Reija

Ulkopuolella

”You have been unsubscribed from the Yo-opettajat mailing list”
vielä on näitä sähköpostilistoja joista uloskirjautumisia pitää tehdä… Ainakin kymmeneltä olen poistunut, tohtorikoulutukseen liittyvät vielä pidän. Aika lailla olen kyllä irtaantunut, ja olen käynyt yliopistolla paljon vähemmän mitä vielä syksyllä luulin käyväni. Ihan vaan tervehdyskäynnillä, ilman mitään hoidettavaa asiaa, seminaaria, palaveria, kirjastoa etc. en ole tainnut käydä kuin kerran.

Tänäänkin tyydyin ulkopuolisen tarkkailijan osaan. Lähdin sinne suuntaan iltalenkille ja kuvailemaan valoja.

Tiedon valo! Oulun yliopiston kirjasto, Pegasus.

Se on oikeastaan edustavamman näköinen takaa kuin edestä.

Tien toisella puolella sitten tunnetta iltavalaistuksessa:

Romeo ja Julia – kasvihuoneet.

Pitäisi kyllä käydä joku kuvahaaste tai koulutehtäviä kuvailemassa tuolla sisällä. Ei ole tullut pariin vuoteen käytyä.

Kuvahaasteista puheenollen: tällä viikolla kuvataan ”Loppu”. Minulla on jo ainakin kymmenen ajatusta, mikä voisi olla loppu. Mutta siis haastesivulle kuvia, kiitos.

Iltalenkki on minulle poikkeuksellista, ja muutoinkin on ollut aika poikkeuksellinen päivä, jossa parasta oli, että tänään kahdeksan kuukautta täyttävä Aapeli oli taas minulla kun vanhempansa kävivät kaupassa. Valo se on tämä poikakin!

”Näin iso minä jo olen!”

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ranskalainen illallinen ja Cheval Blanc!

Lupasin vielä palata meidän viinikerhomme 24-vuotisjuhlamaisteluun, joka rakentui Cheval Blanc 2001 -viinin ympärille. Ko. viini hankittiin kerhon kellariin aika pian Sideways-elokuvan jälkeen joskus vuoden 2005 tienoilla. Se maksoi jo silloin paljon, nyt se maksaisi liki kaksinkertaisen hinnan, ja se on paljon se.

Elokuvassa ko. viinillä on vähintään pääosanesittäjien vertainen rooli, ja ko. viiniin liittyy leffaan rakennettu jippo: Milesin suurin aarre on vuoden 1961 Cheval Blanc, joka on tehty Merlot- ja Cabernet Franc -rypäleistä, ja Miles inhoaa Merlotia. 😉

Tuon huippuviinin verrokkina sokkotestissä oli kaksi aika hienoa bordeauxin (grand cru) viiniä vuodelta 2005, joka sekin on erinomaisen hyvä vuosikerta. Niiden kahden hinta oli viidennes Cheval Blancista. Miten kävi? Löysivätkö 24 vuotta kerran kuussa kokoontuneen viinikerhomme jäsenet sokkomaistelussa tuoksun ja maun perusteella tuon huipun noiden kolmen joukosta.

Muutamat löysivät, useimmat eivät. Mutta ilman soraääniä kaikki totesimme kaikki kolme viiniä erinomaisiksi, pisteet olivat 8½ ja siitä ylöspäin. Kymppejäkin vilahti.

Ennen näitä ilta oli aloitettu samppanjalla ja noiden jälkeen oli illallisen aika: ruokaviineinä oli viinejä Bourgognesta.

Kaksi (kallista) pinot noiria ja hyvähintainen Moulin-A-Vent gamay-rypäleestä. Näistäkään ei kenelläkään valittamista. Marsanny kuitenkin todettiin pienellä piste-erolla parhaaksi.

(Jos kiinnostaa niin viinipruju on täällä BO 24 v)

Ja sitten menu. Klikkaa (tämäkin) isommaksi.

