Reija

Harmaata näkyvissä

Harmaata näkyvissä, mutta se ei olekaan negatiivinen juttu.

Julkistimme tänään kirjan, jonka nimi on ”Harmaata näkyvissä”. Se on arkeologien kirja, mutta sattui niin, että minä olin siinä yhtenä toimittajana. Se kun on juhlakirja ystävälleni, arkeologille, opettajallenikin, kollegalle. Mutta ennen kaikkea ystävälleni (te blogin vakioseuraajat tunnette hänet = ½VMP Hangasojalla ja matkaseura Kitzbühelissa, Roomassa, Kataloniassa,) – siis siksikin olin mukana projektissa.

Kirjanteko on ollut yksi toimitustyö, joka täällä Temmatussakin on näkynyt joissakin sivulauseissa. Ja siihen kirjaan sitten kirjoittelin myös artikkelin, jonka senkin työstäminen on täällä ollut sisäänrakennettuna. Mutta nyt homma siis hoideltu. Palaute on vielä tulossa, mutta ohi on. Vuorotteluvapaalainenkin on saanut jotain aikaiseksi. 🙂 Edes harmaata.

Oli niin hienoa, että saimme pidettyä kirjan julkistuksen salassa, kirjan saaja ei tiennyt , – viime metreille asti juttu oli yllätys. Kuinka vaikeaa onkaan ollut pitää suunsa; olla hiljaa Hangasojalla, meillä, Hahnenkamm´lla, Pykeijassa, vappuna…

… mutta me teimme sen. Yllätyksen ja kirjan. Julkistustilaisuus oli aika lämminhenkinen: ”On aika …”

Alakööki ja muita tuhopolttoja

Iltapäivällä blogissani piipahtaessani (en sitten kuitenkaan jaksanut osallistua Valokuvatorstain vaikeaan haasteeseen) kummastelin huikeaksi noussutta kävijämäärää: ”Miksi blogissani on tänään käyty jo iltapäivällä yli 300 kertaa?” Ja kun katson, millä hakusanoilla tänne oli tultu, hoksin että Piparkakkutalo, Alakööki, Ainolan puisto ja päiväkoti -sanojen kautta oli klikkauduttu sivulle, jossa oli keväällä ottamiani kuvia tuosta Alaköökistä. Ja uutissivulta löytyi selitys:

Oulun Hupisaarilla sijaitseva historiallinen Alakööki on tuhoutunut tulipalossa. Piparkakkutalona tunnettu rakennus oli aamulla ilmiliekeissä. Poliisi tutkii tulipaloa tuhotyönä. Jo varhain aamulla palon arvioitiin saaneen alkunsa talon ulkopuolelta, mikä viittaa tahallisuuteen.

Paitsi että Alakööki oli historiallisesti arvokas jugend-vaikutteinen piparkakkutalo, johon liittyy paljon oululaista perhe- ja lapsuushistoriaa (Oulun ensimmäisen lastentarhan keittiö ja paljon muuta) on siellä nykyään tehty merkittävää työtä kestävän kehityksen kasvatustyössä. Ja nyt se on palanut. Poltettu.

Tämä toi nihkeästi mieleen ne tuntemukset joita oli kesällä 1996. Silloin Oulussa – täällä meidän perällä – oli tuhopolttojen sarja. Muutaman viikon aikana ihan tässä lähialueella oli puolen tusinaa tuhopolttoa. Öisin alkoi heräillä kuviteltuun savuntuoksuun ja harvase yö paloautot ajelivatkin Koskelantiellä. Se kävi oikeasti pelottavaksi. Ja sitten tuhopoltot huipentuivat meidän lasten tarhan polttamiseen 19.7. vasten yöllä. Koko uusi päiväkoti roihusi maantasalle. Esikoinen oli kesällä 1990 ollut ensimmäisiä sen tarhan pieniä (reppana oli vasta kymmenkuinen kun jo tarhauransa aloitti, tosin ei tarvinnut eka jaksolla olla kuin puoli vuotta. Pikkubroidin syntymä takasi esikoisellekin melkein kolme ”kotivuotta”).

