Reija

Niin hieno päivä

On puoliyö. Olen juuri tullut kotiin. (klo 23.52)

Olen liki pakahtumaisillani päivän annista.

Pitkästä aikaa päivä täynnä akateemista elämää.

Päivällä väitöstilaisuus, illalla karonkka.

Molemmat poikkeuksellisia.

Poikkeuksellisen rauhallisia, kauniita, tunteikkaita, historiallisia, positiivisia hetkiä. Paljon näkymiä, ajatuksia, kohtaamisia, kuulumisia ja kiitoksia.

Uutta tietoa, – paluuta omaan ja Oulun menneeseen.

Ja ilta vielä musiikillisesti ja gastronomisesti ihan huippua. Ja seura. Olipa ilo nähdä, kuulla kaikkea hyvää ja kaunista, runollista ja viisaasta, elää ja olla kollegoiden, oppilaiden ja ihan uusien ihmisten seurassa.

Kiitollisena.

Jouluseimikoristeet

Kuvahommia riittää.

Riittäähän niitä kun varta vasten niitä itselleni järjestelen. Nyt ei mitään työhommia, ei kuvauskeikkoja, ei mitään ”asiakaspalvelua” vaan ihan vaan omaan käyttöön – niin ja matkakuvien viimeistelyä. Se on vihdoin jo loppusuoralla. Huomenna reissu kuvapaketoituna.

Vielä yhden pienen kuvakirjan tekaisin joululahjaksi. Ja eilisen studiokuvauksen jälkeen joulukortitkin jo Ifolorille painettavaksi.

Reissukuvista täytyy nostaa vähän kuin joulukalenterikuvina Sevillan katedraalin lähikaduilla olleista seimitarvikeputiikeista kuvia. Wienin joulutoreilla oli sellaisia myös, ja Roomassakin olen joulun tienoilla nähnyt myytävän hyllykaupalla pieniä vaippapöksyisiä Jeesus-vauvoja, mutta Sevillassa tämä touhu oli ihan omaa luokkaansa.

Minähän kiertelin puolentoista päivän aikana monta tuntia vanhan kaupungin kaduilla, rannoilla, puistoissa ja toreilla ja monta kertaa pysädyin katselemaan noita ja jo valitsin pieniä hahmoja kotiin tuotavaksi.

Ei minulla ole mitään aietta tehdä tänäkään vuonna seimiasetelmaa, mutta noissa kioskeissa ja myyntivaunuissa oli myös kaikkia pieniä eläinhahmoja, puita, aitoja, patsaita, rakennuksia, joille minulla olisi ollut käyttöä. Tonttuovelle sekä kotona että mökillä olisi voinut noita Beetlehemin tallin aineksia ja kedoilla olleita eläimiä laitella. Sellaisia olisi mukava laittaa bonsai-puun juurelle, mökin saunan ikkunalle ja ties mihin. Tosin arabiarkkitehtuuri ei ehkä suomalaisiin joulusomistuksiin ole ihan ominta, mutta oli siellä paljon sellaista, josta olisi ollut iloa.

Me ois Eepin kanssa kyllä saatu paljon pieniä satumaailmoja aikaiseksi. MUTTA minähän en sitten ostanut mitään, – itsekseni totesin monta kertaa, että ostan sitten kun palaudun hotellille, ihan siitä läheltä sitten. Ja höpsis. Niin jäi ostamatta. Nyt sitten harmittaa. Ei isosti kuitenkaan.

Joulu

Juhlapäivä – monin tavoin

Tänään juhlapäivä, jossa tuleva ja mennyt vahvasti läsnä.

Tänään oli meidän poppoon pieni joulujuhla, pikkujoulut, ja kyllä me siinä juhlimme myös Suomen itsenäisyyttä.

Juniori & R. sekä muksut tulivat aamupäivällä ja lähtivät illansuussa kun oli syöty juhlapäivällinen. Mukava rauhallinen, vaikkakin melko täyteläinen päivä.

Piparkakkutalon koristelu ja kokoaminen oli paljolti lasten ja papan homma. Melkein kaikki rakennusmateriaalit olin hoksannut hankkia, mutta vihreät kuulat puuttui!! ”Mistä me nyt saadaan pensaat tänne?”

