Reija

Syksyä jo

Täällä on vieläkin ihan huikea tuoksu!!

Tein keftedesejä. Lampaanlihapullia, tai tarkkaan ottaen karitsanlihapullia. Nämä olivat meillä monta vuotta sellainen ”luottovierasruoka”, tai parempi pyhäruoka. Meillä kun 80-luvun alkupuolella Kreikka oli matkakohteena ylitse muiden, niin nämä kreikkalaiset lihapullatkin sitten olivat ruokalistan kärkisijoilla.

Nyt niiden tekemiseen innosti tiistainen käynti Viskaalin-tilalla, jossa kasvatetaan luomulampaita ja -karitsoita, ja siellä kaupasta tuli ostettua muutama kilo karitsanjauhelihaa.

Tänään itsestäni tuntui, maistui, etten koskaan ole yhtä hyviä tehnyt, Pehtoori väitti, että on aiemminkin päästy samoihin makukokemuksiin… Ehkä kuitenkin tuoreella, luomukaritsanlihalla on vaikutuksensa. Suosittelen kokeilemaan…

Keftedes – kreikkalaiset lihapullat

1 sipuli
½ dl korppujauhoja
1 dl vetä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1 muna
1½ tl suolaa
½ tl mustapippuria
1 tl kuivattua oreganoa tai basilikaa
400 g lampaan/karitsanjauhelihaa

Turvota korppujauhot vedessä. Sen jälkeen sekoita kaikki muut aineet paitsi muna. Lisää sekin lopuksi. Pyörittele taikinasta 12 – 16 lihapullaa. Paista pulliin pinta voissa pannulla, ja siirrä sitten uunivuokaan. Lisää vuokaan tomaattimursketta, ruokakermaa tai jotain muuta ”kostuketta”. Paista uunisssa (175 C) noin 20 minuuttia.

Syksy_-9

Syksy_-10

Päivään kuului myös aamuvarhainen lenkki, olipas pitkästä aikaa mukava käydä Meri-Toppilan rannassa. Aamulla tuulikin, melkein raikasta.

Kun alkuiltapäivästä palauduin Caritaksesta, liityin Pehtoorin seuraan ”purkamaan” kesäpihaa.
Ensi viikoksi on luvannut yöpakkasia, räntääkin, joten on uskottava, että piazza-elämä hiipuu.

Ja sitten kynttilöitä sisälle.

Ja lyhtyjä ulos.

Syksyyn kuuluu mustikkakukko.

Juuri otin uunista. Sekin tuoksuu…

Etunimi

Tuossa kun söimme, kaksistaan Festassa, Pehtoorin laittamaa vallan erinomaista päivällistä (grillattua tonnikalaa, pastaa ja salaattia), tuli puheeksi, että on sellainen vaihe, että ei ole minulla joka ilta ihan itsestään selvästi mielessä, mitä tänne Tuulestatemmattuun kirjoittaisin. Siinä syödessämme tietysti ajattelin, että kerron ja kuvitan, mitä Pehtoori oli kokkaillut, mutta kun tähän koneelle istahdin, oli Facebookissa minulle viesti:

Onneksi olkoon … Kalenterissa on varattu tämä päivä ihan pelkästään sinulle.

Oli kyllä todettava, että ei sentään ihan pelkästään minulle, onhan meitä melkein parituhatta. 🙂 Joka tapauksessa tämän onnittelun myötä päätin (minulla kun on vielä tämä fiksaatio etunimiin, kuten tiedätte (ks. Erikoisten etunimien bongausharrastus)), että kirjoitan ihan omasta etunimestäni.

Wikipedia kertoo näin:

Freija (Freyja, Freya, Freia, Freja, Fröja, muinaisnorjan ”rouva”) on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar, jolla on lisänimi Vanadis, koska on niistä tärkein. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Useat paikannimet todistavat Freijan laajalle levinneestä palvonnasta, varsinkin Ruotsissa ja Norjassa. Freija on hyvin paljon kreikkalaisen jumalattaren Afroditen kaltainen. Freijan uskottiin antavan tyydytystä rakkauselämään, kuten myös kasvattavan sadot viljaviksi.

