Reija

Onnen rippusia

Kuinka helppoo onkaan olla onnellinen, laulaa Olavi Uusivirta.

Kuinka helppoo se onkaan tällaisena päivänä, kun tyär on tullut Helsingistä kotikotiin käymään, Juniori perheineen syömään, kun Pehtoori ja tyär ovat keränneet pöydän täyteen ruokaa: Yuki-sushista valmista alkuun, pääruoaksi puikuloita, mätiä, graavilohta, savukalaa, smetanaa, ja jälkkäriksi juustoja, ananasta ja muita hedelmiä.

Tänään PhotoADayn aiheena neliö. Minun tulkintani siitä on ruutu. Ja neliö. Olipa syntisen hyvää juustoa.

Vaikea kuvitella minulle mieluisampaa päivällistä, jonka äärellä istuimme ja ”touhusimme” monta monituista tuntia. Aapelin viedessä välillä kaiken huomion toisiltamme ja ruoalta. Hän vaan on niin onnellinen lapsi.

Tässä eiliseltä kauppareissulta pieni videoklippi, laita äänet, kuulet kuinka pieni nauraa – koiralelulle.

Kirjahyllyistä

Tässä kirjahyllyä kuvattuna uudella kännyllä ja olkoon tämä se eilinen ”Art”-kuva. Onhan kirjallisuuskin taidemuoto, eikö?

Tosin tässä kirjahyllyn pätkässä oikeastaan vain keittokirjoja ja matkakirjoja, ja muutama runokirja. Viereisellä seinällä on vielä historiaa, sen mitä jätin alkuviikon ”puhdistuksessa” ja vastakkainen seinä on sitten kaunokirjallisuutta. Jota on myös yksi isohko vitriinikaapillinen telkkarihuoneessa.

Meillä kirjahyllyt siis todellakin ovat kirja- eivät koriste-esine tai tilpehööritelineitä. Kun menen uuteen kyläpaikkaan, jonkun kotiin, on minulla (paha?) tapa ensin vaivihkaa, sitten ihan suoraan, tutkiskella, mitä ihmisillä on hyllyssään, kertooko se jotain uutta?

Tiedän kyllä ihmisiä jotka eivät halua kirjoilla peittää seiniään, eivät niitä keräämään pölyä, ihmisiä jotka eivät lue kirjoja, jotka eivät niitä tarvitse. Minä tarvitsen, minusta ne ovat kauniita, ne antavat turvaa, ja tuovat muistoja.

Harvoja kirjoja olen lukenut kahteen, tai kolmeen kertaan, mutta ehkä tulevina vuosina tulen etsimään hyllyistämme uusintakierrokselle pääseviä kaunokirjallisia lukukokemuksia. Anni Swaneista voisi aloittaa. 😉

Meillä kyllä kaikki ovat lukeneet. Olen ihan tolkuttoman ylpeä, että tyär oli ala-asteella (kutosella?) koulunsa ensimmäinen joka suoritti kirjallisuusdiplomin (luki ja tentti parikymmentä kirjaa) ja veljensä pari vuotta myöhemmin ensimmäinen poika joka teki saman. Ja molemmat lukevat edelleen. Oikeita kirjoja.

Itsekään en osaa lukea iPadiltä, ei tunnu oikealle.

Mutta onko niin että netti on korvaamassa kirjat? Onko iltalukemisena yhä useammin tällaiset Tuulestatemmatun kaltaiset lyhyet höpinät? Ovatko kirjat ja netti vastakkaisia? Minulle eivät. Onko muille?

Tämän päiväinen ”The Weather” – photoaday -kuva on otettu ikkunasta – sattuneesta syystä. Kuvaa olen rajannut ja muokannut Sonyn omalla kuvankäsittelyohjelmalla ja laittanut siihen vielä Mystic-filtterin. Liekö tuo nyt niin mystic, mutta sellainenkin mahdollisuus on.

