Reija

Vaikeaa on vieraiden kuvaaminen

Kesäaamuina on hyvä herätä ajoissa, niin kuin nyt vaikka viideltä.

Ennen torille lähtöä ehtii tehdä monenmoista välttääkseen lenkille lähdin. Minä ehdin, eikä lenkkiä sitten tarvinnut tehdä.

Kun sitten lähdin liikkeelle varasin aikaa viettääkseni tovin torilla, kuvatakseni. Ajattelin, että kuvasarjani ”Suomalaisuus”, etätehtävä kouluun, voisi täydentyä torilla, ehkä voisin tehdä koko sarjan siellä? – Mutta enhän minä uskalla ihmisiä, vieraita ihmisiä, kuvata – noin vaan. En osaa, en uskalla. Mutta kuitenkin kameran (ja kännykän) kanssa istahdin torikahvilaan, nauttimaan lämmöstä, katselemaan vieraiden ihmisten kulkemista, kulkemista – ohi.

Mielessäni kuulen open sanovan ”menkää lähelle, tilanteet tulevat”. Enkä uskalla mennä. Lähden ja teen ostokset torilla ja hallissa, lähden kohti palvelutaloa, ja Toripolliisiin kupeessa näen vanhan miehen, liki hampaattoman, jäänsiniseni kauniine silmineen, tekemässä vihtoja. Tavattoman hienosti häneltä homma luonnistaa. Kysyn, saanko kuvata?

– Saathan sie. Ei tämä tästä kummene. Ei parane, ei huonone, vaikka kuvaatki.
– Mie ostan vihtaparin, jos näytätte, miten oikea sidos koivuvittaksesta tehhään.
– Mistäs, tyttö, olet … ko puhut sie ja mie?
– Mie olen syntyny Oulusa, mutta äiti on Karjalan evakkoja, ja sitten mie olen tuolla Kemi- ja Torniojokivarresa liikkunu nii paljo, jotta on jäänyt tuo ´mie´. Mistäs te olette kotoisin, Oulun torille tullut?
– Ylitorniolta. Nämä lehdekset on Aavasaksalta haettu. Näien kansa mie kiertelen toreilla. Ovat isoja, hyviä —

Ostan vihtaparin kympillä, ostan vaikken kaupungissa edes tykkää saunoa. Saunominen kuuluu Hangasojalle, tunturipuron varteen. Mutta vihta tuoksuu ihanalle, kesälle, juhannukselle. Ja se on kaunis, käsityötä.

Ja sitten, kuitenkin. Rohkenen toiseenkin uudenlaiseen kuvaamiseen tänään. 1- ja 3-vuotiaat veljekset kävivät tänään kuvattavani. Tänään tuntui että kuvaamisella ja kuvilla on oikeasti jotain merkitystä. Jotain elämää suurempaa tarkoitusta. Olin iloinen, että osasin kuvat ottaa.

Nuoripari Aapelin kanssa olivat tänään illalla syömässä, tänäänkin. Siitäkin iloinen.

Huomenna tulee tyär. Juhla ja juhannus on!

Niitä näitä

Ruoka-asioita

Luokkakokous, kapituli, lasten tulo kotikotiin juhannukseksi (Juniori sanoi tänään: ”Meidän jääkaappi on järjestetty siten, että me vietetään juhannuksena täällä (siis kotikotona) aika paljon aikaa, ainakin ruoka-ajat.” No sehän sopii erinomaisen hyvin), mökiltä paluun jälkeistä touhuamista, ja helpotusta yhden taas kerran unohtamani asian suhteen. Tai siis etten sittenkään ollut unohtanut. Ompelija, pankki, apteekki, posti.

Juniori ja Apsu olivat tänään(kin) syömässä ja samalla sain malleja yhtä etätehtävääni varten. Se on vaatinut aika paljon hankintoja, joita tein niitäkin tänään. Mökillä otettu Miljöö-kuvasarja (Tuulentuvasta) alkaa olla muokattuna.

[kuvat kannattaa klikata isommiksi]

Jotta olenpahan saanut oikein sydämeni kyllyydestä suorittaa.

