Tuulestatemmattua

Kauas pilvet karkaavat.

Kevätkaihonkukka.

Päivä ulkona. Apsun pikkuruiset 5-vuotissynttärit meillä. Ikimuistoiset.

Päivä ihan sekaisin. Nukuin yli kahdeksaan! Mutta kuinka olikaan hyvä nukkua! Unesta olisi kyllä muistettava olla kiitollinen. Hyvä uni on tärkeää. Mutta kuinka ylenpalttinen – tai siis ihan ohi aamun parhaiden hetkien – nukkuminen voikaan sotkea päivän rytmiä. No mutta! Väliäkös sillä! Ja hyvä päivä tänään on ollut.

Huolella föönasin hiukseni ja meikkasinkin [ei vain ja pelkästään peitevoidetta silmänalusiin, mustaa kulmiin ja hailakkaa huulipunaa kuten näinä kotoilukuukausinakin olen oikeastaan päivittäin käyttänyt, vaan ripsiväri ja oikeasti punainen huulipuna kehiin!]. Silkkihuivi ja poplari, loaferit, käsilaukunkin etsin vaatehuoneen perukoilta, ei siis maastolenkkareita ja reppua. Kaupungille. Autolla.

Olin shoppailemassa. Kaupoilla! Ja kuinka nautinkaan Sokoksen Herkussa valitessani kaikkea pientä hyvää viikonlopuksi. Kiertelin ja kaartelin. Ilman kauppalappua. Toki varovaisesti kuljin, kaupassa oli aika paljon muitakin, mikä on viime aikojen aamuvarhaisilla kauppareissuilla ollut harvinaista. Kävinpä sisustusosastollakin, vaatteitakin katselemassa, olipa kyllä kauniita kevät- ja kesävaatteita, mutta kun ”mihinpä niitä”. Eipä ole menoja eikä käyttöä, – muuta kuin ulkoiluvermeillä. Siispä Intersporttiin. Eikä tarvinnut keksiä mitään tekosyitä tai merkityksiä ostokselle: tuulitakki on tarpeen, vanha musta, ankea, kulahtanut, on purjeen kokoinen! Uuden takin valintaan ei mennyt kauaa, ei kontakteja, toinen sovittamistani oli mun. Netistä ei ole löytynyt, kaupasta löytyi heti. Harvoin on ollut niin ilo olla ostoksilla.

Kotipihalle, eikä vieläkään pyöräilemään. Pihahommia vielä. Ja illansuussa tuli systeri piazzallemme: oli aika kesän ensimmäisille Hugoille. Höpöttelimme, nautimme lämmöstä, itikattomuudesta, linnunlaulusta, pihasta, kukista, kesän tulosta. Kohtaamisesta.

Huomenna on helatorstai; se on 40 päivää pääsiäisen jälkeen ja Jeesuksen taivaanastumisen päivä. Niitä harvoja arkipyhiä, joita Suomessa enää on. Keskiajalla näitä pikkupyhiä oli kymmeniä. Meidän vuosikalenterissa helatorstai ei ole ollut erityisen kirkollinen, kristillinen tai muutoinkaan kovin erikoinen juhla. Enemmänkin sellainen ikkunoiden pesu-, kesäkukkien istutus-, kasvimaan kääntöpäivä, pihakalusteiden öljyämistä ja muuta kesäpihan touhua. Nykyisin meillä ikkunat pestään (huom. passiivi: joko meidän siivooja-S. tai Pehtoori ne pesee 🙂 ) vasta (männyn)siitepölykauden jälkeen. Teak-kalusteita ei enää ole, mutta puutarhalla kävimme tänään ja yrttipenkit jo käänsin valmiiksi. Perinteisin menoin siis kohti arkipyhää.

Puutarhalla käynti ei ole vain kukkien hakua, vaan myös valossa ja kukkameressä viihtymistä, kukista nauttimista, kesän odotuksessa oloa. Säynäjäahon puutarhalla kaikki on tip-top, siellä on siistiä, järjestystä, mikä lisää nautintoa. Pehtoori osti piazzallemme kosmos-kukat, minä portin pieliin ja ikkunalaatikoihin pelakuut. Lisäksi Surffiinat metallisiin kukkatolppiin ja kaksi ruusubegoniaa ovien pieliin. Enempää en laita, ei irtoruukkuja pihalle, ei autotallin nurkkiin. Tämä kesä mennään näillä. Yrttejä on tulossa tavallistakin enemmän, mutta ne on yhdessä paikkaa ja helppo kastella, joten ei Juniorille ole niin paljon hommia jos/kun ollaan pohjoisessa pitempiäkin pätkiä.