Niitä näitä

Uusi puhelin ja sen kamera

Uusi luuri, kapula, känny, puhelin. Ensimmäistä kertaa ikinä joku muu kuin Nokia. Se on Sony, valkoinen Sony Z5 Xperia Compact.

Kaksi ratkaisevaa tekijää, miksi halusin juuri tuon: se on Android ja siinä on hyvä kamera. Nokian Windowsistakin tykkäsin, mutta kun siihen ei saanut mitään sellaisia appseja, joita juuri tarvisin. Ja kamerani wi-fi -ominaisuudet ovat olleet ihan käyttämättöminä kun ne eivät ole ollut yhteensopivat puhelimen kanssa. Tai siis puhelin ei ole ollut android.

Ja monissa testeissä Sonyn puhelin on rankattu kameraltaan parhaaksi. Siispä se.

Vähän pieneltä tuntuu, kun kerran otin tuon compact version, mutta varmaan siihen tottuu pian.

Aion opetella käyttämään tuota kameraa, kun se nyt kerran on olemassa. Jotta myös teen sen, olen päättänyt asettaa itselleni haasteen. Tietysti. Yhden sortin ruksilappu/suoritusmerkintä -järjestelmä on oltava kannustamassa. On oikeasti mielekkäämpää harjoitella kun on ”tehtävä”. Siispä: vohkin veljeni esikoisen Insta-sivulta sellaisen kuukausihaasteen, joka on tarkoitettu Instagram-kuvaajille (olenhan minäkin tosi satunnaisesti sellainen), mutta laitan kuvan tänne Tuulestatemmattuun, enkä Instaan. Maaliskuussa on siis joka päivä (ainakin) yksi kuva otettuna kännykällä.

Aloitin sen jo. Vähän takautuvasti. Maaliskuun eka päivänä” vihreä”. Vaihdoin viherkasveihin mullat. Ja eilen. Hyvä, hyvää oli lasagne. Tämän päivän kuva on ”taide”. Sen lisään huomenna.

Ja jo näistä huomaa, että aion käyttää ”kaikkia mausteita”, mitä puhelimen kamerasta lähtee. Filtterit ja kehykset, ihon pehmennykset ja videot tulevat testatuksi.

Nyt tällä tasolla. 🙂

Historiaa Niitä näitä Oulu

Merikosken äärellä

Oululaisesta on valkoinen kaupunkinsa monine siltoineen ja rantoineen, Hupisaarineen ja merensaarineen maailman paras paikka. Ja kaupungin vierillä kohiseva Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yhä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.

Kova koski on laulanut jo ennen kuin Oulua on ollutkaan.

Samuli Paulaharju, Tuhatvuotinen laulu on lopussa (1942)

Merikoskessa on juoksutettu (aika poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta vettä). Yöpakkaset ovat jäädyttäneet alakanavan, ja merkillisen rujon kaunista siellä oli. Ja keskipäivän aikaan melkoinen pauke, kun aurinko jo lämmitti ja sulatti jäämassoja.

Kalaportaat kanavan puolella eivät kesällä, eivät yleensä juuri talvellakaan näy. Nyt näkyivät.

Kyllä ne siitä vain kulkevat, eivät suurina parvina, ei Oulujokea (enää) voi oikein lohijoeksi sanoa, mutta portaat kuitenkin on.

”Kannaksen” yli menevä osa on kauniin valkoisen, pikkupakkasessa, tuikeassa tuulessa kauniin näköinen uoma.

Yläkanavaa kohti portaat on jo aika jyrkät, ja tänään ensimmäistä kertaa huomasin (kun ei ollut pensaissa lehtiä, kun aurinko paistoi) että portaiden sivuun on maalattu kiva ulkotaideteos, vai liekkö tuo ihan graffiti.

