Tuulestatemmattua

Puhurointia

Jokavuotiset kehityskeskustelut esimiehen kanssa on käyty. Onhan niissä puolensa ja puolensa. Ei ole ollut ongelmia: kehitytään ja keskustellaan – eihän siinä mitään. Mutta ne arviointikaavakkeet ja tietojärjestelmät, joiden puitteissa nuo ”keharit” on käytävä, aiheuttavat päänkivistystä ja erilaisia voimasanoja käytävillä ja työhuoneissa. Sitä paitsi ne ovat taas muuttuneet. Juuri kun niiden edellisten idean ja [olemattoman] rakenteen oli oppinut, on taas opeteltava uudet.

Jotta jokainen osaisi kehityksensä ja tavoitteensa kirjata, on ensin kouluttauduttava ainakin pari kertaa parin tunnin koulutus. Ja noiden lankettien täyttöön kuluu hyvinkin yksi työpäivä, ja sitten keskustelujen jälkeen vielä viimeistelyyn muutama tunti, jotta ne voi lähettää eteenpäin.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi tämä uusi järjestelmä kun on vielä tupannut kaatuilemaan kesken tallennusten – luonnollisesti menettäen kaiken siihen asti tehdyn työn [minulle ei onneksi ole näin käynyt]. Sitten on täytettävä 8-sivuinen tiedonkeruulomake, johon kirjaat jokaisen risahduksen ja luennon pätkän, tekemäsi ohjauksen ja lipareen, artikkelin ja kaiken mitä duunissasi teet, siten, että pumaskasta tulee helpostikin [minullakin] 15-sivuinen.

Kun saat tämän hengen tuotteen luoduksi ja hyväksytyksi, sinun on puhuroitava se tietokantaan. Puhuroitava?! Mitä ihmettä?!

puhuroida =
siirtää tiedosto tietokoneelta toiselle tietokoneelle
Etymologia: käännösehdotuksena englannin sanalle ’upload’ vanhassa ATK-oppaassa, mutta ei ole koskaan levinnyt yleiseen sanastoon. Vakiintunut käännös: lähettää (joskus käytetään sekaanuttavasti käännöstä ladata)

Näin lukee wikipediassa. Tarkoittaa siis lähettämistä tai lataamista, ei imurointia. Imuroinnin vastakohtahan on puhurointi! Luonnollisesti. Ei riemulla rajaa!

Vaikka wikipediassa lukee ettei ole vakiintunut yleiseen käyttöön niin silti yliopistojen (siis huom. ei vain historiatieteiden!) kehityskeskusteluja käydään puhuroiden, kaikki tuhannet yliopistolaiset puhuroivat näin maaliskuussa hyvinkin paljon.

Olen puhuroinut!

Klikkaamalla isommaksi saat tästä talvisen taustakuvan koneellesi.

Niitä näitä

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

T(uttu): Oletkos laihtunut?

M(inä): .. no enpä taida, ehkä pari kiloa on tilapäisesti hävöksissä …

T: Nii, se näkyy kyllä heti naamassa jos edes hitunenkaan lähtee. Ikää kun tulee lisää, niin sitä menee heti ruttuseksi naamastaan.

M: Niinhän se taitaa olla.

T: Mutta et ole kuitenkaan niin väsyneen näkönen…

M: Hyvä, tulikin mökillä nukuttua univelat pois ja ulkoiltua auringossa, se tuntuu niin hyvälle.

T: Hyvä että välillä edes saa itsensä kondikseen.

M: nii-in….

Taisi siinä sittenkin käydä niin, etten tässä keskustelussa tullut millään muotoa saaneeksi positiivisia mainesanoja osakseni.

😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sattuipa sellainen juttu, että lähdin töistä kovalla kiireellä kampaajalle, ja kun olin kadulla kampaamon lähellä, huomasin antiikkikaupan ikkunassa neljä kaunista, pientä, sinistä lasia. Kaj Frankin laseja, samaa sarjaa kuin ostin antiikkimessuilta joku vuosi sitten. Sopisivat samaan kattaukseen ja saisin tusinan täyteen… Mietin hetken menenkö liikkeeseen, mutta sittenkin … maksavat viisikymppiä, vain neljä lasia, ja meillä laseja kyllä riittää muutoinkin ….. ja sitäpaitsi

oli muutoinkin hyvin nippa nappa, että ehtisin ajoissa kampaajalle. En millään siis ehtisikään ostaa. Ja siinä samalla hoksasin, ettei minulla ole parkkirahaa kuin tunniksi ja kolmeksi vartiksi, mutta päätin riskeereta: kyllä sen pitäisi riittää, vaikka väri ja leikkaus vievätkin aikaa reilusti.

No niinhän siinä sitten kävi, että kampaajalla pari tuntia hurahti. Kun juoksujalkaa menin autolleni, olin täysin vakuuttunut, että kampaamoreissun hinta nousee vielä parkkisakon verran. Mutta ei, ei mitään lappua ikkunassa! Yesh!

Siis? – No, ihan luonnollista on, että tällä tavoin lasit oli melkein tienattu. Raha niitä varten oikeastaan säästetty, eikö? Ihan pettämätön päättelyketju!!

Ei, en ostanut niitä. – Vielä. Kauppa oli nimittäin jo kiinni. 🙁

Mutta tukka on hyvin, vaikka naama olisi kuinka ruttunen. 😀

Niitä näitä

Hiihtoa – tänään vain muistoissa

Sataa lunta.

Keskipäivällä vähän paistoikin, ainakin oli kirkasta. Juuri sellaista kuin oli aina pentuna kun käytiin Virpparissa. Virpiniemessä käytiin usein – juurikin sunnuntaisin. Ystävystyinkin siellä hiihtomajaa pitävän perheen tyttären kanssa. En muista hänen nimeään, mutta kaverattiin, laskettiin vanereilla ja myöhemmin liukureilla (sanottiinkohan niitä ufoiksi?), hiihdettiin ja katseltiin kun oli hyppyrimäkikisat ja Veikko Kankkonen hyppäsi. Se oli meidän pikkulikkojen mielestä niiiiin ihana. Sillä oli sinivalkoinen pipo, jossa oli pieni valkoinen tupsu (kuvassa on erilainen kuin oli Virpparissa). Ja mäkisukset näyttivät valtavan isoilta. Ja se oli jotenkin oikeasti Urheilija – isolla uulla.

Hiihtomajalla juotiin aina kuumaa mehua, minä sain ilmaiseksi, kun se tyttö oli mun kaveri. En kyllä koskaan ymmärtänyt, mitä iloa siitä kuumasta mehusta oli. Sillä poltti aina suunsa, ja meillä oli kotona yllin kyllin musta- ja punaviinimarjamehua, joten sitä sai ihan riittämiin kuumana ja kylmänä muutenkin. Mutta maitokaakao paksuista fajanssimukeista, joiden pohjassa oli sellainen hassu kuoppa, oli ylivertaisen hyvää.

Minä pidän vieläkin kaakaosta. Siinä kun muut työkaverinaiset hakevat Humus-kuppilasta suklaata väsymykseen, alakuloon tai paleluun, minä haen ison mukillisen kaakaota. Tazzaa tai kyllä se Oboykin käy. Keminmaan historiaa kirjoittaessani kävin suunnilleen kerran kolmessa viikossa arkistoreissulla siellä, ja kun osa kunnan ja Kemi-yhtiön arkistoista oli kovin kaukana mistään kuppiloista tai lounaspaikoista, minulla oli eväänä termospullollinen kaakaota, – ja liitulakuja. Ja taas jaksoi uppoutua menneiden vuosikymmenien ja -satojen syövereihin.

Tänään lenkillä siis muistoissa, vähän huolissanikin, enimmäkseen kyllä ajatuksitta, mikä on hyvä merkki.

