Reija

Värikylläistä elämää

Tänään jotenkin levoton päivä.

Kovin vähän aikaansaannoksia. Tai ehkä sittenkin paljon ”aloituksia”, mutta siinä kaikki. Mutta ei edes tajunnanvirtaa postailtavaksi. Ajatuksia paljon, mutta eipä niistä kirjoiteltavaa.

~~~~~~~~~~~~~~

Eilisen kyselyn tuloksia katselin: vastaajia oli yhteensä 22 (vielä saa toki vastata, minua tämä kiinnostaa).

Vain kolme vastanneista oli kaltaisiani siinä, että kipu tai muun fyysisen tuntemuksen voi aistia myös värinä. Minusta on aika yllättävää (sekin), että neljänneksellä ei ole mitään väriajatuksia liittyen kalenterikuukausiin tai vuodenaikoihin. Onkohan tämä ikä- tai sukupuolikysymys? – Ehkäpä. Varmaankin psykologiassa (vai biologiassa?) on tehty tutkimuksiakin näistä asioista. Josko löytyisi joku popularisoitu artikkeli aiheesta.

Tähän pikku taulukkoon laskin prosentit.

Värikylläistä elämää tänäänkin. Huomenna ehkä osaan sanoittaakin sitä.

Niitä näitä

Kalenterikuukausien värit?

Minulla kuukausilla on värit. Huhtikuu on keltainen, joulukuu punainen, heinäkuu keskivihreä. Kuukauden värit määräytyvät osin luonnon/taivaan sinisyyden mukaan, osin vuotuisjuhlien mukaan. Noin karkeasti ottaen noin.

Usein en tätä värikoodausta tule ajatelleeksi, mutta kun olen tässä vuoden vaihtuessa muisti-kalenteri-bujokirjaani tälle vuodelle koonnut, koristellut, kalenterisivuja raapustellut, washiteippejä sivuille laitellut, on tämä taas tullut esille.

Samoin Oulu- ja Saariselkä-kalentereita tehdessä taustavärejä valitessa tämä juttu on ollut mielessä. Esimerkiksi tämän postauksen artikkelikuva on parin vuoden takainen otos, joka on ollut kalenterikuvanikin (Piispanojan taukotuvalta), on aivan tammikuun värinen, siis sini-harmaa.

Tein pikaisesti Excelissä tällaisen viitteellisen väriliuskan selventääkseni tätä ajatteluani.

Miten sinä? Onko sinun kuukausillasi värit? Ovatko värit yhtään samansuuntaisia kuin minulla? Onko viikonpäivilläkin värinsä?

Minulle myös fyysinen tuntemus on joskus väri. Esimerkiksi ”tunnen” kivun joskus violettina. Mitä tummempi violetti, sitä kovemmin sattuu. Tästä oli kerran hierojani kanssa puhetta: taas kerran olkapäätäni hieroessaan hän sanoi, että sano sitten, kun tuntuu ”liian kipeältä”. Kun kerroin hänelle tästä ”violetista kivusta”, hän totesi asiakkaissaan olevan muitakin, joille kivulla on väri, yleensä kuulemma punainen tai musta. Minulle vastikään toistamiseen koettu vyöruusun hermosärky oli punaista, liki tulista. Hammassäryllä, joista pahimmat ovat nekin olleet kolmoishermosärkyä, on syvään violettiin menevä väri.

Mieliala on joskus musta. Vai onko? – Minulle mielialoissa on hyvin harvoin värejä. Kun on oikein paha ja/tai ahdistunut olo, kaikki vain näyttää harmaalta tai ei miltään, mutta se tunne ei ole värillinen. Helpotuksen väriksi koen keltaisen, ja oikein ison, pulppuavan ilon miellän melkein häikäisevän valkoiseksi. Joskus.

Mitenkäs värit sinun maailmassasi? Kerrohan kommenteissa ja /tai klikkaile ainakin kyselyyn vastauksia. Olisi mukava kuulla, miten muut värien kanssa elelevät.

