Tuulestatemmattua

Töitä, kuvatakaumia, potilasruokaa

Taiteellisen vaikutelman saavuttamiseksi, blogini ylenpalttisen kuvadokumentaation runsaannuttamiseksi laittelen vielä viikonlopulta tähän otoksia.

Klikkaa hdr-kuva isommaksi…

Miksi noin korulauseiseksi heittäydyn? Se on tarttunut. Sujuvasanainen kollegani arvosteli/arvotti/arvioi viime aikaista toimintaani töissä ja ilmaisi asiansa varsin mainioin sanakääntein, – kuten hänelle ominaista on. Evästellessämme hän pohti, monisanaisesti ja kiistämättä vallan eläväisesti, aamulla koko työ- ja meidän opiskelijayhteisölle lähettämiäni (info)kirjeitä, ja sanoi, että empiria ei oikein osoita, että olisin uuden ”mää oon täälä vaa töisä” -asenteeni kanssa yhtään edennyt. Ehkä tätä kollegan argumentointia tukee myös se, että noiden kirjeiden jälkeen sain melkoisen yhteydenottotulvan, joissa eräässäkin spostissa kiiteltiin äidillisestä holhoamisesta, toisessa todettiin että olen yhtä monisanainen kuin ennenkin ja kolmannessa opiskelija kirjoitti ”hyvästi huoleton hopsiton elämä”.

Mutta siis noista kuvista piti kirjoittamani, niitä lisäämäni… digikuvallisen osaamisen osoittamiseksi, heh!

Tässä on kuvapari, ei sinänsä kovin kummoinen, mutta niissä on se juju, että vasemmanpuoleinen on otettu valkotasapainon automatiikalla (AWB) ja oikeanpuoleinen hehkulamppu-asetuksella. Siis: jos haluaa ulkona todellisuutta sinisempiä kuvia kannattaa asetukseksi valita hehkulamppu-symboli.

Piispanletto-nimestä kysyin esimieheltä, nimistötutkija kun hän on, ja hän pohti, että ei ole mahdotonta, että se juontuisi jo keskiajalta. Piispan kymmenyksiä maksettiin tästä apajasta saaduilla lohilla tai piispallinen pyyntipaikka olisi ollut tässä merenrannan edustalla.

Tässä kohta koko talonseinustan peittävästä orvokkikivikosta samalla idealla kuvapari. (suurenevat klikkaamalla)

No nyt sitten kun on tullut jutut Yliopistoelämää ja valokuvaus ja historia -kategoriaankin, niin pitäisikö vielä kirjoitella yksi ruokaohjekin.

Pehtoori pääsi tänään pois sairaalasta, kävelee ja kohtuullisella kipulääkityksellä pärjää jo aika hyvin, mutta nälkäinen oli iltapäivällä hänet hakiessani. Ja nälkäinen olin minäkin. Aamuviideltä kun olin herännyt, merkitsi se, että aamiaisella ja surkeahkoilla eväillä ei puhettakaan mistään ”illallisesta”, ei jaksa odottaa, syödään heti. Pastakattila tulelle ja tekeille nopein kastike, minkä keksin.

Ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruuanlaittoon) on ohje nimeltä

Pastakastike kylmäsavulohesta (s. 46)

1 – 2 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä
2 rkl kuivattua persiljaa
kylmäsavulohta
1 prk herkkusieniviipaleita
2 rkl vehnäjauhoja
herkkusienten liemi
2 – 4 dl kevytkermaa

Öljyyn valkosipuli, persilja, sitten lohi ja sienet. Suurusta jauhoilla. Nesteeksi sienten liemi ja kermaa sopivasti. Varsinkin vihreän pinaattitagliatellen kanssa herkkua.

Tuota simppeliä kastiketta meillä on tehty pari vuosikymmentä. Silloin kun tuo jo klassikko kastike meidän keittiöön rantautui, ei Suomesta tainnut tuoreita herkkusieniä vielä saadakaan, saatikka mitään Creme Bonjour Culinairea. Tuo vanhakin ohje on edelleen hyvä, mutta tuore, jauhosuurustamaton versio oli tänään meille kahdelle ehkä parempi.

4 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1 pkt tuoreita herkkusieniä viipaloituna
pala kylmäsavulohta
2 rkl Creme Bonjour Culinairea (valkosipuli-yrtit)
2 dl ruokakermaa
sileälehtistä persiljaa

Kuumenna oliiviöljy, lisää joukkoon murskatut valkosipulinkynnet, sitten sienet.
Kun sienet ovat pehmenneet, lisää lohikuutiot. Kuumenna.
Lisää lopuksi kermat ja persilja. Keitä kokoon ja tarjoile pastan seurana.

Buon appetito!