Paljon uutta minulle, mutta oli ilo tehdä, ja ilo oli kun vieraat antoivat ruoallekin huomiota ja onnistumisen ilo, kun mikään ei mennyt ihan pieleen. Päinvastoin keitto oli ihan huippuhyvää. Keiton ohessa oli ankanrintaa leikkeleenä ja ankan kivipiiroja (laittelin salaatin päälle paistamisen jälkeen) ja niistä kyllä tykättiin. Ihan oikealla näkyy mustakaalia.

Kivipiiroihin tutustuin paistinkääntäjien sisäelin-ruokakurssilla. Ja mikä hieman noloa, ne on purkkiruokaa, mutta sitäkin suuremmalla syyllä kannattaa kokeilla. Kauppahallin Lihamestarilta saa purkin vajaalla 20 eurolla. Purkissa on valmiina myös ankanrasva, jossa piirat kypsennetään (10 minuuttia pannulla). Ja ovat hyviä. Tänään Miniäkin tykkäsi kun purkin pohjalta jämiä vielä tarjoilin kun pikkuperhe kävi tapansa mukaan sunnuntaipäivällisellä.

Crème ninon ja paahdettuja kurpitsansiemeniä sekä pekonia

Tämä ohje on Henri Alenin käsialaa, ja poimin sen Hesarista (Ruoka 11.4.2013)

2 salottisipulia
1 valkosipulinkynsi
2 pientä perunaa
1 rkl voita
noin 7 dl kana- tai kasvislientä
500 g pakasteherneitä
suolaa ja valkopippuria
1 dl kermaa
tilkka kuohuviiniä

Viimeistelyyn:
2 siivua pekonia
3 rkl kurpitsansiemeniä

Kuori ja hienonna salottisipulit, valkosipuli ja perunat. Kuullota ainekset kattilassa tilkassa voita. Lisää joukkoon liemi ja anna hautua noin 20 minuuttia miedosti poreillen.

Lisää joukkoon herneet, suolaa ja hieman valkopippuria. Anna hautua muutama minuutti ja soseuta keitto tasaiseksi tehosekoittimessa. Painele keitto siivilän läpi puhtaaseen kattilaan. Kiehauta keitto.

Vaahdota kerma kevyesti. Lisää keiton joukkoon hieman kuohuviiniä ja kermavaahtoa juuri ennen tarjoilua. Leikkaa pekoni ohuiksi suikaleiksi ja paista pannulla rapeaksi. Lisää lopussa joukkoon kurpitsansiemenet. Lusikoi paistosta hieman jokaisen keiton joukkoon lautaselle.

Ei niin kovin monimutkainen, mutta kun tekee kolminkertaisen annoksen niin pientä näpertelyä oli. Mutta kyllä kannatti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten pääruoka. Voihan tämän periaatteessa tehdä broileristakin, ja periaatteessa ilman viiniä ja ilman suklaata, mutta eihän siitä siten tule lähellekään samanlaista, hyvää, aromaattista, uutteista, mureaa, maukasta. Broilerista ilman viiniä ja suklaata tästä tulee työpaikkaruokaloiden ruokaa, tai noh, arkisempaa joka tapauksessa. Tämä ohje on mukaelma legendaarisesta Julia Childin kirjasta.

Coq au Vin

1 kokonainen kana (kuvan kanat ostin nekin Kauppahallista)
150 g savukylkeä
20 salottisipulia
5 valkosipulin kynttä
½ pulloa punaviiniä
5 dl kanalientä (Puljonki)
vehnäjauhoja
3 rkl voita
3 rkl oliiviöljyä
2 rkl konjakkia
1 laakerinlehti
timjamia
mustapippuria
suolaa
1 rkl tomaattipuretta
1 pkt herkkusieniä
40 g tummaa suklaata

Paloittele kana kahdeksaan osaan. Pehtoori paloitteli, oli löytänyt netistä hyvän kuvallisen ohjeen. http://www.keittotaito.com/linnun_paloittelu_kahdeksaan_osaan.html Lintusaksiapa ei paljon ole tarvittu. Nyt olivat kyvät.