Kätevän emännän puuhia tänään muitakin: kävin Nappi-Kikasta ostamassa tarpeita, ja uusi ”turvavyö” kameralaukulle pyörän tarakalla on valmis. Olisi muutakin ommeltavaa, mutta hyvänen aika, joku roti se yhden päivän ompeluksilla on. Sen sijaan kokeilin jo uusia sukkapuikkoja, jotka samalla kauppareissulla tarttuivat mukaan. Prym-neulepuikon pisaranmallinen kärki ja kolmionmuotoinen varsi ovat nyt uusi juttu. En ole vielä ihan varma, onko tämä hyvä vai ei…

Pyöräillessä ilo siitä, että kadut ovat puhtaammat kuin koskaan; lakaisukoneet ovat päässeet tekemään hommia rauhassa, kun ei ole paljon kulkijoita, eikä parkkeerattuja autoja katujen varsille. Lepän kukintakin jo ohi, koivu kyllä aluillaan, mutta se ei juurikaan haittaa minua. Punkkeja on kuulemma Oulun rantavitikoissa ollut kovastikin, mutta eipä niissä ole ollut tarkoituskaan tarpoa. Paitsi ehkä Letonniemessä olisi mukava käydä, sinne kun tehty uudet pitkospuutkin. Ja Haukiputaan Isoniemeen jäi viime kesänä pyöräilemättä, joten sinnekin… Mutta ehkä odottelen noihin kohteisiin menoa vielä.

Isollakadulla aamulla. Vai Isokadulla? – Ihan sama. Toisaalta ikäni, koulutuksenikin, työnikin puolesta, oikeakielisyysasioiden kanssa (minä edelleen yhdyssanojen kanssa kipuileva) tekemisissä ollut, en yhtäkkiä välitä yhtään siitä, kirjoitetaanko Isokadulla vai Isollakadulla.. Ihan sama..

Joka tapauksessa: sielläkin, Isollakadulla, oli hiljaista, alakuloista, elämätöntä, ketään kohtaamatonta.

Koko kaupunki oli aamupäivällä tyhjä. Se on alakuloista, surullista. Mutta toisaalta, en voi kieltää, etteikö siinä olisi jotain runollista, ainutkertaista, ennen kokematonta, kokemiseen kaipaavaa… Joka tapauksessa parituntinen vierähti huomaamatta. Kuvaten ja kulkien.

Kuvakertomus täällä. KLIKS: Ehkä lukijoissani on oululaisia, jotka eivät ole kaupunkiin päässeet. Linkin takana kuvia todellisuudesta. Ehkä muillekin iloksi – tai noh, avartamiseksi…

Kotona – luonnollisesti – ruoan laittoa ja siitä nauttimista, niin kovin saamatonta. Paljon mietteitä, itsestä oppimista. Mikä ei ole vain mukavaa,. … Mutta niinpä keksimmekin palata hyvien muistojen äärelle: ystävät – kalaasit – lahjaksi saatu huippupunaviini  (Meillä saatuna vuosikerta 2012)! Juuri tänään oli sille tarvetta. Ja, kuinka se olikaan hyvää. Toi muistoja, toiveita, feed-backejä, unelmia, hyvää oloa juuri siinä hetkessä. Olisiko viini ollut näin hienoa ilman tämän hiton kevään kaikkea ikävää…? En tiedä. Mutta juuri tänään se oli niin hyvää!

Aamupäivän ilon hetkiä koin Möljällä. Siellä on ”Soffa”, jossa tiedän kuopuksemme mopovuosinaan viettäneen paljonkin aikaa. Minä vietin tänään tovin. Nautin purkkikahvin, otin kuvia, haistelin merta (suola ei vielä ole aistittavissa – toteaa allergian tukkeuttama pyöräilijävanhus).

Vihreä ”Soffa” on toistakymmentä vuotta vanha Päivi Valisen tilataideteos, jossa on paljon positiivista, paljon vihreää, paljon levollisuutta. Sinne levähdin kahville. Turvavälit, rauha ja kahvinautinto olivat taattuja.

Kuitenkin, ehkä juuri tänään on ollut se päivä, jolloin on tuntunut, että tämä hel- – tin surkea kevät saisi jo loppua!! Kesää ja valoisampia aikoja odotellessa.

Viikon kauppareissu on venynyt näin pitkälle: niinpä sitten aamukahdeksan jälkeen kaksin kävimme lähimarketissa, taisimme olla ainoat? Kunhan ruokakassit oli roudattu kotiin ja ostokset kaappeihin ladottu, oli aika ulkoilulle. Arvuuttelimme, mihin lähtisimme: minä etelään, Pehtoori pohjoiseen. Molemmat vältyimme pahimmanlaatuiselta räntä-vesi-raekuurolta, joka iski yllättäen.  Juniori lenkillään kaupunkiin, samoin kuin Tyär Helsinki – Riihimäki -reissullaan olivat molemmat tahoillaan kastuneet pahimman kerran. Minä poljin paluumatkan kuuropilven reunan takana, kastumatta, mutta kuinka hiton kylmäksi sää romahtikaan ja maa oli taas kerran valkoisena.

Mennessä kohti Kempelettä oli melkein kevään tuntua. Tänään jätin jo toppaliivin pois (enää t-paita, neule, goretex), mutta olin ihan konttajäässä kotiutuessani. Viime syksynä ja vielä tammikuussa tuntui, ettei talvea tule, nyt on kyllä tuntunut, ettei kesää, ei edes kunnon kevättä, tule.