Niitä näitä

Pehtoori potilaana

Pehtoorin selkäleikkaus on tehty. Ainakin tämänhetkisen tilanteen mukaan näyttää siltä, että kaikki meni hyvin. Odotettua pitempi leikkaus (kaksi tuntia), mutta nyt selkärangan ahtauman (joita olikin itseasiassa kahdessa kohtaa) avarrus tehtiin tänään aamupäivällä. Ja huomenna jo päässee kotiin. Helpotushan se on, että onnellisesti on ohi. Ja jos nyt kivutkin sitten loppuisivat. Pariin vuoteen ei ole mies rullaluistellut, viime talvena ei pystynyt hiihtämään kuin pari kertaa, muutaman kerran on issiaskivun kaltaisen ”jumittamisen” vuoksi joutunut pariksi päiväksi liki liikkumattomaksi. Patikkareissuilla reppu on ollut optimoitava sopivan painoiseksi (lue: olen ihan itse raahannut kuvauskalustoni) ja erilaisia hierontoja ja fysikaalisia hoitoja on kokeillut jos ja vaikka kuinka paljon. Särkylääkkeitä syönyt yhden lääkekaapillisen. Kuntosali-ohjelma on jo aika päiviä sitten rukattu kiertoliikkeettömäksi ja toisaalta selkälihaksia tukevaksi.

Ennen Italiaan lähtöä mies vihdoin (vain pienen painostuksen jälkeen) lähti lääkäriin ja toiseenkin. Välilevyjen pullistumia oli mutta ne eivät – vielä, kai – kipuja ja särkyjä aiheuttaneet, vaan juurikin tuo ahtauma. Siis hermosärkyä on ollut. Edessä leikkaus.

Mies halusi siirtää sen kesän yli: aktiivisimman puutarhanhoidon yli ja ennen lumitöitä… :), minun töihinpaluuni ja kapitulin jälkeiseen aikaan ja ennen lääkärin pitkää Sveitsin matkaa. Siis tänään. Nyt on edessä kolmen – kuuden viikon sairausloma. Ja toipuminen. Väistämättä tämä merkitsee sitä, että kotityöt siirtyvät minulle, joka olen viime vuodet (viime vuotta lukuunottamatta) saanut nauttia siitä, että pehtoori käy kaupassa ja pesee ja silittää pyykit, siivoileekin jollei meillä käy siivooja. No nuo eivät tuottane minullekaan tässä kahden hengen minihuushollissa ongelmia, väittäisin, että asiasta on vuosikymmenien kokemusta, mutta puutarha! Onhan siitä aina (pieni) osa ollut minun vastuullani, yhteen maailmanaikaan leikkasin nurmenkin, mutta että nyt hoitaisin kokonaan! Näin jo keskikesällä untakin tähän liittyen, mutta huolta aiheuttaneeseen tilanteeseen löytyi ratkaisu, joka taitanee toimia vain unimaailmassa 🙂 . Noh, eiköhän tämä homma hanskata.

Tuo ennenkin esillä ollut kukkatolppa on niitä harvoja juttuja, jotka kuuluvat minun puutarhasektoriini.

– Mitä ihmettä? Puutarhasektoriini? olen ollut kuukauden missioiden ja visioiden, toteuttamistyökalujen ja prosessien omistajien maailmassa ja nyt minulla on kotonakin jo puutarhasektorini! Huoh! Olenhan täälllä tullut maininneeksi – ohimennen, heh! – meidän hienon hienosta Unitime-systeemistä. En ole tainnut sitä oikein selittää, mitä se tarkoittaa. En ole oikein löytänyt sanoja sen kuvailemiseksi, mutta onneksi meille on nyt keskushallinnon tasolta kerrottu, mitä me uusille opiskelijoillekin Unitimesta voimme sanoa. Ihan laittamattoman yksiselitteisesti se on nyt tiivistetty näin ytimekkäästi: ”Unitime on organisaation suositusten toteuttavan aikataulutuksen tuottamistyökalu”. Voiko sen enää selkeämmin artikuloida?? !!

Ja tämä kuva on minun mukavuusalueeltani. Eilen.

Niitä näitä

Lapsuudenmaisemissa

Aamuisin on viileää, kastetta melkein niin paljon, että voisi luulla yöllä sataneen, eikä aurinko kovin korkealle enää nouse.

Meri-Toppilanrannassa tuli eilen oltua riittämiin, joten päätinkin pitkästä aikaa lähteä Rajahautaan, pyörällä sinne ja sieltä luontopoltua pitkin Piispanlettoon. En ole käynyt vuosiin. Mikä lie tänään sai sinne lähtemään? Ehkä aamulla Katrin kanssa käyty kommenttikeskustelu vei lapsuuden maisemiin… Tosiasiahan on se, että minä asun edelleen lapsuudenmaisemissa. Tällä meidän tontilla oli 60-luvulla niitty, jossa kävimme kavereiden kanssa lennättelemässä leijoja, tai siis yrittämässä lennättää, ei siitä koskaan mitään tullut. Haaparannasta oli ostettu puna-valkoinen hieno kangasleija, mutta ei vaan saatu sitä pysymään ilmassa.