Niitä näitä

Kansalaisaktiivisuutta?

Koskapa tämä postauksen teko venyi näin pitkälle, en sittenkään tee aikomaani kyselyä. Huomenna sitten. …

Päivässä on ollut hopusti hommaa, koneelle en ole juuri ehtinyt.

Siivousta, asioita, kirjastoa – viihdyinkin aika kauan, lankojen ostoa [taasko itselle neule? – kyllä, neulominen on mukavaa, halpaa, terapeuttista. Kukaan lähipiirissä ei tietääkseni tarvi islantilaisneuletta, joten mikseipä itselle pääsiäiseksi?], hiihtoa, peruna-purjokeittoa ja leipää Napolin salamin (että on hyvää!!!) kera.

Ja illansuussa Aleksinkulmassa. Tiedättehän paikan, jossa järjestetään oululaisten eläkeläisten kaikenmoisia kerho-, yms. tapahtumia. Siellä sitten minäkin. Auts.

Ja kovasti houkuteltiin myös muihin touhuihin, aktiviteetteihin, luottamustoimiin… En lupautunut. Siitä olen erinomaisen iloinen.

Osaan jo sanoa ei, eikä tämä taito ole vaatinut kuin puolenvuosisadan ja kymmenien epäonnistumisten kokemuksen. Mutta nyt ei: en ala rotissöörien voudiksi, en viininystävien puheenjohtajaksi, en sihteeriksi. En ala millekkään. En millekään ylimääräiselle. Monessa olen ollut, en enää ala.

Mutta olipa tänäänkin mukava kun luottamusta osoitettiin, kun kysyttiin, kun sain olla ´vain ´ aktiivijäsen ja koettaa pukata nuoria toimintaan.

Huomennakin on ainoa ´must´ miettiä lähteäkö metsään, josta on lumet tippuneet puista. Kehitelläkö uusi arkiruoka? Neuloako koko päivä. Tämmöistä se on nykyisin. Tai ainakin huomenna.

Niitä näitä

Kalenterimerkintöjä

Lukukauden alku.

Vähän siltä on tuntunut tänään, sillä olen täytellyt omaa kalenteriani, suunnitellut projekteja, tekemisiä, (mökki)reissuja, jopa selaillut täydennyskoulutuksia, kansalaisopiston tarjontaa ja tilaillut uusia neuleohjeita, ostanut yhden kuvankäsittelyn verkkokurssin, etsiskellyt Helmet-haasteeseen sopivaa luettavaa/kuunneltavaa.

Tehnyt itselleni HOPSia. 😀 Niitähän minä Suomen ja Skandinavian historian opiskelijoiden(i) kanssa tein pari vuosikymmentä. Henkilökohtainen opintosuunnitelma (= HOPS) taitaa olla vähän turhan juhlallinen nimi näille omille aikeille ja puuhilleni tänään. Jokatapauksessa kaikkea tällaisia olen pohdiskellut, etsiskellyt, suunnitellut.

Ja sitten käynyt eka kertaa tälle talvelle Auranmajalta lähtevillä laduilla. Näin huolimatta siitä, että pakkasta oli kuitenkin vielä – 17 C. Eihän se pakkasessa luisto parasta ole ja käsiä palelee, mutta keskipäivällä oli ihan kimmeltävää, kirkasta, aurinkoista, melkein helmikuisen kristallista. Ei todellakaan haitoksi asti muita hiihtäjä, – olisinkohan kympin lenkillä nähnyt korkeintaan 10 sivakoijaa.

Tänään ei siis vielä mitään kiirettä. 🙂 Ei mihinkään, ei minkään asian kanssa.

Neulottua Niitä näitä

Onnistumisia – ja sitten ei…

Monille asioille piste tänään.

Joulun, mökkielon, välipäivien, uudenvuoden, taas välipäivien, loppiaisen, ja nyt sen jälkeisen sunnuntain pysähdys! Ihan tuhannen hukassa olen ollut päivien, viikonpäivien, jopa kellonaikojen kanssa, mutta tänään. Tänään on ollut päivä, jolloin moni asia nyt valmis, päätöksessä, tehty.

