Tänään on ollut ruokajuhla. Se on vienyt koko päivän. Ja sen tunnelma ja ilo kestää vielä kauan. Kuinka hyvin olemmekaan syöneet – ja juoneetkin. Kuinka hyvää ruokaystävyys voikaan olla! Meitä oli 10 henkeä meillä, ja kymmenen hengen voimin valmistettua ruokaa. De luxe -nyyttärit. Oi, että!
Palaan asiaan, tähän. Ja Irlannin kuviin. Heti huomenna. Kun kerran vasen käsikin toimii. 🙂
Kotiuduimme viime yönä kahden aikaan. Mikä ei ollut ihan itsestään selvyys, sillä minulla on tämän viikon päivämäärissä ollut pientä epätarkkuutta! Onneksi hoksasin ajoissa jo Killernayssä, että meillä oli liittymälennon (HEL – OULU) liput vasta TÄLLE PÄIVÄLLE! Onnistuin onneksi pienellä lisämaksulla siirtämään ne eiliselle, sillä muutoin oltaisiin vieläkin Helsingissä.
Toinen ”päivät sekaisin” -moka oli se, että vielä eilen luulin, että minulla olisi lääkäri, röntgen, fysioterapia jo tänään. No ei tietenkään helatorstaina ollut. On huomenna. Tämmöinen ei ole minulle mitenkään tavatonta, – ei vaikka periaatteessa olenkin aina hyvissä ajoin oikeassa paikassa. Periaatteessa. Siis nämä kalenterointiongelmat eivät ainakaan vielä johdu iästä.
Mutta onko siihen joku tietty ikäraja, minkä jälkeen reissusta kotiin palatessa on ”niiiiin ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan”? – Joka tapauksessa minä olen nyt saavuttanut tämän vaiheen elämässä. Eilisen melkein 20 tunnin matkustamisen jälkeen (Killernay-Dublin-Helsinki-Oulu-koti: aamukahdeksasta yökahteen) meni vielä tovi ylikierroksilla kunnes kaaduin sänkyyn! Omaan sänkyyn.
Monenlaisten reissujen erilaisten makuusijojen (telttapatjojen, jenkkisänkyjen, puulavitsojen, vuodesohvien, lepolassejen, sairaalasänkyjen, leirintäaluekämppien, hetekoiden, upottavien hotellivuoteiden) jälkeen ei ikinä ennen ole ollut niin autuasta kaivautua peittojen alle omaan sänkyyn kuin oli viime yönä. Ikä vai väsy vai pienen taustalla olleen jännityksen (´miten patikkareissu sujuu puolikuntoisena´) helpottaminen? Joka tapauksessa syvä rauha ja uni valtasivat hetkessä! 🙂
Oulussa on tänään ollut lämmin päivä, – varsinkin jos vertaa tuuliseen Killarneyhin. Aamupäivällä vielä poutaa, joten hyvä käydä lenkillä. Viikon salaatti/vihannesvaje kuitattiin isolla vadillisella halloumisalaattia ja valkoisella parsalla jamon serranon kanssa.
Halloumisalaattiin pieni vinkki: avaa kaksinkertainen halloumikimpale, laita puolikkaat kiehuvaan veteen minuutiksi, pariksi. Leikkaa juusto paloiksi tai kuutioiksi ja paista tovi oliiviöljyssä. Muutama rouhaisu pippuria pintaan sopii varsinkin tomaattisen salaatin halloumille. Näin halloumin ”natina” hiipuu ja juustoon tulee rapea pinta.
Matkan ”purkua” muutenkin tänään. Kuvakansiotkin jo tekeillä, tällä kertaa niihin tuskin menee kovinkaan kauaa: muistikortin uumenista sentään jotain julkaistavaa löytynee. 📷
Viidentoista hengen patikkaporukka, jota yhteisen viikon jälkeenkään en suostu nimittämään ”senioriryhmäksi” , saatikka vaappujengiksi, oli mitä leppoisinta seuraa. Ei klikkejä, ei valittajia, ei myöhästelijöitä, ei pätemisentarpeisia. Oli mukavia, uusia kohtaamisia, juttuseuraa poluilla ja pöydissä..
Sekä paikallisopas T. että Pehtoorin kaima P. osasivat asiansa, hoitivat hommansa sujuvasti. Matkaohjelma oli mukavan monipuolinen, patikkapolut erilaisia, päivät valmiiksi täysiä, ehkä vähän liiankin, mikä ehkä tuntui siltä siksi, että olin aika puolikuntoinen, väsynyt ainakin. Mutta onneksi mukana!