No tarhapalon jälkeisenä sunnuntaiaamuna me alueen pienten lasten vanhemmat seisoimme tuhkakasan vieressä itkimme ja ihmettelimme. Eikä oloa oikeastaan yhtään helpottanut kun tuhopolttaja sitten muutamien viikkojen päästä saatiin kiinni: tuhotyöt oli tehnyt 16-vuotias poika.

Ikäviä muistoja.

Mutta muutoin melko mukava päivä.

Ja ehkä ”kiskot vievät etelään” tai kisko kivuttomiin hampaisiin…

Niitä näitä

Miksi Kiinaan?

Toissapäiväisen postaukseni jälkeen Koivu kyseli kommentissaan :

Kiinan matka!? Mitä ihmettä, vastahan olit siellä. Onko nyt tarpeen yhtenään trampata R-pellontien ja Kiinan väliä? Sinuna valitsisin uudelleen Firenzen (ja nx10 muuta oman maanosamme kohdetta).

Ei mikään huono kommentti. Hyvä kysymys, ja luulen, että muutama muukin kuviteltu lukijani pohtii samaa kysymystä, joten nostinpa tähän kysymykseen vastaamisen ihan ”päivän sanaksi”.

Kun ryhdyimme (jo viime syksynä) suunnittelemaan tämän syksyn matkaa, oli ensimmäinen ajatus, että kaukomatkalle lähdetään, koska yliopiston syysloman aika ja pituus eivät rajoittaisi matkantekoa. Siis kauas: Etelä-Amerikan monet kohteet kiinnostaisivat, mutta malariat ja muut riskitekijät eivät innostaneet. Ja sitten kolmeviikkoiset matkat tuntuivat jo vähän liian pitkiltä ja kalliiltakin.

Safarille lähtöä mietittiin pitkään. Parin vuoden takainen Etelä-Afrikan matka kun on yksi elämämme vaikuttavimmista kokemuksista.

Sitten bongattiinkin matka Bhutan – Katmandu! Vau, olisihan ylivertaisen hienoa, ja huiputuksiakin voisi olla tiedossa. Mutta matkan 17 paikkaa olivat jo varatut. Yhyy… Minne sitten? Olympialla on matka Peking – Taiwan – Hongkong! Pehtoori ei ole koskaan käynyt Kiinassa, enkä minäkään Pekingissä, sitä paitsi Taiwan kiinnosti kovasti meitä molempia ja minusta (vanhasta siirtomaahistoriantutkijasta :)) Hongkong tuntui kiehtovalle. Myös laajalti kehutun ruokakulttuurinsa puolesta, luonnollisesti. Matka siis varattiin.

Mutta toukokuussa matkatoimistosta soitettiin ja kerrottiin, että reissu ei ole saanut tarpeeksi kiinnostusta, joten sitä ei järjestetä. No hitto. Mihin sitten? Japaniin olisimme sitten halunneet, mutta toukokuussa kovin ajankohtainen tsunami ja Fukusiman voimalaturma veivät matkahaaveet jonnekin muualle. Ajauduimme Kiinaan; ”Kiina pähkinänkuoressa” on paketin nimi. Ja reissu menee näin: Suzhou – Shanghai – Xian – Peking.

Lähtö on tiistaina 18.10. ja paluu lokakuun viimeisenä päivänä. Matkaraporttia on luonnollisesti tulossa. Pysykää loppukuussakin linjoilla; Kiinan kirjeenvaihtajanne raportoi (edellisen matkan postaukset täällä).