Ja tänään jo oli sopivasti pakkasta, että lenkistä tuli pitkä ja nautittava. Huomenna jo niin lauhaa, että ladulle?

Yläkuva on noin kilometrin päässä kotoamme. Siinä on minun kansakouluni ja kuvan keskellä on ekan luokkani ikkuna.

Merenrantaan kulkuni taas kerran vei. Kaunista on täällä alavilla maillakin. Maisema tasaannuttaa…

Yksi tänään valmistuneista jutuista on riddari (tai oikeammin mukaelma Kria´sta ~ Tiira) Emmiliinille. (Alkuperäinen villatakin ohje löytyy kirjasta Islantilaisia neuleita.) Tämä taisi olla viidestoista islantilais-norjalainen kaarrokeneule, jonka sain valmiiksi, enkä ole yhtäkään kaarroketta aiemmin purkanut näin monta kertaa. Sen siitä saa kun taitamaton yrittää sovellella. Tosin Apsun Mario-paita jos joku oli sovellusta ja se onnistui ihan hyvin.

Tässä kuitenkin kuva tästä pikkuisen neuleesta, jota aikaisintaan ehkä ensi syksynä on kooltaan sopiva. Kauluksen tein tarkoituksella ison, näin on helppo pukea vaikka hupullisen potkupuvun päälle. Valmis se kuitenkin on nyt.

Olihan tämä tarkoitus saada joulupakettiin, mutta … Sattuipa aika iso, itseasiassa ehkä ISOIN moka, jonka ”neulontaurallani” olen tehnyt.

Sattuipa nimittäin näin:

Alkusyksystä kyselin jälkikasvulta puoliskoineen, olisiko kenelläkään toivetta islantilaisvillapaidasta, mielelläni tekisin joululahjaksi. R-miniä toivoi saavansa ”issikka-paidan”. Hän kun viime vuonna palasi nuoruutensa harrastuksen pariin ja käy pari kertaa viikossa ratsastamassa ja paita olisi siellä hyvä ja tulisi käyttöön. Lupasin tehdä. Yhdessä etsittiin sopivaa mallia, ja sen löydyttyä (Tiu-neule) annoin R:lle rahan ja lähetin lankakauppaan valitsemaan mieluisat langat.

Sain neuleen valmiiksi ennen Andalusian matkaa, vaikka mallissa hevosten jalat tuottivat vähän ongelmia ja aiheuttivat purkamista. Ja sitten valmis neule koneeseen (villaohjelmalla, villapesuainetta sekaan, vähän pyykkietikkaa, ja lempeä linkous – sama proseduuri kuin niille noin tusinalle islantilaispaidalle, jotka olen aiemmin neulonut). JA!!!

Kuvat kertonevat! Pusero huopui tasaiseksi, mutta!!! Myös pieneksi! Se on niin tönkki, ettei sitä voi ajatella Eepille tai edes Emmiliinille. Siitä ehkä tulee tyyny tai tonttu mökille! Enkös kerran aiemmin leuhkinutkin, kuinka hyväksi olen oppinut huovutuksessa. Silloin oli TARKOITUSKIN huovuttaa, tällä kertaa ei todellakaan!

Ja ihan oma vika: huolimattomuuttani olin laittanut koneeseen hienopesun (40-astetta ja linkousnopeus 600), enkä hellävaraista villanpesuohjelmaa liki olemattomalla linkouksella. Silloin ei naurattanut.

Joten marraskuun lopussa, Andalusian reissulta palattua aloitin uuden Tiun, joka valmistui parahiksi jouluviikon alussa. Saaja oli oikein tyytyväinen lahjaansa, joka on just sopiva.