Mitä on päällimmäisenä mielessä Irlannista ja patikoinnista Killarnayssä?
Irlanti ja Killarnnayn kansallispuisto olivat vehreämpiä ja vihreämpiä kuin olimme osanneet odottaa. Patikointia asfaltilla oli paljon, enemmän kuin olimme odottaneet. Oltiin ajateltu, että kuljemme ”Irlannin nummilla ja vuorilla, kallioilla merenrannan tuntumassa.
Mutta olimmekin paljon metsissä ja puistoissa. Eikä se haitannut yhtään. Minä ja murtunut olkapääni ja välillä kipeäksi äitynyt polveni pysyimme helposti muun ryhmän parissa.
Metsät ovat ”aina” hyviä paikkoja, ja Irlannissa, ainakin Kerryn kreivikunnassa ne olivat kauniita, reheviä, melkein juhlavia. Siellä oli paljon isoja upeita puita, valtavia majesteettisia tammia, korkeita kuikelokuusia…
Irlannin maisemaan kuuluvat pellot, joilla on lampaita, satoja lampaita. Ehdimme varmasti nähdä kymmeniätuhansia lampaita. Ja lehmiä: mustia lehmiä (= tumma suklaa -lehmiä) ja ”Marabou”-lehmiä (vaaleita), mutta sellaisia Milka-lehmiä (isoja laikukkaita) kuin Alpeilla on, ei Irlannissa näkynyt.
Irlantilaiset talot, varsinkin pikkukaupunkien pääkatujen varsilla, ovat toinen toistaan värikkäämpiä yksi- tai kaksikerroksisia taloja, ja kaikkialla on hyvin siistiä. Irlantilaisten puutarhojen ”The Juttu” on nurmikko! Aidattujen pihojen reunoilla on pensaita, nurkissa jokunen (kukka)pensas (hortensiat) ja/tai pieni kukkapenkki ja sitten muu piha on tasaista, hyvin hoidettua nurmikkoa. Ei mitään englantilaisia (rönsy)puutarhoja.
Ruokapöydissä
Ruoka! Sehän se on minulle/meille reissaamisessa yksi tärkeä tekijä, jopa matkakohteen valinnassa tärkeä peruste (nimimerkillä ”15 Italian matkaa tehneet”). Odotusten mukaisesti irlantilainen ruoka ei varsinaisesti riemastuttanut.
Lähes jokaisen ravintolan listalla pääruokavaihtoehdot olivat: currykanaa, lohta tai lammasta ja joku vegepasta tai -pata. Jälkkärivaihtoehtoina crumble, cheese cake, brownie, strawberry”hässäkkä”. Viinilistalla on prosecco, ja sitten valkkareina chardonnay, pinot gris, sauvignon blanc – jostain meille tietämättömästä syystä – rieslingiä ei yleensä ollut myynnissä. Punaviineissä yksi merlot, yksi cabernet ja yksi tempranillo. Toki pullottain myytävien valikoima näytti olevan laajempi. Tällä liikkumislomalla, toipilaana, eivät ruoka- ja viinikulttuuri olleet millään tavoin ratkaiseva tekijä. Toisaalta tuli syötyä paljon tavallista enemmän (koska annokset isoja ja joka päivä joku jälkkäri!).
Tänään lähdettyämme kahdeksan jälkeen Killarnaysta ajelimme pikkubussilla läpi sateisen ja aurinkoisen, tuulisen ja tyynen Kerryn kreivikunnan Dubliniin, jossa oli puolenpäivän jälkeen hyvin intensiivinen tunnin kiertoajelu keskustassa: vilaus sieltä täältä. Aika napakka ”Irlannin historia lyhyesti” – ja ”Dublin viikinkiajalta kapinoiden, nousukauden ja koronan kautta tähän päivään”. Hyvä että edes tällainen siivu, eikä ihan suoraan ajeltu lentokentälle. Ai niin, matkalla Barak Obama Place!
Viimeinen yhteinen lounas oli Dublinissa ravintolassa joka olikin kirkossa! The Church! Vahva suositus. Olihan se hieno, ja ruoka hyvää! Nämä ”kirkonmenot” helatorstain aattona sopivat meille oikein hyvin.
Olimme lentokentällä ajoissa, kaikki sujui aika sutjakasti. Jopa minun kantositeinen käteni sai erityiskohtelua turvatarkastuksessa.