Edellisellä Kiinan matkalla olimme tyttären kanssa kaksistaan. Toukokuussa 2008 vietimme melkein kaksi viikkoa Guangzhoussa (Kantonissa) ja Hainanilla. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatka, jossa minulla oli digijärkkäri, ja kyllä minä kuvasinkin! Ruokakuvia: dim sumeja ja pääskysenpesiä ja miljoonakaupungin ja Kaukoidän Hawaijin (Hainanin) vastakohtia. Ja paljon, paljon muuta! (Klik, klik) qǐng 请

Noita kiehtovia Euroopan kohteita – joita Koivukin vinkkasi – olisi niin paljon, ettei mitään määrää. Italia tietysti. Puhuisinkin kohdallani mieluummin Italiassa ”ramppaamisesta” kuin Kiinassa ramppaamisesta. Toinen kerta ei ole vielä ramppaamista. Italiassa olen ollut toistakymmentä kertaa. Se alkaa olla melkein ramppaamista. Italiaanhan voisin aina lähteä. Seuraavaksi Italiassa olisi hulppeaa mennä vaeltelemaan tai vaikka laskettelemaan Madonna di Campodiglioon.

Italian ulkopuolisista kohteista mielessä ja toiveissa on kaksi ylitse muiden: Berliini ja Skotlanti, kieltämättä Irlanti ja Islantikin houkuttavat. Finnairin Plussa-pisteillä Berliinin joulutoreille ja museoihin lähteminen ei ole poissuljettua. Olen jo hotelleja katsellutkin, … Mutta ehkä tyydymme tavallisempaan, ekologisempaan, helpompaan ja levollisempaan ratkaisuun ja menemme joulukuussa mökille… Tai ehkä sittenkin Berliiniin… Jonnekin se veri vetää kuitenkin kun kerran nyt on mahdollisuus. …

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Niitä näitä

Jätskipäivä

Jätskipäivä? Mitä ihmettä?

Ei tämä ihan ens hätään jätskipäivälle ole vaikuttanut. Herään aamuvarhain. Lenkille en jaksa, tytärkin kömpii aikaisin ylös, ottaa auton lainaan ja lähtee salille. Olen vähän kade, kun en itse viitsi. Ryhdyn tekemään listaa päivän hommista, ja aloittelenkin niitä jo vähän, kun hammaslääkäristä soitetaan ja siirretäänkin se aamupäivän aika iltapäiväksi. No käyhän sekin, kun kerran kotona duunailen.

Minä tyttö se käyn hammaslääkärissä tiuhempaan kuin jotkut pesevät hampaita. Torstainakin taas menen. Ja varmaan koko loppuelämäni joka ikinen viikko!

Soittelen yliopiston tietohallintoon ja kun kerron tuskasta, joka vaivaa kun työsähköposti ei toimi, ihmettelee nörtti-datisti-atk-henkilö, mihinkäs sitä nyt virkavapaalla sähköpostia tarvii?.

– Nii -in, hyvä kysymys, mutta vaikka ja mihin. Yritäppäs, hyvä nettivelho, pliis, nyt vain auttaa.

Ja parin puhelun jälkeen homma korjautui, huh.

Vesitihkua, hammaslääkäriä, sähköpostia, tilastoja ja jotenkin kaikkinensa kovin lokakuista.

Mutta illalla jätskille. Oli Rotissööri-tapahtuma Ylikiimingissä Sortolan jäätelötilalla.

Yhden nuoren naisen rohkea yritys lähteä pyörittämään jäätelötehdasta Ylikiimingissä käytiin paikan päällä toteamassa. Juuri tämän päivän Forum-lehdessä on Sortolasta ja sen Sannasta pitkä juttu, joten en ala toistamaan samaa tarinaa, siis kannattaa lukea linkin takaa.

Nähtiin, miten jätski tehdään, eikä mennyt kuin puolisen tuntia ja valmista tuli. Kuultiin, miten kolmen pienen lapsen äiti ja maitotilallisen vaimo on itselleen yrityksen luonut.

Ja kun kymmenkunta paistinkääntäjää lähtee maitotilalle katsomaan, miten jätskiä tehdään, keskeistä on, että sitä jätksiä myös maistetaan. Ja Sortolan jäätelö on hyvää, täyteläistä, rakenteeltaan samettista. Vaniljajäätelö ei ole valkoista: eihän aitoa vaniljaa käyttäen voi tehdä valkoista, eikä (osin itse separoitu) sopivan rasvainen maito, eikä kunnon kermakaan ole valkoista. Maulla on väri.

