Tuulestatemmattua

Helisevä pakkanen – niin kaunista!

Helisevä pakkanen. Sininen taivas. Aurinko!

Maltoin odotttaa yli puolenpäivän ennen kuin lähdin ulos; työhuone ja kirjahyllyt tuli odotellessa [= luennon tekoa vältellessä] järkättyä.

Samalla tein koneella viime vuoden kuvien varmennustallennuksia vähän reilummasti.

Mutta alkuiltapäivästä ulos. Möljälle – vaihteeksi.

Tiedättekö, millainen on helisevä pakkanen? Se on tämmöinen. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Siellä oli niiiiin kaunista, niin ylivertaisen voimaannuttavaa käveleskellä, kuvailla …

Merenranta on minulle tuntureiden korvike. Tai usein ihan sellaisenaankin levon tuova näkymä, maisema, paikka – mielentilakin.

Ja sitten sokerina (karvaana kalkkina?) pohjalla, oululaista osaamista? Siilot!

Edelliset kuvani niistä täällä ja täällä (tuon jälkimmäisen linkin takana ovat ihan ehjänä vielä).

Ajattelin, että ottaisinkohan tästä näkymästä vuoden kuukausikuvakohteen. Viime vuonnahan sellaista minulla ei ollut, mutta kahtena edellisenä oli: katsohan 2010 (Puutteenperän 12 kuukautta) ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Ideana on, että otan kerran kuussa kuvan täsmälleen samasta paikasta. Vuodenajat, valo tai tässä uudessa ideassa, tuho/uusi nousu?, näkyvät… ? Olisikohan tämä passeli kohde tai onko muita ehdotuksia?

Niitä näitä Ruoka ja viini

Pikkuisen parempi perjantaipöperö

Viini-lehden eilen tulleessa uutiskirjeessä oli siikafile-ohje, joka herätti mielenkiinnon, – ja niinhän pehtoorin kauppalappuun kirjoitin piipahduksen kauppahallissa: tuo siikafileitä ja scampeja.

Ja ohje menee hieman soveltaen näin:

Mausta siikafileet suolalla ja pippurilla. Jätä maustumaan siksi aikaa kun teet lisäkkeenä tarjottavat jättikatkaravun pyrstöt.

Kuivaa sulatetut jättiscampit talouspaperilla. Kuumenna oliiviöljy ja freesaa hienonnettu sipuli ja valkosipuli. Lisää joukkoon katkaravunpyrstöt ja jatka vielä paistamista. Purista joukkoon limemehua, mausta pippurilla ja ripauksella suolaa.

Viimeistele lisuke leikkaamalla joukkoon runsaasti kevätsipulin vartta ja persiljaa. Lusikoi joukkoon smetanaa ja kiehauta. Tarkista maku.

Paista siikafileitä voissa rapeiksi. Nosta siika lautaselle ja lusikoi ravunpyrstösoosia kalan päälle.

Eihän se huonoa ollut. Lisänä oli voilla muhennettuja puikalaperunoita. Hmmm… .

Ja kun ruoka oli normia parempaa, katsoin tarpeelliseksi etsiä viinikaapista jonkun vähän tavallista paremman viininkin: Dreissigacker Bechtheimer Riesling 2007. Ostettu meille jouluviiniksi pari vuotta sitten. Muistaakseni silloin ostettiin kaksikin pullollista, joista toinen todella nautittiin jouluna jokunen vuosi sitten – ja joka tapauksessa tänään nautittiin yksi. Hyvinkin jo kypsynyt oli tämä.

Rheinhessenin valkoviinit ovat lemppareitani (heti Alsacen jälkeen) ja tässäkin takuuvarmasti kukkaisuutta, makeaa sitruunaa, ja raskasta [positiivisessa mielessä] suuntuntumaa. Oli siialle ehkä aavistuksen liiankin tuhti, mutta toisaalta niin oli siialle tehty rapusoosikin. Mutta varsinkin ravut ja viini sopivat toisilleen… Mutta siis: kannattaa muistaa, että Rheinhessen ja Rheingau tuottavat (heti Alsacen jälkeen :)) erinomaisen hyviä riesling-viinejä.