Siis nimessä ei mitään kristillistä, raamatullista tai suomalaiskansallista juonnetta, kuten perheen muissa nimissä (Miksi Saara nauroi? Tuomas seisoo niinkuin tammi, Pekka ~ Pietari ~kallio…. ) Päinvastoin, ihan pakanallista, antiikkista tai muinaisskandinaavista juurta on nimessäni.

Kalenteriin Reija-nimi on otettu vuonna 1950 ja vuonna 1988 julkaistussa ”Uusi suomalainen nimikirja” -opuksessa lukee näin:

Reija — on myöhäinen suomalainen mukailu, … lähtökohtana voi olla lyhentymänimi Rea mutta toinen mahdollisuus on, että se on kutsumamuoto ruotsinkielisestä Freijasta. Käytännössä sitä on pidetty -> Reijon sisarnimenä ja täten tullut melko suosituksi.

Nimeeni liittyvä kömmähdyksiä on aika lailla. Reija kun vääntyy helposti Reijoksi tai Raijaksi. Jopa Eijaksi tai Rekoksi. Ehkäpä jätän niistä kertomisen ensi vuoteen, että blogin aiheet eivät kerralla tyhjene. 😉

Ja sitä paitsi nyt alkaa olla sen nimpparijälkkärin aika. Minähän en paljon suklaasta perusta, – paitsi tryffeleistä ihan hurjan paljon.

Ja Pehtoori oli löytänyt Stockalta tällaisia uusia. Ui-jui. Ihan ylihyviä.

Syksy_-5

Ja näettekö???!!! Noiden kimpaleiden jälkeen on KOKO huominen päivä käveltävä.

Ja tryffeleiden ja juustojen seuraksi vielä madeiraa. Jo viime viime viikonloppuna mainitsin, että nyt on löytynyt ihan huippu Verdelho-Madeira. Tämä on kuin suklaata sinällään. Sopii suklaakakulle, noille tryffeleille ja juustoille. Osta nyt jo ja säästä vaikka jouluksi. Säästä jos maltat. 😉 Ja klikkaa kuva isommaksi, ihan kelpo kuva se on 🙂 .

Hintakaan ei ole paha (14 € pikkupullo, josta riittää moneksi kertaa tai monelle). Ja säilyy avattuna parikin kuukautta ihan hyvin. Hoksasimme, että Viini-lehdessäkin tämä on rankattu kovin korkealle, joten moninkertainen suositus. HH Madeira Verdelho. Molemmilla Madeiran reissuilla on tämä Henriques & Henriques oivalliseksi tuottajaksi havaittu. Maljan aika!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Yliopistoelämää tänään ja muistoissa

Tiedättekös, että minä jaksan vielä tuohtua ja innostua. Vielä on usko humanistiseen koulutukseen, ja siihen, että sen säilyttämiseksi voidaan tehdä jotain. Ja tästä tuohtumisesta ja innostumisesta seurauksena mm., että sain tänään palkata itselleni ”assistentin”. Kuukaudeksi suunnittelijan-nimikkeellä maisterin, jonka kanssa on tehty paljon yhteistyötä aiemminkin ja jonka kanssa nyt ryhdymme perkaamaan vanhoja opiskelijarekistereitä ja ”siivoilemaan” niitä.

Kirjoilla olevat vanhat, mitään suorittamattomat opiskelijat kun nekin merkitsevät yliopistolle kuluja ja vääristävät tilastoja ja sotkevat ”tuloslaskentaa”, joten olisi tarve putsailuun. Vähän olen hommaa jo pohjustanut, ja olen viime päivinä – kaiken kokoustamisen ohessa – valmistellut tätä alkavaa prosessia, ja monien muiden yllätysten lisäksi paljastui sellaistakin, että meidän oppiaineeseen on kirjautuneena useampiakin jo edesmenneitä. Ja heidänkin olemassaolonsa, vaikka vain ”haamuina” rekistereissä, maksavat meille. Tällaiseksi on maailma mennyt!

Ja tänään jonkinlainen kulminaatiopiste syyslukukaudessa: nyt rauhoittuu. Aloitusruljanssit tavallista aikaisemmin ohi, aloitettiinkinhan tavallista aikaisemmin. Ja nyt kun ensi viikolla ei ole arkistoekskursiota, jonka yleensä joka toinen vuosi opiskelijoiden kanssa kolmipäiväisenä turneena Helsinkiin teen, niin tosissaan syksyn ruuhka on nyt huippunsa jo ohittanut. Arkistoekskursio joutui kilpailemaan niukoista rahoista ”vanhojen käsialojen” -kurssin kanssa. Mieluusti tein tilaa sille. Se on tarpeellinen, harvoin järjestettävä.