Patikointia oli sopivasti, ja mikä parasta, päivät olivat hyvin erilaisia; ei pelkkää taivaltamista luonnossa, vaan päästiin veneiden kyytiin, hevosrattaiden kyytiin, oli irkkutanssia ja -musiikkia, hautausmaavierailu pikaisesti, (liian vähän?) omaa aikaa, hyvä majoitus mitä mukavimmassa Killarnayn kaupungissa, lopulta sittenkin muutamia oikeinkin hyviä ravintolakokemuksia, Irlannin historiaa linnoissa ja kartanoissa, ikimuistoinen Irish Coffee ilman viskiä, poikkeuksellisen kylmästä säästä huolimatta enimmäkseen hyvä patikoida, yksi sade, muutamia räpsäyksiä (mm. juuri tänään kun olimme lounaan jälkeen kävelemässä leveällä kauppakadulla O’Connell Streetillä kohti Spire of Dublinia alkoi sataa oikein kunnolla. Tokihan patikoijilla on kaikenlaista sadesään varalle: ja ne kaikki bussin tavaratilassa matkalaukuissa!).
Oltiin ensimmäistä kertaa ikinä Irlannissa, ja kokemus oli vallan myönteinen.
Kohta kotona
Nyt ollaan Helsinki-Vantaalla ”lennossa” liittymälennolle Ouluun: tämä ”yhteenvetopostaus” jatkuu huomenna kotosalta. Kuvia tietysti paljon lisää, olkoonkin että tältä reissulta niitä on editoitavaksi poikkeuksellisen vähän (alle 1000) ja laatu on mitä sattuu.
Kuitenkin. Kiitollisena tästäkin matkasta!
Aamiaisen jälkeen yhdeksältä olimme valmiina hotellin aulassa, sadevarusteet puettuna ylle. Ensimmäinen kunnon sade tällä reissulla. Eipä haitannut, lähdimme taas kansallispuistoon, kävellen tietysti. Killarnayn työmatkaliikenne kulki rinnalla tihkusateessa, kunnes jo ennen ”metsään menoa” sade taukosi, ja me pääsimme järvenrantapolulle.
Metsä tekee hyvää. Kaikkialla. Täällä puut peltoaukeiden keskellä reunoilla, metsissä, järvien rannoilla ovat hurjan hienoja: tammia, pyökkejä, vaahtoroita, minulle tuntemattomia jalopuita ja paljon muita!!
Eurooppapyökki! Myöhemmin huikea skotlannin tammi! (kuvia on tulossa…)
Uintimahdollisuuskin olisi ollut. ”Normikuntoisenakaan” en tällä kertaa olisi rohjennut/halunnut uimaan: oli aika vilpoista (+13 C), tuulista eikä ranta ainakaan tänään houkutellut. Poppoossamme kuitenkin joku rohkea!
Matka jatkui kohti Muckross House kartanoa, joka sijaitsee Torc and Purple -vuorten juurella järven rannalla. Linna on päällepäin vähän kolsun näköinen, joten Pehtoorin (you know: puutarhuriukkeli) kanssa aloitimme kierrellen puutarhoja! Niitä ei ollut ihan vähän. Ja ne olivat tavattoman upeita, kukkivia, huoliteltuja, vanhoja mutteivät hoitamattomia! Rodot valtavia; luulen, että tänä kesänä en Oulun rodopuistoon taida mennä. Olisi vähän epäreilua vertailua!
Visitor Centerissä kävimme nauttimassa lounaaksi cappuccinot ja kunnon baakkelsit. Kuinka paljon makeaa olenkaan näinä päivinä täällä syönyt!!!
Kartanon alueella on myös vierailukeskus, jossa on paikallisten tekemiä erittäin laadukkaita käsitöitä, aika edullisesti jos vertaa esim. Lapin vastaaviin. Liikkeessä oli myös urheilukamppeita, minun makuuni olivat mukavan näköisiä ja sitten laadukkaan oloisia matkamuistoja. Ei mitään kiinatilpehööriä, vaan sellaista, jota ostinkin: teetä, suklaata, Quinness Fudgea, ja ehkä kattauksiin jotain. Kuinkas muuten!
Ja sitten siirryimme kartanon sisätiloihin: 1800-luvulla rakennettu viktoriaaninen kartano olikin kerrassaan mainio. Siellä oli ”kaikkea”, ei ainoastaan muutama iso sali maalauksineen ja huonekaluineen, vaan kaikki!
