Tuulestatemmattua

Ääni

Digikurssin läksynä ääni.

Sen jälkeen kun puhelimet, iPodit, herätyskellot, paloautot, lapsilauma tarhan pihalla … ja kaikki muu äänekäs oli kuvattu, ryhdyin miettimään että tehtävä onkin ”ääni”, ei äänen aikaansaaja, ei äänen tuottaja, vaan ääni. Miten kuvaat ääntä?

Kuvassa täytyisi jonkun tehdä jotain, joka johtuu äänestä: tanssia, pitää käsiä korvilla, huutaa, … Olisi siis oltava malli, ihminen, joka tekisi jotain. Eikä minulla ole mallia.

Sitten tulee mieleen ääni, vaaleissa annettava ääni. Äänestyslippua ei ollut saatavilla, mutta historioitsijallahan nyt aina on pari äänestyslippua valtiollisten vaalien alkutaipaleelta arkistoissaan ja eikun kuvaamaan. Ääni se on tämäkin.

Ei minulla tietenkään kotona mitään äänestyslippuja ole, vaan otin kuvan täältä, ja siirsin photariin, tulostin ”väärennöksen” ja sitten piirsin äänen itse ja sitten kuvasin.

Klikkaamalla tuon alimmaisen kuvan, jossa on siis kopio vaalilipusta, isommaksi näet ehdokasasettulussa mielenkiintoisia juttuja. Ensimmäisissä valtiollisissa vaaleissa Vaasan läänin vaalipiirissä olleet ehdokkaat ovat neljässä vaaliliitossa. Joukossa on vain yksi nainen. Anni Päivärinta vaaliliitto C:n kolmessakin listassa. Kauhavalla hänen nimensä on ensimmäisenä listalla ”Maalaisväestön etu”, Isonkyrön Maalaisten etu -listassa toisena ja Lapualla listalla Maahenki ja valistus -listalla kolmantena. Mitä tämä tarkoittaa?

Jos punainen viiva (= annettu ääni) olisi vedetty kohtaan Isokyrö, Maalaisten etu, olisi Anni saanut puolikkaan äänen, koska hän oli listassa toisena. Ensimmäisenä ollut Malmivaara Väinö olisi saanut kokonaisen äänen ja kolmentena ollut A. Kivelä 1/3 ääntä. Annin listan ykkönen Väino Malmivaara sekä Suomalaisen puolueen Ylistaron listalla ”Edistys kristillisyyden pohjalta” Wilhelmi Malmivaara olivat herännäisjohtaja Nils Malmbergin jälkeläisiä ja tämän körttisuvun jälkikasvua on myös näyttelijä Laura Malmivaara.

Suomessa eduskuntavaaleja järjestettiin aluksi vuosittain ja näitä aika valtavia äänestyslippuja viivailtiin siis tiuhaan. Kannattaa katsella noita vaalilistojen nimiä: kovin ovat toiveet konkreettisia. Miksikö ääni annettiin punaisella viivalla: helpottamaan ääntenlaskentaa. Ajatelkaa, millaista olisi ollut näistä vaalilipuista etsiä lyijykynällä tai mustekynällä tehtyjä viivoja: punainen näkyi! Kerrallaan valittiin aina vain kolmannes kansanedustajista. Vaaliruljanssi kävi työlääksi ja kalliiksi ja vaalijärjestelmä muutettiin ja vuosittaisista vaaleista luovuttiin.

Nyt lähden kurssille katsomaan, millaisia ääniä muut ovat kuvanneet.

Ei mitään

Olen naksutellut sormet moneen kertaan, ottanut hyvän asennon, etsinyt pari hyvää kuvaa somistamaan tekstiä, laskenut sormet näppikselle ja … ja kirjoittanut napakasti, kristallinkirkkaasti pari älyllistä lausetta ja tumps. Sitten se loppuu kuin seinään. Deletoin kaiken aikaansaamani.

Ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka sittenkin on mukava kun on aina muutama vähän vanhempi, kokeneempi, kysyvämpi opiskelija viime kevään abiturienttien ja häthätää parikymppisten joukossa. Tavattoman mukava hymy on lisäilo. Siitäkin piti kertomani, kuinka olen maailman paras keksimään syitä, miksen voi aamulla kävellä töihin: tiedättehän, että vaikka mittari näyttää ideaaliset – 4 C, eikä ole tuulenvärettäkään ja aikaakin olisi hyvinkin se reilu puolituntia, jonka matka vie, mutta ainahan kannattaa varoa, ettei aamusuihkun jälkeen vilustu ja luentomappikin jo on aika painava, ja sittenkin olisi hyvä olla reilusti ennen kahdeksaa, että varmasti pääsee kopiokoneelle tekemään rauhassa hand-outit kandisemmaa ja keskiviikon luentoa varten ja pahintahan oli etten löytänyt potkuriani mistään 🙂 … selityksiä riittää. Mutta en haluakaan kirjoittaa siitä. Enkä myöskään keksi mitään sanomista siitä, kuinka on kiva luennoida, ja esittää tiukkisopea: uusi kandisysteemi on vaativa, muistattehan… Paastoviikosta, tai tarkemmin ottaen sen siirtämisestä ei ole mitään järjellistä kerrottavaa, eikä äsken tyttären kanssa tehdyt Meksikon lähtöön liittyvät monet tsekkailut nekään saa minua bloggaamisesta innostumaan.

En siis kirjoita. En mitään.

Kerron vain, että huomisen digikurssin äänikuva on valmis! Laitan huomenna. 🙂

Niitä näitä

Läksyjä tehty ja tekemättä

Luulenko vain, mutta ehkä en sittenkään vaan oikeasti on kyllä poikkeuksellisen kaunis talvi. Pitkän aamupäivälenkin (paljon uutta musiikkia iPodilla, mm. tämä! Onhan voima ja tunne? ON! I like!) jälkeen vielä kotipihalla kuvaussessio…

Omenasato jäi poimimatta! Tässä se kuvallisena, tältä se nyt näyttää.
Makrokuvat kannattaa klikata isommiksi…Varsinkin tämä ensimmäinen kuva!

Pensaiden leikatut latvukset liki taiteellisia…

Fasaani on jäljellään merkinnyt suunnan.

Huvilan ikkunan pitsiä.

Lumi on niin kaunista, runollista, osaisinpa kertoa millaista…

Mutta läksykuva jäi ottamatta: digikurssin läksynä on ääni. Siis ei äänen tuottaja tai äänen lähde, vaan ääni. Miten kuvaat ääntä? Ehdotuksia? Apuja?

Muut läksyt tänään tehty. Esseitä tarkastetttu; yksi ihan erinomaisen hieno, mitenhän osaisin kannustaa opiskelijaa jatkamaan tutkimuksia, kirjoittamista, kannustaa julkaisemaan. Harvoin näin briljanttia sattuu kohdalle.

Ja huominen opetus valmisteltu. Sähköpostit jo hoideltu, aamulla voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja aloittamista onkin!

Niitä näitä Oulu

Kävellen ja köksäillen

Oli vielä melkein pimeää kun lähdin kävellen kampaajalle. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Koskelantiellä kovin hiljaista.

Toppilan sillalta näkyi Villa Hannalan pitsitorni kauniisti.

Toivoniemen koivut viehättävästi huurussa.

Yksi lehti ei anna periksi.

Uusi, uljas Raatti.

Ja loppuun liki pakollinen kuva Pikisaaresta.

Summa summarum: talvinen Oulu on kovin kaunis.

Kampaajalla hurahti pari tuntia.

Pehtoori tuli hakemaan, ja ajelimme Sittariin: viisi grillattua broileria, 5 granny smith -omenaa, 5 banaania, 3 sitruunaa, 4 pkt aurinkokuivattu tomaatti – tuorejuustoa (creme bonjour), 4 pussia jääsalaattia, sitruunapippuria ja 3 pkt isoja wrappeja. Kotiin tultua duunasimme puolessatoista tunnissa 35 ”hedelmäistä broilerwrappia” [ohje täällä], jotka kävin tarjoiluvalmiina äsken tyttärelle viemässä. Läksäreitään viettää hän.

Nyt vielä viimeistelen meidän nyyttäriosuutemme: illalla on viinikerhon perinteiset (loppiais)nyyttärit ja me lupasimme viedä kylmän kalaruoan. Alkuun on keitto, sitten meidän savukalamousse saaristolaisleivän ja mädin kera ja kerhomme naissinkku on luvannut tuoda sille sopivan salaatin, pääruokana isäntäväki tarjoaa liharuokaa jolle kerhomme miessinkku (vain kerhossa sinkku) on luvannut valmistaa kasvislisäkkeen ja sitten kaupunkilaistuneet oulunsalolaiset ovat luvanneet tarjota jälkiruoan. Kaikki muut ovat vaihtaneet omalta mukavuusalueeltaan pois, – paitsi me. Melkein aina minä teen jotain alkuun sopivaa kala/äyriäisruokaa. Niin siis nytkin.