Mausta palaset suolalla ja rouhitulla mustapippurilla, ja kierittele ne jauhoissa. Kuori sipulit (älä pilko vaan käytä kokonaisina), murskaa valkosipulit, ja pilko savukylki. Laita kattilaan tai valurautapataan voi ja oliiviöljy ja ruskista kanapalaset. Liekitä ne sen jälkeen konjakilla.

Ruskista toisella pannulla savukylki ja sipulit. Lisää ne kanapalasten joukkoon, ja viini ja kanaliemi. Sekoita joukkoon vielä valkosipuli, tomaattipure ja mausteet. Kypsyttele kannen alla kolmisen varttia, ja lisää sitten joukkoon suklaa. Se tekee kastikkeesta kiiltävää ja aromaattista.

Ruskista herkkusienet kokonaisina voissa, ja lisää pataan. Puolisen tuntia, vähän reilu, ja Coq au Vin on valmista.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Jälkiruokana oli perus-créme brûlée, eikä minun tarvinnut edes tohotella, kun yksi seurueemme miespuolisista jäsenistä mukisematta otti homman tehdäkseen. En ollut maustanut bruleeta millään (aika usein maustan hilla- tai vadelmasoseella), mutta tarjosimme sen ohessa tilkat ranskalaista Chambord-karhunvatukkalikööriä. Eikä se huono ratkaisu ollutkaan. … Ja se on siitä hyvä, että prosentteja ei ole kuin 16; tuollaisen viinimäärän jälkeen ei mitään väkeviä liköörejä enää tarvita.

Oli ilo tehdä, ilo oli kun vieraat tulivat nälkäisinä, nauttivat, puheensorina oli duurivoittoinen, tosin se keskeytyi välillä kokonaan (mikä minulle kertoi, että pöydän ympärillä keskityttiin makuihin :)), neljännesvuosisadan viiniystävyys on opiksi ja hyväksi.

(PS. ensi viikon kuvahaaste tulee huomenna…. )

Niitä näitä Ruoka ja viini

BO 24 v. juhlittu

Viinikerhon 24-vuotissynttärit vietetty asianmukaisin menoin. Eikä niin huonosti menneetkään. Päinvastoin: olipa mukava ja makoisa ilta, ja ymmärtääkseni kaikki viihtyivät.

Luulenpa, että huomenna palaan asiaan. Joka tapauksessa: hieno ja maukas ilta oli, huolimatta siitä, ettei oltu ihan minun vahvuusalueellani. 😉

Niitä näitä

Ruoka-asioita

Oulun Kauppahallissa oli vuosia, vuosikymmeniä ”Liha-Pekka”, joka oli luottolihakauppiaani ennen ja jälkeen Stockan tulon oululaiseen ruokakauppaan. Liha-Pekalta ostin karitsan jauhelihan ´keftedesejä´varten ja häneltä tilasin kun tarvitsin jotain erikoista, esim. vasikan paistia tai ankan rintafileitä. Liha-Pekka ei enää ole kauppahallissa, nyt siellä on Torin Lihamestari, ja häneltä haimme tänään maalaiskanaa, kivipiiroja ja savukylkeä

Tutut kauppiaat ovat hyväksi. Sellaiset ovat osatekijä onnistumisessa kun tehdään kelpo safkoja, onnistuneita illallisia, tai dinnereitä kuten pääkaupunkiseudulla kuuluu sanoa. Hallista menimme vielä Alkoon (tietysti) ja Stockalle. Ja pesulasta hakemaan liinan, – nou liinakriisi tällä kertaa. 😉

Koskapa tiesin iltapäivän lopun ja illan kuluvan enemmän ja vähemmän ruoanlaiton parissa, ehdotin [välttääkseni tämän päivän sapuskan teon], että mentäisiin Nallikariin lounaalle. Siellä kun on saaristolaispöytä-buffa tarjolla.., Pehtoori on ennenkin käynyt, kehunut, mutta minullapa muka ei ole ollut rääpyä… siis tänään sinne.