Niitä näitä

Kotiinpaluu

Kotona. Ja onhan täälläkin niin sini-valkoista. Viime viikon lumimyräkkä on tehnyt hangista kirkkaan valkoisia, ja pakkaskelin aurinko paistoi korkealta kun kahden aikoihin kaarsimme kotipihaan. Aamulla hyvissä ajoin hyvästelimme Myötätuulen, joten hyvissä ajoin olimme sitten kotonakin. Hirmuisesti oli liikennettä, varsinkin Kemi – Oulu välillä mutta kun vastaantulijoitakin oli yhtenä letkana, eikä ollut mitään mahdollisuutta ohittaa, liikenne kulki tasaisesti 85 km tunnissa, eikä mitään hermostuttavaa haitariliikettä 65 – 95 km/h vaan tasaisesti ajeltiin koko väli. Hyvähyvä.

Juniori oli käynyt enimmät lumityöt tekemässä, mistä tietysti hyvä mieli, ja kunhan saimme vähät kamat roudatuksi sisälle ja puretuksi, oli lähdettävä lenkille. Oli vaan niin hieno keli. Oli vaan päästävä merenrantaan. Hienoa oli.

Nyt sählään. Ei voi mitään mutta sählään. Ruokaa, pyykkiä, ensi viikonlopun monia jutttuja, nuorisoa, töitä, viininmaisteluita varten tilauksia, Festan järjestelyä, postituksia sinne ja tänne, kahden viikon päästä tohtorikoulutettavien seminaari jota varten pitäisi ja teenkin …, menujen suunnittelua, laskut, digikurssin läksyt… Ei vaiskaan. En sählää. Ihan levollisin mielin kotona, odottavalla mielellä. Ja mukavaa on että huomenna on vielä sunnuntai.

Toiset kukat kestivät kotiin tulon paremmin kuin toiset …

Lappi Niitä näitä

Tämän viikon perjantai

Varjot iltapäivällä vielä pitkiä, mutta kuitenkin valossa jotain kevättä. Ehkä kontrasti aamun ja aamupäivän lumimyräkkään, joka alkoi aamuyhdeksältä ihan yhtäkkiä, vain saa aikaan luulon kevään tulosta. Lenkillä viima, pohjasta tuleva pureva tuuli muistutti siitä, miksi en sittenkään lähtenyt mäkeen.

Loma/etätyöviikko alkaa olla lopuillaan, nyt jo? Merkillinen viikko. Harvoin täällä tulee liikutuksi näin vähän, siis liikutuksi urheilumielessä ja liikutuksi muutenkaan. Emme ole käyneet oikein missään: muutaman kerran on käyty kaupassa, eilen ajeltiin kylille syömään (Petronellan kuningasrapukeitto oli juuri sitä mitä toivoinkin!), niin ja sunnuntaina se brunssi. Emme ole huiputtaneet mitään, hyvin vähän on hiihdetty. Ei ole ollut tarvetta käydä Ivalossa, saatikka Inarissa, vaikka ajattelimme ajelevamme sinne katsomaan uutta Sajosta, – emme vain saaneet aikaiseksi, tai minulla oli muka parempaakin tekemistä. Edes Kaunispäällä ei ole käyty.

Ehkäpä se että olemme olleet koko viikon kaksistaan, ei nuoria, ei systeriä, ei VMP:tä, ei vieraita, ei ketään täällä, on luonut oman erilaisen fiiliksensä. Pehtoori onkin joutunut yksikseen maistelemaan kokkailujani, parasta on ollut hillajälkkäri, johon taisi tulla vaikka ja mitä…

Mitään en ole viitsinyt meille leipoa, vaikka hetken tänään moinen kävikin mielessä: oli vähän juhlan tuntua, kun sain esimiehelle arviointikaavakkeet sähköpostitse puhuroitua (kerron asiasta ensi viikolla lisää! ei näet ole lomalaisten lukemista moinen puhurointi!).

