2009

Turvetta ja timantteja – kesäteatteria Oulun Möljällä. Tuttua Turpeista ja Piiparisen hervotonta kohellusta, huonompaakin viihdettä on nähty. Tämä kuuluu kesään. Nuorison kanssa oltiin, ennen teatteria torinrannassa syömässä. Aurinkoa, lämmintä, leppoisaa – loma.

Iltapäiväkahvilla käytiin tuttujen luona, – vierailu, joka sekin vaati kesälomaa, jotta saatiin lähdetyksi. Miksei muka työaikana ehdi/jaksa/viitsi kyläillä?

Lomaa ei enää ole paljoa jäljellä, paljon sitä jo on ollutkin. Pian riittävästi. Hyvinkin.

Aamiainen herkutellen, rauhaisasti. Aika myöhään nukuimme ja söimme. Hiljalleen teimme lähtöä, ystävät hyvästellen: ”pian onneksi nähdään taas”. A presto!

Heinola – Jyväskylä – Rantsila – Oulu -reitti ei houkuta. Olemmehan kotimaanturneella, kierretään uusia reittejä: Asikkala, Jämsänkoski, Pylkönmäki, Kaustinen, Oulainen. Kuusisataa kilometriä lisää edellisten päivien 1400 kilometrin päälle. Yhteensä siis 2000 km ristin rastiin (itäistä) suvista Suomea. Mäntässä olisi ollut Serlachiuksen museon Gustaf ja Gösta – uusitut taidemuseo ja lapsuuden historia -näyttely – mutta emme kuitenkaan menneet. Tuntui että matkaa kotiin oli niin paljon…

Aurinkoisesta aamusta keltaisten rypsi- ja kauniisti aaltoilevien kaurapeltojen sekä lupiinien ja hoidettujen pihapiirien maisemista Pohjanmaalle horsmien ja soiden aukeisiin näkymiin. Sadepilvet kulkivat koko matkan edellä. Limingassa ne vihdoin putosivat, oikeasti tuntui että putosivat!, päällemme. Lämpötila laski alle viiteentoista. Oli kummallisen pimeäänkin.

Kotona valoisampi näky. Ja tuoksu! Pihalle asti tuoksui kun tytär oli tehnyt ruoan valmiiksi. Myös juniori ja tyttöystävänsä olivat kotona. Paluu ei ollutkaan ollenkaan kurja.

Viisi päivää lähes koko ajan kaksistaan. Hienoissa uusissa paikoissa, rauhallisesti, kartanokierros-teemalla. Ensi kesänä ehkä päästään Karjalaankin, ja varmasti tehdään kotimaan turnee taas.  Ehkä Länsi-Suomeen: Fiskars, Perniö, Hämeenlinna, Rauma? Ehkä ensi kesänä kartanoiden sijaan linnoja?

Rantasalmelta Vierumäelle, kiertäen Saimaan etelärannan kautta, on yli 300 kilometriä. Sateen uhan  alla ja sateen sattuessa ajelimme. Imatralla pysähdyimme: Buttenhofin kahvilassa oli käytävä.

Milloin lie olemme Lappeenrannassa käyneet? Tänään käytiin. Iltapäivällä ystävien mökin pihaan ajoimme. Satoi. Satakoon. Meitä odotti lounas ja sen jälkeen illallinen. Ruhtinaallista. Majoituksen ja tarjoilun taso ei ainakaan laskenut edellisiin päiviin verrattuna. Ja mikä parasta: seura oli mitä parasta. Pitkän ystävyyden  tuoma turva ja tuttuus, helppous ja hyvä olo.

Suvinen sunnuntaiaamu – hiljaista.  Tuoksuu vastaleivottu pulla.  Ollaanko oikeasti keskellä kaupunkia? Porvoon kirkon silhuetti ensimmäisenä silmissä aamukahdeksalta uloskatsoessa. Aamiainen hotelli Onnissa jotain ennenkokematonta. Olimme eilen hotelliin kirjautuessamme saaneet täytettäväksemme lanketin, jossa ilmoitimme, mitä aamiaisella haluaisimme ja moneltako aamiainen olisi hyväksi. Ruksailimme aamiaherkkuja ja kirjasimme, että aamulla yhdeksän jälkeen olisi sopiva aika meille aamiainen tarjoilla.