Ja minä kun olin alunperin ajatellut tässä illan päälle vielä hieman toimitustyöhommia tekeväni. Saahan sitä ajatella!

Luulen, että Jää vie minut, Mamma Mian kun olen jo nähnyt: sekä leffassa että Broadwayllä (tuliko hieman leuhkittua, no joo, mutta oikeasti Broadwayllä [ainoan kerran elämässä] Mamma Mia nähtiin, ja samana päivänä paljon muutakin, jota on enää vaikea uskoa todeksi! Ks. vaikka. KLIKS)

Huomenna pääsen ulos! Jo nyt siitä hyvä mieli.

Niitä näitä

Hipiä huollettu

Nyt on naama putsattu ja puleerattu, hipiä freesi ja fiini! Ajelin töistä suoraan kasvohoitoon, ja ihan kuin isommankin rempan olisin itselleni suonut: timanttikuorinta rulettaa!

Minullahan tämä naamavärkistä edes satunnaisesti huolehtiminen on vähän kuin äidinmaidossa saatua; äitini, joka avioiduttuaan ja Ouluun muuttaessaan oli jo merkonomin tutkinnon suorittanut, mutta sitten vielä esikoisensa (meitsin :)) saatuaan suoritti myös kosmetologitutkinnon.

Alla luokkakuva vuodelta 1959 (otin kuvan koulun www-sivuilta, äidillä (alh. vas.) olisi albumeissaan parempi otos, mutten nyt tähän hätään sitä lähde skannailemaan); tuo oli Oulussa ensimmäinen vuosikurssi.

No ammatikseen äiti ei ole koskaan noita töitä tehnyt, mutta piti huolen, että me kakarat pidettiin murkkunakin naamat jotensakaan puhtaina ja suhteellisen finnittöminä. Ja edelleenkin hän itse pitää kasvonsa ja erityisesti kätensä paljon huolitellumpana kuin minä koskaan; kynnet ovat aina kauniisti viilattuina ja lakattuina. Ei ole vuosikymmenistä kiinni huoliteltu ulkonäkö.

… hieman samassa teemassa… haluaisin tämän minun sosiaalisen median ”ulkokuoreni” = blogin ulkoasun tuunata uudeksi, mutta kun ei oikein taito riitä muutoksiin joita haluaisin tehdä. Ehkä viikonloppuna kuitenkin jotain bannerikuvan vaihtoa isompaa yritän. Huomenna jo perjantai? Tällaiset työviikot on aikas soppeleita. 🙂

Niitä näitä Yliopistoelämää

Laiska töitään luettelee, mutta silti …

Alusta loppuun … Ken tästä käy…?

Kellokorttilaisena en ole enää kohta kymmeneen vuoteen ollut, mutta ei fleximistä ”vapautuminen” ole yhtään opettanut viivästyttämään töihin menoa.

Hämärästi muistan joskus väittäneeni, että olen oppinut, ettei lomalle lähtiessä saa tehdä kaikkea ihan valmiiksi, ettei saa siivota työpöytää putipuhtaaksi ja sen näköiseksi, että kaikki hommat on tehty. Pitää jättää jotain pahasti kesken, jotta on hyvä ja helppo palata ja jatkaa. Tämän erinomaisen hyvän oppini olin näköjään joulun alla totaalisesti unohtanut. Niin oli kodikasta ja siistiä duunissa…

Harhainen käsitys, ettei olisi kovasti tekemistä, ei kuitenkaan kauan ollut vallalla. Päinvastoin puolelta päivin olin jo saanut kalenterin vähälukuiset tyhjät aukot täytetyksi ja tullut luvanneeksi tekeväni yhtä sun toista.