Kun iltapäivällä tulimme lenkiltä ja oli kuitenkin perjantai ja naisten päiväkin, olin hiljaa mielessäni – lue: eräänkin kerran miehelle vihjannut, että olen sitten tehnyt Tuulentuvan nurkalle sellaisen samppanjabaarin, – ajatellut, että vaikka Lanson tai Moët Chandon lasilliset olisi siinä iltapäiväauringossa aika ´cool´ nauttia, niin oliko mies ymmärtänyt? No ei ollut, ei. Niinpä oli sitten mökin kellarin kätköistä piccolot auringon esiintulon ja perjantain kunniaksi baariin roudattava. 😉

Siitäpä iltapäivä jatkui, saunanlämmitystä, hiljalleen mökilläolon ”alasajoa”, pakkaamista, tiedostojen tallentamista kotiin ja ihastuinpa muutamaan otokseeni niin, että tilasin niistä printitkin.

Hangasojasta minulla on jo satoja kuvia. Tämä ei ole huonoimpia.

Lappi Niitä näitä

Polttopuut eivät ole leikin asia!

Kolme kuutiota klapeja Pehtoori liki yksin ne pihalta liiteriin työsti. Minä satsasin enemmän kelojen siirtelyyn liiterin ulkoseinustalta liiterin sisätiloihin.

Nämä puuasiat eivät kuulkaa ole mitään pikkujuttuja. Polttopuut, sekä tervaskelot että koivuklapit, ovat Iso Asia. Silloin kun Hangasojan mökkielämän ylimmäinen huoltaja ja huolehtija oli äitini, täällä oli liki joka vuosi pieni puusouvi. Onni ja Kulta-Jaska olivat hovitoimittajia ja puiden pilkkojia. (Ks. Kulta-Jaskasta ja hänen merkillisestä elämästään ja ainutlaatuisesta asumuksestaan täältä (KLIKS))

Kun sitten kesällä 2005 teimme sisarusteni ja äitini kanssa mökkikauppoja elikkäs me ostimme heiltä Tuulentuvan ja vanhan Alatuulen, äitini suostui yhdellä ehdolla tekemään kaupat: a) hänellä olisi vapaa oikeus tulla tänne milloin haluaisi [kerran on saatu äiti tänne tulemaan] ja b) keloja ei saisi myydä kenellekään vaan ne kuuluisiviat vain tämän mökin nautintaan. Lupasimme. Ja kaikki nämä vuodet äiti on tasaisin väliajoin muistanut kysellä, että riittäähän puita ja etteihän niitä haaskata.

Ei ole haaskattu. On siirrelty liiterin ulkoseinältä toiselle, puuceesta liiteriin, liiteristä molempiin mökkeihin, ja kaikki nämä vuodet on polteltu takkatulta ja notskilla tulisteltu kaiket päivät kun täällä on oltu ja NYT! nyt vasta tarvitsi ensimmäistä kertaa siirtää ulkoa puita liiteriin sisälle.

(Allaolevassa kuvassa sama kohta liiteristä silloin kun liiteri tuli meidän haltuumme:
liiteriin mahtui juuri ja juuri sisälle.
Ja huom: ulkona oli siis lisäksi ihan mahdoton määrä puita!)

Ja vaikka kaikki nuo kuvassa näkyvät puut on jo aikaa sitten poltettu, keloja riittää arviolta vieläkin noin viideksi vuodeksi! Saunapuina käytettäviä koivuklapeja toki on pitänyt jo aiemmin hankkia jokunen kuutio.

Eikä tämä meidän mökki ole ainoa, jossa puuvarastot ovat kuin ydinsodan varalle. Puron toisella puolella on mökki, joka on yhden Hangasojan vanhimman, ”alkuperäisasukkaan” mökki. Mökki on nyt jo yli ysikymppisen miehen – tervaskanto itsekin. Eikä ole kuin muutama kesä sitten, kun hänen pihalleen tuli tukkirekkalasti. Siis ei mitään valmiiksi pienittyjä klapeja, vaan puolen sataa tukkirunkoa, joista itse sahaillaan ja hakataan haloiksi. Mikäs siinä – nuori mies! Monta muutakin mökkiä on vuorattu polttopuilla, saunojen seinustoilla on komeita motteja. Jotta sota-ajan lapsia on äitini lisäksi täällä muitakin. Vai mistä muusta moinen hamstraaminen voinee johtua?

