Niitä näitä

Kapitulikiireessä

Täällä kapitulikirjeenvaihtajanne lounaan ja päivällisen välistä… lennosta ilmineerailen että Jyväskylässä on huikea kesäpäivä. Eilen illalla oli sellainen samettinen elokuun pimenevä ilta jota olemme jo kaipailleetkin. Tapasimme tuttuja kuten toivommekin. Ruoasta kerron ja laittelen kuvia huomenna, nyt ei ehdi ..

Yksi syy miksen ehdi enempää postailla on pääni. Hiukseni itseasiassa. Olin varannut – kerrankin hyvissä ajoin – kampaajan Jyväskylän keskustasta. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille ja Jyväskylän rannoilla oli jopa hienompaa kuin eilen aamuvarhain Meri-Toppilassa. Kesäaamu kauneimmmillaan.

Suihkuttelin, meikkasin ja puoli yhdeksitoista kampaajalle. Esitin toiveena että jos toiselle puolelle laineita, runsautta, ja toinen puoli korvan taakse … vähän sellainen Gilda, 20-30-luvun ”vintage-kampaus”. Nuori kampaajatyttö katsoi minua hieman oudoksen ja sanoi että ”joo”. Noh, lounas oli Figarossa klo 12, joten jotensakin huomiota herättävän ja keskustelua aikaansaaneen kampaukseni kanssa oli syömään mentävä. Edelleen kerron ruoasta huomenna lisää…

Ei muuta kuin lounaalta äkkiä tänne hotellille. Pesin tukan ja laitoin. Nyt pukeudun silkkipukuuni ja lähden installointiin. Arvonylennykseni merkitsee toistamiseen ritariksi lyöntiä… Ja kuudelta kokkarit ja sitten syömään…

Huomenna klo 11 starttaa bussi kohti Oulua, minulla on koko matka aikaa postailla … arrivederci. Huomiseen.

Niitä näitä Rotissöörit

Juhlan tuntua

Juhlan tuntua… On Paistinkääntäjien Suurkapituli -viikonloppu Jyväskylässä. Vaatemäärä, joka tarvitaan kahden päivän juhlallisuuksiin (lue: erilaisiin ruokasessioihin tarvitaan) vaati koko matkalaukun täyttämistä.

Eilen töiden jälkeen kävin ostamassa uuden parfyymin ja huulipunan. Molempia on minulla ollut laatikoissa ja kylppärin hyllyllä aika monia. Aika monia puolikkaita, tai melkein loppuunkulutettuja. Ennen ostin parfyymin sillä yhdellä ulkomaanmatkalla, joka vuosittain tehtiin, mutta nyt kun matkojen määrä on noussut kolmeen vuodessa, en ole ehtinyt kuluttaa edellistä loppuun, mikä osittain selittää noiden kertyneiden eau de toilettien ja parfyymien määrän. Noiden kuluttaminen loppuun oli vuorotteluvuoden ”siivous”projektien yksi juonne. Yhden parfyymipullon pohjat (Kenzon Unikko-pullo) jäi kuluttamatta loppuun koska makeus kerrassaan pisti niin paljon vastaan, sitä paitsi sen tuoksun ostin elämänvaiheessa, jota en kauheesti viitsi mieliin palautella.

Meni siis yli vuosi ennen kuin kaikki vanhat tuli kulutettua loppuun. Ja minähän en osaa olla ilman tuoksuja. Ja nyt hyllyjen tyhjennettyä oli lupa ostaa uusi.

Useimmat lempparituoksuni ovat italialaisia: Giorgio Armanin Gio, Laura Biagottin Roma, Guccin Envy ja sitten tuo Armanin Code, johon palasin muutaman vuoden tauon jälkeen.

 

Juhlan tuntua lisää huikeasti sekin, että minulla on uusi iltapuku huomiseksi. Kuvassa väri ei ole ihan oikea, mutta josko saisin viikonloppuna siitä kunnon kuvan. Ompelija R. teki taas erinomaista työtä (ompelimo Cilja Q ), voin kyllä suositella. Raija on tehnyt minulle toisenkin iltapuvun, muutamat housut, esikoisen ylioppilaspuvun, modistanut äitini vaatteita, tehnyt pehtoorille ”Tauno Palo” (= kaksirivinen upslaakisine housuineen) -puvun. Aikataulut ei petä ja R.llä on kyky suunnitella ja toteuttaa vaikka mitä.