Riisipuurolounaan jälkeen muilla pieni pelitauko, jonka aikana kokosin studion olohuoneeseen: oli aika joulukorttikuville. Vahva tunne, että ensi vuonna Apsu ei enää suostu. Nytkin halusi kuviin ilman tonttulakkia, mutta tietysti geelillä otsatukka kuntoon! 🙂 Eepistä olisi kyllä vaikka lastenvaatekatalogeihin malliksi. Kuinka lapsi osaakaan poseerata luonnollisesti. Olla rentona, ja luontevasti.

Puolustusvoiman paraati oli tänä itsenäisyspäivänä Oulussa, mutta me tyydyimme porukalla vilkuilemaan telkkarista. Pehtoorilla on omakohtainenkin kokemus asiasta itsenäisyyspäivältä 46 vuotta sitten. Hyvin hämärästi muistan kun tykkimies-poikakaveri marssi Silloilla.

Tänään jossain välissä piparihommien aikana jouluradiossa soi Finlandia, jonka Apsu iloksemme tunnisti, tiesi säveltäjänkin. Senkin takia minulla taisi olla jotain roskia silmänurkissa…

Sitten ”Suuri Piparien koristelukilpailu”. Tämä oli kolmas kerta! Tyttöjen joukkue (Eepi & R.) ja Poikien joukkue (Apsu & isänsä) ovat vuorovuosina voittaneet kisan, mutta tänään – ilman pahempia kilpailupaineita – molemmat joukkueet keskittyivät vain omaan suoritukseensa, ja meillä Pehtoorin kanssa vaikea tehtävä valita voittajajoukkue. Tällä kertaa voitto meni luovuuden ja huumorin ansiosta pojille, tyttöjen esteettiset ja ystävyyteen nojaavat teokset olivat hyvänä kakkosena.

Päivällisellä juhlaruokaa, käristystä, Lapin puikulamuusia, sokeripuolukoita, Aura-murua ja suolakurkkuja. Jälkkärinä maistui toscakakku, – ja pipareita. Ruokakin juhlaa, ja yhdessäolo vielä enemmän.

Isovanhemmuus Joulu

Pikkujouluilua

Kipakkana pakkaspäivänä olen ollut liikkeessä ja kaikenmoisessa touhussa koko päivän.

Sentään puolelta päivin hyvä tauko: pitkä lounaskahvittelu cappuccinon ja croissantin sekä hyvän keskikouluaikaisen ystävän kanssa. Tämä joulunalustreffaus on meillä jo perinne, – taisi tänään olla viides peräkkäinen vuosi kun tapasimme Roberts’ Coffeessa.

Tänään ensimmäinen päivä kun minulla Espanjan koronan jälkeen ääni ´oma normaali´, oma matala soundi koko päivän. Joten oli hyvä rupatella. Ja meillähän kyllä riitti puhumista, kuulumisten vaihtamista.

Muutoin päivä mennyt paljolti huomisia pikkujouluja valmistellessa. Kaikenmoista roudattavaa on ollut, ja valmisteluja on tullut tehtyä. Ja kaiken tohinan keskellä tonttuovikin on taas ilmestynyt paikalleen. Ehkä Eepi sittenkin näkee huomenna tonttuja, vaikka viime viikolla arvelinkin, ettei niitä ”todennäköisesti enää näe!”

Päivän menussa on riisipuuroa lounaaksi (varalla lämpimiä leipiä) ja päivälliseksi puikulamuusia ja paistikäristystä, torttuja, pipareita ja toscakakkua. Aikas hyvä pikkujoulumenu – soppii myös itsenäisyyspäivään oikein hyvin.

Liikkuminen Luettua

Ladulla ja luettua

Tuuleton pakkanen (- 10 C), pehmeä, äänetön lumi, auttavasti kunnostettu lähilatu! Hiihtokausi on avattu. Varovaisesti, ilolla. Jos väittäisin että oli pelkkää liikkumisen riemua niin eihän se pitäisi paikkaansa. Niinpä toteankin, että olen vain tavattoman hyvilläni, että nyt jo ladulle pääsee,- kausi kuukautta aiemmin käyntiin kuin viime vuonna. Pyöräilykauden lopun ja hiihtokauden alun välissä ei ollut kuin pikkuisen reipas kuukausi, josta siitäkin pari viikkoa kului Andalusiassa ja koronassa, joten tilanne puolet parempi kuin viime vuonna.