On jo kyllä nälkäkin. Lähdettäis jo…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22.12. Lime-kookos-pannacotta mangopaloin oli ehdottomasti parasta. Nyt on täys. Nyt juhlakausi on loppu.

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

On muistettava kaikki hyvät!

Nyt on sellainen ilta, hetki, että on mietittävä, lueteltava päivän hyvät asiat… Mitä kaikkea hyvää tänäänkin on ollut!

On hyvä herätä pitkien (lue: arkisin poikkeuksellisen monien, periaatteessa kaikkien tarvittavien = 8 tunnin) yöunien jälkeen hyvissä ajoin.

Aamupuuron keitto ei ole joka-aamuista, mutta tänäaamuista. Sekin on tässä päivässä hyvä.

Sovinnossa itseni ja vaatekaapin kanssa löytyy kerralla mukavat, lämpimät, tarpeeksi asialliset vaatteet töihin: paksu vaaleanpunainen palmikkoneule ja Noolanin harmaat huopahousut ovat tänään ilonaiheita. Ne ovat minun, tuntuvat omilta! Niissä on hyvä ja lämmin olla.

Kävellen en kuitenkaan lähde, tänään tuntuu hyvälle mennä autolla. Ja matkalla soi Tuure Kilpeläisen ”Eloon” – se on hyvä biisi ja sekin on hyvä asia, että juuri se soi. [Ja sitten kuitenkin jossain syvällä alavire, alakulo, ja muistan kuitenkin mitä Olli Helenius laulaa: ”Nyt ja aina” ]

Töissä ei meitä monta ole. Oikeasti on tutkimusvapaaperjantai. Luen, kirjoitan, luen, käyn kirjastossa, luen, kirjoitan. On rauhallista. Professori käy vain muutaman kerran. Vain muutama opiskelija piipahtaa, soittaa, sähköposteilee. Ei, eivät häiritse, muistuttavat vain siitä, mikä työssäni on mukavaa: ihmiset. Ihmisiä tarvitsen.

Päivä menee nopeasti. Ei palele, ei ole kiire, tiedän mitä teen, tiedän että saan luennon kulkemaan.

Työkaveri alakerrasta käy, jutellaan pitkään. Toinen tuo runokirjan lainaksi. Onhan meillä sama elämäntilanne: äitinä ja tytttärenä, tyttären äitinä, äidin tyttärenä. Hyvät työkaverit ovat enemmän kuin usein muistaa ajatellakaan.

Mahdollisuus lähteä jo kolmelta on etuoikeus, jota ei aina muista. Ja tänään se oli tärkeää, että saattoi lähteä: tyär oli luvannut tulla kotikotiin illaksi, – ja syömään.

Pehtoori oli käynyt kaupassa, joten ei tarvinnut lähteä markettiin, mistä muistin olla tänään erityisen iloinen. Minä en todellakaan pidä perjantai-iltapäivän markettiostoksista. En todellakaan.

Pakkasella ja pimeällä koti valoineen, lämpöineen, takkatulineen, kynttilöineen, kaikkine omine juttuineen, tuoreine kukkineen, perjantaineen, eikä-tarvi-lähteä-mihinkään-fiiliksineen on hyvä, levollinen.

Laitan ihan ekstrahyvää ruokaa: paistettua Inarin nieriää, parsakaalipyrettä, mäti-smetakastiketta, perunoita, … kuuntelen hyvää musiikkia, tytär kertoo gradusemmasta, kavereista, Stuttgartiin palanneesta S:sta, ottopojasta, huomisesta, höpötellään kolmisin. Istuskellaan pitkkään ruoan jälkeen…

Näin paljon hyvää, ja minä olen jo nyt itku kurkussa. Toistelen itselleni, hoen kuin mantraa, kertaan kaikkea hyvää … mutta ei auta! Nyt jo ikävöin. Tytär lähtee reilun viikon päästä…

Niitä näitä

Naposteluksi meni…

On väitöskirjantekijöitä ja on väitöskirjantekijöitä. Sellaisia jotka väitöskirjantekijöiksi haluavat ja joista sellaisiksi ei ole ja sitten on sellaisia, jotka eivät väitöskirjantekijöiksi halua, mutta joita sellaisiksi kysellään. Kryptistä? No niin on ollut tämä päiväkin. Ajatus oli lähteä ajoissa töistä hoitelemaan pankkiasioita, mutta eihän se onnistunut. Caritakseen kuitenkin ehdin sovitusti ja sitten kun lähempänä kuutta kotiin ajelin olin jo tautisen nälkäinen.