Matka tänne Jyväskylään sujui helposti ja herkullisesti. Kuusamolaiset lähtivät jo aamulla tulemaan kohti Oulua, ja kun oululaiset liityimme joukkoon, oli meitä bussissa yhteensä 22. Ja auton paksit täynnä ruokaa ja juomaa. Piippolassa pysähdyimme lounastauolle. Erinomaisen herkullista. Enemmän kuin puolet mukanaolijoista on ammattilaisia ja olivat eväät ehtineet ennen lähtöä tehdä … Ja porukalla oli hankittu/tuotu arpajaispalkintoja monta kassillista; meillekin arpaonni suosiollinen.

Asumme Jyväskylän uudessa kongressikeskuksessa Paviljongissa. Ja pian lähdemme Diner Amicaliin ammattiopisto Priimukseen… Pääsemme näkemään tuttuja jyväskyläläisiä ja toivottavasti kirkkonummelaisia, rovaniemeläisiä, helsinkiläisiä.. – ja pääsemme syömään.

Yliopistoelämää

Ohjaaja ohjauksessa

Tämän kesän kolmas (?) päivä, jolloin helleraja ylittyi. Niinpä olisin kyllä voinut olla jossain muualla kuin Oodi-Hops-koulutuksessa, tai muutenkaan duunissa. Pihatyöt tai lenkkeily olisivat olleet ylivertaisen mukavia, mutta menihän tuo päivä kampuksellakin.

Eilen oli yhdeksäs Ohjausetappi-koulutus, joista varmastikin seitsemässä olen ollut ja tänään oli tuon eHopsin vuoro. Vuoden irtiotto näistä piireistä pisti tarkkailemaan tilannetta… ja tässä tuloksia osallistuvasta havainnoinnista: koulutuspäivien läsnäolijoista 90 %,  jollei enemmänkin, oli minua nuorempia. Mukana oli aiempaa enemmän miehiä. Tarkoittaa mitä? Että yliopistossa ohjaustyötä – jota tietyissä piireissä hieman halveeraten myös paapomiseksi tai hoivatyöksi kutsutaan – tekevät aiempaa enemmän

myös miehet. Mielenkiintoista!

Entistä enemmän oli esillä kannettavia, siis läppäreitä, entistä useampi leikki/teki töitä/lähetteli tekstareita älypuhelimilla. Monilla oli luentosalin pöydällä kaksikin puhelinta; meillä kun on nyt erikseen nämä duuniluurit. Entistä harvemmalla oli mukanaan kynä (osallistujaluetteloon nimen kirjoitus vaati kynän lainaamista).

Sekä eilen että tänään minua – pikkusieluista?, vanhaa?, opettajaa?, oppimishaluista? – häiritsi se, että osan porukasta oli supateltava/ääneen keskusteltava keskenään pitkin koulutusta. Molempina päivinä hoksasin, että ismejä on vähemmän, suorittamista ja sen mittaamista enemmän kuin aiemmin. Nelikenttiä ja kaavioita riitti, saipa yksi kuvio nimekseen ”Tikkurilan värikartta”, mikä tilannetaju minua merkillisesti huvitti.

Tänään jo minun teflon-asenteeni pari kertaa koetteilla.   Melkein yhtään en muistanut, että minun ei kuulu välittää kenestäkään, mistään, eikä varsinkaan opiskelijoista …   mutta ei vielä pahoja lipsumisia.

______________________________

PS. Oulu Messuilla/Kirjamessuilla/Huutomerkin ständillä on myynnissä Vuorotellen-kirjaamme. Ja myös sisareni runokirjaa ”Puhdas vesi silittää unet”. Ja nyt on ALE! Vuorotellen on kympin ja molemmat kirjat yhteensä 15 euroa. Siis jos menet messuille ja Vuorotellen-kirja ja/tai runokirja kiinnostaa, käy ostamassa… 🙂

Italia Kolumni

Suklaamatkalle?

Vaikka tänään syksyn alakulo, johon allaolevassa – viime viikon Kalevassa julkaistussa – kolumnissani viittaankin, tuntuu mukavan kaukaiselta, jopa epätodennäköiseltä, pistän jutun kuitenkin tähän, etten unohda… Näitä juttujani kun kuitenkin lukee aika moni Kalevan levikkialueen ulkopuolinenkin…

_______________________________________

 

Suklaamatkalle?

 

Jo ennen kuin edellinen lomakausi on ohitsekaan, on hyvä haaveilla seuraavasta lomasta,  ehkä matkastakin. Miten olisi suklaamatka Italiaan?

Lokakuun lopussa (vko 43), juuri silloin kun on koulujen ja muiden oppilaitosten syyslomaviikko, järjestetään Keski-Italiassa, Perugian kaupungissa kansainvälinen suklaafestivaali iChoc (International Chocolate Exhibition 19. – 28.10.2012).

