Reija

Liminka vol. II

Olin taas tänään käymässä Limingassa ja samalla reissulla kävin Alakestilän arboretumissa ja Liminganlahden luontokeskuksessa (sekä Virkkulan lintutornissa).

Arboretum (lat. arbor, ”puu”) eli puulajipuisto on yleisnimitys viheralueesta, johon on kerätty systemaattinen tai satunnaisesti yleensä yhtä kasvisukua tai heimoa laajempi kokoelma puuvartisia kasveja. Arboretum voi olla hoidettu, jolloin se muistuttaa puutarhaa, tai se voi olla hoitamaton, luonnontilainen puisto.

Linkin takana KLIKS on kerrottu Alakestilän tilalla olevan arboretumin puista ja siellä on hyvä karttakin, alueesta ja miten sinne löytää. Vaikka kyllä se on kasitieltä hyvin merkittykin.

Vehmas, vihreä puistoalue on aika ainutlaatuinen näillä leveysasteilla. Puiston ovat perustaneet Kalle ja Katri Arvola jo 1930-luvulla. Arboretumissa on puuvartisten kasvilajien muotoja, muunnoksia, lajikkeita tai alalajeja melkein 200 erilaista. Paljon myös sellaisia, joita ei Pohjois-Suomessa muualla kasva.

Olin siellä reilusti ennen puolta päivää, viime öisen kovan ukkosen ja sateen jälkeen, jolloin maisema oli kostea, hieman utuinen, melkein satumetsämäinen. Siellä ei ollut ketään muita, siellä oli hyvin rauhaisaa.

Kerrassaan hieno kokemus; tuli mieleen, että pilvissäkin on hopeiset reunukset. 😉

Tämä salava oli ehdoton lempparini, siinä oli jotain ikiaikaista kokemusta ja varmuutta…
(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Sitten siellä oli tämmöinen!! Sieni! Merkillinen.

Arboretumista jatkoin matkaa Limingan luontokeskukseen. Kuinka usein sielläkin on aiottu käydä! Useammin on käyty Inarin Siidassa kuin naapurikunnan komeassa luontokeskuksessa. Mutta kaikkinensa jotain samaa niissä on. Kiinnitin huomiota varmaan ihan toisarvoisiin seikkoihin (ainakin lintu- ja luontoharrastajien/ammattilaisten näkökulmasta), mutta kuvat kertonevat jotain minun havainnoistani.

Ensinnäkin koko Limingan kunnan alueella katuvalot ovat tällaiset. Loistava idea, minusta ainakin!

Kuvassa Luontokeskus Virkkulan lintutornista kuvattuna: muut kuvaa merelle ja kaislikkoon, mutta minä kuvaan rakennuksia. Hö!

Kuvasin minä merellekin päin, tietysti. Ja se mikä minua viehätti, oli se, kuinka polulle kohti tornia, kohti merta oli merkitty rantaviivan muutokset. Perämeren rannikolla maankohoaminen on noin sentti per vuosi, ja polku (600 m), joka vei Luontokeskuksesta lintutornille, oli ”korkeuskäyritetty” eli opastauluissa kerrottiin, milloin ko. kohta oli mpy. Siis Liminganlahti (0 mpy) huiputettu. 🙂

Kuten sanoin: kiinnitin huomiota epäolennaisuuksiin, ei yhtään lintukuvaa (en tunne, enkä osaa kuvata lintuja), mutta tämähän se sitten minua kovin viehätti.

Luontokeskuksen ulkokuori ei ehkä kerro, kuinka komea näyttely sisällä on. Hurjan hienoja kuvia, oivallista esillepanoa, – luulen et joskus toistekin paremmalla keskittymiskyvyllä ja ajalla sinne ajelen.

Tämä (klikkaa isommaksi) oli minusta niin loistava idea!!

Tänään siis hieman erilainen lenkki merenrantaan.

Ja huomenna töihin. Just.

Niitä näitä

Aamulenkillä levollisena, iltapäivän ahkerana

Varhaisella aamulenkillä merenrannassa levollinen olo. Suloinen suviaamu, jolloin elämä tuntui aika helpolta ja huolettomalta.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Pitkästä aikaa kamera mukana. Kannatti. Tässä blogiuudistuksen hiljaa edetessä yritin/loin tuollaisen gallerian… Toivottavasti toimii kaikilla, toimiihan?