Paulaharju jatkaa:

Ja koko Oulu on ollut rannoilla katsomassa tuttunsa keväistä temmellystä.
Mutta kohta on vanhan Merikosken tuhatvuotinen laulu lopussa. Väkevä korpelainen ajetaan pian rautavanteisiin, kivisten telkien taakse.
– – Ja vasta kun saavutte Ouluun, näette komean koskemme kolkkona kivikkona, aivan paljaana kivikkona, joka on kuin Häjynäijän peltoa. Mutta rannalla komottaa valtava kivilinna, joka hyrrää yötä ja päivää. Siellä puristetaan erämaan ikuiset virret kirkkaaksi valoksi, mikä loistaa läpi Pohjolan pimeän yön.

Paulaharju kirjoitti Merikoskesta vuonna 1942, jolloin voimalaitosta oli jo aloitettu rakentamaan. Sen rakentamisen historiasta sota-aikana ja kuviani kun patoluukut ovat auki elokuussa 2012.

Niitä näitä

Helmikuun jälkeen…

Päivät menevät erilailla kuin on suunnitellut. Useasti. Niin tänäänkin.

Aamuvarhain olin liikkeellä, joten lähtö oli hyvä. Mutta oliko historiatieteissä ketään töissä heti kahdeksan jälkeen. Nope. Ei ketään. No mutta onnistuin roudaamaan neljä isoa (ei ihan Ikea, mutta sellaisia K-kaupan isoja) kassillista kirjoja pois kotona, kiertoon. Eikä asioiden toimitus välttämättä vaatinut face-to-face -kontaktia, joten ei hukka reissu. Ei varsinkaan kun tapasin opiskelijoita, kun pysähtyivät, kyselivät minun kuulumisiani. Ennen se oli toisin päin: minä kyselin opiskelijoilta heidän kuulumisiaan ja opintojen etenemistä. No kertoivat kyllä niistäkin tänään. Lupasimme jatkaa juttua ainejärjestön 50-vuotisjuhlissa muutaman viikon päästä.

Linnanmaalta kauppojen ja pesulan kautta Caritakseen, ja sieltä matka jatkui ulkoilemaan. Etsimään valoja ja varjoja. Eihän niitä sitten ihan haluamiani näkynyt. Oli ”liian” hieno päivä siihen. Ihan mieletön auringonpaiste. Ollaan maaliskuussa.

Iltapäivällä oli aika hierojalle. Olkapääni on huutanut hallelujaa, hoosiannaa, kaikkea mahdollista jo monta viikkoa. Tekstien ja kuvien editointi ja salilla käymättömyys, kävelysauvojen vaihtuminen kameraksi on saanut aikaan liki ympärivuorokautisen juilimisen, johon oli saatava edes tilapäishelpotusta. Ja kuinka simahdinkaan siellä. Ihan tuhannen rentous ja paineenlaukeaminen, joten iltapäivän ja illan aikana on jäänyt to-do -listalta kaikki tekemättä. Safkan sentään sain aikaiseksi: kookosöljyssä paistetut broiskufileet ja Ras al Hanout -riisi olivat juhlaruokaa.

Klikkaa isommaksi: panoraamassa ON kuin onkin varjo.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Kirja taputeltu painokuntoon!

Nyt on minun osaltani yksi palanen maailmanhistoriaa tai ehkä paremminkin pieni pala Lapin historiaa siinä vaiheessa valmis – tai ”taputeltu” kuten uudehko muotisana kuuluisi – että minä en tee sille enää muuta kuin markkinoin.

Olen kuurnannut 250-sivuisen opuksen vedokset, korjannut paljon ja olen ihan varma, että siellä olisi ihan ”teknistäkin” korjaamista vielä, mutta minä en enää halua, enkä ehdi. Ei pysty. Kirja lähtee tämän jälkeen pikaisesti taittajalta painoon, ja tarkoitus on, että kirja on kolmen viikon päästä valmis, julkkarit Kultamuseolla 26.3. klo 14, mikä kutsuna ilmoitettakoon. Se on sitte siinä.