Niin siis… olen asunut lähes koko elämäni tässä kilometrin säteellä. Kun olin yhdentoista muutettiin tuosta lähellä olevan vaaleansinisen pallukan kohdalta tuohon toisen vaaleansinisen pallukan kohdalle. Sieltä lähdin abiturienttikeväänä ja muutin takaisin ensimmäisen vaaleansinisen palleron kohdalle. Ja sieltä sitten pehtoorin kanssa kimppaan ja Toivoniemeen. Siellä asuimme reilun puolenkymmentä vuotta, tehtiin tämä talo ja helmikuun ekasta 1987 on tässä oltu ja pysytty.

Sininen kolmio on Rajahauta, sinne siis ensin pyöräilin ja sitten kävelin tuon lenkuran merenrantaan ja takaisin.

Tänään siis lenkillä Piispanlettoon (pitääkin kysyä huomenna esimieheltä mistä nimi tulee…). Pentuna sinne mentiin suoraan pitäjänrajalta merelle päin. Käytiin ensin raja-Arinasta ostamassa hopeatoffeeta tai sitten vähän isompana sippi-Bostonia ja mentiin pyörillä kapoista polkua pitkin merenrantaan retkelle tai kokemaan ne ensimmäiset pahanmakuiset, pyörryttävät ”sauhut”. Ei silloin ollut Piispanletossa lintutorneja, nuotiopaikkoja, pitkospuita.

Tänään siellä tuoksui meri, laineet liplattivat rantaan. Oli loppukesän hieno aamu. Kuvatessa kokeilin taas uusia niksejä, ehkäpä palaan niihin huomenissa, tiistaina viimeistään.

Muutoin on ollut kaikenmoisen järjestelyn ja touhuamisen päivä ja illansuussa olivat nuoret syömässä. Esikoinen toi kaverinsakin. Ja ihan hulvatonta hekottomista, jotenkin uupunutta nauramista, ja paljon hyvää ruokaa. Sellainen mini-kalaasimenu. Maistuihan tuo nuorillekin, ja pakkasin molemmille ”kotipakettiin” ruokia. Parasta että kävivät, tuntuu ettei oltu pitkään aikaan kunnolla nähtykään. Nyt on kuulumiset päivitetty. Hyvä juttu.

Niitä näitä

Merenrannassa aamuin illoin

Tervehdys täältä vehreyden takaa… Työhuone on ihan muurautunut umpeen.

Lähdin aamulla kovin aikaisin lenkille, iPod ja sauvat jäivät kotiin, kamera mukaan. Niinhän siinä sitten kävi että normaalista kolmen vartin napakasta lenkistä tuli kahden tunnin kuvausretki. Eilisten kuvausharjoitusten jäljiltä kameraan oli unohtunut polarisaatiosuodin paikoilleen, ja tulikin sitten mahtavan sinisiä kuvia. (klikkaamalla suurenevat, paranevat)

Niinhän siinä sitten kävi, että lähdin kaupunki/Caritas-kierrokselle vasta kymmeneltä, ja merkillistä tupulointia oli asioiden hoito. Ja yksi tärkeä paketti jäi ostamattakin. Eikä sitten enää iltapäivällä viitsitty mihinkään tattimetsään lähteäkään, vaikka vähän aikeena oli sellainen ollutkin. Laittelin meille juhlaruokaa. On vietetty maanantaina olevaa hääpäivää… kävimme äsken vielä uudelleen merenrannassa: nyt katselemassa auringonlaskua ja pikkukuohuvan ja vaahtokarkkeja nauttimassa. Aikas romanttista 29 v. jälkeenkin, heh. Semmoiset kahden hengen venetsialaiset…

Vuorotteluvapaa

Mitä jäi viivan alle? – Vuorotteluvuosi on nautittu

On kuukausi siitä kun menin vuorottelun jälkeen töihin. Nyt on ehkä perspektiiviä nähdä metsä puilta … Ehkä nyt voi sanoa, miten vuosi meni.

Ensimmäisenä tulee mieleen että kyllähän minä kävelin, patikoin, tepastelin, harhailin, kuljin. Laskeskelin, että vuoden aikana kävelin Suomen päästä päähän. Suunnilleen. Reitille sattui Alpit, enin osa siitä taipaleesta kulki Koskelantietä eestaas, sillä matkalla oli monta Saariselän ja UKK-puiston tunturia huiputettavana, reitillä oli Italian maaseudun pikkuteitä ja Shanghain pääkatu, Oulussa reitti kulki merenrantaa Nallikarissa ja Rajahaudassa, taival myötäili Oulujokivartta tai kaupunkiin tai kaupungin läpi Intiöön ja/tai Lyöttyyn. Usein tuli käveltyä työpaikallekin, varsinkin syksyllä matka vei sinne – vuorottelusta huolimatta.