”Vanhat käsialat” -kurssi oli yksi minun opiskeluaikani mieluisimmista. Oli kiehtovaa oppia lukemaan 1600-luvun tekstejä. Vähän kuin ristisanatehtäviä tekisi. Suoritin kurssin intensiivikurssina (= kaksi viikkoa monta tuntia päivässä) kesäopintoina Kajaanissa ja opettajana oli legendaarinen professori KJ. Kun olin Kajaanissa tietysti vielä yksikseni sen pari viikkoisen, niin lueskelin ja opettelin tekstejä itsekseni solukämpässä illatkin. Veivät mennessään. Ainoa tentti, jossa koskaan olin valmis ennen kuin tentistä sai poistua, eli alle puolessa tunnissa selvitin näytetekstit. Ja oikeasti osasin: sain ihan täydet pisteet. Mikä sitten olikin varmasti osasyynä siihen, että tulin palkatuksi samaisen professori KJ:n tutkimusapulaiseksi jo kolmantena opiskeluvuotenani. Enää en hanskaisi. Niin vähän on viimeiseen 15 vuoteen tullut oltua tekemisissä noiden vanhojen käsialojen kanssa. Kauniitakin ne joskus ovat. Klikkaa isommaksi niin näet.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Päätöksien teossa

Älyllistä keskustelua,

asioita, joihin voi vaikuttaa,

tulostakin saatua aikaiseksi,

oppimista,

kokouskahvit paakkelseineen ja hedelmineen,

mahdollisuus tarkkailla ja kuunnella ihmisiä vallankäytössään,

asiantuntijuuden lisääntyminen,

oman asiantuntijuuden hoksaaminen,

– toki myös vaikeita ja ikäviä päätöksiä oltava tekemässä,

byrokratian loputtomuus koettava,

oma tietämättömyys ja ymmärtämättömyys siedettävä,

ärsyynnyttävä asioiden huonosta hoidosta,

väsyttävä turhaan vatvomiseen,

kesken kaiken kyseenalaistettava koko homman mielykkyys.

Kuuden tunnin (10 minuutin vessatauolla!) koulutusneuvoston kokoukset eivät ole läpihuutojuttuja.

Niitä näitä

Muhoksella

Opetussuunnitelman uudistöitä ja vanhojen koulutusohjelmien lakkauttamista, tilastoja ja taulukoita, tutkintosaantojen ja opintojen sujuvoittamis -hankkeiden parissa pakertamista, ja sitten suoraan kohti Muhosta. Montakin hyvää syytä.

Kun oli Paistinkääntäjien tutustumisreissu Viskaalin tilalle ja teurastamoon ja lopuksi maistiaisille ja kauppaan, niin menimme hyvissä ajoin, että ehdimme käydä Pietan puodissa. Legendaarinen naisten vaatekauppa Muhoksen keskustassa. Monen olen kuullut puhuvan, monen kehuvan. Ennen en ole käynyt. Pidin enemmän kuin Pikku-Riikasta Limingassa. Ja löysinkin! Villatunikan töihin, kotimaisen, laadukkaan. Olen oikein tyytyväinen.

Sitten äkkiä Koivuun ja tähteen = Muhoksen kirjasto ja kulttuuritalo, jossa oli esillä tuttumme huovutustöitä.

Ja oli siellä kuva meistä tehdystä huovutustyöstä. 🙂

Sitten ajelimme vielä Muhoksen eteläosaan (Honkanen?), jossa asustaa Pehtoorin siskon tyttö, – meidän kummityttömme. Ja näimme jo vuoden täyttäneen O:n. Pitkä, hoikka poika oli. Ja mahtavan matala yksivuotiaan ääni. Hymyilevä, rauhallinen lapsi. Nykyään näkee niiiiin harvoin pikkuisia … Olipas ilo.

Kuudeksi Viskaaliin. Enpä ole ennen teurastomolla käynyt, enkä enää halua toiste. Oli kyllä mielenkiintoista, olen tyytyväinen että tuli lähdettyä, ja olin erityisen iloinen, että oli ilta, eikä siellä ollut toimintaa. Mitä nyt paistuvat nakit tuoksuivat ja maistuivat. Viskaalin pastrami hyväksi havaittiin. Ja kaupasta viikonlopuksi karitsan jauhelihaa ja huomiseksi lihahyytelöä hankittiin.