Ihan niin kuin ei muutenkin olisi tammi-helmikuu jo ylikuormitetty niin ettei mitään rajaa. Olen kovasti jo marraskuusta asti miettinyt, miksi viime vuonna tähän aikaan – kun vielä autuaasti vuorottelin – ilmoitin pitäväni yhden täysimittaisen luentosarjan harjoituksineen. No, ei siinä mitään, niinhän minä olen jo tehnyt kauan aikaa, mutta että uudesta aiheesta!! piti lupaamani. Minulla olisi ollut kolme, oikeastaan neljä valmista luentosarjaa, jotka olisivat olleet ihan passeleita, mutta ei: vuorotteluvapaalainen R. lupaa että yo-lehtori R. – mahdollisesti virkaansa palattuaan – luennoikin uuden satsin väestö- ja sosiaalihistoriasta ja niiden tutkimuksesta!

Joku kuningasajatus kai oli, että saisin uuden luennon rakentamisesta aineksia kahteen artikkeliin, jotka on myös määrä tässä kevätlukukaudella saada valmiiksi ja painoon. Ihan kuin synergiaetuja kai tavoittelin, ja niinhän tiedeyliopistossa kuuluukin tehdä: yhdistää opetus ja tutkimus. Voi pyhä yksinkertaisuus! Onpa sitä oltu yleviä ja omaan aikaansaapuuteen uskovia!

Eikä siinä vielä kaikki: huomenna tulee arvioitavaksi yksi 300-sivuinen väitöskirjan käsikirjoitus ja maanantaina aloitamme ”uuden uljaan kandiseminaarin”. Tarkoittaa että reilut kaksikymmentä uutta opiskelijaa ja lisäksi vanhat, jotka ovat roikkuneet semmaporukassa turhan kauan, on ohjattava tutkimuksen kiehtovaan maailmaan, – ja muun muassa etsittävä kaikille uusille opinnäytetyön aihe! Ja tietty kaikki ”normaali” ohjaustoiminta, työryhmä- ja byrokratiahommat tähän päälle.

Jos minä näistä kahdesta kuukaudesta kunnialla selviän, niin kyllä sitten paukuttelen henkseleitä! Mutta ei siis auta kuin kahden kännykän taktiikalla mennä päin uutta lukukautta, ja toivoa parasta, pelätä pahinta.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Uusia ja vanhoja kuvia: Umbrian kuukausi kuvina

Olenpas vastoin tapojani tehnyt yhden uuden uudenvuodenlupauksen. Teen kuvakirjan tästä vuodesta. Jokaisen kuukauden highlighteja tai tavanomaisuuksia kuvailen; muutaman sivullisen verran kuvaan jotain omasta ja perheen elämästä ja sitten teen niistä (Ifolorilla tai muulla kuvapalvelulla) kuvakirjan. Onhan minulla tämä blogi jo päiväkirjana, mutta enhän minä tänne juuri henkilökuvia laittele, en niitä ainutkertaisia juttuja nettiin tulosta. Paljonhan tänne kirjoittelen, paljon kuviakin laitan, mutta se ”elämä” ei ehkä näy ihan todellisena… Niinpä nyt aloitan tai ainakin yhden vuoden tallennan järjestelmällisesti jotain jokaisesta kuukaudesta.

Ajatus on kypsynyt tässä kun tein (syksyllä ja ) joulun alla kuvakirjaa meidän viime toukokuusta. Meidän Umbrian matkastamme tein liki satasivuisen kuva(ja teksti)kirjan lahjaksi nuorisolle ja ystäville, kaikille niille, jotka Villa Francossa luonamme kävivät (= kahdeksan kirjaa yhteensä).

Yläkuvassa meidän makkari, alhaalla keittiö.