Koko kaunis Perugian kaupunki muuttuu suklaiseksi. Sinne virtaa muualta Italiasta, koko Euroopasta ja sen ulkopuoleltakin suklaa-alan ammattilaisia ja suklaanystäviä; viikon aikana kaupungissa käy yhteensä kymmeniätuhansia vieraita herkuttelemassa. 1990-luvun puolivälistä asti järjestettyyn tapahtumaan kuuluu seminaareja, juhlia, maistiaisia, kaikkea suklaaseen liittyvän myyntiä ja kuvaavaa on, että festivaalin ohjelmalehtinen on painettu suklaantuoksuiselle kartongille.

Miksi iChocon kotipaikaksi on valikoitunut juuri Perugia? Mm. koska siellä on suklaakonvehtiteollisuutta ja -käsityötä ollut vuosikymmeniä; itse asiassa alueen suurin ja kuuluisin suklaatehdas Perugina on yli 100-vuotias. V. 2003 Peruginan tehtaalla valmistettiin maailman suurin (hulppeat 5980 kg) konvehti, joka oli jättiversio tehtaan kuuluisimmasta konvehdista, Baciosta (ital. suukko).

Jätti-Bacio rahdattiin keskiaikaisen kukkulakaupungin piazzalle ja festivaaliviikon aikana siitä lohkottiin palasia kaikille halukkaille. Baceja, joissa on pähkinä konvehdin sisällä ja jonka hopeisen käärepaperin alla on aforismeja ja rakkausviestejä, myydään Suomessakin.

Perugia on myös Italian suklaanystävien yhdistyksen (Compagnia del Cioccolato) kotipaikka ja kaupungin keskustassa on muutama (esim. Sandri) viehättävä, perinteikäs suklaapuoti; jo niiden näyteikkunat ovat nähtävyyksiä. Läheisessä Pantallan kylässä on Vannuccin suklaatehdas, joten suklaalomalla voi perehtyä myös lähitienooseen. Pahimpaan kaamosaikaan Italian matkan ja suklaan yhdistäminen ehkä auttaisi viileän kesän jälkeisessä syysalakulossa?

_________________________________

Mehän kävimme tuolla Peruginan tehtaalla. Kalevassa ei juttujeni yhteydessä kuvia julkaista, joten laittelenpa tähän muutaman ennen Temmatussakin julkaisemattoman….

Tehdaskierrokselle pääsimme italialaisen alakoululuokan kanssa…

 Tässä näkyy kuvassa se 6000 kiloinen jättikonvehti.

Matkoista puheenollen… Merkillistä on se, että meillä ei ole varattuna mihinkään matkaa. Ei mihinkään. Koko kesänä – toukokuun puolivälin jälkeen Umbriasta kotiuduttua – ei käyty missään. No, okei, mökillä ja se minun päivän kestänyt rengasmatkani Perä-Pohjolaan, mutta that´s it. Ei muuta. Ei kartanokierrosta, ei piipahdusta eteläisessä Suomessa, saatikka jossain Euroopan reissulla.

No nyt viikonlopuksi mennään Jyväskylään; perjantaiaamuna lähdetään Rotissöörien Suurkapituliin ja tullaan sunnuntaina, mutta syyslomamatkaa ei ole varattu, ei sovittu ruskareissua (eikä kyllä taideta päästäkään), eikä mitään. Lokakuussa minulla on pari työkeikkaa Helsinkiin, mutta ei lomamatkoja varattuna – vielä. 🙂

Valokuvaus

Kesän kylläisyys

Nyt kun minut on taas elvytetty henkisesti ja fyysisesti koneelle (sisäpiirin juttu 😉  Kiitos T.)  voisin todeta, että ei ole kummoisia tapahtunut. Kadonneet kesäsäät ovat palanneet, mikä ilolla on merkille pantu ja työmatkoilla pyöräillessä kirjaimellisesti lämmöllä todettu. Hanskat ovat saaneet jäädä kotiin.

Työpäivät ovat alkaneet venähtää normaalin mittaisiksi: hyvästi kello yhdeksäksi duuniin meno, mutta silti olen ehtinyt matkalla kuvatakin. Kylläinen kesä näyttäytyy kauniina.

Jo kotipihalta lähtiessä on ensimmäisen kerran kamera otettava esiin…

Eilisen kuvasarjani saatua myös FB:ssä monta tykkäystä olen nyt taas niin valokuvaajaa, niin valokuvaaja, että tuleepa taas rimpsu otoksia tähän…

Meillä ei ole koskaan ollut keltaisia orvokkeja… joten nämä villit ovat jostain muuttaneet…

Ja näitä riittää

Linnanmaalle Kaitoväylän päähän on tullut uusi liikenneympyrä ja sen istutukset viehättävät aamuauringon valossa silmääni kovastikin.