Sattuipa niin, että oikeasti olin unohtanut syödä eväät ja aamiaisesta oli liki kellonympärys aikaa. Ja mitä moisesta seuraa? Kaikenlaista pientä napostelua olen tässä tunnin verran harrastanut. Ei hyvä. Ja olen toivonut että olisi ollut pakastimessa tällainen paketti.

Viime viikonloppuna kokeilimme näitä Stockan pakastealtaasta löytyviä dim sumeja…

Paketillisesta tuli näin paljon. Nuo kolmiot olivat minusta eniten eines-ruoan makuisia [mikä tarkoittaa etten pitänyt kovinkaan paljoa], mutta kaikkinensa 11 euron paketiksi ihan hyvä setti. Kymmenen minuuttia uunissa ja paljon hyviä pieniä syötäviä kahdelle. Altaassa oli myös pienempiä paketteja, joissa oli vain yhtä sorttia noista… ehkä ensi kerralla otan noita oikeassa reunassa olevia katka-frittejä paketillisen, ne olivat parhaita. Roope Ankan rahapussin näköiset nyytit sisälsivät mustekalaa? ja niistä pidin myös.

Minä olen kahdella Kiinan reissulla oppinut dim sumi -friikiksi. (klikkaa isommaksi niin näet miten monenlaisia niitä voikaan olla)

Enhän ole väittänytkään, että ne olisivat mitään kevyttä ruokaa, mutta… ihania ne ovat. Ihan omanlaisiaan, ja ehkä parhaita ikinä, oli Xian´ssa. Ehkä siellä oli muutakin mikä teki tunnelmasta ainutalaatuisen. Ks. kuvat.

Ja sitten kun aasialaisiin pieniin syömisiin päästiin, ja on perjantain aatto, niin kerronpas että Oulun Puistolassa on perjantaisin sushi-päivä. Niitä saa luonnollisesti kotiinkin. Sushit ovat ”erilaisia”, ne vaihtelevat viikottain, niissä ei ole jääkaapin makua ja riisiä juuri oikeanlaista. Ne ovat hyviä, etten väittäisi jopa erinomaisiksi. Muutaman kerran pehtoori on niillä perjantaina yllättänyt. Nämä kuvat ovat marraskuun ylläristä…

Nyt kun ei ole noita – niin haen … haen mitä? Riisikakkuja? Kuivattuja mustikoita, ehkä pieni nokare jäätelöä, tai sittenkin oikea viipale saaristolaisleipää jossa on päällä suolaista voita ja Polar-juustoa.

Historiaa Luettua Niitä näitä

Historiaa päivän verran

Historiaa voi kirjoittaa monella tavalla, moniin eri tarkoituksiin, mutta jos haluaa kirjoittaa ihmisen historian, on kerrottava ennen kaikkea se, mitä tavalliselle ihmiselle tapahtui: miten he elivät, mitä he ajattelivat, ja miten heidän elämänsä muuttui, jos muuttui, historian pyörteissä. Ammattilaiset kutsuvat tätä lähestymistapaa mikrohistoriaksi, mutta loppujen lopuksi se on ainoa historia jolla on todellista merkitystä, koska vain se on sinun ja minun historiaani, esivanhempiemme historiaa, ihmiskunnan historiaa. Tavallinen pieni ihminen ei ole jäänyt historiaan kuin korkeintaan alaviitteinä, – – Kaikki faktat isoisäni isästä, muurarimestari Jeremias Antinpoika Waldenista, mahtuvat kymmenelle riville. En tiedä mitään hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja peloistaan; sukuni mikrohistoria nytkähtää siihen. Mutta tiedän ympäristön missä hän eli, sekä henkisen että fyysisen, ja siksi voin hyvin kuvitella hänen elämänsä todennäköiset raamit.

Näin kirjoittaa Esko Valtaoja kirjassaan Kaiken käsikirja (s. 133). Viisaasti kirjoittaa tähtitieteen professori historiastaKIN.