Perkasin 3000 kuvaa ja niistä noin 300 kelpuutin muokkauksen jälkeen kirjaan, ja editoin blogimerkinnät vihkoseksi, 50-sivuiseksi matkapäiväkirjaksi (täällä se on) ja lisäksi laitoin kuvasivustolle liki 600 kuvaa koko matkalta. Videopätkä talolta on vielä julkaisematta mutta tullenee piakkoin….

Umbrian matkasivu matkapäiväkirjoineen ja kuvalinkkeineen on täällä. Sieltä pääset myös kuvapankkiin: tervetuloa kevääseen ja valoon: KLIKS.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Uutena vuonna Espanjassa syödään viinirypäleitä muodossa jos toisessa. Ei ihme. Ovatkin nyt erinomaisen hyviä. Josko tarvitset loppiaiseksi hyvän jälkkäriohjeen niin kokeilehan tästä… Edellyttäen ettei tipaton tammikuu ole alkanut…

Viinirypälesalaatti

1 kg tummia ja vaaleita rypäleitä

4 dl vettä
1½–2 dl sokeria
2 kanelitankoa
1 dl sitruslikööriä

kastike

300 g ranskankermaa
½ dl sokeria
2–3 rkl sitruslikööriä

Irrota rypäleet tertuista, pese ne ja aseta lasimaljaan. Keitä vettä, sokeria ja kanelitankoja noin 15 minuuttia. Mausta liemi liköörillä ja kaada kuumana rypäleiden päälle. Anna maustua viileässä pari tuntia. Vatkaa ranskankerma ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi ja mausta kastike liköörillä ja tarjoile se erikseen.

Bloggailu Niitä näitä

Ilon kautta uuteen vuoteen!

Vuosi vaihtumassa…

Blogissa vuosi 2012 on ollut ennätysvuosi!

WordPress, jonka ”alustalla” tämä blogini pyörii, lähetti raportin kuluneesta vuodesta. Reilut 100000 käyntiä Tuulestatemmatussa, kiitos niistä, mutta mitkä ovatkaan eniten käyntejä keränneet sivut? Kuka on kommentoinut eniten kun aiemmin liki ”virallisena” kommentaattorina ollut Koivu on luovuttanut kärkisijansa?

http://jetpack.me/annual-report/6451786/2012/

Ahkerimmalle kommentoijalle [luonnollisesti itseni skippaan vaikka wordpress ei näin teekään] on jo palkinto postitettu 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja tässä kortti, jonka juuri teille kaikille värkkäsin! Uhrauduimme aukaisemaan samppanjankin, että saatiin kuvat 🙂 ! (klikkaahan isommaksi)

Ilon kautta Uuteen Vuoteen!

Kaikkea hyvää Teille!

Ensi vuoteen, hyvät ihmiset! Cin cin! Felice anno nuovo!

Me lähdemme piakkoin tervehdyskäynnille 😉 Värttöön! Ensi vuoteen!

PS. Vanha juttuni tähän alle…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kuplat tekevät samppanjan!

Cava, sekt, prosecco, spumante, franciacorta, California sparkling, crémant, kaikki ovat kuohuvia viinejä ja näihin kaikkiin viineihin kuuluvat kuplat, mutta vain Ranskan Champagnen maakunnassa tuotettu kuohuviini on samppanjaa. Yksi samppanjapullo tuottaa keskimäärin 100 miljoonaa kuplaa, ja yleinen käsitys on, että mitä enemmän ja mitä pienempiä kuplat ovat, sitä parempaa samppanja on.

Ranskalainen Dom Pérignon (1638–1715) on saanut virheellisesti kuplien keksijän maineen. Samppanjan pitkässä historiassa munkki Pérignonilla on toki osansa, mutta ei hän poreita keksinyt, päinvastoin: hän koetti estää niiden syntymisen. Ei Dom Pérignon myöskään itse nauttinut samppanjaa, saatikka puhunut tähtien juomisesta kuplia maistettuaan – kuten legendassa kerrotaan – vaan raitis munkki nautti elämänsä aikana lähinnä vain hedelmistä ja maitotuotteista.