Jotta tulisi sitten myös hiihdettyä, kirjaan tavoitteeni tähän: kun julkisesti sanon, että hiihdän vaikka vain kilometrin enemmän kuin viime vuonna (635 km), niin olen sitten tavoitteessani. Pääsiäinen on ensi vuonna pari viikkoa aiemmin kuin nyt kuluneena vuonna, mikä voi merkitä kauden lyhenemistä sieltä päästä. Tai entä jos mennäänkin möksälle taas vasta huhtikuun puolivälissä piittaamatta siitä milloin on pääsiäinen. Noh, en ala mitään noita vielä huolehtimaan. Hiihtelen aina kun on mahdollista ja aina kun se tuntuu hyvälle. Ei siis mitään veren maku suussa suorittamista. Mutta tavoitteita on hyvä asettaa. 😀

Toinen mainitsemisen arvoinen asia tälle päivälle oli ”päivän kirja”. Eilen aloitin, äsken lahjoja paketoidessa kuuntelin loppuun: Tieto-Finlandian voittanut Antti Järvi toteaa kirjansa lopuksi, ettei kirjansa ”Minne katosi Antti Järvi?” ole historiantutkimus. No ei se olekaan, mutta on siinä paljon sellaisia ansioita, joita voisi historiantutkimukseksikin väittää.

”Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä” on valtavan työn vaatinut teos. Kirjassa on monta tasoa, monta näkökulmaa, se polveilee isoisoisän elämänvaiheista Venäjän/Neuvostoliiton valtiohistoriaan, Suomen poliittisesta historiasta kirjoittajan henkilökohtaisiin valintoihin – olematta kuitenkaan sekava.

Päinvastoin kirja on melkein jännittävä salapoliisiromaani, jossa historian tapahtumat ja ajankuva on taustoitettu hyvin ja huolella. Kirjan antia ovat pohdinnat siitä, miten ja miksi oma sukuhistorian selvittäminen on tärkeää, miten, mitä ja kenelle niistä voi ja on oikeutettua kirjoittaa. Pari vuotta sitten minäkin näitä mietin kovasti, vaikka äidin elämän ja siitä pienen biografian kirjoittaminen ja julkaisu olivatkin monin tavoin täysin erilainen ja paljon vaatimattomampi prosessi.

Mutta Antti Järven kirja isoisoisästään Antti Järvestä on hyvä kirja lukea. Se on jopa pelottavan ajankohtainenkin.

Joulu Ruoka ja viini

Adventtitunnelmissa

Ensimmäinen adventti, joulukuun kolmas.

Aika perinteisin menoin. Ei kuitenkaan niin perinteisin, että olisin Hoosiannaa mennyt kirkkoon kuuntelemaan. Sellaista teimme äidin kanssa silloin kun vielä asuin kotikotona, – siis melkein puoli vuosisataa sitten. Mutta yhdenlainen adventtiaamun hartaus oli kun käveleskelin pakkasaamussa tyhjillä teillä, vielä aamuhämärän aikaan, ennen kuin kirkonmenot edes olivat alkaneet.

Joulutouhuissa päivä sujunut.

Sain valmiiksi Emmiliinille joululahjaksi ”Mökkikirjan”. Pupuja, oravia, poroja, lintuja, mökin pehmoeläimiä, serkut ja muuta mukavaa kuvina mökkimaisemissa. Ajatus oli tehdä sellainen 10-sivuinen simppeli kirjanen, ja tavoilleni uskollisesti sivumäärä kaksinkertaistui aiotusta. 😀

Leivoinkin vähäsen. Toscakakku kuuluu jouluun, – sen leipomisella oli hyvä aloittaa leipomisjutut. Toscakakun teen edelleen Antti Vahteran ohjeen mukaan (vanha postaus jossa resepti).

Enkä minä niin paljon mitään leivokkaan. Vakkarijuttuja vaan: saaristolaisleipää, joululimput, piparit. Ja piparkakkutalo tehdään muksujen kanssa ihan kaupan valmiista ”talopaketista”.

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Jouluisia kohtaamisia

Tänään kahdet ”pikkujoulut”.

Keskipäivän molemmin puolin vietimme ystävän kanssa monta tuntia joulupuoti- yms. kierroksella. Saatiin kuin saatiinkin lähdetyksi. Ja olihan se mukava, piristäväkin juttu.