Mikrohistoriaa tässä on tämä päivä tullut harjoitettua. Aina siinä välissä kun en ole ollut puhelimessa tai kun huoneessani ei ole ollut opiskelijaa pitämässä palaveria, sopimassa kandiaiheesta, tai jotain muuta tähdellistä. Sitten kolme hyyyyvin merkillistä puhelua yhdeltä ihmiseltä, joka haluaisi tulla opiskelemaan historiaa … Ja minä olen vielä pääsykokeiden tarkastusvuorossa keväällä! Auts! Ja sitten vielä yksi uskomaton sähköposti historiaa… mutta siitä en voi kertoa – julkaisematonta liki salaista tutkimustietoa… Mitenhän kommentoisi? Onneksi minun ei tarvi.

Ja historiaa tässä vielä iltasellakin, sillä kaunokirjallisuus on nyt pannassa tovin, mutta on kyllä kerrottava muutamasta vastikään luetusta kirjasta. Ensinnäkin Rosa Liksomin Hytti no 9. Kerta kaikkiaan niin ahdistava ja angstinen kirja – ainakin minusta – että annoin luvan lopettaa sadan sivun jälkeen kesken. Sitten ruokaihminen (ja lukuromaanien ja hömpän ystävä) minussa piti kovastikin Richard C. Moraisin kirjasta ”Herkullinen elämä”: Chef Hassa nHajin tarina Intiasta Pariisin kolmen tähden Michelin kokiksi oli kyllä huolellisesti tehty gourmetromaani. Fil Hunterin ja Robin Reidin valokuvauskirja Valaisu, valokuvauksen perusteet hallintaan oli jotenkin ”lapsellisesti” kirjoitettu kirja, jossa oppimista häiritsi sellainen lässytys… Ja sitten Ulla-Maija Lundbergin Finlandia-palkittu Jää. On kyllä palkintonsa ansainnut. Se on paikoin hyvin realistisesti, paikoin maalailevasti kirjoitettu romaani, jossa melkein tuntee kesäisen merituulen suolaisuuden ja talvisen jään narskeen potkurin jalasten alla. Se on hyvä kirja.

Muuttoluettelon sivu ja muuttokirja suurenevat klikkaamalla.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Arjen ja loman huveja

Hesarin koko on muuttunut, historian graduja ei enää kansiteta mustiin kansiin, vaan ladataan Laturin kautta bittiavaruuteen, Humus-kuppilassa ei ole enää tilaa suunnilleenkaan mihinkään aikaan päivästä, noro-virusta on liikkeellä, mutta eipä noista mikään hetkauta minun maailmaani niin, että jaksaisin mistään noista vaahdota tuntitolkulla tai edes koko kahvitaukoa. Meinaan vaan että joillakin tuntui noista riittävän asiaa melkein koko päiväksi.

Minulla oli oikeastaan ihan tavallinen kevätlukukauden alun, kevätlukukauden seminaariruljanssien, aloituspäivä. Ei mitään, mikä olisi päivääni hetkauttanut juurikaan, suuntaan tai toiseenkaan. Tyttären puhelu sentään läikähdytti iloisesti! Ja se että voimalla sunnuntaina alkanut flunssa jäi kahden 12-tuntisen yön syövereihin; ei tietoakaan taudista.

Valokuvauskurssi jatkuu .. tänään eka kerta. Jo joulun alla saimme kuvatehtäväksi aiheen nimeltä ”Heikompi aines”. Minullahan olisi noita murskattujen siilojen kuvia jemmassa jo ihan sarjakuvaksi asti, mutta taidanpa viedä tämän, jota oikein ottamalla otin mökillä yhtenä aamupäivänä.

Ei ihan simahtanut kuten olisin halunnut. Mutta tuollaisen ”varjon vain” , läpinäkyvän omakuvan, luonnon rinnalla heikomman aineksen kuvan, yritin saada aikaiseksi. Se on kuulkaa viisaan näköistä kun kokoiseni naisihminen kirpakkana pakkasaamuna tönöttää paikallaan Lapin mökin notskipaikalla ja kamera on jalustan päällä liki kymmenen metrin päässä, ja sitten yhtäkkiä kuvattava juoksee vauhdilla kameran taakse takaisin ja taas uudelleen kelopöydän viereen, seisoo 9 sekunttia paikallaan, liikkumatta, ja sitten taas juoksee nopsasti takaisin kameran taakse. Ja tämä sama suunnilleen kymmenen kertaa. On kuulkaa varsinaisen valopään puuhaa. Heikompi aines, läpinäkyvä kerrassaan, on liikkeellä.