Nykytekniikalla nämä kirjojen painatusprojektit ovat niin paljon kätevämpiä, ja myös halvempia kuin silloin kun minä niitä opettelin työkseni tekemään. Sattuipa noviisille yksi mieletön kommelluskin, jonka osa teistä ehkä muistaakin, mutta ne jotka eivät muista tai eivät silloin, kun tästä kirjoitin, vielä Tuulestatemmattuja tosia tarinoitani lukeneet, niin käykääpäs lukemassa. KLIKS

Laanilan historiassa on juttua tuosta mökistä. Tai tarkemmin ottaen sen asukista. Kulta-Jaskastakin olen kertonut aiemmin: hän asui 30 vuotta tuossa. Uudessa kirjassa hänestä kerrotaan paljon lisää. Palaan tähän vielä, nyt olen vain helpottunut. Lehdistötiedotteen voisin ehkä vielä huomenna tehdä, ja sitten palkitsen itseni.

Lähden ulos aurinkoon kuvailemaan! Varjoja ja valoa. Olemaan ulkona kauan. Ja ostamaan itselleni palkinnon. Tai ehkä kaksikin. Because I am worth it!

Niitä näitä

Mennyt järjestykseen

Minä haluan kehittyä museoksi,
se on suurenmoinen rakennus
sisäänkäynteineen ja lukemattomine huoneineen,
joissa aina riittää järjestämistä ja
luetteloimista.
Pentti Saarikoski, ”Onnen aika”

Näin luki yhdessä niistä monista kymmenistä onnittelukorteista, joita väitöspäivänäni sain. Juuri tämä kortti, jonka antoivat kaksi keskikoulukaveriani (A. ja S.), oli tänään yksi niistä, joka kolahti ihan erityisesti, kun jatkoin kirjahyllyjen, mappien ja koteloiden perkaamista, järjestämistä ja läpikäyntiä.

En ole ihan varma, onko tämä menneisyyteni läpikäyminen välttämättä, juuri nyt, oikein hyväksi, mutta kun kerran olen alkanut tähän, niin sitten mennään katkeraan loppuun asti.

Ei vaiskaan, ei tämä – ainakaan vielä – ole ollut kovin katkeraa. Kyyneleitä olen silmäkulmistani pyyhkinyt, olen itselleni ollut vihainen, ja monta kertaa hämmästynyt, ”että tuollaistakin”.

Mutta juuri tuo Saarikosken runon pätkä sopii tähän meneillä olevaan puuhaan. Minä todella haluan luetteloida ja järjestää menneisyyttäni, tai siitä jääneitä jälkiä; kortteja, kirjeitä, kuvia. Ja niitä on tallella vieläkin (monien edeltävien seulontakertojen jälkeenkin) paljon. Ja joka kerta näitä aarteitani katson eri näkökulmasta, eri tunnoin, oma elämäntilanne uusia tulokulmia tuoden.

Siksi on tärkeää miettiä – taas kerran – mitä säilytän, mitä hävitän. Olenhan jo kertonut tästä ”sukurasitteesta” säilytellä kaikkea vanhaa. Toisaalta olen aika napakka siivoilemaan nurkista kaikkea ylimääräistä.

Olisipa mukava tietää, miten muilla? Onko sinulla tallessa kaikki vanhat valokuvat, saamasi joulukortit, rakkauskirjeet, elokuvalippujen kannat, menut, päiväkirjat? Aiotko joskus ”tehdä” niillä jotain?

Minulla on iso mapillinen menuita, joita olen meillä tarjonnut. Niitä lappusista en luovu. Enkä luovu lasten tekemistä korteista (joissa äiti melkein aina on auton ratissa tai laittamassa ruokaa?). Yhdestäkään valokuvasta en luovu.