Lenkin jälkeen huolettomuus vaihtui alakuloon, mutta työmaa nuorenparin uuden huushollin pihalla oli hyvää terapiaa … Pojat maalasivat sisällä, me J:n kanssa huhkimme pihalla. Ja jotta varmasti olisi lämmin, ukkonen kierteli koko pitkän iltapäivän (+29 C) illan tuloon asti. Aurinkoa, jyrinää, hikeä. Ja minä sain tehdä pihahommia, jotka kotona ovat yleensä pehtoorin reviiriä. Kuten viime lauantain metsurihommissa myös tänään hoksasin, että kunnon ruumiillinen työ tekee digi/tietokone/netti/näyttöpääte = kaikkinensa datailuhommissa kipeytyneille harteille ja romahtaneille olkapäilleni hyvää…

Illan tullen palasimme neljästään Rantapeltoon, söimme piazzalla, tyyni ja tuuleton ilta. Näillä mennään.

Ruoka ja viini

Koko valööri?

Tummasta kirkkaaseen valoon…

Tänään on ollut monenlaista. Sukupolvien välissä ja niissä elämistä, …

Ja iltapäivällä kokoonnuimme Metsokankaalle kauniin omakotitalon pihalle piknikille. Oli paistinkääntäjien perinteinen (jo kolmas) piknik, jonka teemana tänä vuonna Aasia. Kun 25 alan ammattilaista ja harrastajaa kattaa kokkaamillaan herkuilla pöydän – kahteen kertaan – ei voi muuta kuin todeta, että olisipa useampi vatsa. Tai vielä enempi nälkä….

Minä tein kookosjäätelöä (alin kuva keskellä) , joka nyt ei ollut sellaista kuin olisin toivonut, mutta menihän se(kin) 😉 .

Onneksi on tämä perinne. Monen kanssa totesimme, että voisipa hetkeksi kellot seisauttaa, mutta oli hienoa, että meillä oli nuo hetket … nuo maut .. kaikki tutut ihmiset, laulu, nauru, jutut… onneksi on ihmisiä, ystäviä ja iloa.

Palatessa pyöräillessä kaupungin läpi huomasimme Qstockin olevan kaupungissa,

mutta huomasimme myös kaupungin rauhan… kauniin kaupungin …

… taivaan kauneuden.

Emme sitten kuitenkaan festareille menneet…

Vanhemmuus

Isoja ja pieniä käännekohtia

Kaikille ei helle sovi!

Toiset sen sijaan kukoistavat lämmössäkin.

Loman loppuja vietelty kotipihalla.

Pehtoorilla tänään jo touhua kovastikin, sillä Juniorilla ja J:llä on uusi asunto, joka vaatii pientä maalausremppaa ja muuta hienosäätöä. Muuttoauto on tilattu jo ensi torstaiksi, joten homma pitäisi saada alulle. Nuoripari muuttaa uudesta kerrostaloasunnosta Alppilasta vanhaan omakotitaloon Pateniemeen. Ovat kovin täpinöissään, ja kovin aikuisia. 🙂

Muutoinkin Juniorilla isoja asioita päätettävänä tällä viikolla: ei päässyt AMK:iin (pisteitä oli montakin yli alimman vaaditun, mutta pääsykokeessa jäi pisteen päähän 🙁 ), joten nyt olisi päätettävä, hakeutusiko alan (LVI) aikuiskoulutukseen ja ottaisi nyt samalla vastaan saamansa puolivuotisen linja-autokuljettajan ammattitutkintokoulutuspaikan vai jatkaisiko jakelukuskina kevättalvelle, tienaisi, lukisi pääsykokeisiin ja yrittäisi ensi vuonna tosissaan sinne AMK:iin? On vain koetettava tukea ja kannustaa kaikkeen; kunhan tekee jotain. Eikä taida osata olla tekemättäkään. 😉

Vastikään vaihtoi työpaikkaa, mikä merkitsi, että kesälomat ”paloi”. Ei poika ehdi nyt rempan ja muuton puuhiinkaan kuin iltaisin ja viikonloppuisin, mutta onhan meitä tässä avuksi. Hassusti tunnen tässä vanhenevani…

Historiaa Niitä näitä

Yllättäen yllätyksiä Limingassa

Sattuipa niin, että minun oli tänään aamupäiväksi ajeltava Liminkaan, ja sitten kun siellä kerran olin, ajattelin, että teenpäs sittenkin sen väliin jääneen kesäretken nyt. (Tai siis yhden niistä. Tämäkään ei siis ole se kesäkilpailu-reissu.)