Mutta sillä lailla piti sopivaa valotusaikaa hakea, seistä sopiva aika paikallaan ja sitten häipyä kuvasta, ja sitten säätää taas valotusaika uudelleen ja vähän kokeilla eri aikoja ja säätöjä ja … Jotta saahan sitä kaikessa tällaisessakin aikansa kulumaan.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Uutta aloittamassa

Nukuin 12 tuntia! Se teki hyvää. Eilinen tauti tuntui aamuun mennessä olennaisesti lievittyneen, joskin olisin varmasti jäänyt kotiin, jollei olisi ollut kandiseminaarin aloitusistunto. Vuorottelun jälkeen tekemäni pyhät lupaukset eivät oikein pitäneet tältä osin kutiaan… ;(

Ja niinhän siellä oli liki 50 opiskelijaa, jotka kyllä sitten kollegan kanssa suunnilleen puoliksi laitamme ja omat ryhmämme kokoamme. Olemme uudistaneet koko seminaarin suoritusmuodon; aiemmin sinne sai tulla suunnilleen milloin vain, suoritella suunnilleen milloin vain, esittää tutkimussunnitelman suunnilleen milloin vain, jättää tulematta istuntoihin ja seminaarissa sai olla suunnilleen niin kauan kuin halusi jääden välillä pois, ja palata taas. Sellaista non-stoppia ja ohjaajien pientä löyhässä hirressä roikkumista lukukaudesta toiseen ja hirveä ruuhka toukokuussa.

Nyt on tavoitteena että vuosikurssi kerrallaan suorittaa homman pois päiväjärjestyksestä ja kaikki etenevät suunnilleen samaan tahtiin. Hiiteen akateeminen vapaus? Suunnilleen niin, – kun kerran ei ole akateemista vastuuta, niin ei ole enää akateemista vapauttakaan. Ohjaus ja kaikenpuolinen työntekeminen jäntevöityvät ja humanistiopiskelijatkin oppivat prosessin hallintaa. Tähän pyritään. Kerron joskus miten onnistutaan.

Töistä suoraan kaupungille kokoukseen, – nyt olen väsynyt. Lukukauden eka opetuspäivä takana ja olen ihan puhki. Ei hyvältä vaikuta! Vastaan pariin sähköpostiin ja kömmin nukkumaan…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Päivän pääosassa ruoka

Sain joululahjaksi – paitsi ison Le Creuset-padan – pieniä punaisia annospatoja. Ne on kuin luotu meidän tammikuun pakkasajan vakioruokaa varten. Vielä kun jääkaapissa oli mureutumassa joulun alla Viskaalista tilaamani Limousin-ulkofilepaketti, niin tänään ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tehdä Tatti-lihavuokaa.

Talvinen (tatti-)lihavuoka

herkkutatteja (pakaste) n. 600 g tai herkkusieniä
kolme sipulia, pari valkosipulin kynttä
puoli kiloa naudan ulkofilettä
paprika tai kaksi
voita, oliiviöljyä
mustapippuria, suolaa
vehnäjauhoja n. 1 rkl
2 prk smetanaa
1 prk ranskankermaa
emmentalia ja/tai mustaleimaa

Sienihakkelus ja sipulisilppu kuullotetaan voissa ja liha ja paprika paistetaan öljyssä. Liha on kypsennättävä valmiiksi. Sen jälkeen molemmat seokset yhdistetään ja pannulle lisätään vehnäjauho, smetana ja ranskankerma, ja lopuksi maustetaan.

Laita seos annoskuppeihin (tai yhteen vuokaan). Ripottelle pinnalle raastettu juustoseos ja laita 250-asteiseen uuniin.

Kun juusto saa väriä, vuoka on valmis. Uunin jälkeen päälle persiljaa. Miniäkokelaan annos on merkitty tomaatilla – tarkoittaa sienitöntä versiota… meillä muilla sieniä (paketillinen herkkusieniä ja pussi Pirkka-kuivattuja sieniä/tatteja (25 g) liotettuna). hyvää oli.

Tarjolle patonkia ja hyvää salaattia, riisiä tai ruusukaalia, porkkanoita ja perunoita – ihan mikä parhaalta tuntuu.

Erityisen paljon kuullotin itselleni valkosipulia; auttaisiko hillittömään nuhaan, joka alkoi lenkin jälkeen. Ihan järjetöntä aivastelua ollut koko iltapäivä – ei nyt oikein sopisi ohjelmaan moinen tauti.

Juuri kun olen saanut draivin luennon tekoon … Ja kun on jo pakko saada homma kulkemaan. Ja huomenna alkaa opetus muutoinkin…