Ja saaristolaispöytä-lounas oli kovasti mieleeni. Ihan erityisen hyvää oli katkasalaatti, ja hmmmm… vaikkei se ehkä ”saaristolais”-teemaan ihan kuulunutkaan, niin nakkisalaatti ja mukaeltu caesar-salaaatti (?) maistuivat minulle. Kaikkinensa hintansa väärti oli tuo lounas. Pehtoori söi blinejä, eikä valittamista ollut hänelläkään.

Illansuu mennyt huomista prujua, kattausta ja jälkkäriä tehdessä – –

Maistelua varten alkaa kaikki olla valmiina…

Missä ovat Laanilan historia ja valokuvausläksyt??? Juuri nyt on niille ihan sama… 😉

Niitä näitä

Ruokamuisto – mistä sellainen syntyy?

Ensi lauantaina meillä on ruokajuhla. Meidän viinikerho täytti marraskuussa 24 vuotta, mutta juhlat jäi pitämättä. Olemme Pehtoorin kanssa luvanneet järjestää ne meillä.

Sain vapaat kädet järjestää sellaisen illallisen kuin haluan, ja kerhon reilusti plussamerkkinen tili on käytettävissäni. Muutamia viinejä on kerhon kellariin jo hankittu aiemmin. Mm. Cheval Blanc 2001 -viini on ostettu jo kymmenkunta vuotta sitten; nyt huikea hinta on kaksinkertainen verrattuna ostohetkeen. Sille on verrokkina pari muuta Saint Emilionin viiniä ja sitten huomenna haetaan lisäksi pari burgunderia.

Noiden ranskalaisten huippuviinien vuoksi päädyin siihen, että tarjoan ”Ranskalaisen illallisen”, siitäkin huolimatta, että ranskalainen keittiö ei millään muotoa ole vahvuuksiani. Ja menu onkin enemmän bistro kuin fine dining -henkinen. Kattausta ja plaseerauksia, jopa musiikkia olen miettinyt. Haluaisin tarjota, jollen nyt ihan ikimuistoista iltaa, niin kuitenkin sellaisen, että se jäisi mieleen. Että olisi makoisa ja mukava ilta, josta tulee hyvä olo ja mieli.

Muistatteko, tässä reilu vuosi sitten kyselin täällä ikimuistoisia viinimuistoja. Tuli hienoja vastauksia ja vastanneiden kesken arvottiin palkintokin. Nytkin olisi tuolla ainakin yksi kalenteripalkinto tarjolla kaikkien kommentoineiden kesken.

Kerro joku, ehkä paras, ruokamuistosi, joka liittyy siihen, kun olet päässyt jonkun kotiin syömään, illalliselle tai talkoisiin. Ex tempore -lounaalle tai jatkoille? Ihan mikä ruokakokemus vain, mutta sellainen, että sinut on kutsuttu valmiiseen ruokapöytään jonkun toisen kotiin. Tietysti kiinnostaa, mitä oli tarjolla, mutta myös se, miksi juuri se juttu on jäänyt mieleen? Eka vierailu anoppilassa? Naapurien surströmming-ilta? Ulkomailla jonkun kotiin syömään paikallista perinneruokaa koko suvun kanssa? Onko ruokamuisto jäänyt mieleen ruoan vai tunnelman takia, tapaamiesi ihmisten tai miljöön? Mikä silloin oli erityistä.

Kerro kommenttilaatikossa. Jos muistoon liittyy tarina, olisi hienoa kuulla se, mutta pelkkä syy ruokamuiston ainutlaatuisuuteenkin riittää.

Kaikkien jotain kommenttteihin kirjoittaneiden kesken arvon ensi viikon lopulla (31.1.) seinäkalenterin, jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Kuvat on kotistudioharkkareitani…. 🙂
Klikkaa isommaksi.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Looppi ja kamera liikuttavat

Valoa kohti! Ylös, ulos ja lenkille!

