Paljonhan sitä keskustellaan siitä, mikä on kodin ja koulun välinen tehtävänjako kasvatuksessa. Keskustellaanpa joskus jopa siitä, onko yliopistollakin siinä vielä osansa?
– Minullahan on asiasta tietysti hyvinkin vahva mielipiteeni. Kuin myös siitä, mitä sen kasvatuksen pitäisi pitää sisällään. Millään muotoa en aio ryhtyä väittämään, että olisin/tai olisin ollut hyvä kasvattaja. Mutta nuorten aikuisten kanssa päivittäin tekemisessä olevana tulen aina joskus – niin kuin nyt tänäänkin – hiljaa mielessäni ajatelleeksi, että jotakin jonkun olisi joskus pitänyt joillekin opettaa ja jotenkin kasvattaa. Ja on tullut myös ajateltua joidenkin keskustelujen jälkeen, että olipa ”fiksu opiskelija”, ”kiva tutustua” tai ”tuo ihminen pärjää varmasti missä vaan”.
Ja missä se kasvatuksen puute tai sen hyvät vaikutukset näkyvät? – Minä näen, kuulen, koen arjessa, pienissä asioissa, small talkissa… Siinä, että tervehditään, tarvittaessa esitellään itsensä, sanotaan kiitos ja hei, tehdään niin kuin on sovittu, kuunnellaan, kysytään ja vastataan, katsotaan välillä silmiin, ollaan ajallaan.
Ehkä puhunkin vain pienestä kasvatuksen osa-alueesta, siis käytöstavoista, enemmän kuin koko laajasta kasvatuksen käsitteestä?
Ja onko se kasvatuksen tulosta vai sisäsyntyistä, opittua kenties, että otetaan toiset huomioon, ettei ilkeillä, että ollaan reiluja, että ei kiusata, ei nakella eikä naljailla, hymyilläänkin joskus ja ollaan läsnä jos sellainen on tarkoituksena?
Kyllä, kyllä minä elän taas niitä päiviä ja viikkoja vuodesta kun tutustun moniin, kymmeniin uusiin, nuoriin ihmisiin. Enkä välty siltä, että se ensivaikutelma tahtoo jättää jälkensä, pitkäksi aikaa.
Alan kuulostaa kukkahattutädiltä, niuholta, … siispä lopetan.
Ja olen iloinen, että olen tänäänkin tutustunut moneen mukavaan nuoreen. Ja ollut tekemisissä monien jo vuosia tuttuja olleiden mukavien kanssa.
Ja niin vanhaksi olen jo käynyt, että ilahdun kun nuori mies lopettaa opiskeluasioita käsitelleen ”virallisen” sähköpostinsa toivotellen ”Hyvää syksyn jatkoa sullekin”.