Koko vuorotteluvuoden kuvasin. Otin kymmeniätuhansia kuvia. Kotona ja kaukana, kursseilla ja kirjoja varten. Vuoden aikana ehdin suorittaa kolme digikurssia (joista viimeinen – paras ja vaativin – on vielä kesken). Opin hurjan paljon uutta. Ja tuskastuin kun en osaakaan ottaa sellaisia kuvia kuin haluaisin. Järjestelin ja varmennustallentelin tietokoneelta kaikki edellistenkin vuosien kuvat, diojen digitalisointirumbankin tein.

Olin pehtoorin kanssa yötä päivää liki tauotta. Muutama mökkipäivä ja työ/humputtelureissu Lahti-Helsinki ainoat erossaolon vuorokaudet. Tätähän vähän mietimme, jotta onnistuuko? Kaipasin ja kaipaan edelleen yksinoloa, mutta ei se ole vuoden aikana ollut mikään ongelma. En käynyt perheelle ja pehtoorille sietämättömäksi, vaikken töissä käynytkään, en poissa kotoa ollutkaan … Antoivat jopa ymmärtää, ettei olisi haitannut, vaikka vuorottelu olisi jatkunutkin 🙂

Ja töistä puheenollen. Tein sitten kuitenkin aika paljon sellaista, joka voitaneen laskea työksi. Kahden juhlakirjan toimitustyö ja artikkelien kirjoittaminen niihin ja yksi ylimääräinen, kolmas artikkeli pitivät minut kiinni akateemisessa yhteisössä helmikuun lopulle asti. Ne täyttivät monet vuorotteluviikot ihan totaalisesti. ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut”, eikös se noin sanota jo Raamatussakin. 😉 Ja noiden kahden kirjan välissä vielä Vuorotellen-kirjanen.

Syväsiivoa koti, sehän se oli haaveena. Ja takavarastoa lukuunottamatta se haave toteutuikin, ja nyt pehtoori on sitten raivannut varastonkin. Mitä tämä syväsiivoaminen tarkoitti? Keittiönkaapit ja vaatekaapit putsattu ja puleerattu? Kyllä sitäkin, mutta myös autotalli ja kaikki vaatehuoneet. Ja ennen kaikkea sellaista, että lääkekaapista on vanhat, tarpeettomat lääkkeet viety apteekkiin kierrätykseen ja tuhottaviksi, perheen (myös murmelin) vanhat rillit ja aurinkolasit viety Instruun joka kierrättää niitä kolmansiin maihin, kaikki matot pesty tai pesetetty, diat digitalisoitu, mapit putsattu, langoista kudottu sukkia, kaikki jauhot ja kuivamuonat käytetty tai muutoin deletoitu, samppoot ja tuoksut kulutettu, kirjahyllyt järjestetty, antikvariaattia ilahdutettu ja tietokone siivottu/kovalevy vaihdettu ja ohjelmat päivitetty.

Aloitin – ja lopetin – pilateksen. Se oli hyväksi, mutta ei siltikään minun juttuni. Ostin sukset ja hiihdinkin. Luulenpa että se jäi viivan alle. Ehkäpä hiihtäminen jää tästä vuodesta.

Viidenkympin huolto: pari huolestumista aiheuttanutta luomea poistatettu, hammasimplantti asennettu ja kaikki muu purukalusto pistetty ruotuun, allergialääkitys uusittu (ja nyt kuukauden Linnanmaa-elon jälkeen olen kohtuullisen tukkoinen, vuotavasilmäinen), näkötarkastus tehty ja rillit uusittu yms.

Ystäviä, sisarta, äitiä, sukulaisia, nuoria ehditty nähdä enemmän kuin olisi duunissa ollessa ehtinyt. Olen ehtinyt olla.

Paljon vähemmän romaaneja ja muuta ei-työ-kirjallisuutta luettu kuin oli toiveena/aikeena/tavoitteena. Olisko yhteensä 25 kirjaa? Miksi tavoitteesta jääty? Siksi että istun tässä koneen ääressä kaiket illat. Siis olen tehnyt mitä haluan; siis hyvä. 🙂 Omat ja viinikerhon www-sivut jäivät päivittämättä, mutta alointinpa uuden projektin: Rotissöörien lehdistöneuvoksena eli pressenä lupasin touhuilla, jottei tämäkään harrastuneisuus ihan rapistuisi. Ja lienen tehnyt eräänkin blogipostauksen.