Pakkasesta huolimatta oli jo liikahdettava, tiedostot kiinni, kamera mukaan ja Nallikariin. Joululahjaksi saamani Polar Loop on siitä hyvä, että se ilmoittaa kahden tunnin välein, että on nostettava itsensä koneen äärestä, tai mihin ikinä onkaan jumittunut. Tuntee sellaisen pienen värinän ranteessaan, ja näytölle tulee teksti ”It´s time to move”. Se ei kyllä valitettavasti edesauta sitä liikkumista mitenkään, – ihan itse on ryhdistäydyttävä ja omin voimin liikuttava.

Loopista näkee päivittäisen aktiivisuuden, kalorinkulutuksen ja askelten määrän. Aika hyvin olen aktiivisuuden ja minimin 10 000 askelta saanut aikaiseksi liki päivittäin. Kunhan edes pienen puolen tunnin lenkin olen käynyt, niin tulee täyteen. Pari kertaa olen päässyt 200%:n aktiivisuuteen ja liki 20 000 askeleeseen, mutta ne on olleet pitkien lenkkien, hiihdon ja lumitöiden päiviä. Automatkapäivinä ja nyt viime ja tällä viikolla aktiivisina kirjoituspäivinä on aktiivisuus jäänyt vajaaksi. Aika pahasti vajaaksi.

Mutta on tuon pitäminen ja seuraaminen vähän aktivoinut liikkumista. Tiedättehän, minä kun olen sellainen suorittaja. Kun näen ranteesta, etten ole suorittanut, niin lähden tepastelemaan.

Sen olen tuosta huomannut, minkä kyllä olen jo aika päiviä oppinut muutenkin, että lopultakaan liikunnalla ei kovin kummoisia kalorimääriä kulutella. Kesän jälkeen on ollut tavoitteena kevennellä ja keventyä, mitä on kyllä vähän tapahtunutkin, ja todellakin ratkaisevampaa on, mitä ja kuinka paljon syö, kuin, että kuinka paljon liikkuu. Simppeli perussääntöhän on, että on kulutettava enemmän kuin syö, mutta tämän saavuttamiseksi on lopultakin helpompi vähentää kulutettuja kaloreita kuin lisätä liikuntaa. Liikunnassa on sitten monet muut hyvät puolensa.

Ja tänäänkin hyvä liikuttaja oli kamera. Menin ottamaan nimenomaan VALOkuvia: kuvahaasteessa aiheena valo. Tähtäsin auringonlaskuun ja tuulisessa Nallikarissa olikin plussana vielä pieni haloilmiö. Yhden pilarin halomuoto (pitkästä aikaa lähetin Taivaanvahtiin). Jääkiteitä oli tuulisessa säässä, kauniita ilmiöitä ne tekevät, mutta tuntuvat kyllä kylmälle. Pakkanen on erilaista tunturissa kuin tuulisella merenrannalla.

Klikkaile kuvat isommiksi. Tammikuu voi olla kaunis.

Niitä näitä

Pirttipäivänä koneella

Ei minkään valtakunnan tarvetta lähteä lenkille tänään. Ihan surutta päivä kulunut sisällä. Pirttipäivänä Pehtoori on lämmittänyt leivinuunia, niin kuin kyllä viimeisten päivien (viikkojen) ajan joka päivä. Tuntuu, että niillä on Juniorin kanssa melkein skaba, kumpi lämmittää enemmän. No onhan se mukava. Lämpö siis. Ihana luomulta tuntuva lämpö tulee keskellä taloa olevasta leivinuunista. Ja tuoksu! Kotoisahan se on.

Minulla ei eiliseen postaukseen juuri lisättävää. Niissä merkeissä.

Historiaa

Vuosikymmenen projekti!