Näissä puuhommissa mekin siis tänään. Muiden muassa.

Tässä on se vanha legendaarinen Alatuuli, joka sitten purettiin tämän nyt jo kuusi vuotta täyttävän Myötätuulen alta pois. … ja sitä EI pistetty polttopuiksi, vaan runkohirret myytin pois toisaalle pystytettäväksi.

Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Ladulla

Aamun pakkaslukemat näyttivät edellyttävän pirttipäivää, töiden tekemistä lomallakin…

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla….

Tyttären kanssa viesteilimme, hänellä kuului olevan saman verran lämpöasteita – Monterreyn kevät on lämmin. Ja pojalla Oulun ja lähitienoon teillä tuiskua ja tuulta, lunta ja liuskasta – pullakuskin ja avokkinsa soisin oleva täällä – pois tien päältä ja muutenkin …

Mökin ikkunasta ulkona näytti siltä, että olisi vaikea pysytellä töiden parissa, olisi kohtuutonta olla sisällä koko päivä …

Nyt siis vihdoin ladulle. Semminkin kun puolenpäivän jälkeen ei ollut kuin häthätää – 10 C.

Minun reittini? Se sama Prospektorin lenkki, jota olen tykännyt hiihdellä; ensin monta kilometriä lievää nousua, sitten muutama reipas alamäkikilometri ja loppuun vähän tasaista, kympin lenkki kaikkinensa.

Vain? Ehkä se on ”vain” sellaisille pienille tirppanoille, jotka hädin tuskin osaavat lukea, mutta jotka ladulla vetivät ”Puijon hiihtoseura” – verkkarit päällä luistellen letkassa ohitseni, ehkä kymppi on ”vain” sellaiselle auringon ahavoitttamille mummun käppänöille, jollaisen tänään näin: näytti viettäneen koko elämänsä suksien päällä, sen verran keveästi ja kipakasti pienet nousut haarakäyntiä ylöspäin tikutti. Ehkä kymppi on ”vain” sellaisille nelikymppisille uraputkimiehille, jotka kesät golfaavat, ympärivuotisesti saleilevat ja talvet vartalonmyötäisissä hiihtopuvuissa pohkeet pinkeinä 1000 kilometriä hiihtävät tuosta vaan – heille kymppi epäilemättä on ”vaan”. Minulle se oli oikein hyvä lenkki tänään. Sitä paitsi ladulla oli hyvin, hyvin kaunista. Intohiihtelijät eivät malttaneet pysähdellä kuvailemaan – minä maltoin [sain hyvän (teko)syyn tasaannuttaa pulssia :)].

AINAKIN tämä alla oleva kuva kannattaa klikata isommaksi: luonto ja lumi vaan ovat ..
Ui, jui, oikeasti oli todella hienoa.

Hangen kimmellystä on vaikea kuvailla ja kuvata. Mutta kyllä ne kimmeltävät! Ja ruskettavatkin – pipon raja on jo selvä. 😉

Lappi rulettaa jälleen kerran!
Ja liikkuminen on hyväksi.
Vaikka sitten vähän vähempikin. … 🙂

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Lumi

Kaikki muuttui musta-valkoiseksi, tai ainakin harmaan eri sävyiksi. Rantasaunakin apaattisen näköinen.

Vielä aamulla – hyvin myöhään herätessämme pakkasta oli niin paljon, että näytti helpolta perustella koko päivä ”pirttipäiväksi” eli ettei tarvisi selitellä, miksemme lähde ladulle, ettemme mene mäkeen.

Uppouduin mukana oleviin töihin, pehtoori lueskeli, kunnes jossain vaiheessa huomasin hänen lähtevän ulos. Kävi välillä kertomassa että lauhtuuhan siellä, enää häthätää – 15 C.