Kuinka ollakkaan perheen pienimmän neuletta en sitten ehtinyt edes aloittaa; Kriá oli vain lankakerinä jouluna. Otin langat mukaan mökile, jossa pusero melkein valmistui. Tänään enää päättely, ja varovainen viimeistelypesu!! Emmiliinin nimipäivä on toukokuussa, joten hyvin ehtii nimpparipakettiin! 🙂

Sitä ennen ehkä jotain muutakin neuletta valmistuu…

Isovanhemmuus Joulu

Juhlakauden lopulla

Loppiainen on vähän ikävä juttu, samalla tavalla kuin syksyllä on ikävää keräillä pihalta (ja kotoa sisältäkin) kaikkea kesään kuulunutta: pihakalusteita, kukkaruukkuja, hävittää kesäkukkien jämät etc. Loppiaisena on luovuttava (ainakin enimmistä) tontuista, enkeleistä, kynttilöistä, joululiinoista, – ja piparkakkutalosta!

Meillä jo perinteinen loppiaiskaronkka vietettiin tänään kun Juniori, Miniä ja muksut tulivat syömään. Ja ensin oli piparkakkutalon ”deletointi” tai paremminkin murskaaminen osaksi jälkkäriä. Rahkaa, vaniljaa ja vispikermaa aika tymäkäksi vaahdoksi ja siihen oli hyvä murustella oman maun mukaaan parhaita paloja purkutuomion saaneesta piparipytingistä. Vähän vielä puolijäistä mansikkarouhetta sekaan, niin loppiaisen jälkkäri, yhden sortin pappilan hätävara oli valmis.

Joulu alkaa olla kertakaikkisesti ohi.

Isovanhemmuus Lappi Mökkielämää

Kotimatkalla kaamoksesta kaupunkiin

Tapaninpäivästä loppiaisaattoon, kymmenen päivää mökillä. Vielä olisi voinut olla toiset kymmenen perään. Aina voisi olla kauemmin kuin on oikeastaan mahdollista.

Tämänkertaisella mökkireissulla oli seuraa melkein puolet ajasta: ensin muutama päivä keskenään, asettautuen, hiihtäenkin, sitten tulivat ystävät uudenvuoden viettoon, pari päivää pakkasen pitämistä keskenään kunnes saimme tyttären perheineen. Hyvä niin. Mieluista seuraa, ja yhdessäolo erityisen mukavaa siksikin, että ulkonaolo ja/tai jonkinlainenkaan liikkuminen, saatikka aktiivinen urheilu tai pihapuuhastelu eivät sääolosuhteiden vuoksi oikein olisi olleetkaan ykkösjuttu. Kirjaimellisesti ”mökkeily” sopi tähän lomailuun. Melkein mökkihöperöily.

Tänään sitten lähdimme poikkeuksellisen myöhään ajelemaan kohti kotia; myöhään koskapa oli vielä viimeisiä pakattava ja tein ja nautimme brunssin Emmiliinin poppoon kanssa. E:n kanssa ehdin vielä sylitelläkin, juteltiin heti aamusta aika paljon. 🙂 Onhan tämä kolmaskin lastenlapsi onni ja ihme. Kiitollisena pikkuisen kanssa pari päivää saatiin viettää.

Kotimatkalla harrastin luontokuvausta 😀 . Mökiltä Peuran ´Essolle´ (reilusti Rovaniemen eteläpuolella, Metsäpeuran huoltsikkakahvila) asti ajeli Pehtoori, joten saatoin neuloa ja kuvailla.

Ja Napapiirillä piipahdin äkkiä Joulupukin Postikonttorissa! Meidän joulukortit lähtivät viimein matkaan. Toivottavasti löytävät joskus perille … Tähän asti niiden matka on kulkenut jo kuukauden!!

Olisiko tässä päivän teemakuva? Pörssisähköä kulkee pohjoisesta etelään…

Meille outo valoilmiö nähtiin Sodankylän pohjoispuolella. Kaamos on nyt ohi. Kaupunkitalvi edessä.

Mökkielämää

Sukupolvien ketju Hangasojalla

On ollut mökkipäivä. Kovin etäälle en ole Tuulentuvan ja Myötätuulen tienoilta lähtenyt.

