Kotimatkalla autossa kerroin Hannulle, kuinka kovasti minua ärsyttivät kaikki lumen ja jään ylistäjät, joiden mielestä pimeys oli mukava elementti. Juuri tuollaisten tekopirteiden tyyppien vuoksi me tavalliset kaamosmasentuneet jouduimme miettimään, oliko vika sittenkin meissä, omassa synkkyydessämme. Samaa turhanaikaista tunnelmointia oli minusta sekin, että Suomessa puhuttiin neljästä vuodenajasta, kun vuodenaikoja kuitenkin oli vain yksi, kesä, ja kaikki muu oli tämän vuodenajan syntymistä ja kuolemista ja kuoleman jälkeistä pitkää pimeyttä. Jokainen suomalainen, joka tutkisteli sydäntään ja uskalsi olla itselleen rehellinen, joutui myöntämään, että vuodenaikoja oli vain yksi ja että muut ajat olivat tämän vuodenajan puuttumista.
Minä olen sellainen, joka saisin Petri Tammisen ”Mitä onni on?” -kirjan kertojaminän ärsyyntymään. Minusta pimeys on mukava elementti. Syksyllä on ihana sytytellä kynttilöitä, ja voi antaa sateen olla riittävä syy pysyä koko päivä sisällä. Jokaisessa vuodenajassa ON hyvät puolessa. Sitä paitsi Oulu on siitä mukava paikka asua, että täällä todella on neljä vuodenaikaa. Kun on vielä vuorotteluvapaalla, voi kulkea flanelliset pyjamahousut jalassa ja vanha iso jumpperi päällä koko päivän, kirjoitella, lukea, historiaakin, hoidella asioita puhelimella ja sähköpostilla, ja istahtaa taas hetkeksi lukemaan.
Vaikka en allekirjoitakkaan kertojaminän tuskaa pimeästä ja talvesta, on Tammisen kirja oivaltava, sen lakoninen sanonta sopii teemaan. Kirjassa on kiteytetty paljon suomalaisten (miesten) mielenmaisemasta. Siinä kaksi miestä: perheetön, Lumijoelta kotoisin oleva taidemaalari, alle 30-vuotias Hannu ja yli nelikymppinen etelä-haagalainen, perheellinen kirjailija-kertojaminä. He kehittävät projektin, jonka tarkoituksena on tehdä kirja suomalaisesta onnesta. Miehet reissaavat Suomessa ja Pohjoismaissa ja haastattelevat onnellisuustutkijoita, oravanpyörästä hypänneitä, lottovoittajia, haudankaivajia, mummuja ja juhannushääparia. He etsivät vastausta kymykseensä ´mitä onni on´? Yhdeltä tällaiselta haastattelureissulta palatessa kertoja kysyy kaveriltaan:
– Oletko sä Hannu onnellinen?
– Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.
Kaiken muun hyvän lisäksi kirjassa puhutaan 70-luvun lippakioskeista, – muistatteko Tuirassa? Siinä nykyisen Lidlin nurkalla? Uskokaa pois, Tammista kannattaa lukea.
Toinen kirja, jonka vastikään luin, kolahti sekin tähän elämäni vaiheeseen enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Lisa Genovan kirja ”Edelleen Alice” kertoo ikäisestäni naisesta, joka oli Columbian yliopiston kielitieteen professori ja joka sairastui varhaiseen alzheimerintautiin. Alicen elämänmuutos, luopuminen työstä, luopuminen lasten muistamisesta, ikääntymisen ja taudin vaatimat muutokset ja taival muistamattomuuden maailmaan on kuvattu mahdottoman uskottovasti. Kirja on melkein ahdistava. Mutta se on erinomainen.
Eilen illalla aloitin Tuomas Kyrön ”Kerjäläinen ja jänis” -kirjan. Se on Kyrön tapaan tiivistä kerrontaa, jokainen lause on täynnä monia älykkäitä sisältöjä. Se on ehkä vähän absurdi, mutta siitä viis. Teksti kulkee lähes hengästyttävästi. Kirjan takakannessa lukee: ”Kyrö tarjoilee lukijoille yksissä kansissa sähäkän kirjallisen ilotulituksen ja lämminhenkisen yhteiskuntakritiikin”. Niin tuntuu tekevän. Näytteeksi pätkä siitäkin:
Hän kaapi purkin pohjalta viimeisen lusikallisen ja koki jumalan läsnäolon. Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää. Jukurtin maku oli paha, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Kieltäymyksen ja kärsimyksen kautta pyhimykset ovat aina kulkeneet.
* * *
Ja syksyllä voi katsella telkkariakin. Downton Abbey sopii minulle. Varsinkin näin syksyllä.