Iltapäivän aluksi annoin periksi, ja puin ulkovarustuksen ylle, lähdimme ensitöiksemme kauppaan. Jo silloin sinitaivas oli pilviverhon takana, merkillisesti näytti siltä, että maisema on pelkkää lunta. Kaikki on valkoista, harmaata tai mustaa.

Eilen vielä lumi on näin värikästä.

Ja eilen vielä kimmelsi..

Lumi voi olla niin monenlaista …

Puusouvia riittii tällekin päivälle. Jokohan tässä joku päivä kertoisin näistä puuasioista enemmänkin, olen usein aikonut, luvannut… mutta joka tapauksessa tälle päivälle leimansa antoi lumi. Nytkin sitä sataa, ei tarvitse pihalle pomppia taivaan tulia etsimään.

Voin erinomaisen maa-artisokkakeiton jälkeen palata ruokahistoriaa käsittelevien gradutekstien äärelle… ja odottaa Master Chefin alkua. Tänä tiistaina voin sen katsoa [ei digikurssia] ja kevyen päivällisen tekosyyllä paistaa takkatulessa poromakkaraa. Ette tiedäkään,kuinka paljon pidän makkarasta. Eikä kuiva siideri ja sinappi sen seurana ole ollenkaan poissuljettu.

Lappi Valokuvaus

Riekko ja muita luonnonihmeitä

Lagopus lagopus, kavereiden kesken riekko.

Minähän en osaa lintuja kuvata, mikä ei koskaan ole niin kovasti häirinnytkään. Olen keskittynyt ihan muihin aiheisiin, niin kuin nyt vaikka ruokaan, mereen, maisemiin, Italiaan, niin ja ruokaan, ja metsiin, metsiin ilman lintuja ja sitten lintuihin lautasella, — mutta eilen onnistuin ottamaan – tuhannen vahingossa, jos totta puhutaan – muutaman omasta mielestäni onnistuneen lintukuvan.

Riekko suorastaan poseerasi! Klikkaamalla näet sen paremmin.

Pakkasen vuoksi se oli aika ”pullea” ja kun kristallinen hanki ei vielä kannata, jätti riekkokin leveän jäljen.

Kerran olen onnistunut ottamaan riekosta kuvan ”kesävärityksessä” (KLIKS), mutta kuvana ei likikään edellisten veroinen. Tänään ei juuri lintu- eikä erityisiä ruokahavaintojakaan. Töitä ja hyötyliikuntaa.

Pehtoori urakoi pihalla lumen kanssa monta tuntia, minulle riitti pari. Oli minun saunanlämmityshuki ja liiterihommia, joka tapauksessa niin paljon ulkoilua ja liikkumista, etten hetkeäkään epäile, ettenkö huomennakin nukkuisi kahdeksaan! Kauan eläköön kymmenen tunnin yöunet!

Eilistä kuvasaalista alla. Se mitä havukka-ahon-aattelija-maisesti eilen tulin ääneen pohtineeksi, oli että, mikä se on naavan tehtävä?

Paitsi, että se on jännän näköistä ja että sen runsas esiintymien kertoo, että luonto ja ilma on puhdasta ja saasteetonta, mutta onko sillä joku muu sijansa luonnon kokonaissysteemissä. Mihin sitä tarvitaan? Mikä on sen jobi?

Lappi Ruoka ja viini

Lenkillä Kievariin

Aurinkoinen pakkaspäivä Hangasojalla. Päivän antina ulkoilu [ja kuvaaminen] ja brunssi. Säästän ulkoilu- ja luontokuvat [yksi ihan huippuotos!!] huomiseen, mutta brunssista on kerrottava.

Laanilaan – puoliväliin mökiltä Saariselän keskustaan – on avattu Laanilan kievari. Näin historioitsijan näkökulmasta se kyllä mikään uusi asia ole. Olihan Laanilassa kievari ennen kuin edes maantie Rovaniemeltä Ivaloon saatiin valmiiksi. Samalla paikalla on ollut kievari pian (2015 vai 2016?) sata vuotta.

