Tuulestatemmattua

Nyt se on taas tullut todistetuksi: ei pitäisi ihmisen toimia (joutua toimimaan) vastoin omaa luontaista rytmiään. Tämän kaltaisina päivinä minä vannon biortymin, unirytmin, vuorokausirytmin, fiiliksen, nukkumisen, oman rytmin … kaiken mahdollisen asiaan liittyvän nimiin.

Olenhan aina(!) ollut aamuihminen. Tai siis olen aamuisin terävimmilläni (mikä ei ehkä ole paljon sekään, mutta kuitenkin 🙂 ): aamuisin tapahtuu, hommat hoituu, ajatus kulkee, sanontani on selkeää. Kerrassaan pahin hetki kaikelle järjelliselle toiminnalle on iltapäivän viimeiset tunnit, alkuilta, about klo 16 – 18. Se on minun rytmissäni erinomainen aika tehdä arkiruokaa ja syödä sitä. Siihen minun fysiikkani on tottunut ja siihen se sopii. (Varhais)aamut ovat hienoa aikaa, iltapäivät uneliaita, tuhnuisia, turtia, … ja jos vielä on menossa helmikuu, niin kaikinpuolin huonoja aikoja luennoida. Luennonpito on – paitsi älyllinen – myös fyysinen suoritus. Uskokaa pois.

Tänään klo 4:40 olen täysin hereillä. Kroppa ja mieli kieltäytyy vaipumasta enää uneen. Hitto! Puoli kuudelta lopetan yrittämisen, menen suihkuun, aamukahvi ja jukurttia, toinen kuppi kahvia, meikkaus, tukan kuivaus (pieni tupina että tämä malli EI ole hyvä), vaatteet (tänään valinta ongelmaton) ja vartin yli seitsemän laittelen autoa Linnanmaalla ”johdon nokkaan”. Käyn tarkistamassa luentosalin äänentoiston (aion näyttää luennolla pätkiä Elävän arkiston dokkariaineistosta), vastailen sähköpostit, kirjoitan yhden suosituksen, käyn pikaisesti luennon matskut läpi ja klo 10.15 aloitan luennon. Puolitoista tuntia menee hyvin. Ainakin minun mielestäni. Saan opiskelijat kysymään, keskustelemaan, kuuntelemaan, tekemään muistiinpanoja, nauramaankin, ja taas kuuntelemaan. Kaikki hyvin.

Iltapäivällä käyvät (viimeiset 22:stä!!) kandilaiset sopimassa opinnäytetyönaiheesta, vielä olen skarppina, ja opiskelijat autettu alkuun. Kahdelta jo hoksaan, että aamuherätys oli liian varhain; haen Humus-kuppilasta kahvia (mitä yleensä en tee; aamukahvi kotona ja toinen duunissa yleensä riittävät päivän tarpeekseni) ja sorrun myös Pätkikseen. Sitten pikku palaveri kollegan kanssa, pari puhelua, ja hiljalleen kello lähenee neljää, mikä minun rytmissäni merkitsee vaiheittaista siirtymistä kohti kotia. Tänään se ei suju. On poikkeuksellisesti toinen kahden tunnin pätkä luentoa klo 16 – 18. Menen luentosaliin, jossa on opiskelijakato aamuiseen verrattuna. Mutta fukseilla on huomenna iso tentti, joten ehkä ymmärrän, että neljännes porukasta on pois. Sen lisäksi, että olen väsynyt, nälkäinen ja ajatus puuroutunut, olen menettänyt yleisöä, mikä alentaa motivaatiotasoa.

Jatkan siitä, mihin aamun luennolla jäin: suurten ikäluokkien nuoruus ja nuorisokulttuuri vaihtuu hiljalleen työn tekemiseen. Maaseudun työvuosi ja sukupuolittunut työnjako eivät ole vireystilani kohentamiseksi paras tekijä… mutta kahlaan kuin kahlaankin luennon läpi. Eikä kukaan haukottele, en edes minä. Mutta! Eihän se luento nyt mikään argumentoinnin ja artikuloinnnin riemuvoitto ole! Järjenvalo ei loista!

En todellakaan halua opettaa illansuussa!

