatiseerasin asennettaan kovastikin: liike on hyväksi, mutta luonnossa oleminen vielä parempaa.
Tulossa, vihdoinkin, pohjoiseen. Lunta ja pakkasta on ollut ikävä.
Mökkimaisemissa luontoa, lunta ja pakkasta kyllä onkin. Ja ehkäpä ollaan yhtä aikaa siellä niistä nauttimassa.
Uskon tuon, sitä joko ymmärtää luonnon kauneuden tai sitten on immuuni sille eikä ikä vaikuta tähän millään tavalla niin kuin sattumalta Kuivasjärven jäällä tapaamasi eskari-ikäisen tytön puhe todistaa.
Kyllä se niin taitaa olla, että luontosuhde joko on tai ei. Mutta kyllä omalla ja monen muun kohdalla on iän myötä luonnon arvostaminen, sen tärkeys ja voimaannuttava vaikutus on voimistunut.