Biljardihuoneesta pyykkitupaan, lastenhuoneen potat ja monet klosettivessat, suuren kartanon keittiö, itse asiassa keittiöt kaikkine työkaluineen, astioineen, ruoanlaittovälineineen. Ja siellä oli linnan omat, järjestetyt arkistot, arkistohuoneet! Juuri ne olivat vain lasin läpi näkyvillä. Säätyläisten arjen historia oli esineinä ja miljöinä jäljellä. Tykkäsin tästä!
Iltapäivällä siirryttiin porukalla kävellen 1400-luvulla perustetulle luostarille. Luostarin raunioilla minua viehätti eniten keskuspihassa kasvava puu. 🙂 Ja kuin bonuksena, ainakin minulle yllätyksenä, oli luostarin pihassa oleva hautausmaa!
Pääsin kaiken muun hyvän lisäksi irlantilaiselle hautausmaalle! Monta uutta asiaa. Mm. se että hautakiveen on kaiverrettu myös vainajan osoite!
Täällä näytti olevan tapana, ettei syntymäaikaa ole merkitty, mutta sen sijaan hautakiveen on kirjattu edesmenneen ikävuodet. Harvoin olen hautausmailla nähnyt hautakammioita, sellaisia kuin kuvassa. Niitä oli muutama.
Päivän retkeltä palasimme hotellille hevosvankkureilla.
Pieni jäähyväishetki meidän oivallisellepaikallisopas T:lle. Ja siinä samalla sellainen merkillinen juttu, että minä maistoin kuin maistoinkin Quinnessia. ”Paikallinen afterhiking juoma”. Eikä se ollutkaan ollenkaan niin pahaa kuin olin ajatellut. Itse asiassa ei ollenkaan huonoa, joskin vastaisuudessa pitäydyn proseccossa. 🙂
Tänään yhteinen dinneri. Ja olihan se lammasta – vihdoin – täällä syötävä. Hyvää oli. Hirmu hyvää.
Hyvä päivä tänäänkin. Paljon uutta, paljon kivutonta liikkumista, paljon valoa ja juttuja.
Tänään kokopäiväretki Ring of Kerry reitillä. Aamiaisen jälkeen yhdeksältä lähdimme meidän pikkubussilla reitin varteen. Päivän patikka oli pätkissä, eri kohteissa. Ring of Kerry on 179 km pitkä maisemareitti, jota sanotaan Irlannin, jopa koko Euroopan kauneimmaksi. En ihmettele. Todella hienoa, ettei jopa suurenmoista, sen varrella tänään oli.
Ensimmäinen pysähdys oli 600-luvun Cahergal-kivilinnakkeella.
Olipa vaikuttavaa kivilatomustekniikkaa.
Aiemmin näkemätöntä, vaikka onhan noita raunioita kautta maailmansivu, maailman monilla reunoilla tullut koluttua ja kaivettuakin. Ainakin Hailuodossa. 😀
Samalla pysähdyksellä oli mahdollisuus tutustua – kirjaimellisesti lähemmin – Irlannin lammastalouteen.
Matka jatkui kohti Kerry Cliffs -kallioita . Tähtien sota maisemia nämä ovat. Tulipa tänään mieleen, että jospa matkaseurueessa olisi ”drooniassistentti” kuten oli Sardinian patikkareissulla viime syksynä. Sen reissun kuvat ovat täällä. Ylhäältä kuvattuna nuo Cliffit olisivat varmasti olleet vielä upeammat. Ja kuten jo moneen kertaan olen maininnut: olen ollut aika epäkelpo kuvailemaan tällä lomalla.
Näillä kallioilla on kuvattu ”Tähtien sota” -sarjan kohtauksia; nehän on jäänyt katselematta, mutta maisemat olivat huikeat.
Täällä oli aika vilpoista, ripsutteli vettäkin, mutta matkan jatkuessa sää parani ja lämpeni.
Kuljettiin kimpassa, erikseen ja yhdessä. Tuli taas hoksattua, että koko lailla noviiseja me Pehtoorin alias Sherpan kanssa tämän patikointihomman kanssa ollaan verratuna moniin muihin tällä turneella mukana oleviin. Mutta eipä haittaa. Aika aloittelijoita moniin verrattuna siitä huolimatta, että tämä on kuitenkin meille jo 13. ulkomaan patikkareissu. Puolet niistä ohjatuilla ryhmämatkoilla, puolet omia. Ja kaikki ne meille antoisia ja hyviä reissuja.
No mutta, tämän päivän monista upeista kohteista on vielä paljon kuvia ja lisää asiaa, mutta nyt on luovutettava… unesta on edelleen pahasti puutetta, joten jatkan huomenissa, tai kotona viimeistään. Kuvaediittiä ja matkakertomusta on tiedossa. Kirjeenvaihtajanne Killarneystä hiipuu unille…
Tänään patikointia, koko päivä. Koko hyvä päivä! Vuorille päästiin.