Niinpä menimme aamiaihuoneeseen yhdeksän jälkeen ja meille oli katettu oma pöytä valmiiksi. Kauniisti katettu, kahvi kuumaa ja pehtoorin ruksittama pekoni ja paistetut munat tuotiin pöytään saman tien kun ehdimme istahtaa…

Aamiaisen jälkeen oli aika kirkonmenoille. Eikä ihan mikä tahansa jumalanpalvelus, vaan Porvoon tuomikirkossa oli ”Porvoon valtiopäivien 200-vuotisjuhlien päätösmessu”. Päivälleen 200 vuotta sitten samassa kirkossa olivat Aleksanteri I, autonomisen aseman saaneen Suomen valtiopäivämiehet ja alamaiset ja Ulla Möllensvärd? Tänäänkin siellä oli kirkko ääriään myöten täynnä. Lukukappaleen (psalmin 28 alusta) luki Sauli Niinistö, jonka rouva puoliso oli myös mukana, ja saarna oli piispa Eero Huovisen vastuulla. Huovinen puhui enemmän asiaa kuin julisti evankeliumia. Saarna oli retorisesti, asiallisesti ja historiallisesti kaikin puolin erinomainen. Ennen ei olla oltu kaksikielisessä jumalanpalveluksessa. Kaksikielisyydestä tuli oma sävynsä: uskontunnustus kahdella kielellä yhteenääneen! Onneksi toinen kieli oli ruotsi, ei venäjä. Sitä minä siellä lehterin penkillä mietin.

Puolelta päivin suuntasimme kohti Verlaa. Unescon maailmanperintökohteen statuksen vuonna 1996 saanut Verlan pahvitehdas on kerran aikaisemminkin (1984??) ollut vierailumme kohde, mutta nyt museoitu tehdasalue oli hienon hienoksi kohteeksi laitettu. Tunnin opastus vei vuosisadan takaiseen tehdasmiljööseen, työn tekemisen – nykypäivästä kovin paljon poikkeavaan – raskaaseen maailmaan. Ensi talven luentosarjani ”Suomen teollistumisen sosiaalihistoria” sai paljon uusia nyansseja ja paljon uusia kuvia. Ks. esim. tiiliornamentiikkaa. Ei monessa Suomen tehtaassa ole tuollaista!

Verlasta suuntasimme mutkien kautta kohti Rantasalmea. Matkalla mm. Tertin suurenmoinen kartano, ja houkutuksia täynnä ollut kartanon ”Navettakauppa”. Omena-calvados-hyytelöä, Karu arki -olutta tuliaisiksi  ja pieniä lahjaesineitä tarttui mukaan. Olisi ehkä kannattanut jäädä Terttiin yöksikin. Mutta alkuperäisen suunnitelman mukaan olemme nyt Rantasalmella Ruusuhovissa.

Tälläkin kartanolla on kiehtova historiansa Hieman syrjässä, hieman nukkavieru, mutta rauhallinen ja illallinen (alkuun sokerisuolattua ankanrintaa ja pääruoaksi madeirassa haudutttuja sipuleita, kermahapankaalta ja – ah niin makoisaksi kypsytettyä – karitsanpotkaa) oli kerrassaan kulinaarinen. Viinilista ei säväyttänyt mutta Raimat Abadia oli tuttua ja täytti tehtävänsä. Ilta-auringossa kartanon järvenpuoleisella terassilla kelpasi. Kartanot ovat kiehtovia.

Karhulan Hovissa nukuimme hyvin, pieni aamuyön herätys kun naapurihuoneeseen tulivat juhlijat viiden aikoihin. Aamiainen kartanon lasiverannalla rosaariota ja nurmikenttää katsellen aamuauringossa oli miellyttävä.