Muhoksella on monta hyvää syytä käydä.

Niitä näitä

Kuvia, ajanlaskua ja flunssa-aaltoa

Vielä vähän eilistä kuvasatoa tähän. Ohi haasteiden.

Tässä Värtön alikulun seinään maalatussa hengenpelastajan kopin seinässä on viisaita sanoja…

Ja monia muitakin pieniä viehättäviä yksityiskohtia …. hevosten lisäksi. 🙂

Kun tämä kilpurin kuva ”julkistuu”, on Tuulestatemmatussa yhteensä 9300 kuvaa!! 9300!!

Tänään hurjan määrän pikkuisia työjuttuja sain tehdyksi.

Sitten mietin, että minä, joka olen suhteellisen surkea yhdyssanoissa, olenkin oikeastaan ihan erinomaisen hyvä niissä jos vertaan siihen, mitä opiskelijat kirjoittavat. Olisi oikeastaan pitänyt niistä muutamasta tenttivastauksesta, jotka tänään oli tarkastettavana, laskea, kuinka paljon yhdyssanavirheitä voi yhdessä konsullisessa olla!

Sitten tällainen tärkeä tieto, joka nyt vaan sattui tulemaan mieleen: itsenäisyyspäivään on (riippuen millä yksiköllä haluaa mitata)

0,23 vuotta
2,70 kuukautta
11,71 viikkoa
1969 tuntia
118140 minuuttia
7088400 sekuntia

Ei niin että minulle mitään väliä, – – Tuli vaan mieleen. 😉

Ja viisi viikkoa enää niin on jo syysloma.

Ja flunssa on tulollaan juuri nyt. Aion taistella. Systeri on ollut tosi pahassa flunssassa, eilen äidillä pientä köhinää, äskeisessä voutineuvoston kokouksessa flunssaa, töissä suunnilleen joka toinen on ollut pois romuskan takia. Voiskohan yrittää ihan tahdonvoimalla pitää loitolla. Yritän.

Niitä näitä Valokuvaus

Fotomaraton 9_2014

Aamulla aika varhain, kirkkaan kuulaassa syyssunnuntaiaamussa lähdin kameran kanssa Fotomaratonille. Taskussa lappu, jossa saamani (ks. täältä) kuvausaiheet:

lempeä, ”Take it to the Grave”, kohtuus, hevonen, kiitollisuus, koira, kaipuu, Internet

Eivät olleet helppoja, eivät. Tämähän oli sikäli poikkeuksellinen fotomaraton-juttu, että aiheet sain jo pari viikkoa sitten, että ”kilpailen” tasan tarkkaan vain itseni kanssa ja että itse nostin haasteen vaikeusastetta siten, että päätin ottaa kaikki kuvat ”yhden-objektiivin-taktiikalla” (Sigma 35 mm), mikä merkitsi sitä, ettei ollut zoomia käytettävissä ja sitä, etttä minun oli opeteltava käyttämään tuota verrattain uutta (viime talvena) hankkimaani linssiä. Opettavaista oli.

Minulla oli periaatteessa aikaa miettiä aiheita etukäteen, mutta itse asiassa tuo ”Take it to the Grave” oli ainoa, jota työstin etukäteen ja olin päättänyt jo aikaa sitten, mitä käyn kuvaamassa, muut aiheet saivat toteutuksensa ja ideansa tänään.

Aloitin käymällä ensimmäisenä hautausmaalla:

Kiitollisuus – ei helppo aihe kuvattavaksi –
tässä yksi vastaus haasteeseen. (valoa ja varjoa)

Vähän samaan teemaan liittyen kuvavastaus haasteeseen ”Take it to the Grave”.

Taavetti Lukkarinen vei salaisuuden, tiedon, hautaansa. Hirttopuunsa juurelle?
Minäkin olen Taavetin tarinasta kirjoittanut (Keminmaan historiassa),
mutta nyt hänen hirttopuunsa on ihan uuden tutkimuksen kohteena.