Sortolan jätskiä on ostettu jo meillekin useampi paketti (Stockalta, Prismasta) ja saatu oululaisissa ravintoloissa jälkiruoka-annoksissa, mutta eipä ikinä ennen ole syöty näin tuoreena. Hmmm. Jätskipäivä, joko uskotte? 🙂

Sitä paitsi oli mukava nähdä tuttuja, paistinkääntäjiä. Ja saada vastattavaksi hieman hämmennystä aiheuttava kysymyskin … hhmmm.. On mietittävä vastausta. Mietittävä on.

Niitä näitä

Matkakuumetta

Taidehistorian luennolla tajusin kuinka paljon Euroopan taideaarteita olenkaan kaikkina reissuvuosina (vuosikymmeninä) nähnyt. Kuinka paljon enemmän olisikaan ollut ihana niistä tietää ennen kuin ne näki. Tai ehkä niin, että nyt haluaisi nähdä ne uudelleen, ja niitä katsoisi ihan erilaisin silmin. Molempi parempi. Ensimmäiseksi voisi lähteä Firenzeen.

Ja itse asiassa minulla olisi Helsinkiinkin asiaa. Mutta on tuo Kiinan matka tuossa ihan pian ovella… Vielä ei ole mitään lentoliikennettä uhkaavaa tiedossa? Ei vielä vaikka syyslomaviikko lähenee? Tuntuu oudolta. Tällaiseen ei olla totuttu.

Ennen lomaa olisi vielä mahdollisuuksia ”ansaita” loma. Tänäänkin luterilaisen työmoraalin syövereissä, – noh, ei mitään syvissä vesissä samoilua. Ja sitten oli loistava syy lopettaa tekeminen kun sähköposti simahti, lopetti yhteistyön ja heti kohta tytär tuli syömään ja yökylään kotikotiin. Työ on toissijaista. Välillä. Vuorotellen, niinhän se menikin.

Niitä näitä

Joku roti saatava …

Pientä järjestelyä, pienimuotoista puuhastelua. Toimitustyötä ja tepastelua. Tyhjäkäyntiä.

Ja kuvakansioiden järkkäämistä. Arvatkaapas kuinka paljon minulla on kuvia? 70 000!!! Ei voi väittää, ettenkö olisi harrastanut, opetellut, yrittänyt.

Kuvamäärästä noin puolet on karsittava, deletoiva. Ja kaikki tämän vuoden puolella otetut on järjestämättä. Olen kehitellyt uutta ”järjestelmää”, varmennustallennusta. Vie aikaa. Mutta kaikki järjestyy vielä.

Blogin ulkoasullekin aloin tehdä isompaa remppaa, mutta jäi tuollaiseksi sini-tähtitaivas-tunnelmoinniksi.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Ulkoilua, Bolognesea ja pullaa

Siirryin sisälle joskus alkuiltapäivästä, pehtoori tuli tunteja myöhemmin todeten ”siellä voisi olla koko päivän”.

Ei ihan eilisen veroinen päivä, mutta kerrassaan kaunista ja kuulasta kuitenkin.

Kävin aamusella kuvailemassa, kävelemässä, miettimässä Nallikarissa ja Möljällä*.

Seitsemän joutsenta oli tauolla, niitä(kin) yrittäessäni kuvata mietin, että jos joskus on muutetttava, jos joskus muutamme, jos joskus on mahdollista valita uusi asuinpaikka, niin haluan veden, mieluusti meren, äärelle. Haluaisin asua rannalla.

RANTApellossahan me nytkin asumme, eikä tästä ole linnuntietä kilometriäkään merenrantaan, mutta eihän tänne meri näy. Eikä kuulu. Eikä tuoksu. Välissä on vitikkoa, metsää, kaupungin puutarhan taimisto, – ja vedenpuhdistamon epämääräisiä ranta-alueita.

Olisi suurenmoista jos näkisi meren, veden.