Sukuloiminen ei ole meidän vahva juttu, mutta tänään aamupäivällä sen teimme ja kyllähän se kannatti. Toinen lempparitädeistä miehineen lähti oppaaksi Tavastilaan (jossa oli toinen mummulani) ja Karhulaan. Kierroksen lopuksi ajelimme Langinkoskelle. Keisarin kalastus”majalle”. Maja tosiaan! Aleksanteri III ja perheensä mökkeili upeassa miljöössä. Koski oli vaikuttava. Ja sää hieno.  Luennoille paljon uusia kuvia.

Hyvästelimme karhulalaiset ja jatkoimme kohti Porvoota. Kulloon kartanossa piipahdimme. Butiken på Landet sai Visan vinkumaan, ei edes pahasti. Olisin voinut uusia garderobiani enemmänkin, mutta erityisen iloinen olen löytämistäni housuista. Ja taas: miljöö vaikuttava.

Sitten Porvoo. Hotelli Onni. (kklikkaaamalla kuva suurenee. Meidän ikkuna on rännin vasemmalla puolen) Porvoon vanhan keskiaikaisen kivikirkon takapihalla, kirkkotorin reunalla pieni, uniikki,  tavattoman viehättävä. Suihkuttelujen jälkeen jalkauduimme vanhaan kaupunkiin. Raatihuoneen torilla, kappalaisen virkatalon seinustalla nautimme lasilliset kuohuvaa, nautimme  valtiopäivätunnelmasta (200 vuoden havina?), Porvoon kalaasit olivat juuri loppuneet, historiallisissa asuissa kulki väkeä, aurinko paistoi. Lomanen. Kotimaassa näin hienoa?

Kävelimme mukulakivikatuja, piipahdimme putiikkeihin. Menimme jokirantaan jossa  Cafe & Bar Bistro kiehtoi. Jäimme istuskelemaan aurinkoon melkein illan ruoka-aikaan asti, seurasimme ohikulkevia, ravintolaan tulevia. Lämmin, leppoisa olo.

Ravintola Timbaali on kai Porvoon ravintolamaailman  yksi helmi, etanaravintola ilmoitti meille että varauksia ei enää oteta kun on niin täyttä. Yritimme uudelleen: mahduimme hyvin. Ja kyllä kannatti: menu oli lähtemättömän hyvä.

Käveltiin vielä. Kirkon pihalle, raatihuoneen torille. Ei valittamista.

Prologi: jokaisella pilvellä on kultareunuksensa, on oltava ylämäkiä, jotta voi lasketella alaspäin, kasvaakseen henkisesti ihmisen on koettava henkistä tuskaa ja kipua, seitsemän lihavaa vuotta vaativat seitsemän laihaa vuotta, jotta voi tuntea elämäniloa täysipainoisesti, on koettava myös kipua ja tuskaa. Onko? Miksi!

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Mitä yhteistä on Teemu Selänteellä ja  Deep Purplella sekä pehtoorilla ja meitsillä? Me kaikki olemme Kotkan meripäivillä! Päivä meni tänne ajaessa ja kertaheitolla löysimme (ihan omaehtoinen TomTom toimi oikeastaan vallan mainiosti) Karhulaan ja  Karhulan Hoviin. Kauan eläköön Internet! ilman sitä tämäkin majapaikka olisi jäänyt löytämättä. Kartano on valmistunut 1891 ja sillä on vahvasti juurensa Suomen sahateollisuuden syntyvaiheissa (vrt. Karihaaran saha 1874, joka oli väikkärini keskiössä!) ja Karhulan lasiteollisuuden historiassa. Tämä on hyvä. Meillä on kaksi huonetta, huonekorkeus on vähintään kolme viiskymmentä, telkkaria ei ole, mutta hieno ranskalainen parveke on. Puutarha on hulppea ja wlan toimii! Historian havinaa yllin kyllin.

Ja sää! Ilta seitsemältä kun suuntasimme paikallisbussilla kohti Kotkan keskustaa mittarit näyttivät vielä + 25 C.