Vain vajaa puolensataa kilometriä kotoa on Liminka, jossa on vallan hieno museoalue, kulttuurimaisemaa vaikka miten ja mukavia putiikkeja. Sainpas pari tuntia sujuvasti kulumaan kun ajelin, kävelin ja kuvailin. ”Töitäkin” tuli tehtyä; kevään ”Arjen historia” -luennolle on taas uutta kuva-aineistoa. 😉

Limingan vanha pappila on näin komea rakennus. (klikkaamalla kaikki kuvat suurenevat)

Tämä rakennus on taiteilija Vilho Lammen taidemuseo, jossa on tänä kesänä kolmen veljeksen Aaro, Sakari ja Antti Matinlaurin töiden kesänäyttely.

Alkuperäisessä tarkoituksessaan rakennus oli merkittävä osa (pohjois)suomalaista kouluhistoriaa …

Samassa pihapiirissä on myös nämä rakennukset: vihreäkattoinen rakennus on Aappola, Abraham Ojanperän vuonna 1912 rakennettu taiteilijahuvila ja koti. Kannattaa kurkata sinnekin. 1900-luvun alun pohjoispohjalaista maaseutuasumista kaikessa vaatimattomuudessaan.

Eikä kaukana edellisistä ole tämä viehättävä puoti, jossa on sisustus- ja antiikkitavaraa myytävänä. Puodin nimi on Pivis, ja sillä on nettikauppakin (kliks!) Kerrassaan ihastuttavan putiikin omilla nettisivuilla kerrotaan, että

Puoti toimii vanhaa aikaa henkivän Rantatien varrella,
talossa, jonka vanhin osa on rakennettu jo 1800-luvun lopulla.
Talo on ehtinyt toimia aikojen saatossa mm. merikapteenin ja konstaapelin
virka-asuntona, kauppana, arkkitehtitoimistona,
myös taidemaalari Vilho Lampi on ikuistanut talon moneen tauluunsa.

Nettisivuilta kannattaa käydä kurkkaamassa mitä kaikkea siellä on! Minä ostin monot! Oikeesti monot. Tulette vielä joskus näkemään ne ja niiden uuden elämän. Myös hyvän, pestyn, Festaan sopivan kesäräsymaton ostin muutamalla kympillä. Lämpimästi voin suositella puotia.

Toinen liminkalainen pikku putiikki, joka lienee oululaisille naisille ehkä tunnetumpi, ainakin minä olen monen kuullut käyneen siellä tai tykänneen Facebookissa, on Pikku-Riikka.

Se on sellainen ”Butiken på landetin” pikkuserkku. Viehättävä sekin. Vaatteet eivät ehkä minun yksinkertaiselle maulleni ihan nappiin, mutta sentään löysin jotain valkoista, olisin halunnut mustan.

Iltapäivällä kotiin päin huristellessani poikkesin vielä Vihiluodon kalassa hakemassa talon loimulohta ja sille kaveriksi ”Helasen herkkua”. Sitä minulle jo viime kesänä paistinkääntäjäpiknikillä suositeltiin, ja nyt vasta ostin. Se on paikan oman kokin kylmäsavulohesta, majoneesista, yrteistä tekemä soosi, joka tuntuu sopivan lisäkkeeksi vaikka mille. Kalalle, uuniperunoille, leivälle, salaatin oheen. Hyvää on.

Lähimatkailu on avartavaa, luulen että lauantaina menen Liminkaan Arboretumiin ja luontokeskukseen! Katsotaan nyt.

Niitä näitä

Odottamattomia juttuja

On päiviä, jotka menevät ihan toisin kuin olit ajatellut. Tämä on ollut sellainen päivä.

Ei mm. ollut pienintäkään tarkoitusta käydä töissä tänään. Kävinpä silti. Siellä tuoksui lattiavaha, eikä siellä ollut ketään. Ei ketään. Muutoin siellä oli sellaista kuin hämärästi muistelinkin. Tämä kertoo siitä, että olen taas kerran niin typerä, että alan jo liu´uttaa itseäni töihin. Mietin jo, että ”eihän tässä enää ehdi”, ”enää niin ja niin monta päivää”, ja ”pitäisi jo ryhtyä nukkumaan ajoissa”, ja alan katsella jo vähän kalenteria valmiiksi, sopia tapaamisia, tehdä listaa, mistä aloittaa duunit… Ja kaikinpuolin olen ikävä ihminen näin loman hiipuessa kohti loppuaan. Miksen revittele sunnuntai-iltaan asti ja herää maanantaina kertarysäyksellä todellisuuteen: TYÖPÄIVÄ!

Jospa minä yrittäisin. Varsinkin nyt kun saimme vielä lämmön!