Aloitimme Pohjankartanosta. Onneksi aloitimme, sillä joulumessuille oli tulossa väkeä pitkiksi jonoiksi asti. Me ehdimme sisälle jonottamatta. Emme etsineet varsinaisesti mitään, kunhan nautimme kaikista kauniista käsitöistä ja ideoista, joita kymmenien näytteilleasettajien pöydillä oli. Ystävä enemmän kuin minä tarkkaili myös (leivonnaisten, hillojen, yms.) hintoja ja valikoimaa. Kierroksen jälkeen olimme jo hyvinkin suunnitelleet yhteisen myyntipöydän tuotevalikoiman ensi vuoden tapahtumaan; oikeastiko vielä harkitsen kortti- ja kalenterikauppaa taas tekeväni? Ja entä jos tekis riddareita tai muita neuleita? Perheellä kun neulepaitoja alkaa niitä olla jo kaksin kappalein – Aika näyttää.

Löysimme me jotain pientä jouluista ostettavaakin; molemmat löysimme mökeilleimme tästä pöydästä pienet naivistiset koristeet.

Pariinkin kertaan kävin lampaantaljapuodin (alla olevassa kuvassa oikealla keskellä) tuotteita ihastelemassa: Gotlanninlampaan kiiltävä, kauniin pikkukiharainen, harmaan krimiturkin näköinen talja olisi aika täydellinen mökille aika kulahtaneeseen ”tohtorin tuoliin”. En vain raskinut.

Seuraavaksi ajelimme Kauppahalliin, paitsi hankkimaan kalaa perheiden ruokaröytään, myös katselemaan italialaiskeramiikkaa ja muuta mukavaa Ceramica e arte Kalsa -puotiin. Se on siirtynyt kesäisestä pihapiirikaupasta Kauppahalliin, ja se sai meidät pysähtymään ja tekemään pieniä hankintoja.

Reitti jatkui Pikisaareen, jossa Villatehtaan taiteilijayhteisössä oli avoimien (työhuone)ovien päivä: Pikijoulu. Tuttuja kuvataiteilijoita, tuntemattomiakin ja ennen näkemättömiä miljöitä. Siellä oli paljon kaunista, puhuttavaa, ihastuttavaa, jollain lailla ”läikähdyttävää”.

Monen monta teosta, joiden eteen jäätiin pohdistelemaan sitä, mikä niissä viehätti, miltähän näyttäisi kodin seinällä. Kari Södön ja Helena Kaikkosen työt koskettivat ihan erityisesti. Puureliefit ja luonnon materiaaleista tehdyt instaalliot viehättivät meitä metsissä ja tuntureilla kulkijoita.

Uusi kirjailijatuttavuuskin: Karihaaran sahan (historiallinen) yhteisö yhdistää meitä kahta. Hän kirjoittaa siitä helmikuussa ilmestyvässä romaanissaan. Minä kirjoitin siitä, mm. siitä, väitöskirjassani parikymmentä vuotta sitten.

Pikisaaresta sitten vielä oikein jouluiseen sisustuspuotiin: White Housesta me molemmat löysimme pienen pienet lautaset ja minulle pino serviettejä. Jouluisia tietysti. Aika kohtuullista oli sitten meidän shoppailu. Enemmän nautimme kulkemisesta ja katselemisesta.

Kotimatkalla pyörähdin vielä Rajahaudan kautta! Taivaan tulet, vai metsäpalo, haloilmiö?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja pikkujouluteema jatkui vielä iltasella: viinikerhon pikkujoulut. Tai siis maistiaiset joulukuussa, joten niitä voi nimittää pikkujouluiksi. Minullahan oli tavoitteena saada tähän maisteluun valmiiksi kerhomme menneistä vuosikymmenistä kuvakirja ja pieni historiaosuuskin siihen. Että olisi ollut vähän kuin kirjajulkkaritkin. Mutta ehei. Ihan on vielä kesken se homma. Mutta onneksi näyttää siltä, ettei meidän yhteiset maistelut, reissut, ruokakokeilut ja ystävyys ole millään muotoa loppumassa, joten ehdin minä vielä…

Illan viinit eivät mitään normikyykkyviinejä. Kolme ensimmäistä Moldoviasta! Keskimmäinen teemalla Slava Ukraini! Hieno kolmen sarja. Ja kyllä, kyllä ne olivat kelpo viinejä. Tilaus: 8wines.com

Ja toinen sarja syrah/shiraz. Viimeinen Amon-Ra ”puhutteli” minua eniten. Ehkä minun on luettava Sinuhe vielä kerran!

