Reija

Arkiaamun lenkki. Pelkästään siinä on enemmän kuin kolme positiivista asiaa: se, että se on mahdollista, että tein sen, se kaikki vihreys, lopultakin vähäinen itikoiden määrä, meren tyyneys, liikkumisen ilo.  Mahdollisuus valita, lähdenkö duuniin kampukselle vai käynkö ensin lenkillä ja jään päiväksi kotiin nimikkeellä ”etätyö”.  Tuota etätyö-käsitettä aina joskus mietin: meilläkin näkee töissä usein kollegoiden ovenpielen paneelissa lukevan ”Tänään etätöissä”. Etäällä töissä, etäällä töistä, työt etäisiä, etäällä ihmisistä, lähellä tutkimusta? Tänään se on minulle tarkoittanut intensiivistä ahertamista.

Yksi iäisyysprojekti alkaa olla lähellä valmistumistaan. Tai ehkä puolivälissä oloa. 😉 Kun nyt ollaan positiivisia (5/5), niin nyt alan uskoa, että tästä yhteisprojektista tulee joskus julkistus. Laanilan historia -projekti on vääjäämättä matkalla kohti valmistumistaan. Eikä siitä huono tulekaan.

Kotimaista parsaa. Äärimmäisen harvinaista ja positiivista. Ei tarvinnut kuoria, ei tehdä kommervenkkejä. Neljä minuuttia niukassa kiehuvassa vedessä, jossa vähän sokeria ja merisuolaa. Ja voita, sekä keitinveteen että tarjoille. Ei mitään piperryksiä, eimonimutkaisia kastikkeita tai lisukkeita. Parsaa ja voita, hyvä on, vähän kidesuolaa. Se on siinä. Yksinkertaista. Kuin uudet perunat, vähän parempaa vain. 😉

Kuohuvassa kuplat pieniä. Se on positiivista.
Niiden kuuluukin olla pieniä.

Ja että tuntee ansainneensa ne kuplat, ansainneensa perjantain. Olkoonkin kolmastoista.

Ja perjantaista huolimatta ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Tämä syksyinen sää viimeistään lupaa olla kotona, – ja nauttia siitä. Pysyä sisätiloissa ja miettiä, alkaako työstämään kuvia, vai lukeako viimeiset sivut kirjasta ”Pitkän päivän ilta”.

Eilen se jo melkein kukki koko omenapuu. Eilen melkein, ja tänä aamuna täydessä kukassa. Sellaisesta tulee hyvä olo. Sitä voi vain katsella ja ihalla. Oven pielessä olevan tuoliin (kuvassa) voi aamusella ennen töiden alkua kahvimukillisen kanssa istahtaa toviksi, ja miettiä, että varmaankin japanilaisilla tankarunous syntyi juuri kirsikankukkien kukinta-aikaan.

Minä koetin synnyttää tai tarkemmin ottaen täydentää hankehakemusta. Kuulostaa kivalle, eikö? Ei niin järin mieltäylentävää kesäkuun lämpöaallossa kylpevän perjantain puuhaa, mutta tulipahan tehtyä, – ja perjantai ansaittua. 🙂

Tuon koristeomenapuun kuvasin siis jo aamulla, ennen lenkille lähtöä. Silloin näytti, että päivästä tulee helteinen, pilvetön ja aurinkoinen. Ja työteliäs.

Eihän se ihan niin mennyt. Helteistä on ollut, välillä aurinkoistakin. Työteliäisyyden kanssa lopultakin vähän niin ja näin. Toisaalta aikaansaantipisteitä tulee kaksin-, jollei kolminkertaisesti (”siviilipuolelta”) kun siivosin meidän konnulin terran ja koko huoneen.  Ei ole Elmeri niitä siisteimpiä pakkauksia.

Toisen omenapuun, oikean, ei siis minkään ”vain” koriste-, pihan paremmalla puolen olevan, kuvasin juuri äsken. Näettekö? Sataa vettä!  Minua on huijattu! Vesisade ei kuulunut millään muotoa tämän illan juttuihin. Mutta menkööt!

Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Lopultakin, – ihan hieno päivähän tänään on ollut.

Ja sitten tulee yhtäkkiä. Väsy. Viitsimättömyys. Juuri ja juuri jaksaa pestä meikit pois, katsoa että huomiset (työ? – no joo, työ)vaatteet on siistit ja silitetyt ja ryhtyy tarkoituksettomaan surffailuun.

(Omenapuiden kukat kannattaa klikkailla isommiksi)

Harvoin on kurjaa lähteä töihin, ja vielä harvemmin niin kurjaa kuin tänään!

Kukkivien omenapuiden katveeseen, kotipihalle, olisin aamulla voinut jäädä.

Mutta menihän se siinä sitten työpäiväkin.

Sellainen leppoisa tekemisen meininki kuitenkin.

Töiden jälkeen kaupungille kampaajalle polkiessa mietin, että kun nyt leikataan tukka, niin viimeisetkin Meksikossa käyneet hiussuortuvat häipyvät. Ja kun aamulla katselin juustopaketin viimeistä myyntipäivää ajattelin, että se on sama kuin minun kesälomani alkupäivä. Töissä kalenteriin syksyn kokous- ja publiikkipäiviä ja muita tähdellisiä aikatauluttajia merkitessä laskin, että suunnilleen 22 kokousta on ennen kuin tytär mahdollisesti tulee kotiin. Lapin Kansan toimittaja soitteli, ja kyseli yhtä väitöskirjaani liittyvää juttua, ja sitten milloin väitöskirjani on julkaistu, kun kerroin, että aika tarkalleen 10 vuotta sitten, mietin saman tien, että 10 vuoden päästä eteenpäin olen jo varmaan unohtanut mistä väittelin. 😉

Näitä päivien ja  vuosien, isojen ja pienten tapahtumien laskemista  ja ajan mittaamista eteen- ja taaksepäin merkillisillä yksiköillä (kalkkitabletteja purkissa enää yhtä monta kuin työpäiviä loman alkuun jne.) olen tehnyt aina. Ja tuntuu vain pahenevan.

Sellaistakin laskeskelin, että kun ensi viikolla saan luetuksi vielä yhden käsikirjoitusnipun, niin sitten voin siirtyä kesälukemistojen pariin. Hommata kirjastosta ja/tai kaupasta hyvää kesälukemista. Nyt minulla ei ole mitään visiota siitä, mitä lukisin, joten suositelkaapas. Sinun ”elämäsi romaani”, paras elämäkerta ikinä, hyvä dekkari, matkakertomus, jota et unohda, historiallinen romaani, jota ei voi jättää lukematta, kesäkirja, jonka luet joka vuosi, uutuuskirja, jota et voinut laskea kädestäsi ennen kuin olit lukenut läpi? Kerro, – ilahtuisin vinkeistä.