Reija

Juhannuksia on erilaisia: sää ja seura, paikka ja perhe, juhla ja juomat määrittävät usein sen, millaiseksi keskikesän vietto muotoutuvat, – jopa eskaloituvat.

Meillä tänä vuonna erilainen kuin koskaan ennen. Monena viimeisenä (ainakin) kymmenenä vuonna ollaan oltu Oulussa, Rantapellon helteessä tai edes jonkinlaisessa kesässä, enimmäkseen perheen kesken, parhaimmillaan ainakin kolmen sukupolven kesken, monena vuonna systeri mukana (emme unohda niitä kakkujaan(kaan)!). Oltu vesisotasilla, grillailtu, avattu joku huippu viini, syöty erityisen hyvin…

Tänä vuonna meidän ´kesälomavviikko´ huipentui eiliseen iltaan, jolloin Juniori ja lapset olivat vielä seuranamme. Viikko yhdessä vierähti nopeasti. Ei avattu huippuviiniä, ei grillailtu, ei oltu vesisotasilla, ei ollut systerin kakkua. Mutta hyvä päivä oli. Ei pakahduttuva, mutta hyvä, levollinen, muistiin jäävä. Tuskin unohdan.

Apsu sai isänsä kanssa lämmittää saunan melkein joka päivä (kuinka se olikaan tärkeää!!). Molemmat taisivat viikon aikana saunoa joka ilta, Apsu kävi myös pulahtamassa purossa, jonka lämpötila oli juuri ja juuri yli +6 C: ”Kona isäntä”, kuten kehu kuuluu. Eepikin pulahteli alkuviikosta. Joka tapauksessa lapset ottivat rantasaunan omakseen.

Klapiprojekti oli tärkeää yhteistä tekemistä.

Samoin korvasienten poimiminen: eilen olimme yhdessä ”iltametsällä” ja molemmat lapset ilokseen löysivät yhden sienen. Opettivat isälleenkin, millaisista paikoista niitä kannattaa etsiä. Kaikkinensa tuo yhteinen muutaman kilometrin tepastelu aurinkoisessa metsässä oli mahdottoman hieno juttu, hyvä hetki – ainakin mummista.   [Korvasienistä: Pehtoori kävi tänäänkin, mie ryöppäsin ja kyllä meillä ainakin, edes, joulupöytään muhennos tehdään. Kaikesta huolimatta.]

Tankavaaran retkipäivä (torstai) oli lapsista ehkä parasta koko viikolla. Ainakin intensiteetti tekemiseen oli ylivertaista.  Molemmat lapset (Eepi iskän avustamana) saivat vaskattua pienet ”hengettömät” ~ kultamuruset ja ne talletettua pieneen putkiloon. Nyt ne ovat aarteita! Kullanhuuhdontaa ja toki museota ja Villin lännin kylää voidaan suositella. Lasten lounaskaan ei ollut huono.

Puro ja rantasauna, pelaaminen (”Musta Pekka ragee” 😉 ), tikanheitto, makkaranpaisto notskipaikalla (josta on nautittu paljon) ja brunssit (mm. kaakao kuuluu mökkielämään kesät-talvet), Kaunispään munkit, Kuukkelin Bistron eilisen illansuun pizzat ja burgerit (A. totesi että 6/5, mutta meillä aikuisilla ehkä aika lailla varovaisempi arvio: ”Ihan hyvä”, ja eiliselle oikeinkin sopiva meininki. Taidamme Pehtoorin kanssa silti edelleen suosia enemmän Fienoa, tai siis käydä vain siellä, jos on pizzan tarve ja kunhan se taas aukeaisi. )

Ruoasta puheenollen toissapäivänen poronkäristys ja muusi! En tiedä/en muista nähneeni, että nämä kaksi ovat koskaan ennen niin antaumuksella, hiljaisina, mukisematta ja nopeasti syöneet niin paljon. En, vaikka olen toki aiemminkin heille samaa tarjonnut. Alkuruokana ollut salaatti (sen burrata) ei ollut ihan lasten ykkösjuttu. Mutta me aikuiset tykättiin. Ohje täällä.