Vuorotteluvuonna oli toive saada olla tarpeeksi mökillä. No ihan tarpeeksi ei liene oltu, minusta ainakaan 🙂 ; vaikka lähes joka kuukausi siellä viikko vietettiinkin. Noin kaksi kuukautta vuorotteluvuodesta kului siellä ja kaksi kuukautta kului ulkomailla. Huhti-toukokuussa neljä viikkoa Italian reissulla, syksyllä liki kaksi viikkoa Kiinassa, helmikuussa ja heinäkuussa viikko patikoimassa Kanarialla ja Kitzbühelissä. Ja ulkomaan reissuksi lasken sen yhden huikean syyskuun päivän kun kävimme Jäämeren kierroksella, Pykeijassa. Siis mökkeilty ja reissattukin on.

Milloin se oli parasta? Parasta oli kun saattoi lähteä arkena, keskellä viikkoa, keskellä päivää tyttären kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja shoppailemaan, parasta oli patikoida Niila-tunturin reittiä kun tiesi, että töissä on uusien opiskelijoiden vastaanottotilaisuus tai tutustua uusiin ihmisiin, joista tuli enemmän kuin kohtaaminen, joista tuli ehkä jo ystäviäkin. En unohda sitä iltapäivää Seilin saaren rannassa purjeveneessä kun saimme lounaan eteemme, kun oli purjehdusta takana ja edessä. Aamuaurinko Teiden kraaterissa helmikuussa, ne kymmenet yöt, jolloin saattoi lukea tai värkkäillä kuvien kanssa tietäen että aamulla saisi nukkua jos väsyttäisi, olivat vuorotteluvuoden helmiä. Mieletön myrsky marraskuussa oli sekin erilainen kun oli aikaa kokea se. Oli aikaa olla rannoilla kuvaamassa sitä. Uusien ihmisten tapaaminen, ystävystyminenkin, oli vapaalla ja matkoilla helppoa. Parasta oli kun oli aikaa kokeilla kaikenmoisia uusia ruokia, kokeilla niitä ravintoloissa, ystävien luona tai itse tehden.

Parasta oli, kun sunnuntait jatkuivat iltaan asti. Taidehistorian luennolla opiskelijana tuntui ihan erille kuin sosiaalihistorian luennoijana kateederilla. Oli juhlaa tiistaiaamuna miettiä, menisikö ensin lenkille vai sytyttäisikö ensin leivinuuniin tulet. Flunssa mökillä tammikuussa sekin tuntui hyvälle, kun tiesi, ettei tarvi olla pois töistä tai ei tarvi mennä töihin. Oli onni kun sai käydä asioilla silloin kun parkkipaikoilla oli tilaa, silloin kun kaupoissa ei ollut jonoja, silloin kun itse halusi. Kun ystävät kutsuivat kylään vuoden pimeimpänä aikana, saattoi heti sanoa, joo tullaan, eikä miettiä, että jaksaiskohan?

Nyt ollaan kotona. Kapitulit ja kalaasit vietetty, on tavallinen viikonloppu, on duunarin vapaa. On aika pitkälle arjelle, jonka katkaisevat viikonloput. On aika töille. Kuinka kauan se tuntuu hyvälle?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Humanistit Maikkulassa

Missä mennään -päivä Maikkulassa.

Menin tuntia ennen kuin info- ja koulutuspäivä alkoikaan.

Halusin kuvata, ja käveleskellä Oulujokirannan syyskesän aamussa.

Maikkula on minulle tärkeä paikka. Olen viettänyt siellä 5-vuotissynttärini.

Ja karonkkanikin vietettiin siellä. Promootiopurjehdusta olin sinne järjestämässä ja viettämässä.
Ja äidin 80-vuotissynttärit vietettiin siellä..

Maikkula on paljolti 1800-luvun asuunsa entisöity kartanorakennuskokonaisuus. Se on ollut mm. Oulun pitäjän (Oulujoen) nimismiehen tila 1860-luvulla. Silloin rakennettiin Fredrikan talo, jonka portaille synttärivieraiden kanssa istahdimme yhteiskuvaan toukokuussa jokunen vuosi sitten… 🙂

Kartanon (1830-luvulta) ja Fredrikan talon lisäksi pihapiirissä on 1700-luvun aitta, talli ja väentupa. Nyttemmin – Maikkulan uuden elämän alettua – sinne on rakennettu lohikellari, savusauna, liiteri (kokous/juhlatiloja), pieni kesäteatteriaukio, lammasaitaus, … Istutukset ovat kauniit ja kaikki hyvässä kunnossa.

Yritänkö kierrellä miten meni? Ehkäpä. Siis osasinko olla välittämättä, pyytämättä puheenvuoroa, kyseenalaistamatta? Miten minun uusi teflon/tämähän ei minulle kuulu -asenteeni toimi? no eihän se minulta mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Enhän minä osaa olla kysymättä.

Eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä, sanoi koulutusrehtorikin, eikä tarkoittanut minun yritystäni olla hiljaa. Ja sanoi paljon, paljon muutakin jotta ei tarvinnut nostaa kissaa oikeasti pöydälle. Jo aamukahvilla ennen kuin koko info alkoi hän sattui samaan pöytään ja enhän minä sitten ihan osannut olla kyseenalaistamatta yhtä sun toista. Mutta hyvässä hengessä… 🙂

Barrikadeille ei noustu, humanistit eivät ihan hymistelleet, mutta ei paljon muutakaan, minä näin kaikenmoisia absurdeja juttuja (tilankäyttökö se oikeasti ratkaisee miten meidän toimintaa rahoitetaan? eikö ne tulokset ole kuitenkin tärkeämpiä?) koulutusrehtori pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa, pyysi pari kertaa anteeksi tiedekunnallemme aiheutunutta häslinkiä ja totesi lopuksi ….

Jotta ihan runolliseksi heittäytyi.

Itkeäkö vai nauraa? Vai jatkaa harjoituksia teemalla ”tämähän ei minulle kuulu”.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Palapelipäivä – valmista ei taida tulla

Sirpaleista on tämä päivä ollut. Sellainen olkoon sitten postauskin.

* Martti, joka istuu tuossa uudessa bannerissakin (pikkukuvassa oikealla) ja josta pidän hyvin paljon, on saanut talvikamppeet ylleen. Käy katsomassa Kalevan hyvä kuva ja pikku juttu asiasta. KLIKS

*Yliopistoa ravisutteleva Unitime-farssi on yltänyt ihan uusiin svääreihin. Enkä enää puhu mistään pienistä työyhteisöä ja työniloa riepovista muutoksista, vaan alkaa olla kyse jo mahdollisuudesta tehdä töitä. Ainoa toivomme alkaa olla, että homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Huomenna on Suuri Keskustelu Päivä Maikkulassa. Mielenkiintoista. Ja onhan siellä ainakin hyvä ruoka. Oisko parempi mielikin? Elämme jännittäviä aikoja.

* Muistin taas, kuinka vesimelonikuutiot ja auramurut ovat erinomaisen hyvä eväsruoka. Kuuluu elokuuhun.

* Siitäpä tulikin mieleeni, että meidän Vuorotellen-ruokakirja on saanut ensimmäisen ”virallisen” arvostelun. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä. Onhan hienoa, kun on tehty oikein arvosteltu opus.

Ensimmäinen arvostelu kirjasta, jossa olin mukana (yksi artikkeli Oulua käsittelevässä historiaopuksessa) oli neljännesvuosisata sitten, ja kritiikki oli murskaavaa. Minun mielestäni ainakin. Itse asiassa pitkän arvostelun yhdessä lyhyehkössä kappaleessa todettiin minun osuudessani olleen muutamia puutteita, jotka kyllä totta puhuen nyt allekirjoittaisin itsekin, ja sitten loput arvostelusta johtui oikeasti siitä, että kirjoittaja ei voinut sietää minua, eikä taida sietää vieläkään.

* Kun olin kesken työpäivän käyttämässä äitiäni lääkärillä, olin sillä välin saanut uuden väitöskirjaohjattavan. Tuosta vaan. Minun uusi työminäni aikoo kyllä keskustella asiasta. Eihän se nyt ihan näin voi mennä.

* Vuorottelun jälkeen päivittäinen kävely/lenkkeily ja kuvaus on kutistunut olemattomiin. Osa huomisista digikurssin läksyistä edelleen tekemättä. Mitenhän verkkokurssilla jäädään jälkkkäriin? Pitääkö istua tyhjän näyttöpäätteen ääressä tietty aika?

Yliopistoelämää

Ruusuilla tanssimista?

Syksyn tuntua, ripsiikin jo. Flunssaakin tuntuu olevan liikkeellä niin kuin syksyllä ainakin. Pehtoori laittoi jo eilen lämmöt taloon, liekö koskaan ennen laiteltu elokuun puolella? Vaikka kyllä tämä elokuu tuntuu hyvin pitkälle. Ehkäpä siksikin, että olin jo heinäkuussa viikon töissä. Ja siksi, etteivät opiskelijat tule meille vielä ensi viikollakaan: vasta 5.9. on uusien opiskelijoiden vastaanotto. Joskin tällä viikolla on jo käynyt muutamia vanhoja, ”omiani”. Toiset lähetelleet posteja ja piipahdelleet. Toivotelleet tervetulleeksi takaisin. Sellaisestahan ei voi tulla kuin hyvälle mielelle.