Juhannuksena meillä mennään kovin perinteisin sapuskoin, burrata lienee ainoa tulokas pöydässämme. Laitan ohjeen ja kuvan kunhan olemme nauttineet. Joten nyt ei Tuulestatemmatusta löydy vinkkejä, ei ainakaan uusia, juhannusjuhlaan.

Tässä muutama linkki vanhoihin postauksiin:

Juhannusruokaa

Mökkiruokaa ja -viinejä

Juhannustanssipaikan voisin vinkata. Sinne on tosin matkaa … Satuimmepa nimittäin viime viikolla matkalla pohjoiseen käymään – ensimmäistä kertaa ikinä – Porttikoskella. Se on Kitisen mutka, noin 15 km Sodankylästä etelään, vajaan kilometrin Jäämerentieltä metsäautotietä itään.

Siellä on järjestetty tukkilaiskisoja vielä 1980-luvullakin [hurjan näköistä touhua, ilman kypäriä ja mitään muitakaan suojia] ja juhannustanssit ainakin puolenvuosisadan ajan. Ja myös elokuvajuhlien aikana siellä on kuulemma tanssit. Komea paikka. Lava ihan tavallisen näköinen, mutta se koski!

Ohi on ajettu kymmeniä, satoja kertoja. Toistekin varmasti pysähdytään. Ruska-aikaan voi olla komeat näkymät.

Paluu pohjoisesta

Mikä on ensimmäinen juttu kun ajaa mökiltä kotiin, ja kotipihalle tultua avaa auton oven? – Tuoksu ja ”ilmanala”! Tuoksuu syreenit, tuoksuu ruusut. Ilmanala on kosteahko, ei ainakaan mäntykankaan, vaivaiskoivujen tontin tuoksu. Ja taas tämä vehreys ja vihreys. Ja kukkien kukoistus.

Juniori oli ollut oikein reipas, – alkaa poika oppia 😉 – ja piha ja puutarha, kukkapenkit ja yrttimaa oikein hyvässä kunnossa, varjeltuna rankkasateilta ja kuivuudelta. Ja sisällä tilavaa ja valoisaa, – niin ja siistiä (on vaan niin hienoa, että on luottoihminen, joka meillä käy siivoamassa kun me siivoamme mökillä, kiitos S.).

Mökiltä Vuotsoon asti ei ollut kuin yksi vastaantulija. Yksi. Ja matkaa on kuitenkin parikymmentä minuuttia. Tosin olimme liikkeellä aika aikaisin (lähdimme jo ennen kahdeksaa), mutta silti.

Tänään ei möksällä nautittu mitään pitkiä, ”ranskalaisia” aamiaisia, cafe-au-lait ja croissant, puuro ja smoothiet olivat joinakin aamuina kahden hengen kattauksessa, mutta eivät tänään.

Noh, Sodankylän jälkeen liikenne olikin liki vilkasta. Nopeasti taittui matka puoliksi ajaen (Pehtoori Rolloon, minä sen jälkeen), vähän tiedottajahommia välillä duunaillen, surffaillen. Mitä ennen tein pitkillä automatkoilla? – Kudoin, luin, mietin, suunnittelin. Nykyisin surffailen, kuvailen.

Louessa äkkijarrutus: tupasvillapelto käytävä kuvaamassa. (Klikkaa kuvat isommiksi)

Kulleroitakin toki oli vielä matkalla…

Viikossa koiranputket ovat vieneet tilaa keltaisilta…

Ai, niin kotona – eilistä korvasienisaalista ryöpätessä – Aapeli tuli käymään. Toki vanhempansakin. Äitini sanoi minulle tänään hänelle soittaessani, että hänen mielestään olimme olleet kolme viikkoa mökillä, ei se kyllä minusta niin tuntunut. Paitsi että tuntui etten ollut nähnyt Aapelia kolmeen viikkoon. Että pientä voi olla ikävä, ja että pieni voi viikossa kasvaa. 😉 Noh, me Apsun kanssa puhaltelimme saippuakuplia ja kävimme katsomassa KAIKKI mummilan lamput, joten viikon ero ei enää tunnu missään.