Ja näinkin idyllistä maisemaa on pyörätien varrella. ..

Ja iltasella vielä kotipihalla muutama otos.

Jokaisen ruusun alla… Viimeistään nyt klikkaa kuvat isommiksi. Miksihän noi on noin punaisia? Ihan kuin niissä olisi verta.

Nythän voisi taas teetätellä paperikuvia tai julisteitakin kun on niin määrättömästi kukka- ja koskikuvia…  Ja kun tuli Ifolorilta 10 euron hyvityslahjakorttikin. Tein reklamaation niistä pahvikoteloista ja kymmenistä laskuista (ks. postukseni asiasta täällä). Ja viime viikolla tuli tosiaan kympin hyvitys ”Mielipahan” helpottamiseksi ja perustelut moiselle pakkaus/laskutussysteemille.

Tuotantomme on pitkälti automatisoitu ja tuotteet menevät tuotantoon omille osastoilleen. Digikuvat jaetaan myös koon ja pinnan mukaan. Lasku jakaantuu myöskin.   – –   Tuotteilla on eri toimitusajat eivätkä jo valmistuneet tuotteet voi jäädä odottamaan vielä keskeneräistä tuotetta. Valmistunut tuote laskutetaan ja postitetaan jotta toimitusaika pysyisi mahdollisimman lyhyenä. [Yhden päivän viive tuskin suistaisi radaltaan yhdenkään kuvausharrastajan elämänmenoa.]

Toki laskujen määrä on iso tässä sinun tapauksessa ja helpointa olisi jos ilmottaisimme loppusumman kaikille tuotteille ja maksaisit sen yhdellä laskuissa olevalla viitteellä. Summa jaetaan sitten täällä laskukohtaisesti. Tässä tapauksessa olet maksanut kaikki laskut. Laskuja voi aina yhdistää kunhan niissä on sama asiakasnumero.

No hyvä että tuli vastaus, ja muodollinen hyvityskin, mutta edelleenkään minusta tuo automatisointi ei ole riittävä peruste pakkausmateriaalien määrättömälle tuhlaamiselle. Ja tuon ”laskuja voi aina yhdistää” -jutun olisi tietysti voinut kertoa etukäteen.

Mutta olkoon juttu nyt minun osaltani loppuunkäsitelty.

Historiaa Oulu Valokuvaus

Merikosken kuohut: valokuvausläksyjä ja hiukan historiaa

Kosken kuohut olivat eilen niin vaikuttavia, että tänään menin töiden ja asioilla piipahtamisen jälkeen uudelleen kuvaamaan. Eilen aamupäivällä oli ikävästi pilvessä ja harmaata, mutta tänään illansuussa paistoi aurinko.

Huikeaa. Miten kuohuva vesi, järjettömät vesimassat, vesipärskeet, valtaisa kohina voivatkaan olla niin kiehtovia. Varmaan taas puolisen tuntia siinä katselin ja kuvailin. Jotenkin merkillisen lumoavaa.

Digikurssin läksyissä on tehtäviä  liikkeen kuvaamisesta. Siis teinpä läksyjäkin. Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Näkyyhän tässä liike?

Tässä kuvapari, jossa ensimmäisessä yritin pysäyttää liikkeen ja toisessa liikkeen pitäisi näkyä.

Ja tässä toinen sarja samasta teemasta: liike pysäytetty, liike näkyy.

HDR-kuvien tekoa vartenkin otin valotusaikahaarukointikuvia… Tässä yksi – ei niin kovin kummoinen tulos koosteista.

Pärskeet olivat korkeita

Yli 800 kuutiota sekunnissa on paljon. Kohinaa kannattaa käydä kuuntelemassa…

Tiesitkös, että Merikosken voimalaitoksen rakennustöissä käytettiin venäläisiä sotavankeja. Voimalaitostyömaa saatiin vuosikymmenien jahkailujen jälkeen alulle toukokuussa 1939, – pahimmoilleen ennen sodan syttymistä. Sota vaikeutti ja välillä keskeyttikin rakennustyöt. Välirauhan aikana tilattiin turbiinit Saksasta ja voimalaitostyömaalla oli parhaimmillaan yli 300 työntekijää, mutta jatkosodan sytyttyä määrä putosi puoleensataan. Syksyllä 1941 alakanavan tekoon ja pengerrystöihin tuotiin venäläisiä sotavankeja, jotka olivat kuitenkin niin surkeassa kunnossa, että työnteko oli jotensakin tehotonta.