Yhdeksältä hotellin pihassa odotti tuliterä Mersu-pikkubussi, joka vei meidän 16 hengen porukan reitin alkupäähän Gap of Dunloe -laakson pohjoispäässä sijaitsevalle Kate Kearney’s Cottagelle. Vähän vilpoiselle tuntui, mutta aurinko! Siniseltä taivaalta aurinkoa. Odottavalla mielellä!
Irlannin korkeimman vuoren (ks. eilinen postaus) takana on laakso Gap of Dunloe, jossa taivalsimme kuusi kilometriä ylös ja kuusi kilometriä alas, kapealla asfalttitiellä hevosvankkureiden, pyöräilijöiden ja autojen!! (joita siellä ei saisi olla) ohitellessa ja vastaantullessa. Ei sentään ruuhkia.
Omaan tahtiin, yhdessä ja erikseen kulkien, rupatteluseuraa vaihtaen: jutusteluissa patikkakokemuksia, luonnon tarkkailua ja huomioita kaikesta kauniista, karusta, erilaisesta, ennen näkemättömästä. Hetkessä eläen ja ollen. Johonkin universumiin taas lähettelin kiitoksia siitä, että täällä ollaan sittenkin.
Maisemat olivat huikeat. Purple Rock! Vuorten huiput punertavat …
Yhteensä 12 kilometrin patikkareitti vei Lord Brandonin majalle, jossa lounasta: makoisaa vihannessoppaa ja sandwichejä. Kevyt lounas. Sopiva.
Paluumatka Killarnayhin vilpoisempi ja nopeampi kuin neljän tunnin patikka. Pääsimme veneiden kyytiin. Yleisön pyynnöstä 🙂 tähän video.
Reitti kulki vuorten välissä kapeassa vesistössä kahden pienen järven päätyen lopuksi keskiaikaisen kivisillan ali Muckrossin järvelle.
Veneillä päästiin Ross Castle linnan rantaan, josta oli onneksi kuljetus hotellille.
Parisen tuntia aikaa (käytimme sen syömiseen hotellin ravintolassa ja tietysti tähän postauksen tekoon) ennen kuin oli lähdettävä bussillamme naapurikaupunkiin, jossa näimme parituntisen Celtic Steps (linkin takana videopätkiä) shown: ”yleisliittolaisen” näköisessä kongressisalissa irkkumusiikkia, Irlannin mytologiaa ja River Dancea. Enpä osaa enää kuvailla muuten kuin, että olipa vaikuttava. Kulttuuria ja liikuntaa. Sekä show että meidän päivämme täynnä.
Taas, edelleen väsy, on puoliyö ja aamulla kohti uusia seikkailuja!
Killarnayssa aamu aukeni sateettomana, ja päivällä paistoikin välillä, ilta upea aurinkoinen. Kovin lämmintä täällä ei ole (+ 6 – 15 C).
Aamiainen hotellimme tyylikkäässä salissa oli hyvä: buffetin lisäksi sai valita perinteisen, mannermaisen tai vege (pancakes ja vaahterasiirappia) annoksen. Yhdeksältä kokoonnuimme hotellin edustalle, josta näkymä vuorille: Carrauntoohil (iiriksi Corrán Tuathail) 1038 m on Irlannin korkein, myös kaksi muuta viereistä yltävät yli kilometrin korkeuteen.
Ross Castle sijaitsee Lough Leane -järven rannalla, ja sinne on parin kilometrin matka hotelliltamme. Sen on 1400-luvulla rakennuttanut heimopäällikkö O’Donoghue Mór. Hän pitää edelleen hoviaan viereisen järven pohjassa, ja näyttäytyy joka seitsemäs vuosi toukokuun ensimmäisenä päivänä. Jos hänet tai jonkun hänen hovinsa jäsenistä onnistuu silloin näkemään, se tuo onnea ja vaurautta koko loppuelämäksi. Ei nähty. Mutta järvimaisemaa ihailtiin, nautittiin luonnosta, sinisestä taivaasta.
Linnan jälkeen jatkoimme tepastelua Killarnayn kansallispuiston alueella, joka on siis ihan kiinni kaupungissa. Kävelimme mm. huikean vihreän, kauniin satumetsän läpi.
[Laittelen sitten kuvakansioihin, jollaiset on tältäkin reissulta aie tehdä, sieltä paljon lisää kuvia.]