Kun kullankaivosyhtiö Prospektori lähti paikalta 1910-luvulla sen vanhoihin ”kartanoihin perustettiin Laanilan kievari, jossa asui Max Peronius sotiin saakka. Kievarin(kin) saksalaiset polttivat mennessään ja sitten paikalle asettui Metsäntutkimuslaitos (jonka rakennuttama vasemmalla näkyvä punainen rakennus ymmärtääkseni on). Siinäkin oli 1970-luvulla mahdollista yöpyä; muistan kuinka keskikoulun kuviksen ope asui siinä perheineen aina hiihtolomilla, silloin kun meidän perhe asui Laanihovin takapihalla asuntovaunussa. 😉

Mutta siis tähän päivään: kun aamupäivän olin lueskellut harkkoja ja puolenpäivän jälkeen pakkanen hellitti ja lämpö nousi lähelle -10 astetta, lähdimme kävellen kohti uutta Laanilan Kievaria. Olin lukenut, että siellä olisi brunssia tarjolla, ja ajattelimme että NYT me kerrankin mennään sellaiselle. Aina vaan puhutaan ja aiotaan. Vain kotona ja täällä möksällä niitä on tullut harrasteltua. Joskus harvoin jossain ulkona käyty mutta kovin vähiä ovat brunssikokemuksemme.

Niinpä ajattelimme menevämme ulkoilun lomassa buffet-pöytään nauttimaan vähän graavikalaa, salaatteja, pahimmoillaan perunasalaattia ja prinssimakkaroita, ehkä skumppaa ja täytekakkua. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla.

Käytiin kävellen Kuukkelissa asti Kalevaa hakemassa, mutta eihän se tänään tänne raukoille rajoille asti tullutkaan. No aurinko paistoi, oli tyven, taivas kirkas ja korkealla, joten olipa hyvä tepastella. Puolentoista tunnin jälkeen olimme Kievarissa. Familiaari, rustiikki pirtti oli mukavan ja rennon näköinen. Ainoa huono puoli olivat nuo penkit: jos olisimmme olleet illallisella olisin kaivannut selkänojaa.

Klikkaa isommaksi näet mitä kaikkea gourmettia oli tarjolla.

Mehän maistoimme tietysti kaikkea, ja KAIKKI oli maukasta. Erinomaista oli savurautu, talvisalaatin marinoitu palsternakka (osaisinkohan itse tehdä?), poromousse (josta pehtoori kyllä sanoi, että maistui samalta kuin kotona ;), frikadellit (lihapullat). Ne eivät olleet mitään kumipalloeineksiä, vaan käsintehtyjä, alusta asti paikan päällä kokattuja ja tehtyjä. Ei mitään jauhekastikkeita tai teollisuussooseja. Omassa keittiössä leivottu rapeakuorinen ruisleipä oli pehtoorin makuun erityisen paljon.

Brunssilla oli – vastoin ennakko-odotuksia – lämmin ruoka: hirven filettä pekoniin käärittynä, suppilovahveroilla peitettynä ja jumalaisen kastikkeen kanssa tarjottuna oli ylivertaisen maistuvaa. Olkoonkin kliseistä, mutta se oli ”raaka-ainetta kunnioittaen tehtyä rehellistä hyvää ruokaa”.

Ja oliko moinen brunssi kallis? Meidän mielestä tuo pääruokana ollut hirven filee yksistään maksaisi Oulussa tai Helsingissä valkoisten pöytäliinojen-, ovenpielen kilven omaavissa, fine dining -paikoissa sen, mitä maksoimme koko brunssista (35 €).

Palvelu oli rentoa ja lappilaisen mutkatonta, vaikka yrittäjäperhe, joka paikkaa pitää, onkin vastikään Kaakkois-Suomesta tänne pohjoiseen tullutkin.

Takan reunalla bongasin jättikokoisen tohottimen, jolla ei kuulemma creme brûleiden pintoja rapeiksi poltella. 😉

Sitten siellä oli tämmöinen; tietääkö joku mitä tämmöisellä tehdään? Mitä se on? Kievarin väki ei tiennyt, eikä tiedetä mekään. Tietääkö joku?