Sodan jälkeen oli sekä raaka-aine- että työvoimapula, eikä saksalaisia generaattoreita kuulunut, mutta lopulta toukokuussa 1948, yhdeksän vuotta jatkuneiden rakennustöiden jälkeen, ensimmäinen (Ruotsista tilattu) generaattori saatiin käyntiin.

Tänään iso osa vedestä virtaa ohi turbiinien.

Yläkanavan vuosi on täällä.

Italia Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Kalaasit 2012 vol. II

Onko elämää kalaasien jälkeen? Toki, toki.

Eilen illalla kunhan keihäskisan pronssi oli varmistunut, kisastudioksi muuttunut La Festamme alkoi hiljalleen tyhjentyä. (Vaikea uskoa, että Lontoossa olisi ollut parempi tunnelma… )

Puolilta öin jo olimme pehtoorin kanssa kaksistaan, raivailimme pöytää ja täyttelimme tiskikonetta. Olimme oikein tyytyväisellä mielellä. Kuten tänään ystävien kommenteista ja kiittelyistäkin ilmeni, oli jotenkin poikkeuksellisen rento ilta, yleensäkin tällä porukalla on, mutta eilen jotain erityistä ja sitä paitsi poikkeuksellisen hyvää sapuskaa. Mitäpä muuta sitä hyvältä illalta toivoisikaan?

Ensinnäkin on mainittava muutama sananen tuomisista/synttärilahjoista… Olemme aina koettaneet muistaa sanoa, että ei tuomisia, korkeintaan tuokaa viiniä – ehkä… Mutta nyt ei ollut sanottu mitään, sillä seurauksella, että ne kolot, joita eilen nauttimamme umbrialaiset viinit viinikaappiimme tekivät, täyttyivät ystävien tuomista tuliaisista, ja sitten tuli myös lahjoja/tuliaisia.

Pehtoori sai oman ”juhlakirjansa”; hulppea vihkonen ”Pehtoori ja pehtorius” kyllä ilahduttaa. ..

Sitten saimme tällaisen:

Olemme vielä tänäänkin keskustelleet kumpi tätä käyttää ja mihin tarkoitukseen? Hyvä sillä oli nuoretkin kutsua ruokapöytään: tänään oli näet rääppiäiset ja synttärijatkot. Ja sitten minulle samppanjavispilä? Vai ymmärsinkö oikein, että tämä oli vihje, että jälkiruokien kokoa ainakin lahjan hankkineen harmaan herrasmiehen mielestä voisi vähän kasvattaa?

Eilisten jälkiruokien (Lemon posset, lakujätski, manteli-marenkikakku, italialainen jukurttikakku) ohjeet täällä olenkin jo posteillut. Samoin mustatryffeli-kastike pastalle on ollut täällä. Hieman kyllä arvelutti, että mitähän siitä tykätään; se on kuitenkin ”vähän erilaista, hieman erikoista”, mutta ehkäpä juuri se olikin illan paras ruoka. Monen mielestä ainakin. Umbriasta tilasin (kauppa.umbria.fi – palaan tähän vielä viikolla) mustia tryffelilastuja (Tartufo Nero) ja niistä kastikkeen cappellineille tein ja – perfetto! Se oli tosi hyvää.

Yksi mielenkiintoinen uutuusruoka oli focaccia. Siis ei mikään tavallinen focaccia, jonka tekemiseen meillä on joskus tytär erikoistunut, vaan uudesta Leivotaan-lehdestä löytyneen ohjeen mukaan tehty peruna-tomaatti-oregano-focaccia.

(kuvassa näkyy, miten otetaan huomioon tomaatiton ruokavalio. Hyvin simppeliä: jätetään osasta ruokaa tomaatti pois. :)) Klikkaa kuva isommaksi, näkyy kesäisen focaccion herkullisuus.

Tämä focaccio on melkein enemmän kakku/piiras kuin leipä, eikä ne pari palaa, joita kahdesta tuollaisesta lautasen kokoisesta focacciosta jäivät, olleet päivän vanhanakaan huonoja, mutta eilen – vähän vielä lämpiminä – focaccion kappaleet olivat erinomaista herkkua. Ja tässä sitten se ohje.

Perunafocaccio oman maan yrteillä (vähän varioin alkuperäisohjetta)

500 g keitettyjä, kuorittuja perunoita
8 dl vehnäjauhoja
4 rkl oliiviöljyä
7 g kuivahiivaa
3 munaa
1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
1 dl oliiviöljyä
pikku tomaatteja
2 – 5 rkl tuoretta oreganoa
sormisuolaa

Soseuta keitetyt perunat. Sekoita niiden joukkoon jauhot, öljy, hiiva, oregano ja suola. Lopuksi munat.
Jaa taikina kahteen osaan ja painele kahteen voideltuun vuokaan.
Kohota leivinliinan alla kolme tuntia.
Voitele leivät oliiviöljyllä, painele taikinaan tomaatit ja ripottele pinnalle tuoretta oreganoa ja sormisuolaa.

