”vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…”

Nyt siitä on kolme viikkoa. Siitä kun kauniista syyssunnuntaista tuli itkun päivä, ja ilta, ja yö. Viikosta tuli itkun ja ikävän viikko.

Silloin sunnuntaina tytär tuli reilusti ennen tavallista viikonlopun yhteistä ruoka-aikaa kotikotiin. Kolmannessa lauseessa sanoi, että ”Minulla on huomenna työhaastattelu, – Skypellä. Meksikoon.” Jotenkin jo heti tiesin, että sinne pääsee, sinne lähtee.

Maanantai-iltana haastattelu meni hyvin. Tiistaina globaalista firmasta nimeltä Binbit ilmoittivat, että ottavat monien hakijoiden joukosta suomalaisen, 23-vuotiaan kauppatieteen maisterin töihin nimikkeellä ”Marketing Executive”. Kun tämä päätös tuli, olin jo ehtinyt itkeä pari paketillista nenäliinoja, kirota kaikki maailman markkinointifirmat ja toivoa koko Väli-Amerikan uppoavan ikiajoiksi merten syvyyksiin kuten Atlantis.

Ja ehtinyt tuntea itseni todella huonoksi äidiksi, kun en pystynyt vilpittömästi iloitsemaan ja kannustamaan lasta. Olin tosi ahdistunut, peloissanikin.

Varsinkin kun kaiken kukkuraksi näytti,  että tarvitsevat uuden markkinointianalyysien tekijän sinne suunnilleen HETI. Näytti, että tytär lähtee suunnilleen siltä seisomalta, – ja olisi varmaan lähtenytkin, jollei työviisumin saaminen veisi aikaa. Jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että kauan eläköön työviisumit! Joskin on kyllä ollut ihan uskomatonta paperisotaa ja käännöksiä, leimoja, apostille-todistuksia maistraatista, suosituksia ja puheluja konsulaattiin, Meksikoon …

Olemme saaneet aikaa tottua ajatukseen, ihan vereslihalla en enää ole, ja tytär on saanut muutaman viikon aikaa opiskella espanjaa ja opiskella lisää on line -markkinointia ja sen analyysiä (siitähän teki gradunsa, ja noita juttuja Meksikossa keväällä viisi kuukautta, juuri se osaaminen sen työpaikan saannin kai ratkaisi).

Mutta nyt alkavat lähdön hetket olla käsillä. Työviisumi voi tulla minä päivänä hyvänsä, ja sitten adios!

Miksikö itken, miksen osaa myötäelää työnsaamisen riemussaan? (Totta puhuen, ei päätös lähteä ihan helppo ollut tyttärelläkään – onneksi ;). Eikä isänsä, eikä veljensäkään nyt niin riemusta ole tämän lähtöpäätöksen kanssa revenneet.)

Miksikö olen niin surullinen, miksikö näen Meksiko-painajaisia, miksikö rinnasta puristaa?

–  Jukatanilla Karibianmerestä ottamassani kuvassa näkyy, että maapallo on pyöreä, – ja tämän ison pallon toiselle puolelle lapsi lähtee. Tampere tai Stuttgart olisivat naapurissa tähän verrattuna. Meksikoon ei niin vain piipahdeta heippaamaan pikkuista: Monterrey on monen meren, neljän lennon, vähintään 1500 euron ja liki puolentoista vuorokauden päässä täältä! Tytär ei mene sinne neljän kuukauden vaihtoon (vrt. Strassbourg), eikä viiden kuukauden harjoitteluun (vrt. alkupuoli vuotta) vaan menee sinne töihin! Lähtee. Siksi eilen jouluruokaa. Lapsi ei ole jouluna kotona. Siksi.

Ja Meksiko on Meksiko.

Tiedän, etten ole kokonainen, enkä levollinen,
kun lapsi – olkoonkin vaikka kuinka aikuinen! – on siellä maailman ääressä.

Niin se vain on. Mutta on vain opeteltava näkemään kastepisaroissa helmet, ja kristallit.

”vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…”

 

Mitä mulla on se on vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain.
Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa.
Eikä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta.

 

Aamuyöllä en saa rauhaa, lokkien nauru kiduttaa.
En mä täältä mitään kaipaa, en edes tätä maisemaa.
Enkä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta.

 

Vesterinen Yhtyeineen, Kiljut riemusta  

http://youtu.be/jiAfrG7bKBo