Tall Ship Races -purjealukset olivat enimmäkseen ehtineet piipahtaa Kotkan satamassa – matkalla Pietarista Turkuun – mutta muutaman sentään näimme. Ja näimme mitä tarkoittaa Kotkan meripäivät! Tuhansia ihmisiä kävelemässä satamassa, kymmeniä kojuja, joissa myytävänä rihkamaa, kaduilla paljon humalaisia nuoria ja aikuisia, ihmisiä, joita katsellessa tuli monta kertaa mieleen tyttäreni tokaisu ”eikö-tuolla-ole-kotona-kokovartalopeiliä”. Humalaiset, päivän auringossa viettäneet ihmiset, eivät välttämättämättä ole ihan ilo silmille. Toisaalta joukossa oli paljon iloisia, puheliaita lomalaisia. Deep Purple -faneja joille juuri nyt (klo 23.30 on h-hetken aika) bändi aloittaa esiintymisen. 54 euroa liput ja 2 euroa korvatulpista. Tästä minulla olisi hämmästyksen sana lausuttavana mutta jätän väliin).

Kuljimme massan mukana, sään suosiessa. Suositusten jälkeen istahdimme illallisella paikalliseen Fransmanniin. Vastoin ennakko-odotuksia söimme hyvin. Erinomaisesti. Nyt ei tarvita kuin unta.

Kuntosalilla oli aamulla KUUMA. No, kerrankin minullakin hiki irtosi. Eksyin myös työpaikalle. Kukat kastelemaan, roskapostit poistamaan, maapostit aukaisemaan; esimies oli ilokseni jättänyt kaksi ikivanhaa keittokirjaa ”perintökirjoja, eteenpäin. Ole hyvä!” luki saatelapussa. Kovastihan sellainen minua ilahdutti. Ja lisää keittokirjoja tälle päivälle tuli kun hain murmelin ostoksille: melkein kuin lohdutukseksi peruuntuneelle Koiviston turneelle sain Karjalaisen keittokirjan.

Ostoslistalla oli rillit: löydettiinkin äidille silmälasit. Niitä piti etsiä ja valita, mutta aurinkolasit ”kolahtivat” heti kerralla. Torikahveillakin käytiin, – mikäs oli käydessä kun on lämmin! – ja etelään viemisiä hallista hankittiin.

Nuorisoa ei juuri näy. Niinpä tein pehtoorille ja itselleni oivallisen tonnikalalasalaatin (ei mistään tölkkitavarasta!). Reseptin olin onneksemme pistänyt talteen Viini-lehden nettipalvelusta. Josko jopa kalaasiruoka? Voisin joku päivä kirjailla reseptin tännekin…

Juuri katselimme silityselokuvan (jollet tiedä, mikä se sellainen on, niin vilkaise merkintä viime kesältä). Tämän kesän kolmas (1. oli Revolutionary Road, Leonardo diCaprion ja Kate Winsletin toinen (Titanic se aka) hieno kuva, ei niinkään hyväntuulinen, mutta hieno. Ja toinen oli kahden suomalaisen huippunaisnäyttelijän – Tiina Lymin ja Minna Haapkylän – Erottamattomat. Niistä molemmista pidin myös. Varsinkin tuosta ekasta) silityselokuva oli Naisten etsivätoimisto nro 1. Se on Alexander McCall Smithin dekkareiden, jotka olivat viime kesänä minulle ykköslukemista, pohjalta tehty leffa. Elokuva yhtä hyväntuulinen kuin pokkaritkin. Silitysvuori hupeni hymyillen leffan edetessä.

Nyt olisi syytä pakata.  Huomenna aamupäivällä ”Tapaaminen”. Ja sitten kohti Kotkaa.

Kyllä minä luulin että vähän enemmän lomalla saisin aikaiseksi. Toisaalta. Väliäkö sillä, etten saakaan…

Aamupäivällä vietetttiin Elmerin kanssa laatuaikaa kasvimaalla, tänään tuulista, sääsketöntä. Nyt on kivempi, siistimpi näkymä keittiön ikkunasta.