Paista keskilämmöllä noin 30 minuuttia.

Tässä uuniin menossa peruna-yrtti-tomaattipaistos, jonka ohje on uudesta Italialaiset mestarit, Carluccio ja Contaldo -kirjasta. Näitäkin vuokia oli kaksi, joten tällekin päivälle jäi vähän. Ja tämä oli tänään parempaa kuin eilen. Niinkuin usein laatikkoruoille käy…

Toisena synttärikakkuna oli Manteli-marenkikakku hillojen ja vadelmien kera. Hillat sopivat paremmin kuin vadelmat. Värinsäkin puolesta. 🙂

Jälkkäriannokset olivat vielä aika pieniä; vispilänhän sain vasta eilen 🙂 Mutta lakujätski oli kyllä tiivistä ja pelitti hyvin sitruunaisen possetin kanssa. Steviaakin piti lautasille laitella, kun sitä kerran on tullut kasvateltua… 😉

Ja sananen viineistä. Viinilistasta tuli väistämättä kilpailu Lungarotti vastaan muu Umbria. Ja aika tasaiseksi se meni. Sikäli kyllä että sekä Lungarottin Torre di Giano, Vigna il Pino 2008 voitti valkoviinisarjan ihan kirkkaasti, mutta Lungarotti Brezza ja Antonellin Grechetto olivat tasapisteissä.  Tuo Grechetto miellytti meitä ja monia Villa Francon vieraita jo toukokuussa: siinä on pehmeyttä mutta myös voimaa, persikkaa ja muita hedelmiä tuoksussa, se ei ehkä ole voisuutta eikä pähkinäisyyttä, mutta jotain hyvin miellyttävää viinin pyöreyttä viinin maussa on. Ja sopi erinomaisen hyvin tryffelipastan kanssa, ihan kuin Assisissa Ristorante Pallottassa oli jo toukokuussa todettu.

Punaviineissä San Lorenzolla (Chianti Toscanasta) oli tässä porukassa hyvin paljon tunteilla osuutta asiaan, joten sen saamat kommentit eivät ole ihan objektiivisia :)) Mutta kaksi muuta viiniä kävivät maistelussa hyvin tasaväkisen taiston: (taas Umbria-verkkokaupasta tilattu) Adantin Montefalco rosso (joka on tehty paikallisista Sagrantino-rypäleistä) pärjäsi erinomaisen hyvin Lungarottin palkintoja ja mainesanoja keränneen Sangiovese-viinin Rubesco Riservan kanssa. Kun viinikerhon kanssa maistoimme Rubescon, pohdimme hieman oliko ko. pullo korkkivikainen, mutta ainakaan eilinen pullo ei ollut. Me pehtoorin kanssa pidimme Rubescosta enemmän, mutta aika monelle valmiimpi/kypsyneempi, silti hieman karkea, hiiligrillatun entrecoten makua hyvin mukaileva Montefalcon Rosso sai kannattajia, jopa siinä määrin, että oli ihan pienestä kiiinni että viinirekkaa Umbriasta ei vielä tilattu. :=)

_______________________________

Iltapäivän ihanassa auringossa vielä nuorten kanssa herkuttelimme, mutta pilvisen aamupäivän lopulla kävin lenkillä. Tai siis ajelin autolla Tuiranrantaan ajatuksena kierrellä ja kuvailla jokivarressa, erityisesti menin katsomaan ohijuoksutusta. Ja sinne jäin. Lenkki jäi kovin olemattomaksi. Patoluukut ovat olleet poikkeuksellisen monta päivää auki, poikkeullisen kylmä ja sateinen kesä on saanut aikaan tulvakorkeudet, joten nyt oululaisilla on ollut mahdollisuus nähdä häivähdys siitä, millaista oli ennen kuin Merikosken voimalaitos 1940-luvulla sulki jokisuun…  Tässä yksi kuva niistä sadasta jotka tänään otin; huomenissa lisää.

 

Niitä näitä

Kalaasit 2012

Ovatko nämä nyt neljännettoista? Taitavat olla.