Laanilan historia näyttää nyt suunnilleen siltä kuin lasten kiipelytelineet puistoissa. Tai minusta tuntuu siltä. Kiipeilyhäkkyrän köydet ovat kuten Laanilan historian käsikirjoitus nyt. Siinä on jo alku ja loppu. Siinä on neljä selkeää päälukua, paljon sivujuonteita, sykeröä, josta ei hahmotu mitään järjellistä ja siinä on paljon isoja ja pieniä aukkoja! Ja se oleilee jossain historian aamuhämärässä vailla kiinnekohtaa yhtään mihinkään, paitsi että se lepää vakaasti paikallaan nousematta mihinkään korkeisiin kirkkaisiin tutkimuksellisiin tai edes kiinnostaviin svääreihin.

Täällä blogissa on ollut viittauksia projektiin ja sen äärellä pidettyihin palavereihin sekä Hangasojan varrella, yliopistolla että täällä Rantapellossa. Olen varmasti usein maininnut kuluttaneeni päivän, automatkan, osan mökkireissusta, kesäisin työpäiviä jne. sen parissa. Se on ollut vireillä pian viisi vuotta. Siis minä olen ollut siinä mukana pian viisi vuotta! Melkein yhtä kauan kuin tein väitöskirjaa.

Kerronpa nyt vihdoin, mikä tämä juttu, joka on pitänyt minut tänäänkin koko päivän, pian kellon ympäri koneen ääressä.

Meidän mökkinaapuri, käytänpä hänestä nyt vaikka nimemerkkiä ”Historioitisija”, joka on nyt hyvinkin yli 80-vuotias, kertoi vuosia, vuosia sitten kokoavansa alueen paikallishistoriasta materiaalia, haastatelleensa kymmeniä kullankaivajia ja muita paikallisia. Peuranpyyntikuopat ja venäläisten partisaanileirit ja saksalaisten vankileirit meidän mökkimaisemissa ja laajemmin Saariselällä, Sodankylässä ja Inarissa kiinnostivat häntä. Hän on insinööri koulutukseltaan ja työuransa tehnyt LVI-alalla, mutta käynyt myös kansalaisopistossa historiakursseja ja on innokas lukija. Hän on koonnut materiaalia tätä hommaa varten varmasti jo parikymmentä vuotta.

Noh, viisi vuotta sitten kun naapurit olivat meillä mökillä pääsiäisenä kahvilla, annoin itseni ymmärtää, että hänen historiaprojektinsa on loppusuoralla, haastattelut tehtynä ja tekstiä yli 150 sivua. Minusta hän oli tehnyt arvokasta työtä, ja lupauduin auttamaan siten, että luen kässärin, korjailen kieltä, kommentoin ja ehkä autan vielä tutkimuskirjallisuuden etc. etsimisessä. Lupauduin myös tukemaan kirjan kustantamisessa.

En aluksi paljon paneutunut asiaan, mutta pidimme palautepalavereita, ja joka kerta Historioitsija toi lisää tekstiä, oli lisäillyt sitä jo työstämiini lukuihin, poistanut vähän, lisännyt paljon, kävi vielä maastokäynneillä, saattoi ajaa päiväksi, pariksi eestaas pohjoiseen vielä tarkistamaan jotain juttua, vietti aikaa arkistoissa, tilasi Helsingistä eri laitoksista karttoja, asiakirjoja ja kuvia etc. Eli oli mitä paras tutkija, ja ikäisekseen tavattoman jaksava.

Monella lomalla otin käsikirjoituksen esiin, tein sen kanssa hommia, päivän, pari, muutaman viikon iltaisin ja sitten taas ”oikeiden” töiden viedessä ajan, Laanilan historia minun osaltani jäi kirjahyllyyn lepäämään.