Dom Pérignon on siis saanut maineensa osin vain markkinoinnin seurauksena, mutta kenenkään ansioksi – vai pitäisikö sanoa syyksi – ei ole mainittu samppanjavispilän keksimistä. Vispilällä ei vispata juomaan lisää kuplia, kuten joskus luullaan, vaan vaikutus on täysin päinvastainen.

Miksi ihmeessä joku haluaa hävittää kuplat? Samppanjavispilän synty liitetään jo 1700-luvun alkuun, Aurinkokuninkaan hoviin, jossa sanotaan jatkuvan samppanjan lipittämisen aiheuttaneen hoviväelle närästystä, joten tuolloin keksittiin vatkata turha kuohunta vispilällä pois.

Toisen tarinan, joka usein ajoitetaan sotien väliseen swing-jazz-aikaan, mukaan haittatekijä oli ulkoinen; laakeaan lasiin kaadettu samppanja kun pirskahteli daamien kasvoille, mikä ei sopinut puuteroidulle hipiälle, joten vispilää tarvittiin hävittämään ylenpalttinen kuplinta.

Samppanjalasissa kisailevissa kuplissa on lukuisia kemikaaliyhdisteitä, jotka vaikuttavat aisteihin esimerkiksi maun, tuoksun ja värin kautta. Ne ovat kauniita ja iloa tuovia, ne tekevät viinistä juhlallisen. Niistä kannattaa nauttia! Vispilätöntä ja Kuplivaa Uutta Vuotta!

Lappi Niitä näitä

Läpi tuulen ja tuiskun

Brunssi (ei kuohuvaa, mutta kaurapuuroa!) oli sovittu kymmeneksi. Kyllähän ne nuoret – nälissään – pikkumökistä ajoissa ”meidän puolen” pöydän ääreen istahtivat. Kyllähän sitä voi vain ihmetellä millainen määrä ruokaa nuoriin miehiin uppoaa jo aamusta. Ja kaikki kuin kukkakeppejä, kuka mitäkin urheilua aktiivisesti harrastavia, ja muutoin vain treenaavia.

Pitkähkön tovin jälkeen me nousimme brunssipöydästä, heippasimme ja lähdimme kohti maalikyliä. Paluumatkaan meni kuusi pitkää tuntia.

Hangasoja – Sodankylä välillä oli ihan hirveä ajokeli. Puuskittainen tuuli, liki lumimyrsky, pöllyävää lunta, näkyvyys kovin surkea. Ainoa lohtu, että nuoret olivat tulleet mökkiin jo eilen, etteivät hekin olleet tien päällä; olisi ollut kaksinkertainen huoli. Paitsi että hyvinhän pehtoori ajaa.

Rovaniemen jälkeen jo vähän parempi keli, mutta liikennettä (venäläisiä!) paljon, eikä alijäähtynyt vesi ja ja vesitihku nekään mukavia olleet. Mutta tultiinpahan takaisin kotiin.

Monta asiaa ehdin matkalla miettiä…

– Olenkohan ilmoittautunut yhdelle vai kahdelle kurssille kevääksi. Ainakin syksyllä Kansalaisiopistolla alkanut digikurssi jatkuu, mutta myös kuvankäsittelyä OSAO:lla? Lähtisköhän Juniori mulle kaveriksi?

– Julkisen bloggailuni 5-vuotispäivä tänään! Viisi vuotta – aika vaatimattomasti se alkoi! Enkä nyt tiedä on kovin laadukkaaksi käynyt sen jälkeenkään. Laveammaksi kylläkin. 🙂

– Ja kummitytön varttivuosisataispäivä. Jo nyt?

– Millä ilveellä mahdun työvaatteisiin keskiviikkona? Enhän kulahtaneissa venyneissä vakosammareissa ja fleecessä kehtaa duuniin mennä?