Tätä postausta varten, ja väitteeni oikeaksi todistamiseksi, googlettelin sanaa biorytmi (etc.) ja törmäsin vähän epäilyttävälle sivustolle nimeltä ”Rajatieto”. Siellä sai laskea itselleen biortymin. Ja? No tietysti se näyttää että minun piti tänään klo 16.40 olla suunnilleen parhaimmillani (älyllinen tila on sentään nolla, eikä miinuksella!) ! No ei kyllä hyvältä vaikuta jos tänään illansuussa olen ollut fyysisesti ja ”tunteellisesti” parhaimmillani! Millaistahan se on kun olen tuolla käppyrän pohjalla? No onneksi silloin ei ole iltaluentoa.

 Saako nyt mennä nukkumaan?

Töistä suoraan kampaajalle: taas turhan lyhyeksi, – noh, pianhan se kasvaa, ja blondius on sopiva. Kyselin kampaajaltani että onko niin, että tummat vaalentaa ja vaaleat tummentaa, värjääkö ihmiset enemmän kuin ovat oman värisiään? Mutu-tuntuma oli, että hieman enemmän kuin puolet tekevät itse tai teetättävät kampaajalla jotain värikäsittelyjä (raitoja, tyvivärejä, värihuuhteluita, kevytvärejä…) ja alle puolet ovat väriltään ihan luomuja. On tietysti otettava huomioon, että ”otanta” on Oulun keskustan isosta kampaamosta, jonka asiakaskunta on enimmäkseen 30 – 60 vuotiaita, ja kaikenlaista muutakin ”varausta” vastaukseen liittyy, mutta silti. Aika paljon kuitenkin on värinvaihtajia.

Olihan minullakin tässä joku vuosi sitten se (surkeahko) luomuilu-/brunette -kauteni, jota ei enää tarvitse toistaa. Blondi olen siihen asti, että muutun harmaaksi, mikä ei kampaajani mukaan tapahdu ihan lähivuosina.

Kampaajan kanssa keskustelumme ajautui sitten hänen ammattiinsa ja sen arvostukseen. Sanoin, että arvostan kovasti: käsityöläisiä ovat, kädentaitajia, osa kampaajista [omanikin vähän] taiteilijoita, asiakaspalvelijoita, joskus terapeutteja – kuuntelijoita ainakin, aika raskaankin työn tekijöitä, hyvänolon tekijöitä. Ja kampaajat näkevät työnsä jäljet.

Työnjäljistä oli töissäkin puhetta: lounaseväillä kollegan kanssa juttelimme, ja tulin selittäneeksi hänelle, että ikinä minulla ei ole ollut niin paljon luettavaa, kommentoitavaa, arvosteltavaa kuin tänä vuonna, tämän professuurin hoidon myötä. Tavallisten kanditöiden, joita nytkin kolme odottamassa,  ja muiden opinnäytetöiden ja harkkojen lisäksi gradut arvosteltavana, apurahahakemuksia ja tohtorikouluanomuksia ja niiden tutkimussuunnitelmia luettavana ja  parannusehdotuksia tehtävänä, erilaisia papereita lausunnolla. Ja totesin ehkä vähän apeana, ettei tuosta lukemisesta jää oikein mitään jälkeä; ei edes ”tuotettuja” opintopisteitä. Kollega sanoi, että hänelle itselleen tulee tuosta kaikesta sellainen olo, että pesee ikkunoita, eikä niistä oikein edes näe, tuliko puhdasta vai ei. Aika hyvin sanottu.

Sitten yksi nuori opiskelija, jonka kanssa mietittiin hänelle opinnäytetyön aihetta, siihen liittyen vähän hopsiakin tehtiin ja sivuttiinpa urahaaveitakin, jolloin hän sanoi, että haluaisi tehdä sellaista työtä kuin minä teen. Kysyin, mitä hän ajattelee minun työssäni tekevän: ”No saat opettaa kaikkea kiinnostavaa (Arjen historia), tutkia ja kirjoittaa, mitä huvittaa, järjestellä opiskelijoiden papereita [tätä en oikein ymmärtänyt], kulkea yliopiston käytävillä ja kirjastossa ja jutella kaikkien kanssa.” Siinäs kuulitte; sellaista se on yliopisto-opettajan elämä! 🙂