Ja ruoat! On taas elossa olon tuntu.Olipa hyvä ilta. Teki hyvää. Sekin. Kuten koko päivä.

Ystävyys taitaa olla se yhteinen nimittäjä, jolla tästä päivästä jää hyvä muisto. Ystävyyteen kuuluu minun maailmassani yhdessä hyvin syöminen. Niin tänäänkin.

Andalusia

Takaumia ja tulevaa tehden

Päivään on kuulunut reissukuvien työstämistä, paluuta elettyyn. Tänään olen kerrannut reissun kolmatta päivää: älkää huoliko, en aio vastaisuudessa uudelleen näitä kaikkia täällä blogissa kertailla. Tänään kuitenkin.

Tässä yksi kuva, jonka otin, jotta muistan kiittää T:jea ja J:aa. He kun olivat tällä samaisella reissulla pari vuotta sitten, ja heidän innoittamana ja innostamana mekin Andalusiaan päätimme lähteä.

T. kun entisenä apteekkarina reissuillaan aina kaikki apteekit muistaa kuvata. 🙂

Tämä oli minulle ehkä reissun paras päivä, oliko se kolmas päivä, jolloin lähdimme Malagasta, kuljimme Frigilianan kautta Granadaan. Silloin olin vielä flunssan/koronan oireista täysin tietämätön, melkein pakahtunut matkustamisen riemusta.

Kylä oli ihan mahdottoman kaunis, ja siellä hurahdin kaikkiin värikkäisiin oviin. Kovin oli sellainen Santorini- tai Mykonos-tunnelma. Ja jotenkin tuntui ihan mahdottoman hyvälle tuolla. Olisin voinut kierrellä siellä koko päivän… Ja kuinka olisinkaan halunnut nähdä ihmisten arkea noiden ovien takana. Kuulla siitä, kuinka kauan sillä paikalla on asuttu, onko siellä vahva kotiseututunne, ovatko ovet tiukasti kiinni vain turistien tähden, ovatko läheiset oliivipuulehdot, granaattiomenaviljelykset, kaikki hedelmätarhat se tärkein juttu vuosien kierrossa… jäävätkö nuoret tähän kuvankauniiseen kylään, mikä on menneen merkitys, mitä toiveita on tulevaisuudelle?

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tämän ”Kohti Granadaa” – päivän muut kuvat ovat täällä: KLIKS!

Tuommoisen yllä olevan (isomman) koristeen olisin halunnut ostaa. Mökille, Myötätuulen terassille olisi just hyvä. Pehtoori ei innostunut rahtaamisesta.

Ja alla olevan kaltaisia kuvia haluaisin osata, hoksata ja ymmärtää ottaa enemmän. Vähän minimalismia, graafisuutta, kuitenkin tunnistettavuutta.

Majoituimme iltapäivällä Granadan hotelliin, meillä oli ”omaa aikaa”, jolloin ajelimme Pehtoorin kanssa taksilla näköalapaikalle, Miramar Nicolas, ja sieltä lähdimme kävellen tutustumaan kaupungin arabikortteleihin. Aika tuntui pysähtyneen. Hiljaisia, sulkeutuneita kujia, paljon mauriornamentiikkaa (onkohan oikea sana?). Illansuu lämmin, loma. Paluumatkalle taksin löytäminen vähän haasteellista, joten tulimme ihan liikkuneeksikin, hyvinkin pikkupatikka tehtiin. Ja sitten syömään, hyvässä seurassa, ja reissun tyyliin vähän turhan runsaasti. Näissä tunnelmissa tänään olen kuvia värkkäillyt.

Ja tänään kuvaprojektin kanssa lomittain, samaan aikaan yllättävänkin kristillistä joulua olen jo valmistellut. Nyt on koti jo aika jouluinen. Paljon tuikkuja, pientä punaista siellä täällä, lahjojakin jo paketoin. Ja Grand Designin ”rästijaksojen” katselua [että tykkään tuosta ohjelmasta!! Nimimerkillä ”pian 40 v. sitten omaa kotia rakentanut”]. Niiden aikana melkein huomaamatta Emmiliinille joululahjasukat valmistui. Glögikausikin avattiin. Kahden maailman välissä siis tämä päivä.