On vuoden valoisin päivä, Hangasojalla aurinko ei laske, Oulussa sentään pariksi tunniksi. Kohti city-juhannusta, josta juhlan tekevät lapset, Juniori perheineen tietty. Eihän me muuten olisi palattu …

Bloggailu Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Kilpailuja ja haasteita

Tämä viikko alkoi sitten niin, että hain vartti sen jälkeen kun Saariselän Alko oli avannut ovensa, pullollisen Koskenkorvaa. Oli vaan sen tarve. Tarpeeseen tuli, vaikkei sitä vieläkään ole korkattu. – Mitä ihmettä? Kerron sunnuntaina tai ensi viikolla, kunhan saan muut palikat kohdalleen. 😀

Viikonloppuna, tai tarkemmin ottaen juhannasaattoiltana, on sitten myös arvonnan aika: siihen on siis vielä aikaa osallistua. Tällä hetkellä osallistujia on 18 ja arvaukset vaihtelevat 2,8 ja 14,1 kg:n välillä. Muutama arvaus on ”oikea” (eli plus miinus 300 g korillisen painosta) ja ne pääsevät mukaan arvontaan. Rohkeasti mukaan arvaamaan.

BTW: kävimme tänään poimimassa TOISEN melkein yhtä painavan korillisen. Ah, onnea. Nyt on perheen ja kalaasi- ja mökkivieraiden herkkua yllin kyllin. Kuvan sienikorista voisin laittaa kuvahaastesivulleni, jossa kesäkuun aiheena on ”Parasta kesässä”. Siellä on nyt jo muutamia kolmen kuvan sarjoja. Käykäähän kurkkaamassa ja kommentoimassa, ja lähettämässä omat kuvanne mukaan.

Arvonnoista ja kilpailuista puheenollen olen tänäkin kesänä aikeissa järjestää ”kesäkuvakisani”. Nyt jo viides. Mihinhän ajelin, mihin suuntaisin kuvailemaan? Ehdotuksia?

Tänään Hangasojan varressa oli aika kylmä ja pitkälle iltapäivään satoi. Itseasiassa sateeessa sieneen lähdimme; kolmituntisen metsäretken lopulla jo paistoi.

Aika maanläheistä on siis tänään ollut täällä touhuaminen.

Tämmöisiin törmäsin kun puron rannalla makroilin. Mitähän nuo vaaleanpunaiset, kakunkoristeilta näyttävät ovat? En ole ennen hoksinut.

Puolukkakin jo kukkii… Lapin kesä, tiedättehän.

Lappi

Kelejä pidellessä

Apaattista, hyytävän kylmää, ja taukoamatonta vesisadetta.

Onkin tässä pari päivää saatu leuhkia upealla Lapin kesällä, – nyt ei ole enää leuhkimista. Kun jo aamulla herätessä näytti, että tarpominen tunturissa, korvasienten saalistus, gastronomiset kokeilut, luontokuvaamisen loputon riemu tai ylipäätään minkäänmallinen maisemasta nauttiminen eivät tulisi olemaan päivän ykkösjuttu, ryhdyimme epäpyhään pyhäpäivän viettoon: minä siivoamaan ja Pehtoori puiden pilkkomiseen.

Myötätuulen vuosisiivous (pl. ikkunanpesu) tuli tänään tehtyä. Hyvällehän se tuntuu tehdä puhdasta jälkeä. Nyt täällä tuoksuu puhtaalle, raikkaalle. Ja tuulenkaadoista on taas saatu ilmaista polttopuuta liiteriin kuivumaan.

