Reija

[Pikisaari-kuva kannattaa klikata isommaksi.]

Tuiran terveyskeskuksessa kävin tänään verikokeissa ja EKG:n ottamassa. En muista, milloin olen TK:ssa viimeksi käynyt. Työterveyden piirissä, kun olen nämä asiat viimeiset vuosikymmenet hoidellut. Ja yksityiselläkin. Pihalle mennessä kyllä tulvahti muistoja, .. kuinka monta kymmentä (?) kertaa lasten ollessa pieniä, tarha- ja ala-asteikäisiä siellä tulikaan käytyä. Juniorilla oli yhtenä talvena kuusi korvatulehdusta ja sitten molemmilla erinäisiä muita lääkäriä vaativia juttuja sattui.

Julkisesta keskustelusta on tullut sellainen ennakkoasenne, että terveyskeskusten palvelut ovat huonoja, ruuhkaisia, etc. Mutta tämän yhden kokemuksen perusteella olen jo luopunut tuollaisesta asenteesta. Ensinnäkin ajanvaraus toimi aivan erinomaisen hyvin netin kautta, – muistanpa niitä kolmen vartin lankapuhelimessa roikkumisia, kun yritti varata kipeälle lapselle lääkäriaikaa. Toiseksi tänään kaikki toimi ajallaan. Minulla oli aika kahtakymmentä vaille, pääsin verikokeeseen 19 minuuttia vaille. Ja sieltä suoraan ilman jonotusta EKG:n ottamiseen, – muistinpa nekin kerrat kun kuumeisen lapsen kanssa saattoi joutua odottamaan parikin tuntia, ja sitten jonottamaan ehkä vielä labraan vaikka nielunäytettä varten, ja sitten taas takaisin lääkärille.

Sairaus- ja terveysasioita on tässä lähiaikoina, lähipiirissä ollut niin paljon, että muistaa taas olla iloinen omasta ja ihan lähimpien terveydestä. Ainakin melko hyvästä terveydestä 🙂 .  Pitäisi kyllä muistaa useamminkin, silloinkin kun ei ole mitään huolta lähelläkään.

TK:sta Matinpäivä lounaalle ja seminaarin pitoon Puistolaan. Kyllä on niin mukava, että doctorandin kanssa asiat ovat jo loppusuoralla. Jo karonkastakin oli puhetta.

Illansuussa lähdin päivän toiselle kuvauslenkille. Aamulla oli ikävä tuhnusää, joten eipä juuri kuvien taso riemastuttanut, mutta iltasella muutama panoraamakokeilu ihan kelvollisia. Aika hitaastihan tuollaisten 8 – 12 kuvan yhdistämiset tapahtuu, mutta helposti.

Paljon ehtii, jos herää neljältä.

Laanilan historian kannen tein. Ihan itse suunnittelin, etsin kuvat, yhden otinkin, laadin tekstit – ja yllättävää kyllä – olen aika tyytyväinen.

Vastaväittäjänkin olen saanut doctorandilleni hommattua, byrokratiaa hoidellut, toukokuussa sitten väitöstilaisuus. Minulle se on sitten viimeinen jobi yliopistossa. Mukava saada päättää homma näin.

Äidin luona  ehdin käydä ennen kuin menin illansuuksi kokoukseen: paistinkääntäjien ensi elokuun kapituliin on tulossa about 350 henkeä, ja kaksipäiväiset juhlat vaativat vielä paljon kokoustamista ja tekemistä – minultakin.

~~~~~~~~~~~~

Viikkohaaste kouluporukan kanssa jatkuukin, ei ole taukoa, päinvastoin, haasteet kovenee.
Tällä viikolla kuviin pitäisi saada hyvä ”bokeh”.

Tässä viime kesältä minun ottamani kuva,
jossa on mielestäni kaunis bokeh palloineen kaikkineen.

Nyt ei enää syty.

Luulen, että olen tehnyt ennätykseni koneen ääressä istumisessa tänään. Päivällä olin kolme varttia pois: imuroin vähän, otin muutaman valokuvan, tein salaatin ja roudasin muutakin ruokaa koneen ääreen. Muutoin olen istunut tässä aamupuoliseitsemästä tähän asti. Vessassa olen käynyt, postilaatikolla en.

Nyt ei enää blogia päivitellä.

Olen varma, että ymmärrätte.

Huomiseen, ystävät!

Mistä yksinpuhuminen kertoo? Tekeekö kaikki sitä?

Minulla on tapanani paljonkin tupista itsekseni, mutta että oikein puhuisin. Tänään olen puhunut ja paljon. Itseasiassa komennellut ihan itsekseni: ”Kääri hihat!”, ”Istu alas ja kirjoita!”, ”Näinhän tämä helmikuu kuluu, älä valita!”.

Jotain sellaista mielenhallinta-settiäkin olen koettanut harjoittaa: ”Älä hermostu”, ”Keep it calm”. Ja se kyllä tehoaa, ihan selkeästi. Jäsentää tekemistä, kun joku pomottaa. Vaikka sitten vain itseään ohjeistaen. Ja kun ääneen höpöttää niin ei ehdi ahistua siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi.

Silloin aina puhun ääneen kun etsin jotain mitä olen hukannut, sujauttanut talteen. Kertaan ääneen kaikkea mitä on tapahtunut ennen kuin avaimet hävisivät, ennen kuin kameran linssisuojus katosi, ennen kuin joku kirja on kulkeutunut ihan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Ja silloinkin ääneen puhuminen auttaa.

Nyt on ollut erityisen otollinen ja pakollinen tilanne puhella itsensä kanssa ja miettiä sanomisia, kun nyt en voi pistää mitään Pehtoorin syyksi. Pehtoori kun pakeni pohjoiseen jo maanantaiaamuna: siellä on ihan mielettömästi lunta, joten pihan ja kattojen lumitöissä on kulunut pari päivää ihan sujuvasti.

Kouluun piti tänään palauttaa toinen ”studio-harkka”: kellokuvia vielä muutaman otin. Niitäkin ottaessa itsekseni höpötin, että ehkä syksyllä 1978 ostaessani poikakaverilleni taskukellon yo-lahjaksi, en osannut arvata, että jokunen vuosikymmen myöhemmin otan siitä läksykuvia VAT-koulutukseen.

Niin ja olen minä sellaistakin itselleni komentanut, että ”Kun otat tuotekuvia, pidä huoli, ettei sinitarrat näy kuvissa!”

Sellaisina öinä, jolloin annat pielessä olevien asioiden, joille et voi mitään, salakavalasti jäytää oloasi, pitäisi ymmärtää nousta ylös ja ryhtyä tekemään jotain. Vaikka niitä tekemättömiä juttuja, joita vatvot valveen rajamailla, kunnes taas havahdut hereille.

Niinä öinä, jolloin olet satavarma, että on täysikuu, joka sekin on osasyy hereillä oloon, olet kertakaikkisen hämmästynyt kun aamuvarhain luovutettuasi ja postilaatikolle mennessäsi hoksaatkin, että taivaalla onkin vain puolikas.

Öinä, jolloin kiroat laiskuutesi, ettet sittenkin käynyt edes illalla, edes pienellä lenkillä, vaikka vain puoli tuntia Koskelantietä eestaas, et voi syyttää kuin itseäsi, sillä happi edesauttaa hyviä unia, ja karkottaa levottomia oloja.

Suden hetkinä, aamuyön nihkeinä tunteina, sinun on mahdoton uskoa, että seuraavana päivänä olet oikein hyvillä mielin monesta asiasta, eikä oikeastaan edes väsyä ole.