Patikka jatkui puiston läpi takaisin Killarneyn kaupunkiin, ja kaupungin puistoon.
Pehtoori, joka täällä patikkaporukassa tunnetaan myös sherpanani (tällä reissulla vielä paljon enemmän kuin koskaan ennen), koskapa minä olen ”murtunut”, otti myös yhden kuvan tänään. Mukamas hauskakin juttu: ”Kaksi vanhaa puuta!”
Kun olimme astumassa kansallispuistosta kadulle ja menossa vierailemaan St. Maryn katedraalissa, alkoi kuulua kirkonkelloilla soitettava Amazing Grace. 💙
Kirkossa oli juuri päättynyt ”First Holy Communion”. Alakouluikäiset tytöt ja pojat ( 7 – 8-vuotiaat) saavat ensimmäisen ehtoollisensa. Juhlassa tytöillä vitivalkoiset pitkät kellohameet, pojat kauluspaidoissa ja puvussa tai liivin kanssa. Iso karun kaunis harmaakivikirkko oli ollut täynnä lapsia perheineen viettämässä kirkollista juhlaansa.
Suuntasimme kaupungin keskustaan, jossa paikallisoppaamme/patikkaoppaamme T. johdatti meidät Main Streetin varrella olevaan pubiin lounaalle. Ihan kelpo lounas, fish and chips, of course, paikka ja seura ok, mutta se valtaisa meteli. Parinkymmenen hengen nuorten naisten seurue vietti polttareita. Naamiaisasuiset olivat täynnä nuorta iloa ja elämää, – ja ääntä.
Kolmen jälkeen päivän ”virallinen” ohjelma oli ohi. Lähdimme putiikkeihin, irkkutoffeeta ja jääkaappimagneetti kotiin viemiseksi. Aikamme kiertelimme ja sitten iltapäivähuilingille: heittäydyin taas toviksi toipilaaksi ja kuvien editointiin,postaamaan, Pehtoori käväisi hotellin patiolla muun porukan seurassa lagerilla.
Yhteistä illallista ei tänään ollut, joten menimme The Mad Munk -kalaravintolaan. Pieni juhlaillallinen se oli, ihan gourmetin puolelle meni. Seabassia mustekalarisotolla Pehtoorille ja minulle Atlantin scampeja tykötarpeineen, karahvi (500 ml) italialaista vermentinoa, vielä jälkkäritkin syötiin (Creme anglaise mulle ja Pehtoorille Irish Coffee). Ja mitä kaikki maksoi? – alle 100 euroa. Helsingissä olisi maksanut varmastikin noin 150 euroa. Kaikkinensa hyvä päivä. Niin oikein!
Matkaan! Tänään Irlantiin! Vihdoin ja onneksi.
Herätys klo 3.45. Yksi taksimatka, pari lentoa ja Dublinissa olimme klo 11 Suomen aikaa, mutta paikallisesti kello oli vasta aamuyhdeksän.
Matkalle, joka on Kon-Tikin ryhmämatka, oli ilmoittautunut 15 henkeä. Reissu on seniorimatka, mitä vähän ihmettelen: meidän ikäisiä varsin reippaita reissaajia vaikuttaa olevan koko poppoo. Minulle, raihnaiselle, avustettavalle seniorius sopii nyt oikein hyvin.
Paikallisopas johdatti meidät bussiin: jätimme Dublinin ja suuntasimme etelään, lounaaseen, Kerryn kreivikuntaan. Mutta ensin idylliseen Cahirin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Tipperaryssä.
Syy viivähtää siellä oli Cahirin linna, joka on yksi Irlannin parhaiten säilyneistä keskiaikaisista normannilinnoista, jossa on kuulemma kuvattu useita elokuvia (mm. Excelsior ja Star Wars) ja telkkarisarjoja . Olihan meillä työlleen ja opastukselleen omistautunut linnaopas! Historiaa popularisoiden ja vauhdilla! Ja samaan aikaan minä tupisen ja mutisen koskapa en pysty ottammaan sellaisia kuvia kuin haluaisin.
Linnakierroksen jälkeen oli aikaa etsiä Cahirista haluamansa ruokapaikka: pubiinhan me hakeuduttiin. Kyllä kannatti! Niin oikein! Oikein herkullinen tomaatti-basilikatomaattikeitto, leipää ja lasillinen paikallista siideriä tekivät hyvää, uupunut olemus piristyi kummasti.