Kuten meillä täällä tapana on, käymme mökkireissun aikana yhden kerran ulkona, kylillä syömässä. Tänään oli sitten sen tavan vuoro. Eihän nyt, tähän aikaan vuodesta kovin montaa ravintolaa Saariselällä ole auki, eikä me nyt kummoisia oltu vaillakaan, mutta pizzaa teki mieli (kesälomameininki?). Sitäpä oli tarjolla parissakin ns. paremmassa ravintolassa (Tunturihotellin Pirtti ja Lumi). Lumi-ravintolan sivulla lukee näin:

Ei ole tuulesta temmattua: NELJÄN TUULEN PIZZAT saapuneet meille. Pizzauunit hehkuvat kuumana lounasaikaan klo 12 – 17.

Ja vielä koskapa Lumi-ravintolan pizzojen nimet olivat linjassa meidän mökkiasumisen kanssa, valitsimme sen. Luonnollisesti.

”Neljän tuulen pizzoista” (= Kevättuuli, Kesätuuli ja Syystuuli ja sitten vielä Omatuuli) valitsimme ”Omattuulet” ja oikein kelpoja olivat.

Tänään oli sitten se hetki, että Pehtoori sai/joutui olemaan mallinani: ”Mitäpä sitä ei vaimon harrastuksen vuoksi tekisi?” -tupinaa kuului samalla kun mies takkatulen ääressä joi olutta.

Nyt sade on jo tauonnut, lämpö ulkona ei ole laskenut enää alle alemmas kuin + 7 C-astetta ja elämme toivossa, että huomenna pääsemme tunturiin ja metsään – muutakin kuin hyötyliikkumaan lähdemme.

Lappi Niitä näitä

Patikkakausi avattu

Hiljalleen alkaa työleirin hommat olla tehtynä, toki niitä riitti tällekin päivälle, mutta mikään ei enää pitänyt meitä pois tunturista – patikoimaan oli jo päästävä. Ennen puoltapäivää oli tilanne otollinen lähteä. Aloitimme helpolla; halusin vain takuuvarman näköalan korkealta. Siis Kiilopäätä (438 mpy) kohti. Helposti meni, ehkä silläkin, että otin liki 100 kuvaa matkalla ylös ja alas, oli syynsä helppouden tunteeseen. Aina huilailin välillä kun kuvailin.

Sää mitä mainioin: Koilliskairassa on paistanut tai ollut puolipilvistä koko päivän.

Kun nousee tarpeeksi korkealle ei ole itikan itikkaa. On vain leppeä tuulenvire. Ihana ulkonaolemisen riemu.

Aika paljon oli patikoijia, perheitä, lapsiakin, saksalaisia, muitakin ulkomaalaisia, Kiilopään rinteillä. Toki se on yksi suosituimmista kohteista täällä.

Palattua pihapiirissä vielä mäntyjen istutusta, moottorisahailua, notskimakkaraa, kuvia (= etätehtävien tekoa), nuorison kanssa viesteilyä, kunnes oli aika aloittaa pikkujuhannuksen vietto. Koko viikko on tullut polteltua pientä kokkoa, pihalta ainakin kymmenen kottikärryllistä risuja, oksia, lehtiä, tuulenkaatojen pätkiä etc. mutta nyt kokon lisäksi juhannusjuomaa. Sodankylän Alkosta ostimme tullessa pullollisen Freixentin Ice Cavaa, ja tänään oli aika se poksauttaa. Hyväähän se tuollainen puolikuiva kuohuva juoma on, tosin ei se mitään suurensuurta makunautintoa tarjonnut.

Nämä ”ice”-cavat, -samppanjat, -proseccot ovat nyt kovasti ´in´. Jo viime kesänä testasimme Mötikän (Moet & Chandon) Ice Champagnen. Nämä kuuluu tarjoilla jäiden kanssa, ei-flute-tms.-kapeista-kuohuviinilaseista, vaan valkoviini- tai isoista samppanjalaseista. Tähän Freixenettiin olisin laittanut mansikoita (vaikka pakasteesta) ja mintun- tai sitruunamelissan lehtiä, jos sellaisia täällä Koilliskairassa olisi ollut tarjolla. Ei ollut, mutta niiden kanssa tästä saisi varmasti mukavan kesäjuoman lämpimiin iltapäiviin, aperitiiviksi, tai ihan vaan hellejuomaksi, jos sellainen tälle kesälle kohdalle sattuu.