Useimmiten ne on pidetty elokuussa, aika usein juuri tänä koulujen aloittamisviikonloppuna/synttäriviikonloppuna. Pari kertaa on jouduttu siirtämään  syyskuulle, jotta saataisiin kaikki pöytään … Helsinkiläiset eivät nytkään päässeet 🙁

Menu ei ole mitenkään erityisen kunnianhimoinen, mutta onpahan ihan perinteisen kaavan mukaan italialainen, liki umbrialainen. Helpoimmin voin mokata tuossa mustatryffelikastikkeessa. Kahdelletoista ideaalisti keitetty pasta ja hienosta raaka-aineesta tehtävä kastike ja niiden ajoitus yhtäaikaisesti valmiiksi olisi mukava saada pelittämään. Tässä poppoossa on onneksi hyvin kaikkiruokaista porukkaa, ei gluteenittomia ruokavaliota noudattivia, ei diabeetikkoja, eikä pahasti allergisia, inhokkiruokia on hyvin vähän, vuohenjuusto tai tomaatti ei kaikille sovi, pari vegeä, jotka kuitenkin syövät kalaa, ja meillä on yleensä hyvin kala-kasvíspainotteista tämä sapuska, joten no problem. Sitä paitsi seurueen miehet ovat jo vuosia – kohteliaisuuttaan? – kertoneet että aloittavat pari päivää ennen kalaaseja paaston, jotta jaksavat syödä.

Ruokalajien jälkeen pienet kirjaimet (P, K, J… ) tarkoittavat pariskuntia, ja tarkoittaa sitä, että ko. pari on vuorollaan apuna pöydän raivaamisessa ja seuraavan ruokalajin esillepanossa/tarjoilussa. Viime vuonna keksin tällaisen systeemin ja se sai varauksettoman hyvän vastaanoton, toimi hyvin ja minäkin sain istuskella pöydässä pitkiä pätkiä …

Kuten listasta näkyy tänään on oikeastaan samalla myös Umbrian viinien maistelut, meillä on monia eri viinejä, tuotuja ja tilattuja.

Ison osan tarjottavista on voinut tehdä tai ainakin valmistella jo etukäteen viikolla, joten tänään on ollut kovin vähän tekemistä. Muistan joskus vuosikymmen sitten, jolloin olin vielä aika noviisi tämmöisten illallisten järkkääjänä, saatoin tehdä edellisinä iltana/yönä puolille öin ruokia ja koko kalaaseja edeltävän päivän. Menu oli suunniteltu vähän turhan monimutkaiseksi, ja leivottavaa oli yleensä aika paljon. Ja silloin oli sekin että mutikaiset olivat aika pieniä, vaativat osan huolenpidosta ja ruokkimisesta. Jossain vaiheessa äitini ryhtyi kalaaseja edeltävänä iltana ottamaan lapset Töllilleen (siirtolapuutarhamökki) joten saimme rauhassa järjestellä juhlia. Nyttemmin lapset ovat pari kertaa itse kutsuneet itsensä kalaaseihin; näkemään tuttuja ja syömään… 🙂

No joka tapauksessa nyt ei ole ollut kiire. Niinpä tässä olenkin käytellyt aikaa lenkillä ja saunassa. Lueskellut ja kuvannut. … Ja syönyt. Taas on käymässä niin, että kun istahdamme pöytään, minä olen jo maistellut kaikkea niin paljon, ettei ole enää nälkä.

Tulisivat  jo …

Historiaa Italia Niitä näitä

On tähdenlentojen yö – La Notte delle Stelle Cadenti

Elokuun kymmenes, pehtoorin synttärin aatto, Laurin päivä. San Lorenzon marttyyrikuoleman muistopäivä.  Lainaan seuraavassa omasta tekstistäni pätkän

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Viikonlopuksi on luvattu Suomeenkin tähdenlentoja.

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/viikonvaihteessa-tiedossa-tahdenlentoja/602241/

Niitä odotellessa ja San Lorenzon vuoksihan meilläkin huomenna kestit. Ihan vaan uskonnollisista syistä vietämme La Festan huomenna. Ihan vaan …

Gruppo San Lorenzo  (ks. täältä, mistä on kysymys) tulee liki kokonaisuudessaan (12/14) huomenna viettämään kalaaseja, San Lorenzon päivää, pehtoorin ja yhden toisen gruppomme jäsenen synttäreitä. Ja koskapa Umbrian kylämme Collazzone oli (sekin) suojeluspyhimys San Lorenzon, keittiömestareiden suojelijan, suojeluksessa, niin luonnollisesti huomisen menun ja vino-listan teemana on Umbria. Ihan loogista.

Kuvat ovat Collazzonen kirkosta ja luostarista. Klikkaamalla suurenevat ja näet yläkuvassa San Lorenzon tunnistamista helpottavan (epiteetin, apposition tai mikä lieneekään, tunnisteen?) halstarin.

Yritimme reissussa löytää San Lorenzo -patsaan, -pienoisveistoksen, -matkamuistopyhimyksen, mutta turhaan. Fransiskuksia oli joka putiikissa, mutta San Lorenzoa ei näkynyt.