– Jatkanko ensi vuonna Kalevan ruokakolumneja, — ? Mutta kun aiheet ovat aina vain vaikeampia keksiä. No yhtä työstin kuitenkin.

– On se aika vuodesta kun huoltoasemalla punaiset joulupallot ja hopeiset nauhat lasinpesunesteiden ja sipsipussien välissä ja keskellä näyttävät tavattoman muovisilta, rihkamalta, tyhmältä.

– Onneksi huomenna ei ole vielä työpäivä, tai ainakaan en mene kampukselle… kotosalla voin jo varovaisesti aloitella…

– Voisiko tutkimusmäärärahoilla palkata kuukaudeksi tutkimusapulaisen? Syntyvyystilastojen kokoaminen olisi vielä kesken.

Nyt väsyttää,… Täysikuu(ko) piti hereillä, niin ja kävinhän minä vielä alkuyöstä ”taivaanvahtina” pihalla. Revontulia toivottiin näkevämme – erityisesti tyttären Saksan vieras niitä kaipaili. Mutta ei ollut taivaantulia, oli vain kirpeä pakkasyö ja täysikuu. (kuva kannattaa klikata isommaksi: taivaan syvä sini näkyy… Minun lempivärini: syvä taivaansini)

Lappi Niitä näitä Vanhemmuus

Pakkasta, historiaa, nuoria ruokapöydässä

Puolelta päivin pidimme naapurin kanssa taas Laanilan historia -seminaaria, ja yllätykseksi kaimansa kävi myös: kalatoimitus suoraan Inarinjärveltä. Rautua ja siikaa suoraan mökkiovelle. Ei voi valittaa. 🙂

Iltapäivällä me saimme tänne nuoria. Tytär kavereineen (1 + 4) tuli. – – minähän laitoin ruokaa, aika paljon laitoin: nuorilla miehillä oli nälkä. Kaksi kiloa puikulapottuja, joista tein pottuvoita, ja puolitoista kiloa poronkäristystä ja kaikenmoista lappilaista – olihan stuttgartilaiselle vieraalle paikallista ruokaa maistettavaksi tarjottava, – ja kun kerran sain kokkailla enhän voinut olla kuin tyytyväinen. Ruoka maistui, viini maistui, – oli ilmeisen hyvä tunnelma, merkillisen aikuiselta tuntuivat ottopoika ja kaikki muutkin tyttären kaverit. Mekö vanhenemme?

Ja olihan enemmän kuin mukavaa kun jäivät meidän kanssa takkatulen ääreen höpöttelemään illaksi, nyt me vetäydymme unille, huomenna on ajeltava matka kotiin, ja nuoret Tuulentuvan puolelle…

Lappi Niitä näitä

Ihan pihalla

Hangasojan aamuun herättiin vasta kahdeksan jälkeen.

Ei niin kovin aikaisin ulos, mutta sitten reippaasti kolaan kiinni ja lumitöihin. Siinäpä se tovi vierähti.

Lähtisköhän sitten sisälle, aika houkuttelevalta näyttää …

Mutta eikun lähdetäänkin kylille….

Saariselkä centerin katuja käveleskeltiin.

Hisseillä oli tehty remonttia…

Huipulla jo tuuli. Muutoin mitä parhain ulkoilupäivä: – 10 – 14 C niiden neljän tunnin aikana kun ulkoiltiin. Eikä täällä pakkanen ole sellaista kuin kaupungissa, täällä pakkanen on pehmeää, ei purevaa.

Mökille palattua hiukan historiaprojektia, vähän työsähköpostejakin, ja valmistelua. Valmistelua?

Tyär soitti eilen ja kysyi, että saavatko sittenkin tulla jo huomenna.
– Saatteko? No totta kai, — mutta me kyllä aateltiin lähteä silti vasta sunnuntaina kuten alunperin oli tarkoitus… ? Lähdettäisiin ”alta pois” vasta sunnuntaina.
– Joo, ei mitään, olkaa vaan, me tullaan Tuulentupaan [vanha mökki] … mahdutaanhan me kaikki.
– Jesh, tulkaa ihmeessä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 21.36 Ei revontulia, mutta kuutamo!