Kävelimme vielä linnan takaiseen puistoon, vehreää, kaunista, lämpötilakin nousi yli +15 C:n, paksujen pilvien lomasta aurinkoakin.
[Tällä lomalla saattaa kuvasaldo jäädä aika vähiin. Laadusta ei taetta senkään vertaa, mutta kännykkäkuvista tältä päivältä video kuitenkin. Ja kyllä minä yritän, ainakin kunhan päästään patikkapoluille.]
Matka jatkui Kerryn kreivikuntaan ja Killarneyn kaupunkiin. Maisemat muuttuivat koko ajan kauniimmiksi [palaan maisemiin vielä]. Puoliviideltä olimme Randles hotellin edessä. Täällä asutaan koko lomanen. Kyllä kelpaa.
Tervetuliaismaljat, vähän juttua tulevista päivistä ja sitten illallinen. Hmmm…. nälkä lähti ja jälkkäri joka näytti maksapasteijalta oli oikein hyvää.
Tämän patikkareissun matkapäiväkirja on kuin onkin alussa, minä väsynyt, vain vähän kipeä, ja niin iloinen että sittenkin tänne lähdettiin. Huomiseen!
Viime hetken pakkailua ja muuta matkaa varten.
Patikkareissuilla – ulkomaillakin – on käyty, useinkin. Joten periaatteessa kaikki, mitä tarvitaan on tiedossa ja jo olemassa. Tätä tulevaa matkaa varten olen jo hyvissä ajoin hankkinut jotain uuttakin: uudet vaellushousut, Luhdan kevyen takin (myös pyöräilykesää varten tämä tarpeen) ja sitten muutaman T-paidan. Housut ja takki ihan ok tällaiselle kompuroimisäksidentistä toipuvalle, yksikätiselle, mutta uudet T-paidat saavat jäädä kotiin. Nyt napitettavat, vetoketjulliset, ei-päänylivedettävät yläosat ovat tarpeen. Siispä anorakki, fleecepoolo, kolme hyvää laatuneuletta (sininen, punainen ja valkoinen) jäävät nekin kotiin. Onneksi on olemassa sentään muutama vielä aika hyvässä kuosissa oleva villatakki. Sadeviitta ja sadetakki lienevät Irlannissa tarpeen, ja ne on laukussa. Samoin särkylääkkeet, polvituki, Meindlit ja teleskooppisauva. Kamerakin on, laajakulmakin, mutta saapa nähdä, miten ja mitä voin kuvata.
Päiväpatikoilla, sään, reitin vaativuuden ja taukotuokioiden vaihdellessa, kerrospukeutuminen on usein tarpeen ja tavallista. Pusakoita riisutaan ja puetaan, sadeviitta vedetään päälle, otetaan pois, välipusakka otetaan pois ja laitetaankin sitten huipulla levähdellessä taas päälle. Esimerkiksi Madeiralla patikoidessa on juuri tällaista tehty, melkein huomaamatta. Ja tätä minä olen tänään pohtinut: mitä otan mukaan, miten vaatteiden vekslaaminen ja pukeminen ylipäätään onnistuu minulla. Olkapäätä kun ei saa liikuttaa, se on vielä vähän kipeäkin, vaikkei sitä rassaakaan! Siis vain tämä on ollut ongelma tässä viime tinkaan jääneessä pakkaamisessa.
Murtunut olkapää on tänään hyvin lääkittynä ”kulkenut mukana” aika lailla huomaamatta. Minulla oli onneksi juuri tälle päivälle aika luottokampaajalle: hän leikkasi tukan siten, ”ettei sitä sun paljon tarvi föönailla” ja laittoi muotoilutuotteita niin paljon, ettenköhän viikonlopun yli pärjää. Ensi viikko menköön sitten tihkusateiden kostuttaessa ja/tai tuulen tuivertaessa luonnonmukaisella tyylillä!
Nämä pikkujutut eivät vähennä sitä riemua, mikä on, kun nyt voidaan lähteä. Irlannin nummet ja kukkulat, linnat ja luonto jo huomenna! 💚🤍🧡
”Niin oikein”, toteaa irlantilainen maalaislääkäri Fingal Flahertie O’Reilly silloin kun asiat ovat tolallaan, silloin kun kaikki on hyvin. O´Reilly on kirjailija Patrick Taylorin romaanien maalaislääkäri, joka toimii Pohjois-Irlannin maaseudulla, kuvitteellisessa Ballybucklebon kylässä.