Merenrannasta, suurista aatoksista, kotipihapiiriin. Koivut ovat kohta pudottaneet kaikki lehdet, niitä pussittelimme. Mietimme, kannattaako komeita koivuja pihassa pitää? Sotkevat ja siitepölyä ja urpuja ja kaikkea riesaa niistä on, mutta ne on meidän koivut. Ei niitä sitten ryhdytty kaatamaan.

Niitähän on vielä takapihallakin melkein kymmenkunta, … joten lehtiä riitti muutamaan säkilliseen!

Iltapäivällä laittelin ruokaa. Jotenkin nostalgia-einettä tuli kokkailtua: Spaghetti Bolognese, mustikkarahkaa ja pullaa. Eihän meitä sitten ollut kuitenkaan kuin kolme syömässä, ruokaa oli taas puolijoukkueelle ainakin. Mutta onpahan nuorille ja meille pakkaseen. Piiiiitkästä aikaa tein bolognesea pidemmän kaavan mukaan. Ja onhan se eri kuin jauhelihan pikapaisto teflonpannulla ja valmis Barilla-soosi sekaan. Ja kun oli vielä omassa yrttitarhassa tuoreoreganoakin.

Tässä on sellainen italialaisten mammojen meininki, suosittelen. Alla resepti.

Ja sitten pullaa. Poika on armeijassa laihtunut 15 kg, – suunnilleen sen, minkä pikaisesti kotoa muutettuaan ennen inttiin menoa ehti massaa kerryttää, mutta kyllä solttupojalle pulla maistui. Ja meillekin. Onhan pulla hyvää.

____________________________________________

Suora lainaus LappItalia-keittokirjani sivulta 72:

Bolognese-kastiketta varten ei oikeastaan pitäisi olla reseptiä. Kaikkihan osaavat sitä

tehdä, mutta kun törmäsin tähän pitkän aineslistan kastikeohjeeseen, oli sitä testattava

ja hyvää se on. Tämä on niitä ruokia, joiden tekemiseen riittävä syy on se herkullinen

tuoksu, joka valmistuksen aikana leviää koko taloon. Pitkän haudutusajan ja pakastuksen

hyvin kestävää kastiketta kannattaa tehdä vähintään tupla-annos kerralla.

Bolognese-kastike

4 rkl oliiviöljyä

1 silputtu sipuli

1 murskattu valkosipulin kynsi

4 pekoniviipaletta

1 paloiteltu porkkana

1 paloiteltu sellerinvarsi

500 g naudan (paisti)jauhelihaa

1½ dl punaviiniä

1 ¼ dl maitoa

muskottipähkinää

400 g tomaattimursketta

1 rkl sokeria

1 tl oreganoa

suolaa

mustapippuria

Kuumenna öljy, kuullota siinä sipuli, lisää valkosipuli,

pekoni, porkkana ja selleri. Lisää jauheliha

ja ruskista sekin. Lisää punaviini ja kuumenna,

keittele matalalla lämmöllä niin kauan, että

suurin osa viinistä on haihtunut. Mausta suolalla

ja mustapippurilla. Lisää maito, ripaus muskottia

ja sekoita hyvin. Kun maito on imeytynyt lisää

tomaattimurske, sokeri ja oregano. Alenna

lämpö ja jätä kastike hautumaan (ilman kantta)

pariksi tunniksi. Väri muuttuu tummaksi,

voimakkaaksi ja tuoksu hyväksi. Keitä tarpeeksi

spagettia ja muista tarjota lisänä parmesanraastetta.

Halutessasi (minä useasti haluan) soseuta kastike

sauvavatkaimella sileäksi.

_____________

* Wikipediassa möljä selitetään näin: (merenkulku) satama-aallonmurtajaan liitetty satamalaituri, johon usein johdetaan myös junanraiteet. Möljällä saattaa olla myös tavarasuojia ja pienten alusten kunnostuspaikka.

Niitä näitä

Syyskuun viimeisenä kaikkea hienoa

Suuret tuulet, isot vedet!

Paljon aurinkoa, voimallista tuulta ja korkeita vaahtopäitä – kuin ainakin ison veden äärellä – oli merenrannassa aamulla. Olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan, Nallikariin asti. Tai torille. Mutta ei sentään, eihän sentään kesä ole.