Lappi Niitä näitä

Päivä Hangasojalla

Jossain vaiheessa yöllä loppui pakkasen pauke nurkissa, unen läpikin aavisti, että ulkona lauhtuu. Uni syvää, levollista.

Hiljalleen herättyä ryhdyn puuronkeittoon. Me lumitöidentekijät tarvitsemme vahvistavan aamiaisen [ihan niinkuin viime päivinä ei olisi vahvistunut jo tarpeeksi!!)].

Sähköpostit, kommentit, ja säätiedotus. Lauhtunut on. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Samaa näyttää mittari (- 10 C). Mitä ylle, jotta on sopivasti lumitöihin?

Ikivanha (about 28 v.) villapusero, iki-ihana villapusero on mökkivaatetuksen aatelia.

Liiterin edessä odottaa lumilinko, johon pehtoori on tuonut ja asentanut huolletut renkaat – nyt on erinomaista ryhtyä pihapiirin putsaukseen.

Lunta ei kuitenkaan ole paljoakaan, eihän siitä ole kolmea viikkoakaan kun täältä lähdettiin, joten reilussa tunnissa polut, myös vedenottopaikalle, samoin parkkipaikka, putsattu.

Samalla ihailen mökin räystään pitsireunaa

Naapurikin on tulossa tänne vuodenvaihteeksi, joten huurruttelenpa heillekin reitin tienvarresta mökkiovelle. Pääsinpä samalla kuvaamaan tämän kauniin nilan, – Rudolf Koivu maisema, eikö?

Sitten purolle (kyllä se tuolla erottuu), vedet saunalle ja sauna lämpiämään. Lingon ja lapion kanssa on tullut hiki, joten oli hyvä päästä pesulle.

Iltapäivällä rupesi tuulemaan, pyryttämään, – ei kai vain puista lähde lumi?

Kauppaan ja postiin lähdin, – Kuukkelissa hurja hyörinä. On sesonki. Enemmän väkeä kuin pääsiäisenä.

ja samalla reissulla pääsin hierojalle. Joululahjakuvakirjojen teko viimeistään jumitti niska-hartiaseudun, joten oli hyvä jotta minun pohjoisen luottohierojani palautti toiminnan ja verenkierron.

Illansuussa pitkästä aikaa oikeasti nälkä: ei syöty vain koska ”on sen aika” tai niin kuuluu tehdä, vaan koska oli oikeasti nälkä. Olin ajatellut jotain ihan muuta, mutta kauppareissulla – hylättyäni monta muuta vaihtoehtoa – keksinkin jotain hyvin retroa: Metsästäjän leipä! Niitä syötiin nuoruusvuosina Laanihovissa eräskin. Siis jauhelihaa ja tatteja. Oli muuten ihan hurjan hyvää, ja retrohenkeen nautimme ruoan kanssa retroviiniä: Torresin Cran Coronas oli jossain vaiheessa viiniharrastusta suunnilleen parasta mitä tiedettiin. Hyvää se on tänäänkin.

Viiniä on vielä, ja nyt kysymys kuuluu: vetäydynkö viinilasillisen kanssa nimikkotuoliini tuohon takan äärelle

vai lähdenkö ulos, – siellä ei nyt tuiskua ihan hirveästi, mutta olisi kyllä lumitöitä – ihan hyötyliikunnaksi asti. …

Mutta ehkä otan Esko Valtaojan ”Kaiken käsikirjan” tai ehkä voisi katsoa jonkin elokuvan, – tuolla on montakin ehdolla. Koskaan ei ole muka ollut aikaa katsoa, nyt voisi vaikka olla…

Päivä Hangasojalla ei ole ihmeellinen, mutta meille se on! Tämä on meidän maailma nyt – nyt on hvyä.