Kempeleen kotiseutumuseon pihapiirissä nautiskelin kahvin ja croissantin, tovin kuvailin, piipahdin kirkolla bongaamassa ”kirkollisen nallen” ja siinäpä se päiväretki olikin.

Kotihommia, yrttihommia, hyvää ruokaa. Niistäpä se tämä lauantai.

Elämäni eka tomaatti on jo kukassa. ”Gartenperle: runsassatoinen ja siinä on pienet vadelmanpunaiset tomaatit” – näin on luvattu. Saapa nähdä!

Perjantai. Toukokuun perjantai.

Tänään me sitten lähdimme Hailuotoon, – on aiottu monta kertaa viimeisen kahden kuukauden aikana, mutta vasta tänään saimme aikaiseksi. Nyt tuntuu, että oli hyvä, että saimme lähdetyksi juuri tänään. Tänään oli sille paikka, tarve, – pieni matka jonnekin pois. Ja lopultakin sääkin hyvä. Olkoonkin, että toukokuun puolivälissä pienelle patikalle ja linturetkelle tarvittiin toppaa ja villaa, hanskoja ja pipoa. Rannoilla tuulee.

Tänään suuntasimme vähän eri reiteille kuin esim. ruskaretkellä kolme vuotta sitten (ks. vinkkejä siltä reissulta täältä). Meillähän on ystäväpiirissä monia lintuammattilaisia, heidän kanssaan ollaan linturetkillä käyty, minuakin koetettu opettaa tunnistamaan ja innostumaan …

Olen ollut huono oppilas, mutta tänään innostuin kun erilaisia mielenkiintoisia, opittavia lintuja oli niin paljon, niin lähellä, kuvattavina (tosin 200 mm objektiivi EI ole lintukuvaukseen paras mahdollinen – mutta Pehtoori hieman toppuutteli, että ehkä ei ihan huomenna kannata lähteä hankkimaan 600-millistä 🙂 ).

Joka tapauksessa olin hämmästynyt, kuinka paljon lintuja tänään kohtasimme: liki 30 eri lajia laskimme nähneemme. Minäkin opin tunnistamaan monta uutta: isokoskelo, kalatiira, tukkasotka, liro, ja sitten tavallisia hanhia ja joku haukka Kirkonkarissa, kymmeniä joutsenia Pöllänlahdella, telkkiä ja muita ”uintilintuja” (Pehtoori kertoi, että niitä sanotaan vesilinnuiksi. 😉 ).

Kirkonkarin lintutornille ja laavulle menimme jättäen auton Kirkonkylän K-kaupan eteen ja siitä kävelimme muutaman kilometrin kunnes tieltä kääntyi pitkospuureitti Kirkonkarin laavulle. Siellä oli hyvä kahvitella, eväsleivät nauttia, kuunnella monien, monien lintujen hillitöntä laulantaa. Eikä ollut kiire minnekään. Suojaisilla taukopaikan portailla istuskelimme, mietimme: ”Mihin sitten?”

Palattiin Kirkonkylälle, autoon ja kohti Marjaniemeä. Merenrantaa. Kalasataman kautta rantaan ja patikkapolulle. Aurinkoa, eikä niin kovaa tuulta. Liikkumisen iloa, happea, helppoa oloa.

En taida koskaan saada tarpeekseni merenrannalla olosta.

Palatessa takaisin kohti lauttarantaa, ja kello kolmen lauttaa, piipahdimme vielä (vakaan toiveeni vuoksi) kotiseutumuseon pihapiirissä. Paljon muistikortille tallennettavaa tälläkin kertaa. Kaikkien Hailuoto-reissujen jälkeen minun ei enää tarvinnut (vai ei ollut suotavaa?) pitää Pehtoorille luentoa Hailuodon historiasta, joten minä vain kuvailin. 😉

Vielä piipahdimme Petsamossa. Siellä oli Hailuoto-laivan satama, ennen kuin lauttayhteys 60-luvun lopulla alkoi. Kulttuurimaisemaa katselimme, – toisaalta niin tuttukin.

Jopa toukokuinen maisema. Toukokuussa, kerran rospuuttokelien aikana 80-luvun lopulla Hailuodossa pidettiin pienimuotoinen konferenssikin. Olinpa itse sitä järjestelemässä, äitienpäiväksi sen ”buukkasin”! – minä silloin nuori, lapseton – ja kun juuri sillä viikolla ei ollut jäätietä, eikä lauttayhteyttä, pääsimme saareen hydrokopterilla! Olipa kokemus!

Tänään pääsimme saaresta lautalla ajoissa, hyvin mahduimme ensi yrittämällä kyytiin. Kotiin palauduttua poskia kuumotti kuin olisi ollut rinteessä tai ladulla päivän. Ahavoitti! Oli liikkunut, ulkoillut, hyvää tehnyt olo. Pehtoori totesi kalakaupan kassia etc kantaessa ”ihan kuin oltaisiin pidemmältäkin reissulta palaamassa”.

Hyvä reissu oli.

Luovosa kannattaa käydä.