Sään lisäksi jotain muutakin huippua tänään. Olimme konsertissa. Madetojan salissa Seminaarimäen laulajien come-back -konsertti. (Kuvia)

Täällä videopätkä ja yksi vanha biisi (klikkaa ja nauti, pienet linnut!!) , josta saa käsityksen – edes häivähdyksen – kuinka hulppeaa musiikillista ilottelua saimme kuulla. Oli hyvä konsertti. Pidimme molemmat oikein paljon.

Kuin myös Barolon ruoasta. Siellä kävimme syömässä ennen konserttiin menoa. Carpaccio rucolan kera oli kuin olisi Roomassa syönyt, mutta pääruoassa oli vähän toivomisen varaa: lihakääryleiden mureus ei vastannut odotuksia, polenta hieman kumista, mutta nämä vain pieniä marginaalivikoja. Kaikkinensa ihan kelpo sapuska.

Konsertin jälkeen kävelimme keskustaan ja Hesburgerille. Ei, emme syömään.

Tytär, ihan vuoropäällikkönä nykyisin, oli iltavuorossa ja niinhän me kunnon vanhemmat käymme tervehtimässä ja – – kysymässä, mihin kannattaisi mennä yömyssylle. ”Menkää Kulumaan tai Ykköseen.”

Ja niistä Bar 1 valittiin. Eikä huono suositus ollutkaan.

Istuimme ULKONA.

Istuimme patiolla, – syyskuun viimeisenä vähän ennen kymmentä illalla. Ja Oulussa. Lämmintä oli vähän yli +10 C.

Mojito oli hyvä.

Päivä oli hyvä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ei mitään ihmeempiä – siispä pari ruokavinkkiä

Yhtäkkiä hoksaan että on melkein pimeä. Ja taitaa tihuuttaakin; tukka tuntuu kihartuvan ihan säkkärälle. Ihan yliarvostettuja luonnonkiharat hiukset! Paitsi joillakin ne on kauniit, minulla ne menee täysin hallitsemattomasti, räjähtävät. Niin ja silmälaseihin tulee huurua. Näin sitten käy kun vihdoinkin olin saanut itseni pihalle pehtoorille kaveriksi haravoimaan.

Koko päivän olin nyhjännyt sisällä, kirjoitellen. Työyhteisön tehnyt sähköpostilla ja puhelimella.

Kun iltapäivällä olimme syöneet, yritin vitkuttaa uloslähtöä soittamalla ensin sisarelle, sitten äidille, mutta ei, kello ei ole kuin viisi, onhan minun vielä lähdettävä ulos. Ja sitten siellä olikin ihanaa. Hyvä hengittää. Haravointi juuri sopivaa liikkumista, en olisikaan halunnut pyöräilemään, saatikka lenkille. Piha palautuu vihreäksi, ruskeaksi liiskaantuneet lehdet kasautuvat keoiksi pitkin pihaa. Riittää niiden tekemistä vielä monelle päivälle, illalle.

Risujakin riittää. Ovat oikeastaan aika kauniita.

Siinäpä se päivä. Kun ei kummoisempia niin…

ehkäpä sitten kirjoittelenkin tähän reseptin. Ja annan vinkin viikonlopun ruokapöytään.

Vielä ehdit tehdä Aroniahilloa. Tein sitä viime viikonloppuna (kuva marjoista). Ja hyväksi on jo havaittu. Juuston kanssa se sopii. Ja broilerin kanssa. Ja nimenomaan tämä omena-aronia-versio on varmasti hyvää sen Kaiserschmarrn´n (itävaltalaisen pannarin), josta olen täällä kirjoitellut ja reseptiä postaillutkin jo.