Eurooppalaisen tuulahduksen jälkeen ruoaksi aito lappilaista safkaa: puikulaperunoita ja savurautua. Ei tämä elo ja olo tästä paljon parane.

Lappi Niitä näitä

Hiljalleen Lapissa

Sade on tauonnut. On ihan hiljaista. Tekisi mieli mennä unosille, mutta jos nyt (klo 18.20) menen, niin koko yönä en nuku kunnolla.

Ihan aamulla oli vielä kaunista, ei aurinkoista, eikä kesäistä, mutta levollista. Pian alkoi kuitenkin ripsiä, emme antaneet sen häiritä, vaan lähdimme metsään. Metsä on hyväksi, – se on muotiakin. Mutta ei me muodin vuoksi, vaan korvasienten, liikkumisen, hengittämisen. Kutturantien varressa, Rönkönlammen suunnassa ja Aholammen takamaastossa kävimme tepastelemassa. Ja sitten jo satoikin oikeasti.

Satuttiin poroaitaukselle. Että voi räkkäaikainen poro olla ruma! Sitä paitsi ne ovat liikenteessä vaarallisia: poukkoilevat itikoita pakoon, varomatta, ymmärtämättä mistään mitään…

Lihansyöjäkasvikin sattui kohdalle: siniyökönlehti ei kyllä ole kovin pelottava ”sukumäärityksestään” huolimatta.

Aholammella on kämppä, jossa järjestetään tilauksesta illanviettoja, etc. Nyt oli kiinni. Karun näköistä oli.

Hyvällä tavalla karun näköistä.

Pehtoori kävi taas kirkolla (Ivalossa) täydentämässä maalivarantoja, ja minä maalailin. Puolen päivän jälkeen oli pilvipoutaa, ja lämmintä. Ja eläimiä. Pieniä, iniseviä eläimiä. Mutta kyllä me mahduimme yhtä aikaa sokkelin juureen ja notskipaikalle.

Ja minulla mökin pihapiirin maisemointiprojekti jatkuu. Veinpä maisemoinnin niin pitkälle, että maalasin meidän pihaharjatkin. Nyt on lakunväriset harjat molempien mökkien uusilla harmaaksi maalatuilla terasseilla. Pienestä se on kuulkaa mökkieläjän, virattoman, liki toimettoman riemu revittävä. Arjen estetiikkaa, – väittäisin.

Nyt odotellaan pilvien poistumista, eilisen illan kaltaista kaunista iltavaloa. Allaoleva kuva otettu eilen noin kymmenen aikoihin iltasella. Illan valo on lempeä.

[klikkaa isommaksi – näet valon]

Tuossa naapuripitäjässä, Sodankylässä, (mehän ollaan juuri ja juuri Inarin puolella) on menossa elokuvafestivaalit. Siellä oli eilen ollut dokkariensi-ilta Peter von Baghin elämästä ja lainaus Baghilta:

Menneisyys on keskellämme kaiken aikaa. Ja me… olemme kaiken aikaa matkalla menneisyyteen.

Voisin laittaa tuon sähköpostini allekirjoitukseen, ottaa sieltä pois sen (jo vuosikymmenen olleen) Juicen ”täytyyhän ihmisen aikaansa seurata” -aforismin. Tuo Baghin lausahdus kuvaisi elämäntilannettani paremmin kuin Juicen runo. Kai.

Sodankylästä puheenollen: tiesittekö, että se on pinta-alaltaan niin suuri, että KAIKKI maailman ihmiset mahtuisivat sinne. Kaikki, ja jokaisella olisi puoli neliömetriä tilaa. Onhan tästä ollut puhetta: laaja Lapinmaa. Oikeasti se on laaja.

Lappi

Mökkipäivä minun mieleeni

Aamusella – aika varhain – ajelimme Ivaloon (40 km). Maalikauppaan, rautakauppaan ja ruokakauppaankin.

Tänään vain Pehtoorilla maalauspäivä.

Nyt on Myötätuulenkin terassi maalattu.