Oletkos sinä luopunut? Haluaisitko luopua?

~~~~~~~~~~~~~~

Nyt kun meillä on taas aurinko, on meillä varjojakin. Ensi viikolla kuvataan varjoja/varjoa. Ja saatesanoissa lukee ”tee siitä iso”. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Ruoka ja viini

Lauantai liikkuen ja herkutellen

Aktiivisuusmittari ranteessa näyttää 140 %. Hieman kummeksun, että noinko olen ollut toimelias tänään, vaikka tuntuu, etten ole oikein mitään ehtinyt.

Hyvä on, kävelimme iltapäivällä kaupunkiin, Cantinaan, pizzalle. Tuleehan siitä liikkumista ja askelia. Ja pizzasta hyvä ja kylläinen olo. Hyvästä pizzasta hyvä olo. Ja kävelemisestä, ja leppoisasta lauantaista, helmikuun hiipumisesta.

Muutoin päivään on kuulunut jo eilen aloitettu kirjahyllyjen ja rompevaatehuoneen perkaus. Palaan vielä asiaan tässä viikolla,.. ollaan Miniän kanssa lähdössä kirppishommiin, joten siksikin asia ajankohtainen.

Mutta ruoka- tai oikeastaan herkkuasiaa vielä tänään tähän. Tein aamupäivällä appelsiini-sitruunakakun, jota äsken siivut Mövenpickin-vaniljajätskin kanssa nautimme.

Tämäkin ohje on Sikke Sumarilta. Ja huom. tässä on ainesta pääsiäisen jälkkäriksi. Olennaista on, että tarjolla on myös jätskiä tai tuhtia kermavaahtoa. Eikä ole pahitteeksi että on sellainen sitruunafriikki kuin mie. Ja jo eilen ollut macadamia-öljy on taas tarpeen, joten ”synergia-etua” on tässä kakussa. Helppoa kuin heinänteko, joskin pieni kummallisuus tässä on: appelsiini ja sitruuna keitetään!

Appelsiini-sitruunakakku

1 iso sitruuna
1 iso appelsiini
1 ½ dl macadamiaöljyä
4 munaa
2 ½ dl sokeria
175 g mantelijauhetta
2 tl leivinjauhetta

Päällystä 24 cm kakkuvuoka leivinpaperilla ja kuumenna uusi 180 asteeseen. [Tein kahteen pienempää irtopohjavuokaan, toinen meni pakkaseen, ja kulkeutunee mökille jossain vaiheessa.]
Pese sitrukset hyvin harjalla, laita ne kattilaan, peitä vedellä ja keitä kuorineen kaikkineen puolisen tuntia. Ota pois vedestä, anna jäähtyä. Halkaise hedelmät, ja poista siemenet ja keskeltä kalvot. Jauha pamiksilla pyreeksi.

Vatkaa sokeri, munat ja öljy vaahdoksi. Lisää vaahtoon mantelijauho, jossa on leivinjauhe sekoitettuna ja lisää sitten mukaan sitruspyre. Kaada taikina vuokaan ja paista 50 – 60 minuuttia.

Buon appetito!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Hyvin syöty

Tällaisina helmikuun perjantaina, kun siihen aikaan, kun ennen tulin töistä, olemme Pehtoorin kanssa syöneet erinomaisen päivällisen ja nauttineet pullollisen punaviiniä, olen iloinen, että sittenkin tunnen ansainneeni perjantain. Ja sen hyvän päivällisen.

Jo eilen etsin ohjeita, joilla tämän päivän safka olisi tarkoitus toteuttaa. Ja Sikke Sumarin kirja ”Ruokaa rakkaudella” oli nyt se opus, joka tarjosi ohjeet tähän päivälliseen.

Mausteista karitsan ulkofileetä (vai filettä?) ja fetaperunoita.

Olennaista ovat mausteet. Eivätkö aina?

Karitsan ulkofileet

600 g karitsan ulkofilettä
suolaa ja pippuria

Mausteseos
1 tl kuminansiemeniä
1 tl fenkolinsiemeniä
1 tl korianterinsiemeniä
½ tl chilihiutaleita (laitoin vähän vähemmän peperinchinoa)
timjamia