Isovanhemmuus Joulu

Heipat marraskuulle

Katse menneestä ja Andalusiasta tulevaan ja jouluun. Suunnan kääntämisessä menneestä tulevaan ratkaisevana apuna oli Eepi!

Aamun hiljalleen valjetessa olin puolikymmenen aikaan hakemassa viisvee pojantytärtä viettämään yhteistä humputtelupäivää. Ei me kyllä oikeastaan juuri humputeltu. Enin osa päivästä vietettiin meillä sisällä, pakkanen ei innostanut pulkkamäkeen, ja meillä oli yllin kyllin mukavaa tekemistä sisälläkin. Ensin katseltiin pitkä tovi kuvia, menneistä jouluista, etelän serkun kastajaisista, meidän reissusta, – ja sitten pipareiden ja torttujen leipomiseen. Eeviksellä homma oli oikeastaan enemmän taiteellista luomista kuin mitään joululeivonnaisten tekemistä varastoon. Luovuus ennen kaikkea. Hyvää tekevää sellainenkin.

Lounaan jälkeen lähdettiin käymään kirjastossa, isänsä työpaikalla piipahdettiin, se kun on kirjaston kanssa samassa talossa, käytiin Rotuaarilla katselemassa jouluvaloja ja jouluikkunoita. On kyllä kerrassaa ikävää, kun Oulussa ei oikein missään ole kunnon joulunäyteikkunaa. Ei sellaista kuin omassa lapsuudessa oli Sokoksella. Vitsi, se oli kyllä iso juttu joka vuosi, jopa teinivuosina.

Kun ei ole enää Stockkaakaan täällä, niin ei sitten jouluikkunaakaan… 🙁 Mutta Valkean leikkipaikalla oli mukavaa, kun ei ollut isoveli mukana hoputtamassa ja saatiin kaksistaan ”olla kauppasilla”. Ja kaikki mitä pikku kauppiaan valikoimasta ”ostin”, maksoi ”kuus kautta viis”. Ihan priimaa siis hinnoiltaankin. 😀

Kynttilät adventtiasetelmaan haettiin myös ja lapselle on iso ilo ja ihmetys (vieläkin) parkkihalli Kivisydämessä toimiminen: hissit, parkkimaksuautomaatin toimintojen hoitaminen, jännitys aukeaako se puomi sittenkään, …

Iltapäivän lopulla ehdittiin vielä laitella vähän enkeleitä ja tonttuja esille, penkoa joulukoristelaatikoita ja hämmästyä, kun tontut olivat ehtineet JO NYT tuoda kalenteripussiin jotain pientä! ”Mummi, uskomatonta! Miten ihmeessä ne on sillä aikaa kun me syötiin, voineet käydä tuomassa jotain.”

Ja tyttö puhui koko päivän. K-o-k-o p-ä-i-v-ä-n. Kuinka meillä olikaan hieno päivä. Eepi oli jo jäämässä yöksikin,… mutta luvattiin keskenämme nähdä pian uudelleen.

– Mummi, mulla heiluu hammas.
– Joko nyt, ei kai ne vielä sulta lähde?
– Heiluu se. Miten se lähtee irti?
– Muistatko, miten Apsu [isoveli, nyt 8 v.] niitä etuhampaita aina vähän heilutteli ja nitkutteli, niin sitten ne vaan irtoaa melkein itsekseen.
– Miten ihmeessä minä voin sitten syödä perunapalleroita kun hampaat tippuu?
Mummi, mitä tarkoittaa ´pian´?
Aamulla Eepi halusi kirjoittaa koneella kaikkien tuttujen nimiä ja etsiä oikeita kirjaimia… Tämän tavallisuudesta poikkeavan kirjoittamiseen liittyvän oppimisinnon jälkeen ollessamme kirjastossa näytin Mauri Kunnaksen Herra Hakkaraisen Aakkoset-kirjaa (Numerot-kirja on ainakin kerran ollut lainassa ja Eepi tykkäsi siitä kovasti, kuten periaatteessa kaikista Kunnaksen kirjoista) ja kysyin lainataanko se ja mitä tyttö toteaa nyt? – Voi en minä kyllä jaksa noista aakkosista kiinnostua!
Lainattiin sitten ötökkä-, eläin- ja prinsessakirjoja. Kuten ennenkin.

Mummi, luulen, että todennäköisesti en enää näe tonttuja.