Aronia-omenahillo

1 kg mustamarja-aronian marjoja
6 kotimaista omenaa
3 dl vettä tai mehua (Stockalla oli myynnissä kuvan mehua, sellaisen käytin tähän)
1/2 dl cointreauta tai calvadosta tai jotain muuta vahvaa
700 g hillosokeria

Kiehauta mehu tai vesi, lisää puhdistetut marjat ja kuoritut ja kodatttomat omppuviipaleet.
Keitä noin 15 minuuttia miedolla lämmöllä välillä hämmentäen.
Poista vaahto, lisää hillosokeri ja cointreau. Keitä vielä hetki.
Sekoita sauvavatkaimella tasaiseksi.
Purkita heti.

Sitten butternut-kurpitsaa. Tätä olen tänä syksynä nähnyt eka kertaa Oulussa myynnissä. On sitä voinut olla aiemminkin, minä vain en ole hoksinut. Etelä-Afrikassa tätä makoisaa, makeaakin kurpitsaa oli tarjolla melkein joka päivä. Tein pari vuotta sitten jostain toisesta lajikkeesta; resepti muutoin sama, mutta tämä butternut kypsyy parissakymmenessä minuutissa. Eli nauti Pampoenmoes! Resepti täällä. Näyttää valmiina bataatilta, mutta on vielä parempaa kuin se.

Vuorotteluvapaa

Työhuoneen tarvetta

Ehdin aamulla hammaslääkärin aulassa hetken lukea jotain Eevaa, Annaa, Kotiliettä, tai whatever niitä naistenlehtiä onkaan. Aika vanha lehti taisi olla. Siinä oli juttu Claes Anderssonista. Tämä psykiatri, kirjailija, muusikko, joskus vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministerikin. Olen aina jotenkin sympatiseerannut häntä, joten siksi varmaan juttuun juutuin. Ja ehdin siihen asti, että Andersson totesi – nyt kun hän on jo eläkkeellä ja pitkälti yli 70-vuotias – että hänellä on oltava kodista erillinen työhuone, jotta pystyy ylipäätään kirjoittamaan, ettei kodin ja keittiön houkutukset keskeytä työntekoa, ettei ajatus kirjoittamiselta häivy.

Minä niin tiedän tuon! Olen työurani aikana tehnyt muutamia pätkiä kotona töitä. Apurahan turvin väikkäriaikana (ja aika äkkiä järjestänyt itselleni tutkijankammion arkistosta tai yliopistolta) tai esimerkiksi virkavapaalla kirjoitellen paikallishistoria-projekteja silloin kun molemmat lapset aloittivat ala-asteen. Kun lapset menivät eka luokalle, niin järjestin niin että olin sen syksyn kotona duunaaja. Ja kun oli pakko, niin tulihan niistä hommasta jotain, mutta molempien syksyjen aikana paitsi tekstimapit paisuivat ja pullistuivat niin teki myös paikallishistoriankirjoittajaäiti, joka lasten ollessa koulussa kirjoitti ja kulki jääkaapilla, kirjoitti ja leipoi, kirjoitti ja kävi kaupassa, kirjoitti ja söi jätkskiä tietskarin ääressä.

Jääkaapin, tietokoneen ja takkahuoneen nojatuolien välissä on pyhä kolmiyhteys, joka tänäänkin on kiehtonut. Ne muodostavat sen kolmion, jonka nurkissa minä tänäänkin olen paikkaa vaihdellut. Kaukana mistään flow:sta olleet kirjoitusprojektit tänään. Pehtoori kävi jokaviikkoisella vanhempiensa huolto/heippauskäynnillä ja salilla ja siivosi pihaa eilisen myrskyn revittyä meidän isoista koivuista valtavat määrät kuivia oksia, ja minä olen istunut sisällä yrittäen olla ahkera. Ja syönyt ja paisunut. Pitäisiköhän minun ryhtyä lähtemään vaikka arkistoon tai yliopistonkirjaston lukusaleihin niitä päivinä kun olisi tarkoitus tuottaa tekstiä. Siellä ei voi hipsiä jääkaapille, eikä laittaa vanhoja Hectorin biisejä soimaan, eikä istahtaa kesken olevan romskun kanssa takkahuoneen nojatuoleihin.

Ei voisi, ei.

Mitähän hakisin iltapalaksi?