Samalla suunnalla kaupunkia kun olin, niin löysin vastauksen Katri H:n haasteeseen ”hevonen”.
Minulla oli varasuunnitelma, mutta kun tämä Värtön alikulun hieno taideteos sattui kohdalle,
niin ”hevosenpelkääjän” vastaus on sitten tämä.

Ja vielä kun kävin torinrannassa,
oli kallioparkin rakennusmontun suojavanereissa pari hevosta lisää. 🙂

Vältyin ajelemasta Kelloon, jossa yhden tutun hevoshaka oli suunnitelmissa…

Seuraavaksi kaikkein vaikein, ja surkein, tulos: lempeä. Sää oli lempeä. Ihanan lämmin ja leppoisa, mutta miten kuvaat lempeän sään. Ruoka ei ollut tulista, oli lempeää, mutta miten kuvaat lempeän maun. Oli siis koetettava hakea vastakohdasta tukea lempeälle: kova kuin kivi, – lempeä kuin orvokki? 😉 Ja onhan orvokin värikin lempeä?

Juniori oli luvannut tulla syömään [olikin muuten erinomaisen hyvää tatti-savuporo-juusto -keittoa alkuruoaksi] ja laitoin viestin että ottaa ”harjankappaleen” mukaan.
Kiinanharjakoira Unski sai olla mallina.

Minusta on aina vaan niin merkillisen huvittavaa että tämä pieni ”Nahka” on he, not she. Hienohelma on hän!

Sitten vuorossa kohtuus. Kohtuullinen tilkka madeiraa (palannen asiaan) oli jälkiruoaksi tavattoman hyvää.

Ruoan jälkeen Internet. Kuva Tuulestatemmatun artikkelista, jossa kerron Internetin merkityksestä minulle, oli aika simppeli vastaus.
Ei kuvauksellisesti kovinkaan kummoinen, mutta kertoo (tuplasti), mitä Internet on minulle.

Kaipuu. Kävin rautatieasemalla, kuvasin matkatoimiston ikkunaa, kuvasin kalentereita, usvaisia kuvia merelle…
Mietin, että kaipuu ja kaipaus eivät ole sama asia….

Ja sitten tässä kuitenkin kiteytyy kaipuu monin tavoin… Kaksi noista kirjoista on kohteisiin, joissa ei ole käyty, mutta joihin on (kauko)kaipuu.
Ja kaipuu on moniin paikkoihin, joissa on käyty. Kaipuu – vai sittenkin kaipaus – tietysti pinon huipun paikkaan.

Syksyn 2014 yksinäinen fotomaraton on ohi.
Oli mukava.
Kiitos taas kaikille aiheista.
Kommentit tuloksista olisivat mieluisia.

Niitä näitä Valokuvaus

Vaatteita ja valokuvia

Aamusella herätessä vaihtoehtoja monia.

En valinnut mukavinta, helpointa vaihtoehtoa. Lähtiessä vannotin itseäni: ei sitten yhtään mustia, eikä yhtään Masaita. Löysin kuin löysinkin työvaatteita: pari paitapuseroa, housutkin – ne tosin mustat. Mutta ei yhtään Masaita.

Ihan siitä riemusta, että nelikymppiset kamppeet mahtuivat päälle, sallin itselleni Roberts Coffeen ”lounaan”. Olen monta kertaa moisesta haaveillut: siitä, että menen yksikseni Stockan ja Viman välissä olevaan kolmannen kerroksen kahvilaan ja nautin jotain ihanaa, kalorista, kaunista, hyvää… Ja tänään sen tein. Iced Mocca. Ui- jui, se oli ihanaa… Jääkahvia ”kaikilla herkuilla”.

[Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Kannattaa.]

Sen jälkeen jatkoin kierrostani. Kengätkin vielä löysin. Eikä yhtään huivia kasseissa, mitä Pehtoori erikseen ihmetteli alkuiltapäivästä kotiuduttuani.

Lämmintä oli +17 C, joten lenkille lähteminen enemmän kuin mieluista. Suuntasin Kasvitieteelliseen. Kameran kanssa luonnollisesti. Portilla päätin, että teema olkoon ”keltaiset lehdet”.

Rhodon ruska.

Satumetsään menossa.

Sienikö, vai sammal, vai mikä kumma tuo keltaisen lehden ympärillä?

Vesikasveista yökuva päivällä.

Rikki. Silti kaunis.

Melkein kuin oltaisiin Etelä-Suomessa.