Minulla eilisen korvasienisaaliin ryöppäys. Parituntinen siinä touhussa humahti. 20 pussillista (3 – 4 hengen muhennos tai keitto) on nyt mökkipakastimessa. Juhannus- ja joulupöydän vakioherkku on taattu.

Kulleroita poimin Ivalon reissulla tienpientareelta. Minä joka en keltaisista kukista pidä, olen kyllä kulleroihin tykästynyt.

Klikkaa kuvat isommiksi, kannattaa.

Tänään minun saunanlämmityshuki.

Kun kerran puron vesi on ennätyslämmintä uskalsin pulahtaa: talviturkki on heitetty.

Puron vesi on kirkasta ja vilpoista.

Luontoakin ehdin havupuiden istutusmonttujen kaivamisen ohessa kuvailla. Mustikoita on tulossa kovastikin; viime viikon lumisateet eivät ole vienet marjoja.

Toki pihapiirissä oli kavereitakin. Enempi kiusaavat Pehtooria kuin minua. Vannon antihistamiinin nimeen. Sitä kun syön muutenkin lähes ympärivuotisesti, niin se auttaa myös sietämään näitä inisijöitä.

Illan kuohuviinilasillisellekin oli pyrkijöitä, mutta muurahaiselle tuli lasikatto vastaan. 😉

Hellerajoilla oltiin vielä iltakuudelta.

Lapin luonto.

Valo.

Rauha.

Tekemisen ilo.

Lappi Niitä näitä

Korillinen sieniä – juhannusarvonta!

Enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Pari heikohkoa vuotta ollut välissä, mutta nyt oli toiveita siitä, että ajoitus on kohdillaan.

Ja BINGO!

Täysi korillinen korvasieniä!

Aamiaisbrunssin, joka oli kyllä enemmän ranskalainen kuin mökkipirttiin kuuluva, jälkeen lähdettiin reippaasti pihalle: NYT on Tuulentuvan (pikkumökki) terassin ja portaiden maalaus väistämättä edessä, – eikös se ollut jo viime vuonna? 🙂 . Ennen maalausta ja siinä ohessa mökkipihan siivouksen, tuulenkaatojen (vain kaksi) pilkkomisen ja haravoinnin loppuunsaattaminen.

Maalausprojektin yms. valmistuttua notskimakkarat ja koskapa loppuviikon säästä ei oikein ole takuita, päätimme saman tien lähteä tunturiin, kohti Hangasojan latvoja. Siinä matkallahan se meidän korvasieniapaja on. Pariin vuoteeen ei ole paljoakaan löytynyt, joten yhden korin tekniikalla päätimme lähteä kohti tuttua kurunreunaa.

Matkaa vakiopaikalle on puolisen tuntia, pari kilometriä… ja jo matkalla muutaman sienen iloksemme, varmana ennusmerkkinä, näimme. Ja Ahopään juurelle päästyämme ei mennyt kuin tunti ja kori oli täynnä! Oli jätettävä sieniä metsään …

Korvasienten kiilto silmissä taivaltaessamme yhtäkkiä lähti lintu jalkojen juuresta lentoon, isoon ääneen varoitusääniä laulaen. Ja jalkojeni juuressa olikin pesä: valkoviklon poikaset olivat juuri kuoriutuneet … yritimme kovasti olla häiritsemättä.

[Pikkukamera oli mukana, – pahoittelen kuvan surkeaa laatua, mutta todella kaukaa kuvasin.]

Ei mennyt kuin tunteroinen ja kori oli täynnä;paluumatkalla möksälle koetin olla Pehtoorille kantoapuna. Siinä pohdittiin, paljonkohan kori painaa, ja punnittiinkin sitten perille päästyä.

Ja nyt kysymys kuuluu: kuinka korillinen korvasieniä painaa?

Kaikkien oikein arvanneiden (300 g plus-miinus-nolla) kesken arvotaan kultaa!! Arvonta suoritetaan juhannusaattona Rantapellossa: Aapeli olkoon taas arpojana.