Niitä näitä Ravintolat Reissut Ruoka ja viini

Alfredin luona, ja Malagan kuvia

Kotipihalla on lunta, ja kausi/kaamos/jouluvaloja. Omppupuu näyttää melkein kukkivan.

Päivälenkillä hieman ankeaa sadetta, mutta sitten hanget kuitenkin kimmeltävät kauniisti. Ihan kuin olisi talvi. 🙂

Joten äärimmäisen hyvä aika ”perinteiselle” [historioitsijana katson, että minulla on vakaa ja oikeutettu asema todeta, että toinen kerta on jo perinne] joulunalus”lounaalle”.

Palasimme juuri syömästä Alfredin luota. Alfred on uusi ravintola Oulussa, lämmöllä tervetulleeksi toivotettu. Sinnehän tässä jo jokunen viikko sitten pyrimme pääsemään, emme päässeet, tänään sitten systerin ja avecinsa kanssa pääsimme, meillä kun oli varaus. Ja olihan meillä hyvät ruoat, kerrassaan kelpo jutut ja joulustakin jo paljon suunnitelmia.

Alfredissa tykkään ravintolan ”tarinallisuudesta”. Jokaisella ruokalajilla on tarinansa, syntyhistoriansa, perusteensa. Annokset olivat kauniita, eivätkä tolkuttoman kalliita (tosin jos vertaa viime viikon Espanjan hintoihin… hohhoijaa…) tarjoilu vähintäänkin ystävällistä ja asiantuntevaa, auttamishaluista ja asioista kertovaa. Miljöö ”nykyaikainen” ~ kaikki on mustaa, mutta ainakin tänään se toimi oikeinkin hyvin. Keväällä ehkä vielä paremmin.

Mie söin alkuruoaksi lohta sashimiliemessä. Pääruoaksi kurpitsarisottoa. Eikä poikkipuolista sanaa. Täyteläisiä, maukkaita, kauniisti pleitattuja nälän vieviä annoksia.

Menemme toistekin!

Ravintolan tarinallisessa menussa lukee näin: ”Isäntämme [Alfred] arvostaa lohta, joka koreilee tyylikkäästi vain maullaan. Sitruunamajoneesilla ja pikkelöidyllä retikalla ryyditetyn punakyljen kanssa käy oivallisesti erään japanilaisen kokin valmistama sashimiliemi. Sitä yllättävää makujen tanssia Alfred ei hevin unohda.”
En unohda minäkään. Paljon makua, tekstuureja, juuri oikean kokoinen, aika raikaskin, mutta helpotti hillittömään nälkään.

Pikkuisen nirhaisin Pehtoorin jälkkäristä. Ei todellakaan huono!!

Pienen iltajuhlan lisäksi lenkkiä, korttikauppaa, siivousta ja kuvaediittiä.

Andalusian reissun kahden ensimmäisen päivän kuvasaalis on nyt perattu ja editoitu.

Kun sivu aukeaa, klikkaa ensimmäinen (tällä hetkellä ainoa) kansio auki. Klikkaa kansion eka kuva auki, ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella kuvasta toiseen. Enempiä selittelemättä laittelen tästä linkin kansioon…

Tai noh sittenkin on muutama sana sanottava.

Nythän on niin, että Barcelonan Sagrada Familia tiedetään keskeneräiseksi, mutta ei todellakaan ole ainoa Espanjan/Iberian niemimaan kirkko/katedraali, joka on vähän ”vaiheessa”. Malagan katedraalista puuttuu vielä – ja ilmeisesti – aina, toinen kellotorni. Ihan vaan suomalaisella sinnikkyydellä sekin on nyt sitten paikallaan. 😀 Käy vaikka katsomassa!

Katedraalissa on paljon muutakin kiehtovaa, kaunista, selittämättä jäänyttä. Kaksoisurut, elefantin nahan päälle maalattu lepakon näköinen ”pyhimys”, kirkkoisä, .. mikä lie? Tietääkö joku? Kysyin sitä paikallisoppaaltakin mutta meillä oli suhteellisen korkea kielimuuri, jota emme ylittäneet… Ja kuvissa kannattaa hoksata myös katedraalissa ollut apostoli Paavalin teloitusta käsittelevä maalaus. Se oli ehkä kaikkein valoisin teos koko kirkossa, mutta miten julma. Paavalihan tapettiin Roomassa, mutta taulun kuva tuskin on ”dokumentaarinen”. Joka tapauksessa se oli vaikuttava!