Jossain vaiheessa huomasin, että tekstille ei riitä pelkkä oikoluku, pilkutus ja toimitustyö. Tosiasiassa olen kirjoittanut nyt noin 250-sivuiseksi paisuneen käsikirjoituksen kokonaan uusiksi. Lähdeviitteiden kuurnaamisessa oli Esikoinenkin jossain välissä apuna. Ihan liian myöhään huomasin, että lähdin projektissa ihan perä edellä puuhun. Olen uudelleenkirjoittanut mukaillen Historioitsijan tekstiä, vaikka olisi ollut viisainta, että olisin itse ryhtynyt työstämään tekstiä hänen kokoamastaan, varsin hyvästä ja arvokkaasta aineistosta.

Enää en jaksa tai halua ryhtyä aloittamaan hommaa alusta: tämä on saatava valmiiksi. Kyllä tästä vielä kirja tulee! Eikä enää mene viittäkään vuotta! 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Sunnuntain saldo

Pakkasaamuna kun herään, on kirkas, kuulas aamu. Kotona olen, ja tulvahtaa heti mieleen: täällä on nyt kolme sukupolvea ”minun miehiäni, minun poikiani”. Pehtoori vieressä, Juniori ja Aapeli vierashuoneessa… Hyvä mieli sellaisesta tulee.

On niin aikainen, että luulen, että ehdin käydä lenkillä ennen kuin muut edes heräävät. Mittaria katsottuani (-25,8 C) mietin, onko ulkoilma sittenkään hyväksi, mutta en anna itseni keksiä tekosyitä, miksen lähtisi edes vähäksi aikaa ulos. Kamera – ja auto – auttaa lähtemistä. Ajelen Nallikariin, sieltä sitten laaja kaarros… ja mm. bannerikuva Möljän sillasta.

Miniä kysyi äsken ruokapöydässä, oliko siellä muita? – No ei ollut. Todellakaan kukaan tervejärkinen ei sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan kohtuullisessa pakkasessa, viiman lisätessä pakkasen purevuutta, ole kameran kanssa merenrannassa, ”uimarannalla”, kuvailemassa. Paitsi minä, pöhkö. Oikeasti teki hyvää, ja loi päivään ryhtiä.

Olen lupaillut näitä ruokajuttuja. Ihan ensimmäiseksi tuon jo perjantaina vilahtaneen ananaksen ”tarina”. Tähän aikaan vuodesta, keveitä, kuituisia, nestettä poistavia elintavikkeita arvostavassa ilmapiirissä tuore ananas on ihan ykkösjuttuja. Minä kyllä ostin tuon komean yksilön ensisijaisesti (noloa kyllä) kuvauksellisuuden takia… Aika säälittävää, – tiedän.

Kun kuvat oli otettu, oli ”objekti” työstettävä syötäväksi. Minttusokeri-ananas-juttu on ainakin LappItaliassa (s. 28) tullut jo esitellyksi, ja uuniananas myös, ehkä myös ananaksen paisto voissa, mutta nyt oli uusi kokeilu: paistoin ananaspalaset kookosrasvassa. Pieni erä paistui voissa. Siis vertailimme: äänin neljä – nolla kookosöljy voitti.

Leikkaa ananas viipaleiksi tai ananasporalla renkaiksi, paista kuumassa kookosrasvasssa, pari minuuttia puoleltaan, paistamisen loppuvaiheessa ripottele pinnalle sokeria (kookos-, fariini-, cane- tai jotain muuta tummaa sokeria) ja paahda vielä hetki. Tarjoile jäätelön tai kermavaahdon kera. Baileys-vaahto olisi varmasti ollut excellent, meillä ei vain Baileysta ollut. Kokeilehan!

Sitten lisää uusia juttuja. Tai noh, Cosmopolitan-salaatti (alakuvassa alla) nyt niin uusi ole meidän keittiössä, mutta hyvä tulokas se on. Joskus ajattelen, että se on melkein vihannes enemmän kuin salaatti: on se vaan niin rapsakkaa ja tuhtia. Sen oheen silppuan usein jääsalaattia tai jotain muuta ohuempaa.