Tarkoitus oli huomenna lähteä sinne kesäretkelleni, mutta eipä se nyt taida onnistua, liekö ollenkaan… Mutta JOS pääsen päivärundilleni niin kilpailu tulee, palkinnotkin on jo hommattuna. 🙂

Jäälissä käytiin tänään kun pappa (pehtoorin isä) täytti kunniakkaat 88 vuotta. Kaikenmoista muutakin suhaamista eestaas koko päivä.

Nyt taidan ryhtyä viimeistelemään Meksiko-sivut (hope so, että saan ennen puolta yötä valmiiksi). Ai niin, yksi ”kesälomaprojekti” (= uusi lamppu) on pois päiväjärjestyksestä. Poulsenhan se meillä nyt on…

Tilasin netistä (ihan turhaa ramppaamista ja ressiä kaupungilla), tuli postissa neljässä päivässä ja kotiovelle ilman mitään rahtimaksuja. Olemme tyytyväisiä.

Luettua Niitä näitä

Reitinvalintavaihtoehtoja

Tuli tuossa mieleen, käyköhän muille aviopareille kuten meille, että valitaan eri reitit. Ei, älkää säikähtäkö – ei mitään aviokriisiä ole menossa, mutta kyse on siitä, että me valitsemme usein eri reitit.

Esimerkiksi: kaupungista meille kotiin pääsee periaatteessa kahta reittiä. Toinen kulkee reittiä Tuiran sillat-Bertel Jungin tie-Toppilan suora-Koskelantie ja toinen kulkee reittiä: Tuiran sillat – tie 8156 – Tervahovin tie – Emäpuuntie – Mustasuontie – Koskelantie. Toista tykkään ajaa minä ja toista pehtoori. Olemme joskus ajelleet peräkkäin kun ollaan molemmat omilla autoilla palaamassa yhtä aikaa kaupungista (kaikkinensa melkoista tuhlausta, mutta silti) lähtien yhtä aikaa Tuiran liikennevaloista, ja jotensakin yhtä aikaa ollaan kotona. Silti me edelleen valitsemme omat reitit.

Sitten pyöräillessä! Jos tullaan Alppilasta – niin kuin juuri äsken – niin pehtoori taas ajaa eri reittiä kuin minä. Minä ajelen Ketjutien ja Vilkkutien kautta: tuoksuu puulämmitteiset saunat, on kunnostettuja puutaloja, sileä asfaltti, se yksi talo, joka on vanha, mutta hyvin siisti, ja siinä pihalla toinen toistaan hienompia vanhoja, kunnostettuja mersuja, aina erilaisia. Tien varressa on pelargonioita ja liitereitä. Ja samaan aikaan toisaalla: pehtoori pyyhältää joko Emäpuuntietä tai Koskelantietä joiden varrella ei ole MITÄÄN! Hyvä on; minun reittini on noin 100 metriä hitaampi. (voiko joku olla 100 metriä hitaampi? Minulle voi.) Mutta mitä sitten, että pehtoorin on nopeampi??

Ajavatko kaikki muut aina yhteistä, samaa reittiä?

PS. Tänään lupasin Meksiko-sivulle kuvia lisää, olen tehnyt niitä, mutta julkaisu jäänee huomiseen…. On siellä nyt jo hää- ja hautajaissivukin eilisten lisäksi valmiina…

http://www.satokangas.fi/Matka/Meksiko%202013/index.html

Ai niin, ja siinä Petri Tammisen kirjassa (Rikosromaani), jonka viime yön valvottuina tunteina luin loppuun ja joka oli jotenkin kummallinen, oli kohta, johon merkillisesti tämän kesälomani viimeisellä viikolla onnistun samaistumaan erinomaisen hyvin:

– Jännä homma toi siivoaminen oikeastaan, Immonen mietti. – Kun siinähän ei saa mitään pysyvää aikaan. Ja toisaalta saa aikaan niin pirusti.
– Tulee hiukan tämä elämä mieleen, sanoi Vehmas.
Saavuttiin kaupungin valoihin, niitä oli peräkkäin ja päällekkäin, katulyhtyjä, kirkkaita ikkunoita, valomainoksia ja kaiken yllä laiha kuu ja kenties tähtiä.

Meksiko Niitä näitä

Meksiko-kuvia

Pitkien yöunien jälkeen kalseahko aamu, ei erityisesti kesäntuntua, joten annoin itselleni luvan junttaantua tietokoneelle kokoamaaan Meksikon reissun kuvasatoa nettisivuksi.