Palkinto on tällainen:

Tankavaaran Kultamuseolta ostettu pikkupullollinen lehtikultaa!

Nyt kun näitä Hangasojan aarteita = korvasieniä on tullut esitellyksi ja tuohon kultateemaan liittyen laitan tähänkin kuvan eiliseltä illalta. Kävin purolla kuvailemassa omaa ”kultahippuani”. Sen nimi on ”Länsituulen väre”.

Oikeasti Lapin kultaa se on.

Mutta ei sitä suinkaan eilen vaskattu. Eikä sitä ole kukaan koskaan vaskannut, vaan se on kaivettu Kuivakurun kultakentällä kesällä 2007. Hangasojan varrelta siis kuitenkin. Ihan lähellä missä Kulta-Jaskan mökki on. Hippu tai itse asiassa se on ”russakka”* painaa 7,2 grammaa ja sain sen Pehtoorilta lahjaksi seuraavana jouluna. Sen kuva on pääsiäisenä julkaistun ”Kultaa, poroja ja partisaaneja” -kirjan kannessa. Aina, kun olemme mökillä, se on kaulassani, jää joskus maalikylissäkin kulkemaan mukana.

Mutta palatkaamme arvontaan, jossa voi voittaa kultaa. Ei Lapin kultaa, vaan lehtikultaa… 😉 Paljonko korillinen korvasieniä painaa? [kuvassa huom. maalattu terassi 😉 ]

*Hengetön = alle 0,5 mm, saivare = 0,6 – 0,9 mm, penikkatäi = 1 – 2 mm, täi = 2 – 4 mm, lutikka = 5 – 9 mm, russakka = 10 – 14 mm ja kaikki tästä suuremmat ovat isomuksia tai isommuksia.

Lappi Niitä näitä

Hangasojalla haasteita ;)

Hämärästi muistan, että näihin aikoihin viime vuonna kun olin lopettelemassa töitä, jäämässä kesälomalle, lähtemässä pois, mietin, että ensi vuonna näihin aikoihin ollaan Sisiliassa patikoimassa tai juuri saavuttu Reykjavikiin tai ehkä sittenkin Irlannin nummilla ja Dublinissa.

Sellaista ajattelin. Asia on kuitenkin näin. Olemma mökillä.

Tulimma maalaushommiin, korvasienijahtiin, patikoimaan, viettämään pikkujuhannusta.

Tuulentuvan terassi ja kaiteet kaipaavat maalia. Pehtoori aloitti vanhan maalin rappaamisen, ja päättipä siirtää vanhan kelopöydän pois edestä. Näin kävi.

Toinenkin – ei niin mukava – ylläri odotti. Liiterin (jonka siisteys on ollut meille ihan kunnia-asia 😉 ) auringonkukansiemenkätkön olivat oravat löytäneet. Ja pistäneet muutenkin paikkoja vähän uuteen uskoon. Merkillistä miten niin pienet voivat tehdä niin isoa sotkua. Ne ovat varmasti myös syy siihen, että meidän viime kesänä laittamissa linnunpöntöissä ei ole yhtään kesäasukkaita. Mutta metsässä on paljon linnunlaulua. Sitä kuuntelin kun liiterin siivosin. Ja olin hyvilläni, että istuttamani (metsästä hakemani) pari pientä männyntainta olivat selvinneet talven yli.

Matkalla tänne oli kaksi keltaista viivaa – oikeastaan koko viidensadan kilometrin matkan. Molemmin puolin tietä Iistä Vuotsoon asti tien pientareet olivat aivan keltaisenaan: voikukkia, niittyleinikkejä, rentukoita ja kulleroita. Niin paljon kulleroita, etten ole koskaan nähnyt.

Sääskiä – tai jotain nitä pienempiä itikoita – täällä on, mutta ei sietämättömästi. Ja nämä vain ”ovat” ympärillä, eivät syö. Eikä ole punkkeja. Oli ilo olla ulkona.

Kuvahaastekuvia varten kahlailin purossa, lavastelin tilanteita. Haasteita siis ollut. Mukavia sellaisia.