Kaikenmoista kotipaperityötä olen tehnyt tässä, ja samalla katsellut työhuoneeni ikkunan alla olevaa ruusupenkkiä. Sekään ei ole koskaan ennen ollut tuollainen. Voisinpa oikeastaan jakaa teille ruusuja… 🙂

Pehtoorin kasvattamia ja hoitamia kylläkin. Virtuaalisesti voin niitä teille postitella!

Klikkaa ainakin tämä alimmainen kuva isommaksi. Montako kukkaa näet yhden varren päässä? Niitä on PALJON.

Niitä näitä Valokuvaus Yliopistoelämää

Pyhä byrokratia!!

Menin tarmoa puhkuen töihin. Kirpeä aamukeli (+ 3 C näytti mittari aamulla ja työkaveri, joka kulkee Simosta, kertoi, että aamulla oli ollut maa kuurassa) pyöräillessä kohti kustannuspaikkaa vain lisäsi tarmoani ja olin niin valmis tekemään hommia oikein reilummasti. Ja olipa sellainen sähköposti odottamassa, että meillä kaikilla meni aamupäivä kapinaa valmistellessa!

Tai ainakin urputimme ja tuohduimme, – oikeasti pohdimme, mitä tehdä. Tämä uusi uljas Lukkari-tietojärjestelmä, joka on väkisin ajettu läpi ja jonka joltinenkaan toimiminen on vaatinut varmaan muutaman henkilötyövuoden, ei vielä ole lähelläkään valmis, vaikka opiskelijat kahden viikon päästä tulevat. Ja nyt tuli tieto että kaikki muutokset, joita me Lukkariin teemme on ensin anottava koulutusdekaanilta ja odotettava, että häneltä saadaan muutokseen lupa kirjallisesti. Voi, pyhä byrokratia, keskusjohtoisuuden karmea kukkanen, orwellilaisen valvontajärjestelmän ikävä esimerkki, – ihan mieletöntä ajan ja kärsivällisyyden tuhlaamista.

Tämmöinen ei todellakaan tee opintojen sujumista esteettömäksi. Esimerkiksi jos sairastun opetusta edeltävänä päivänä, joudun anomaan koulutusdekaanilta muutoksen lukujärjestykseen ja odottamaan, että saan kirjallisen luvan siirtää opetukseni jonnekin hamaan tervehtymisen ajankohtaan. Jos huomaamme lukujärjestykseen jääneen virheitä (joista tällä hetkellä suurin osa näyttää olevan juuri tämän kyseisen tietojärjestelmän automaattisesti aikaansaamia) joudumme anomaan lupaa muutoksiin. Jos koulutusdekaani (jolla herra varjelkoon luulisi olevan muutakin tekemistä kuin perehtyä koko tiedekunnan opetustarjontaan ja ajoituksiin!!) antaa luvan pääsemme vasta sitten järjestelemään opetusta uudelleen. Ja samaan litaniaan liittyi vielä nipullinen mitä merkillisimpiä ohjeistuksia. Meillä on OLLUT toimiva systeemi, nyt ei enää ole. Pyhä yksinkertaisuus!

Tunnelman tyynnyttämiseksi muutama kuva lauantaiaamun lenkiltä Jyväskylän Lutakosta.

Kuvat suurenevat klikkaamalla

Niitä näitä

Terveisiä Jyväskylän kapitulista

Tavattoman mukava viikonloppu takana. Hieman väsyneitä ollaan, mutta oikein tyytyväisiä. Oli hyvä porukka reissussa, – oli hauskempaa kuin herkullista. Herkullistakin toki, mutta nyt koettiin eka kapituli, jossa oli oikeasti reipasta ilonpitoa, mutta silti mukavan rauhallista meininkiä.

Paistinkääntäjien kapitulin perjantai-iltana vietimme Diner Amicalia Tuomiojärven rannalla sijaitsevassa ammattioppilaitos Priimuksessa. Buffetin kantavana ideana oli lähiruoka, keskisuomalainen pitopöytä. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilua suomalaista ruokaa, paljolti tuttua ruokaa, mutta munuaiset ja kokonainen hunajakenno, josta saattoi leikata juustoille kaveriksi makeaa, jäivät minun makumuistoihini parhaimpina antimina.

Illan lämpö ja tyyneys sekä kaunis järvimaisema olivat mukavia, tunnelma rento, mahdollisuus jutustella monien vanhojen tuttujen kanssa (toisin kuin viime vuonna Naantalin Amicalissa). Ja ylivertaisen hieno juttu oli se, että ”löysimme”/kohtasimme vanhan koulukaverin. Keskikoulussa samassa pesäpallojoukkueessa on viimeksi tavattu. Olen hänen miehensä kanssa ollut tekemisessä jo paljonkin, mutta koskaan ei ole tullut puheeksi, kuka hänen vaimonsa on. No nyt tiedän. Olipas mukava tutustua vuosikymmenien jälkeen.