Ja kilpuri, nyt jo flunssasta täysin toipunut, oli täpinöissään kun sai vaeltaa ja syödä niin, että kilpi rutisi! Urakan jälkeen vesiastiassa oli hulvattoman hauskaa kylpeä. Kauan aikaa ahtaassa ammeessaan jaksoi lillua.

Iltapäivän sitten paistattelimme auringossa. Käytin juniorin kroonista rahapulaa häikelmättömästi hyväkseni, ja sain pojan pesemään kuusi isoa mattoa. Palkkatyövoiman raataessa perkailin mansikoita ja lueskelin.

Äsken piipahdin Walolla. Huutokaupassa. Halvaksi tuli tämä kerta. Tarjolla oli likaisia ryijyjä, Päätalon kirjoja, Arabian kulunutta Fennicaa, loputon määrä kristallikruunuja, harrastajamaalareiden akvarelleja ja kaikkea muuta, jota en maksustakaan olisi ottanut mukaani. Ei siis tarvinnut jäädä odottamaan huutokaupan alkua.

Nyt ajattelin ryhtyä laatimaan ensi viikonlopuksi kotimaan matkaamme varten suunnitelmaa. Perjantaina ajamme Kotkaan, jossa sukulaistapaaminen ja Meripäivät. Sitten lauantai-iltapäivällä matka jatkuu ja seuraava sovittu etappi on Vierumäellä maanantaina. Siis kaksi vuorokautta aikaa.  Ehdotouksia? Mukavia majapaikkoja, nähtävyyksiä, ajoreittejä, museoita tai muuta mukavaa Kaakkois/Itä/Etelä-Suomesta, jota kannattaisi nähdä tai kokea? Kertokaapa vinkkejä? Imatran Valtionhotelli, Savonlinna ja sen oopperajuhlat sekä Haikko on nähty. Porvoo voisi olla ehkä yksi kohde, mutta onko muuta? Maaseutuputiikkeja? Kartanomajoitusta?

Tiistai? Hyvä kysymys!

Tänään sen teimme! Seppo Similän taidegalleria on nähty ja koettu. Ehkä enemmän paino sanalla koettu.  Taitelija itse oli paikalla kun pihaan ajoimme. Aluksi kysyimme, jotta ”mistähän aloittaisimme?” johon taiteilija ykskantaaan totesi: ”Mistä minä tiedän mistä aloitatte!”  Katselimmme siistiä pihapiiriä, jossa oli monia merkillisiä ”huvimajoja” ja siirrymme päärakennukseen, jonka seiniä peittivät maalaukset. Kysyin ”Vieläkö maalatte?” – En!”

Yritin jatkaa smalltalkia ja kysyin, että ”No? Miksette?” Mihin sain napakan vastauksen, että ”johan vastasin, turha siinä on nokitella!” Enpä sitten enää paljon kysellyt. Maalaukset toivat – tietysti – mieleen Dalin (aivan kuten Koivu kommenteissaan viisaasti jo jokunen viikko sitten ajattelikin). Mutta ainakin esillä olleet taulut olivat jotenkin kauniimpia, realistisimpia, kuin Dalin maalaukset. Muutamasta mustavalkoisesta maisemamaalauksesta pidin todella. Mutta ehkä emme menneetkään sinne  vain taide-elämyksistä nauttiaksemme. Kuten sanottu, paino sanalla ”koettu”.

Taide-elämyksen jälkeen ajelimme Rantapeltoon (talokauppojako ohimennen?), kevyttä kenttälounasta taidematkalla olleiden kanssa ja siirryimme viinikerhon tapaamiseen kaupunkiin. Aurinko helli Cafe Saaran ulkopöydissä. Illan vietimme viininmaistelun parissa. Kerhon varastointiviinejä viime vuosituhannelta oli nautittavana. Turriga Sisiliasta oli ehdoton suosikki! Ja taas söimme.

Tiistaiko tänään on?