Näkyisipä viikonloppuna tähdenlentoja.

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Lakritsijäätelöä

Tein jäätelöä. Lakujätskiä. En ole  pitkään aikaan itse tehnyt jätskiä. Jälkkärilisukejätskinä on syöty Sortolan jäätelöitä, mutta nyt kun oli Mantovan Supermercatosta ostettua Amarellin liquirizea ja lakritsijuurta, päätinkin tehdä itse ja kaivaa jäätelökoneen esille kaappien kätköistä.

Lauantaina yksi jälkkärin ”komponentti” on siis jätskiä, ihan niin kuin italialaisella illallisella kuuluukin. 🙂

Jäätelön perusresepti on 5  + 5 + 1  ja sitten makuaineiksi tuoreita lakupaloja, lakritsijuurta ja noita Amarellin karkkeja.

5 dl kermaa
5 munankeltuaista
1 dl sokeria

lakupaloja 2 dl
kaksi lakritsijuurta
20 amarellipastillia

Lämmitä kerma, lisää pilkotut lakupalat, lakritsijuuri ja pastillit. Sulata ja sekoittele. Poimi juuret pois.

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja kääntele massa lakritsikermaan.

Kuumenna seos hiljalleen kiehuvaksi, mutta heti kun se pulpahtaa, siirrä kattila sivuun jäähtymään.

Kun se on jäähtynyt huoneenlämpöiseksi, aja se jäätelökoneessa valmiiksi ja pakasta.

Jo ”taikina” oli niin hyvää, että kun pehtoori ja meitsi yhteisvoimin saimme kaavittua purkit ja kattilat ja jäätelökoneen, oli hyvin kyseenalaista, jäikö mitään pakastettavaa…

Jäätelökone on meillä ollut jo kauan. Sellainen aika halpis, simppeli Philipsin vempain, joka on kyllä hintansa haukkunut. Yhteen aikaan tein jätskiä lähes kaikkiin juhliin. Ja mitä mielikuvituksellimmista yhdistelmistä.

Ja tuli mieleen yksi juttu koneen alkuajoilta, … ettei ollut masiina juuri edellisenä kesänä hankittu, kun tämä pieni episodi sattui. Lapset olivat about 9 – 10-vuotiaita, tulivat yksin/keskenään kotiin koulusta. Pärjäsivät jo, yleensä aina soittivat tai minä soitin iltapäivällä …

Niin nytkin:

– Mutikaiset täällä heippa!
– No hei, ootte jo tulleet koulusta?
– Joo. Ja haluttais jätskiä. Saako ottaa sen lopun kun jäi viikonloppuna… ?
– Ottakaa vaan, mutta reilusti panette puokkiin ja laitat sitten pakastimen oven tiukasti takaisin kiinni.
– Joo, —

Menee kymmenen minuuttia ja puhelin soi uudelleen:

– Me ei saada sitä purkkia auki, kun se on niin tiukasti kiinni…
– Ota veitsi ja pukkaa se siitä kannen ja purkin välistä, niin kyllä se aukeaa. Ja kun purkki vähän lämpenee niin kyllä se aukeaa.
– Jep.

Sitten ei kuulu enää mitään, olen varma, että jätskinloppu on uponnut tyytyväisiin vatsoihin.

Kun menen töistä kotiin, seisoo tytär tuulikaapissa vastassa ja ilmoittaa koko ala-asteikäisen arvovallalla:

– Tiesithän että tänään on kansainvälinen lasten päivä?
– Joo, en. En tiennyt. Niinku miks pitäis tietää…?
– Kannattais tietää….

Keittiöön mentyäni ymmärsin, miksi kannatti muistaa lapsen oikeudet ja ymmärsin olla sanallakaan moittimatta.

Tiskipöydällä oli uutukaisen jäätelökoneemme jääpatruuna suorastaan lävistettynä puukolla, ja kaikki patruunan sisällä olevat ”jäätymisaineet” valuivat norona keittiön alakaappeja pitkin lattialle.

Mutikaiset olivat luulleet, että koneeseen laitettava pyöreä jäädytyspatruuna on jätskipurkki ja teloneet sen aika riekaleiksi. Sinänsä reipasta meininkiä niin pieniltä, mutta jätskittä olivat lapset jääneet.

Oli muuten aika vaikea saada ”varaosana” uutta patruunaa, mutta onneksi oli tuttu kodinkoneliikkeessä ja sai hommatuksi – muistaakseni suoraan tehtaalta…

Ja juuri tuona Kansainvälisenä lasten päivänä, meillä oli ISO purkki jätskiä arkiruoalla jälkkäriksi.