Hotellille palattua sen ulkoterassilla oli vielä kymmeneltä lämmin ja tuttuja lappilaisia, joten ajattelimme jäädä yömyssylle, mutta tarjoilu ei oikein pelannut, joten me olimmekin jo hyvissä ajoin unten mailla.

Lauantaiaamun lenkki Lutakossa, sen rantakadulla. Lämpo, kaunis kaupunkirakentaminen, juhlaviikonlopun tunnelma saivat olon tuntumaan siltä, että oltaisiin ulkomailla.

No sitten seurasi eilen kertomani kampaamokatastrofi. Ja johan sen jälkeen olikin jo aika lounaalle. Me olimme ilmoittautuneet Figaroon.

Viehättävä, vanhassa jugend-talossa oleva ravintola, tarjosi kesäisen kevyen, vallan hienon lounaan. Pöllöwaarissa oli kuulemma ollut täydellinen lounas, mutta kyllä Figarossakin oli hyvää. Keltavahverokeiton kanssa tarjottu juustokeksi sopi makunystyröilleni erityisen hyvin.

Lounaalta pikaisesti kävellen hotelliin, tukan pesu ja ei kun installointiharkkoihin puoli neljäksi. Installoitavia oli melkein 100 ja harjoituksineen koko seremoniaan oli varattu kaksi ja puoli tuntia, mutta homma hoituikin nopsemmin. Rennoin installointi, missä olen ollut, mutta silti juhlava ja lämminhenkinen tuo oli. Ei pönötystä, mutta arvokasta kuitenkin! Mistä paljolti kuuluu kiitos seremoniamestarille; pohjoissuomalaista taitoa… 🙂

Ja minä sain nyt uudet käädyt; siniset joissa on kultaiset ketjut. Sopivat garderobiini ja koruihini paremmin; ihan sen takia kannatti ryhtyä isotöiseen Pressen (tiedottaja) hommaan. Heh! Ei nyt ihan noinkaan.. mutta joka tapauksessa nyt olen virallisesti touhuun vihitty.

Grand Diner oli Paviljongin valtavassa kongressihallissa. Lähes neljäsataa paistinkääntäjää aveceineen oli haaste, johon yli 30 kokkia ja keittiömestaria ja reilu puolensataa tarjoilijaopiskelijaa ei ihan täydellisesti onnistunut vastaamaan.

Menussa ensimmäisenä oli kylmäsavustettua haukea, joka oli ehkä parasta illan ruoista…

Tämän jälkeen seurasivat kuohkea jokirapukeitto, matalalämmössä kypsennettyä vasikkaa (minusta ruoka oli kyllä alatoopia, mutta minähän olenkin vain harrastelija… ),

paahdettua sorsaa ja punaviinikastiketta, juustoja, savariini, metsämarjoja ja melbakastiketta, kahvia ja suklaakonvehteja. Miksi minä vertaan koko ajan siihen Oloksen kapituliin kaikkea? … Sen ylittänyttä ei oikein missään suhteessa ole vielä (yhteensä on oltu viidessä kapitulissa) löytynyt. Paitsi että ehkä… Jyväskylässä oli kaikki esitteet, menukortit, osallistujaluettelot, mukava pikku lahja Viinitermit-kirjanen jne. poikkeuksellisen tyylikkäitä ja laadukkaita. Ja sitten sää. Oli niin kaunista ja lämmintä, me saimme ne elokuun samettiset illat, joita olen kaipaillut. …

Sitä paitsi eilen dinerilla oli tavattoman mukavaa. Plaseeraus oli minun osaltani mitä parhain ja muutoinkin puheliasta ja hyvää seuraa. Ja hotellin terassilla puolen yön jälkeen vielä mukavampaa. Sampaanjaa ja juttuja riitti. Kerrassaan hersyvää yhdessäoloa ja ah, niin lämmintä. Puvussani viihdyin, se tuntui todella omalta. (Täällä kuva). En muista milloin olisimme juhlineet kahteen asti, mutta eilen juhlimme.

Tulomatkalla olisi bussissa ollut vielä evästä yllin kyllin, menomatkalta mm. näitä petit fourseja (onko joukossamme Antellilla osuutensa sponssauksiin… ;)) oli jäänyt ja matkaeväänä ollut Huovisen rasvarieska saattaa olla juurikin se ruoka, joka tästä kapitulista viime kädessä jää mieleen… 🙂 siitäkin vielä juttua tänään riitti…

mutta minulla todellakaan ei ollut nälkä. Eikä ole oikein vieläkään. Paistinkääntäjä aikoo nyt vähän aikaa herkutella raejuustolla ja ananaksella.