Miksi olisinkaan, kun kerran Emmiliini on täällä ja kun on edelleen niin paljon pakkasta, ettei ole ollut halua, eikä ehkä olisi ollut tervettäkään, lähteä hiihtelemään.

Brunssin ja varsin runsaan päivällisen kokkailin, ja nautimme porukalla pois.

Emmiliini ei ole ollut moksiskaan reissuelämästään, vaan on nukkunut päikkärit ja yöunet hyvin, on ollut hyväntuulinen ja ahkera leikkijä sekä lattialla että sylissä, – ja sitterissä mökkieloa tarkkaileva.

Pakkasesta huolimatta, E:n päikkäreiden aikana oli hyvä lähteä toviksi mökkitielle käveleskelemään.

Olenhan, kai, joskus kertonutkin, että minun Hangasojan varressa mökkeilyni alkoi jo paljon ennen 1980-lukua, jolloin äitini hankki mökin tältä tontilta, jossa me nykyisin yhä enemmän vietämme aikaa.

Vanhempani rakennuttivat jo 60-luvun alkupuolella mökin tuohon puron toiselle puolelle, mutta he eivät ehtineet valmiissa mökkissä koskaan käydä. Minä sen sijaan kävin siellä muutaman yön nukkumassa tuttavaperheen kanssa matkalla Norjaan (ilmeisesti juhannus 1964 – ei ole enää ketään keneltä tarkistaa 🙁 ) ja se mökki on edelleen tuossa melkein naapurissa. Näin sievä pieni kelomökki se oli, ja on! Ja se myytiin jo 1965, – perheyritys oli vahvistumassa.

Jos ja kun Oulussa asun edelleen suunnilleen samoilla huudeilla kuin melkein koko ikäni, niin sama pätee siis täällä Saariselän tai vielä tarkemmin Hangasojan alueella. 🙂

Minilenkiltä palattuani lämmittelin saunan; talvella rantasauna on vielä parempi kuin sulan kelin aikaan.

Puro ei houkutellut pulahtamaan.

Nyt uni houkuttaa.

edit. klo 23.00

Kännykkäkuvauksia kävin vielä tekemässä. Pihalla on tänäkin yönä vihreät valot.

Isovanhemmuus Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Kaamoksessa kuvaillen

Jollei olisi tätä ”vakavaa” valokuvausharrastusta, niin tuskin tänäänkään olisin ollut vihmovassa tuulessa tuntia, melkein pariakin. Mutta niin vain olin. Ja nautin hurjan paljon huolimatta siitä, että kädet olivat melkein sinisenä ja kipuilevina. En sentään palelluttanut niitä, lämmittimet olivat hanskoissa, jonne kädet aina välillä kameran namiskoita säädeltyäni saatoin pukata.

Eilen taivaalla oli pilviä, pakkassumua, ja niiden vuoksi hämärää, sinisävyistä.

Mutta tänään pastellisävyt olivat läntisellä taivaalla aika raikkaat, etelässä oranssi ja sininen kontrastisia, vahvoja.

Täällä mökkimaisemissa keskiyön aurinko

on kirkas ja korkealla,

ruska hehkuva ja värikäs,

kevättalven hanget laduilla kimmeltäviä ja aurinko jo lämmittää,

mutta kyllä kaamoksen värit ja valot ovat ehkä sittenkin eniten mieleeni!

Ainakin tässä vaiheessa elämää. Olisiko se ikäkysymyskin?

Joka tapauksessa minun suosikkini on nyt kaamos – tämä pimeä, taivaantulien, suojelevan pimeän ja pehmeän hämärän aika joulukuun alusta tammikuun ensimmäisen viikon lopulle. Joskus menneinä vuosikymmeninä kevättalvi tai syyskuun ruska, viime aikoina myös leppeä kypsä, loppukesä ovat olleet ihan parhaita, mutta juuri tänään tämä on nyt parasta. Ja toisaalta taas: kyllä täällä on kaikkina kahdeksana vuodenaikana hienoa.