4 rkl hunajaa

Paistamiseen voita ja oliiviöljyä

Murskaa siemenet morttelissa ja lisää hunaja.
Mausta fileet suolalla ja pippurilla
Paista fileet hunaja-mausteseoksen, voin ja oliiviöljyn kansa ruskeiksi ja kypsiksi (mittari + 58 C). Jos haluat ihan umpikypsiä, niin sitten vielä toviksi (~5 min. 150 C) uuniin.

Kääri fileet folioon, anna levätä tovi (5 – 7 min.) ja leikkaa tarjolle.

Tee oheen feta-perunoita (ohje 4:lle hengelle)

200 g feta-juustoa
½ kg perunoita
macadamiaöljyä
oliiviöljyä
suolaa ja pippura

Leikkaa perunat tikuiksi ja huuhtele ne kylmässä vedessä. Tärkeää on kuivata perunatikut huolella: tarkoitus on että ne paistuvat, eivätkä kiehu.

Paista perunat reilussa macadamiapähkinä-oliiviöly-seoksessa. Mausta perunat suolalla ja pippurilla. Varaa aikaa paistamiseen. Kun perunat ovat ruskistuneet, kaada ylimääräinen rasva pois ja murustele juusto joukkoon. Ripottele pinnalle timjamia.

Meillä oli tämän kanssa vähän ”väärä” viini (olisi ollut shirazin/syrahin paikka): mutta ei kalifornialainen cabernet sauvignon Bogle missään tapauksessa ollut huono. Se olisi varmasti naudanlihan tai juustojen tai takkatulen ääressä vielä parempi kuin karitsan kumppanina. Kaikkinensa oikein paljon pidin sen mausta.

Muutoin sellainen ristiriitainen rajalla olemisen tunnelma…

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Sukupolvien välissä

Tänään sitten sellainen aamu, että me molemmat Pehtoorin kanssa lähdimme hakemaan äitejämme, ja molemmat lähdimme tahoillamme heitä käyttämään OYSissa. Siinäpä ne aamupäivät kuluivat. On tässä viime aikoina juteltu, että onkohan oikeasti niin, että omissa vanhemmissaan näkee itsensä vanhenevan, itsensä vanhana?

Vanhemmista puheenollen: serkkuni lähetti isänsä jäämistöstä nipun kirjeitä minulle, ja heti nipun päällimmäisenä oli kirje, jonka isäni oli lähettänyt vanhemmilleen. Kirjoittaessaan kirjeen isäni oli sen ikäinen kuin meidän Juniori on nyt ja minä olin sen ikäinen kuin meidän pojanpoika on nyt. Tuntuu hassulta lukea kirjettä, jossa isäni kirjoittaa isälleen minusta vauvana.

Aapeli on nyt yhdeksän kuukauden, ja äitinsä, miniä, lähetti kuvan juuri kun olin kaupungissa päivän ensimmäisessä kokouksessa, ja minä mokoma satuin aukaisemaan kännykän: oli paha pysytellä coolina tätä kuvaa katsellessa!

Aapeli on!

Illansuussa oli vielä tälle päivälle toinen kokous, joka oli toinen paistinkääntäjien kokous tälle viikolle. Kyllä nämä miljööt ja eväät aina Linnanmaan neukkarit ja viinerit voittaa.

Ennen kokoukseen menoa ehdin käväistä Valveella, jossa on valokuvanäyttely ”Maaseudun tulevaisuus”.

Maaseudun Tulevaisuus -lehti juhlii satavuotista historiaansa valokuvanäyttelyllä, joka piirtää komean kuvan Suomen maaseudusta.

Pohjoisen maaseutua ja arjen historiaa tutkineena ja opettaneena, valokuvausta intohimoisesti harrastavana ja nyt jo opiskelevana tuo näyttely kyllä kolahti. Uskon että monelle muullekin ikäpolveni ihmiselle siinä on paljon tuttua, ajatuksia herättävää, oivaltavaa, muistikuvia avaavaa.

Se on hieno näyttely, johon on vapaa pääsy. 13.3. asti. Menehän.