Meillähän on matkavaraus Irlantiin, ja lähtöpäivä olisi jo ylihuomenna perjantaina 8.5., mutta kohde ei ole maalaislääkärin maisemissa pohjoisessa, vaan Irlannin lounaisosassa Kerryn kreivikunnassa, jonne matka Dublinista kulkee mm. Tipperaryn kautta.
Laulun mukaan ”It’s a Long Way to Tipperary” (Youtube), ja vähän siltä tässä nyt on tuntunut. Matkavarauksen tein jo heti vuodenvaihteen jälkeen, ja yllättävänkin äkkiä tähän viikkoon tultiin, mutta tällä viikolla on ruvennut tuntumaan, että onko matka Tipperaryyn ja Killarneyhin sittenkin liian pitkä meille, – minulle!
Minä kun en nyt vaan voi maalaislääkärin tavoin todeta ”Niin oikein”. Kaikki kun ei ole kunnossa, sillä koko tämä viikko on jouduttu pohtimaan, lähdetäänkö sittenkään.
Viime lauantain kauppareissulla sattui niin, että kompastuin Prisman parkkipaikalla korokkeeseen pahemman kerran, sillä seurauksella, että silmälasien sanka irtosi, ja teki silmäkulmaan vekin, ei isoa kuitenkaan, polvessa asfaltti-ihottumaa ja sitten olkapää! Siihen sattui pahasti. Hitosti!
Tein kuitenkin kauppareissun ja ajelin vielä kotiin. Viikonlopun söin särkylääkkeitä, enkä vasemmalla kädella paljon mitään tehnyt, yöt olivat vähän repaleisia, päivät liki itkuisia, eivät kivun vaan ketutuksen takia: ”En minä mitään kamerareppua voi reissuun ottaa mukaan, hyvä jos pystyn kivulta edes lähtemään, lähtemään ollenkaan”.
Maanantaina aamulla sitten Mehiläiseen ja oikein urheilulääkärin (parkkipaikalla kaatuminen voi olla urheilua!!) vastaanotolle: solisluun murtumahan se! Ei poikki, eikä nivelkohdasta, mutta murtunut kuitenkin. Siispä kantoside, särkylääkettä, kuuden kerran fysioterapia-lähete, kaiken kantamisen kielto, pyöräilyn kielto, pihatöiden ja mökkirempan tekoon kielto! Kuudeksi viikoksi!!
Mutta kävellä saan! Eikä lääkäri kieltänyt reissuun lähtemistä. Mutta sanoi myös, että on kyllä perusteltua jäädä poiskin. Käski tarkkailla kiputasoa ja miettiä, miten ja mitä reissussa tekee, jos sinne lähtee.
Ja sitä minä ja me on nyt tässä nämä päivät tehty. On mietitty! Tiedän, ettei tämä ole maailmoja kaatava asia. Tämä on vain yksi hitsin solisluun murtuma, vakuutuksesta on mahdollista saada korvaus peruuntuvasta matkasta (nyt jo rillitkin on vakuutuksen laskuun korjattu), jo eilen kävin muutaman kilometrin kävelylenkillä ja Irlantiin lienee mahdollista matkustaa joskus toistekin. Nyt kipu pysyy pois pelkällä Buranalla ja nivelgeelillä, mutta kyllä tämä niin ketuttaa!! Lähdön tunnelmaa ei oikein ole päässyt syntymään.
Päätös oli tehtävä tänään: lähdetään me!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
”It’s a Long Way to Tipperary”
on englantilainen varieteelaulu, joka tuli suosituksi ensimmäisessä maailmansodassa. Nimi viittaa irlantilaiseen Tipperaryn kaupunkiin.
Laulu on alun perin kirjoitettu Lontoossa työskentelevän irlantilaisen työläisen valituslauluksi, jossa hän kaipasi kotimaataan.
Marssin kirjoittivat Jack Judge ja Harry Williams (Henry James Williams) vuonna 1912. Sen tekivät kuuluisaksi irlantilaisrykmentti Connaught Rangersin sotilaat, kun he marssivat Boulognen läpi 3. elokuuta 1914. Tapahtuman todisti Daily Mailin kirjeenvaihtaja George Curnock, joka raportoi siitä kaksi viikkoa myöhemmin. Kappaleen suosio kasvoi myös muun brittiarmeijan keskuudessa.
Toisin kuin aiempien sotien, kuten toisen buurisodan, suositut laulut, se ei kannustanut sotilaita loistaviin tekoihin, vaan keskittyi sen sijaan kodin kaipaukseen (kuten aikakauden laulu ”Keep the Home Fires Burning”).
(Wikipedia ja vanha Irlannin matkaopas -kirja)