Ja sitten tuo ylempi: mustakaali! Pussissa luki, että sitä voi käyttää pestoon, salaattiin, lämpimiin ruokiin. Vaikutti vähän rucolalta, mutta maistuu kaalin ja jäävuorisalaatin välimuodolta. Hyvää oli.

Voisin kirjoittaa pitkästikin kalaruoan puolesta. Perjantaina söimme – taas kerran – kuhaa. Nimenomaan perjantairuokana se on hyvää. Valmistuu nopeasti, ja on ”vähän parempaa”, eikä kovin raskasta, kun kuitenkin sapuskalle istahtaminen venähtää illan puolelle.

Oheen perunoita, salaattia ja hyvää kastiketta (hollandaise-, valkoviini-, voikastike). Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Suurin ”vaiva” on mennä halliin ja ostaa (Pekurin Minnalta) tuore kala. Vähän on paljon.

Viineistäkin on sananen kirjoitettava. Ensin varoituksen sana: tällaisen ostin – vastoin tapojani – kauniin etiketin perusteella. Noh, ei se huono ollut, mutta turhan nuori, liki pirskahteleva, raakakin.

Paljon parempi oli vanha klassikko: Museum. Jo karonkkaviininäni tunnettu Museum ei petä. Tämä on se halvempi, crianza-versio, ja sellaisena erinomainen. Sopi tänään lihapadan kanssa oikein hyvin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sunnuntai-iltana on aika julkistaa ensi viikon haastekuvan aihe. Se on ”Valo. Vapaa aihe kunhan valo on pääosassa.” Muutaman viime viikon aikana on ollut ilo huomata, että haasteeseen osallistujat ovat ottaneet kuvan juuri ko. haastetta varten. Ei arkistojen penkominenkaan ole kielletty, hienoa on, että osallistútte millä tahansa kuvalla, mutta aina parempi (itsellekin), jos kuva on nimenomaan haastetta varten otettu. Nythän jo on valoa…

Uusiakin jäseniä toivottelen tervetulleeksi mukaan. Myös kännykkäkuvaajat ovat tervetulleita. Ja kannattaa kaikkien käydä katsomassa haastesivulle osallistuneiden kuvia, ja kuvista käytyä keskustelua, mikä on mielestäni ollut varsin asiallista, opettavaista ja avointa. http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Haastesivu/

Niitä näitä

Laulujoutsenia ja pojanpoika

Ei tuu mitään! Mitään en saa aikaiseksi.

Lenkillä ja hautausmaalla kävin. Ruoan tein. Kutsun ensi viikonlopun juhliin sain kyhätyksi. Tyttären kanssa piiiiiitkä päivityspuhelu. Yhden jäsenkirjeen (Paistinkääntäjät) sain tehdyksi. Siinä kaikki.

Kaiholla, tai siis hyvin ristiriitaisin tuntein, muistelen viime vuoden tammikuuta, jolloin minulla oli tasan yksi töistä täysin vapaa päivä. Meni viikonloputkin luentoa tehdessä. Tai jotain opinnäytteitä lukiessa, arvostellessa.

Noh, tänään aamulla lenkillä kävin katsomassa Oulun joutsenia. Tuiran uimarannalla sulassa on nyt kolme joutsenta: ”Räpyläiskäksi” nimetty (haukuttu?) kyhmyjoutsen eleli jo viime talven tuolla, nyt se on saanut seurakseen kaksi lentokyvytöntä laulujoutsenta.

Täällä juttua joutsenista enemmänkin…

Hyytävän kylmältä vesi näytti, mutta ei se näitä häirinnyt. Ja tavattoman kesyjä tai ainakin pelkäämättömiä olivat.

Nyt kun olisi tämän päivän postauksen aika, muutamien reseptien kirjaamisen aika, niin minä sain tänne Aapelin kaveriksi. Isänsä ja pappansa lähtivät kaupungille ”yhille”, äitinsä on ystävänsä luona, joten mummia tarvitaan. Ihana kun tarvitaan.

Me täällä ryhdymme iltapalalle, joten huomiseen, ystävät!