Tuhansista kuvista koetan valita kelvollisia, kertovia. Joskus – esim. viime Kiinan matkasta tai Alppien vaellukselta – olen jaksanut tehdä huolelliset ja tarkat sivut, nyt ei näistä sellaisia synny. Mutta paljon kuvia jo on, melkein 200. Monestako löydät poliisin?

http://www.satokangas.fi/Matka/Meksiko%202013/index.html

Klikkaudu Meksiko-etusivulta kohtaan ”Kaupunkinäkymiä” ja odota tovi.
Sivulla on nimittäin kymmeniä kuvia, joten latautuminen kestää.

KLIKS

Kuvat eivät ehkä ole ihan tablettikäyttöön tai kovin isolle näytölle sopivimpia,
mutta läppärillä ja normipöytäkoneella pitäisi näkyä
Mexico Cityn värikylläinen ja monin tavoin monenkirjava katukuva.

Myös ”Maya- ja atsteekkikulttuurin jäänteitä” -sivulla on kuvat reissun arkeologisilta kohteilta.

KLIKS

Lähdehän nojatuolimatkalla Mexico Cityyn

Ja huomenissa sitten Karibialle. 😉

Niitä näitä

Metsätöissä

Korkealla kunnahalla hongat huminoi,
kirves paukkaa, puuta haukkaa pokasaha soi.
Jätkät siellä päänsä hiellä leivän saada voi,
mut huilatessaan unelmoi.

Onpahan pehtoorin kanssa metsuroitu tänään. Vietimme päivän Iijoen uitossa, eikun systerin rantatontilla ja huhkimme jokinäkymän näkyviin.

Tuommoisessa me ollaan pehtoorin kanssa hyvä työpari, olen siitä puhunut ennenkin, mutta nythän oli vaan käydä niin, että meitsin kunto alkoi projektin lopulla todellakin hiipua.

Viiden tunnin puiden kaadon ja vitikon raivauksen ja tienvarteen rahtaamisen jälkeen toimintani ei enää ollut erityisen ripeää – mutta sitten parahiksi nuoriparikin tuli käymään [tiesivät ruoan illansuussa olevan tarjolla 🙂 ] ja auttoivat loppurutistuksessa.

Sisaren rantasauna on pikkuisen isompi kuin meillä möksällä – ja kylläpä löylyt maistuivat! Meistä metsureista on kiva saunoa päivän päätteeksi.

Saatikka nauttia ”talkooruokaa” (”hiellä leivän saada voi”). Liekö italialaiset ahvenfileet ja valkosuklaajäädykkeet savottakämpillä olleet ihan tavallista einettä? Olen kyllä lukenut käristyksestä monissa tukkilaisten muistitietoaineistoissa, mutta en valita, vaikka ruoka ei ihan autenttista ollutkaan. 😉

Onpahan liikkunut olo, ja mukava päivä meillä oli. Tekeminen on.

Ja nyt tämä jätkän heila lähtee nukkumaan!

Niitä näitä

Säästä huolimatta lämpimät nimpparit

Nuoret pääsivät töistä vasta myöhään, joten meillä välimerellinen aika nimpparisapuskalle. Syötiinkö ulkona? No ei todellakaan! En tehnyt edes kakkua. Kanttarellimuhennosta ja grillivartaita tykötarpeineen, jälkkäriksi ihania vadelmia ja jäädykettä. Hyvvvää oli. Kolomella veellä, hyvvvää.

Naurettiin. Se on parasta. Asiakaspalvelussa töitä tekevillä nuorilla kun riittää juttua asiakkaista. Joskus tuntuu, että eivät voi edes olla tosia kaikki ne, mitä ihmiset laukovat ostaessaan marjoja (Esim. Mistä nuo mustikat on? – Ne on saksalaisia. – Hitlerin marjoja. En osta.) tai mitä sanovat kun pakettitoimitus on ovella? En kehtaa edes kertoa…

Muutoin päivä kulunut (edelleen) järjestellessä, siivoillessa, kierrättäessä: Mehu-Maija on saanut hyvän uuden kodin, UFF:n laatikkoon viety sellaiset vaatteet, joita ei ole kertaakaan vuoden aikana käytetty (turha luulla että ”kyllä-minä-tuon -neuleen-voisin-joku-kerta-laittaa-päälle” (miksen ole koko vuonna laittanut?) ja ”mahtuuhan-nuo-housut-reisistä-ensi-talvena” (miten muka mahtuisivat ensi talvena, jolleivat nyt mahdu? Siis kiertoon!), (historia)kirjoja viety opiskelijahuoneeseen kyltillä ”saa ottaa” ja omille nuorille jaeltu mattoja ja kaitaliinoja ja sen sellaista. Tämä on vapauttavaa!