Liikennevalot? Vihreä, punainen, keltainen.

Oikeastaan näyttää kesäiseltä.

Puutarhalla oli toinenkin kuvaaja, – hän näytti liki ammattilaiselta. Ja jutteli kanssani kuvaamisesta, vertailtiin putkia, puhuttiin valosta, syksyn väreistä, siitä, kuinka teemat tekevät kuvaamisesta haasteellista, …

Kuinka iloinen olinkaan kun hän suhtautui minun kuvaamistouhuini ihan tasavertaisesti, oli kiinnostunut, kannusti, vaikka selvästi oli paljon parempi …

Syksyn valo on hyväksi.

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Laidunkauden lopettajaiset kahdestaan

Töissä kovin leppoisaa tänään, ehkä vain puolenkymmentä piipahtajaa, muutama hopsailija, satunnaisia sähköposteja, tieto 15 000 euron ”hassausmahdollisuudesta” (= se kevään projektihakemus!) , keskellä päivää jokaviikkoinen [tosin tällä viikolla jo toinen] hammaslääkärikäynti, ja sitten ihan rauhassa ensi viikon kanditöihin ja kokousmateriaaleihin perehtymistä. Ei hassumpaa. Töissäkään.

Saatikka iltapäivän lopulla kotiuduttua…

Kaksin jaetulle piccolo-kuohuva-aperitiiville tulijoita oli…

Ja tuo mokoma lähti lentoon tuon uinnin jälkeen!

Tervalööki-kastiketta kannattaa testata savu- ja hiiligrillisiian kanssa.

syys-13

Kesä alkaa siialla ja tsatsikilla, niillä se loppuukin. Laidunkauden lopettajaisissakin maistuvat.

Kesää on vielä jäljellä …

Pehtoori sanoi ”ota jo kuva meidän ompuista”.

Siinä se nyt sitten on. [viimeistään nyt klikkaa kuvat isommiksi]

Ompuista vielä teen jotain, monta kertaa. Tulette näkemään.

Villiviinin takana .. työhuone on piilotettu.

Varjot on jo jyrkkiä. Siitä(kin) tietää syksyn jo tulleen.

Täällä on muuten pöytiin, eiku koneelle, tarjoilu. Ei huono! 🙂

Michelle Shiraz (ihan erinomaisen hyvä punaviini), kirsikkahillo, lampaan-, vuohen- ja lehmänmaitojuusto.

Nyt vielä pisteenä iin päälle kesken olevan kirjan loppuunlukeminen.

Historiaa Valokuvaus

Silmänkirkastusryypyn aika

Aamulenkki ja iltakävely – ei aamukävelyä ja iltalenkkiä. Hasssua, mutta noin se vaan minusta on. Paitsi tänään, kun sitten kuitenkin sain lähdetyksi ilta”lenkille”.

Tämä lämmin alkusyksy on niin hienoa. Tuntuu vielä loppukesältä.

Tosin jo keskiajalla syyskuun 11. päivä oli sellainen vuosikalenterin päivä, joka selkeästi kertoi syksyn tulosta. Juuri 11.9. oli se päivä, jolloin käsityöläismestarit sytyttivät lamput vertaisiin. Ja hyvä ja reilu mestari tarjosi syksyn työkauden alkamisen kunniaksi kisälleilleen ja oppipojilleen silmänkirkastusryypyn. Päivänvalon vähentyessä oli tarpeen kirkastaa katsetta, jotta työt sujuivat tarkasti ja huolellisesti. 🙂

Mutta vaikka siis on ollut lämmintä (+17 C töistä tullessa), merenrannassa tuuli kovasti. Minkä vuoksi siellä oli parikymmentä tuulisurffajaa tai mikä noiden oikea nimi onkaan…

[Suoraan vastavaloon kuvasin ja vielä vähän säätelin. Kannattaisiko klikata isommiksi?]

Tuo yksinäinen leija, liitovarjo? or whatever, oli jotenkin herttainen.

Ja sitten kohdalle sattui pihlaja, jossa on niin paljon marjoja, että oksat laahasivat maata. ”Kahta kuormaa, marjoja ja lunta, pihlajat ei kanna”. Tämä lupaus muistetaan: vähälumista talvea toivoen.

Jokohan täysikuukin hellittäisi, ja sallisi nukkua levollisesti. Niin soisin.