Ja kesän ensimmäiset mansikat! Ostimme kaksi litraa Ivalon ”mansikkapaikalta”. Huolimatta siitä että ne oli tuotu läpi Suomen, Liedosta Ivaloon, ne oli todella hyviä, – toki hinnassakin pitkällä matkalla oli osansa. Mutta silti, – kannatti.

Tämä juhannus on juhlittu. Tämä kauan toivottu ja odotettu viikko oli leppoisa, nauravainen, puuhakas, ja siiinä oli paljon yhdessä olemisen iloa ja helppoutta.

Mökkielo Hangasojalla on ollut vaiherikasta. On koettu monia uusia yhteisiä juttuja, tekemisiä muksujen kanssa. Kuljettu Aurora-polulla, käyty Kaunispään Huipulla munkeilla, kummituskämpällä, minigolfissa toteamassa, että suvussa on kilpailuhenkisyyttä kolmannessa ja neljännessä polvessa yllin kyllin. Oleiltu Tuulensuojassa, uudella notskipaikalla, todettu se oivalliseksi, purolla tehty kauneuspatoja, purettu ne, tehty uusia, uitettu toinen toistataan hienompia, itse tehtyjä laivoja…

Eikä minun illansuussa kovinkaan monta kymmentä senttiä per löydetty korvasieni tarvinnut luvata, jotta molemmat lapset lähtivät oikeasti innolla metsään, lähimmälle mahdolliselle apajapaikalle. Näin siitä huolimatta, että ainakin kolmen kilometrin lenkin kerroin olevan edessä. Ilta-auringossa sinne eilen tepastelimme ja kun muutama sieni löydettiin, oli sienestysseurani hyvinkin innokasta kulkemaan, oppimaan ja löytämään lisää. Ja oikeasti oppivatkin!

Maailman ja omat murheet unohtuivat minulta ihan täysin. Moninkertaista iloa ja valoa päivissäni.

Tänään aamupäivällä kävimme koko porukalla Urupäällä, Eepi osin isänsä hartioilla, mutta tunturissa kuitenkin. Eihän täällä mikään helle ole, mutta sateetonta ja itikatonta. Siis hyvä viettää paljon aikaa ulkona. Ja mehän olemme viettäneet.

Ja lounas!! Juniori ilmoitti jo päiviä sitten, että tänään on hänen kokkausvuoronsa, siis minulla vapaata keittiöstä! En valittanut. Ei lounasruoaksi mitään makkaranpaistoa saatikka savuporoleipiä, vaan mortadellaa, buffalaa, lombardian leipää, marinoitua tomaattisalaattia. Uuuuu… Ja lapsille oli huolella tehtyjä hodareita.

Hangasojan pulputtaessa, sopivan lämpimästi pukeutuneina, lomalaisina, syvään hengitellen… Elämä on!!

Ja ihan huippua. Huiputusreissu, joka säilyköön mielessäni, sydämessäni kauan. Olimme tänään kaksistaan pojanpojan kanssa pikku patikalla: Kiilopään huiputus oli hänellä toiveena, – jo kymmenvuotias on usein maininnut, että haluaa tunturiin, korkealle, huiputtamaan jonkun tunturin ja aamupäivän Urupää ei ollut hänestä tarpeeksi, joten …

Samaan aikaan kun Juniori ja Eepi jäivät mökille valmistelemaan iltaruokaa [salviabroileria!] ja kun minun köksäilyvapaani jatkui, he jäivät  lämmittelemään saunaa ja viettämään isä-tytär-aikaa ja Pehtoori lähti korvasienimetsälle [juhannuksen muhennos on varma, – huolella valmistaen aiotaan edelleen korvasienistä juhlapäivinä nauttia], me lähdimme A:n kanssa kohti Kiilopään parkkipaikkaa ja sitten kohti huippua. Ehkä on vaikea muiden ajatella, kuinka hyvä hetki, hyvä patikka se olikaan. Mumminelämää. Parempaa en tiedä.