Ja tästä päivästä teki erityisen hyvän se, että Emmiliini tuli Oulusta ensimmäiselle Lapin mökkireissulleen. Pian puolivuotias tyttärentytär tuli vanhempineen tänne kuukaudeksi elelemään opiskelujaan loppuun suorittavan iskänsä ja vielä äitiyslomailevan äitinsä kanssa. Eikä ollut moksiskaan Oulu – Hangasojan matkasta – olihan edellisellä viikolla jo kokemus Järvenpää – Oulu – matkasta: nytkin nukkui ja nautti välillä ABCien lastenhoitohuoneista ja taas matka jatkui.

Mökillä meidän muiden syödessä Emmiliini istuskeli sitterissä ja jutteli ja pärryytteli omiaan. Aikuisille oli tarjolla se perinteinen eka ruoka ”vieraille” täällä = poron paistikäristys, puikulamuusi, sokeripuolukoita, suolakurkkuja ja sinihomejuustomurua sekä jälkkäriksi leipäjuustoa kermassa, uunissa paistettuna, hillojen kera. Parempaan en pysty. 🙂

Ruoan jälkeen me saimme E:n kanssa sitten keskenään höpötellä ja tutustua taas vähän enemmän toisiimme. Jo tämänkin takia tänne kannatti vielä jäädä.

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Kaamoksen värejä ja valoja

Tänäkin vuonna päivät tuntuvat kuluvan mahdottoman nopeasti. Tänään kyllä päivä, tai paremminkin hereilläoloaika on pari, kolme tuntia tavallista lyhempi. Heräsimme yhdeksältä, normaanlin kuuden tai seitsemän sijaan! Nyt on univajeet mennyttä!

Mutta ei yhdeksältäkään vielä ihan valoisaa ollut, – sininen hetki vielä kun purolle menin kuun lempeäksi käynyttä loimotusta kuvaamaan.

Toisin kuin kesällä ja pitkälle syksyyn en tänään purossa aamu-unia kasvoista pessyt, en vaikka puro on pulahduspaikallamme sula vielä näillä pakkasillakin. Oli kuitenkin sen verran kylmää, ja lumistakin.

Pakkanen ei koko päivänä ole ollut ´kuin´ korkeintaan -25 C vaikka pitkin Suomea pakkaslukemat ovat olleet reilustikin yli kolmenkymmenen asteen. Mittarin lukema täällä tänään ei kyllä kerro ihan koko totuutta, sillä tunturissa, esim. Kaunispään rinteillä ja Magneettimäen parkkiksella tuuli oli kertakaikkisen pureva, jäätävä, melkein kipua tuottava. Siitä huolimatta on siis ulkoiltukin, minä en kovinkaan kauaa, Pehtoori enemmänkin.

Mutta minä ulkoilin eilen illalla. Jo seitsemän jälkeen oli pihalla melkoinen valoshow.

Tuli mieleen tuossa mökkitiellä kulkiessa olla kiitollinen siitä, että se yli vuoden kestänyt kunnan viemäröintiremppa, joka rikkoi maisemaa ja toi tielle isot keltaiset kaivurit, kiviröykkiöt, kaadetut puut etc. on nyt ohi. Ja lumi peittää pintaan jääneet jäljet, joten on luonto taas lähellä, hiljainen ja kaunis.

Tänäänkin taivaalla oli paljon hienoja värejä, valoilmiöitä, pieni auringon huippukin näkyi. Vielä ei voi todeta kaamoksen eli polaariyön loppuneen, koska auringon keskipisteen pitää näkyä horisontin yläpuolella, jotta polaariyön eli kaamoksen katsotaan päättyneen.

Tummensin kuvaa tarkoituksella, että valoilmiö näkyy. [Oikeassa nurkassa on lentokoneen tiivistymisjuova.]

Päivän kuvauskierrokselta lisää kuvia sitten huomenissa.

Ja huomenna tänne tulee rakas valoilmiö! Emmiliinin eka mökkireissu!