Tuulestatemmattua

Tämä kesä on Suomessa kotimaanmatkailun kesä.

Sitä silmällä pitäen olen tänään istunut koneen ääressä monta tuntia. Ensinnäkin olen pakannut ja hinnoitellut korttipaketteja, tehnyt listaa paikoista, joihin lähden huomenna tekemään ”toisen aallon” postikorttimyynnissä. Joulun alla oli se ensimmäinen. Olen listannut sellaiset kahvilat ja liikkeet, joissa voisi liikkua matkailijoita ja kesäoululaisia, ja aie on huomenna kiertää mahdollisimman monessa. Olen tehnyt tilauslomakkeita ja päivittänyt nettisivut! Uusia, entistä edullisempia korttipaketteja on nyt tarjolla. Lähetellyt sähköposteja  …

On vähän sellainen ”Back to business” -virittely. Kuvauksiakin voisin taas tyrkyttää tekeväni: tarvisitko kesäjuhliin kuvaajan? Markkinointiin ja/nettisivuille kuvia? Lyhyellä varoitusajalla ja nopealla toimituksella onnistuu kyllä.

Kotimaan matkailua olen myös suunnitellut, valmistellut, sovitellut aikatauluja. Näyttää vahvasti siltä, että emme ehdi Saariselälle kesämäkeen, emme tulva-ajan haitoiksi pohjoiseen, mutta juhannukseksi Lappiin ehkä kuitenkin – korvasienijahtiin? Heinäkuussa Hossaan ja elokuussa Hesaan. Olisipa siinä jo matkailua. Hangasoja, Hossa, Helsinki ja minua kyllä hieman kiehtoisi mennä ainakin yhdeksi tai pariksi yöksi myös Hailuotoon. Voisi asua Luotsihotellissa tai jossain muussa Marjaniemen majapaikassa, voisi käydä yökävelyllä hiekkarannalla ja käydä päivisin retkillä ”sisämaassa”, jossa ei vielä paljon ole kierrelty.

Ja josko – monen kesän aiottu – retki Varjakansaareen saataisiin aikaiseksi. Tosin punkkipelko on aika vahva… Joten on näissä kotimaan kohteissakin vaaransa.

Tämä on Varjakan satamassa Oulunsalon puolella.

Koronarajoitusten hölläämispäivä, joten ravintolaan viinille ja syömään? – No ei. Mutta ajatuksena oli, että tänään lähden Liminkaan, enkä ota omia eväitä, en edes kahvia, mukaan, vaan menen ”kunnantalon” Cafe Lakeuteen, ja nautin siellä lounaskahvin ja hyvän voileivän, jollaisista siellä viime kesänä muutamaan otteeseen pääsin nauttimaan. Istun ulkoterassilla ja nautin aurinkoisesta kesäpäivästä.

Mutta eihän se nyt ihan niin mennyt. Toisin kun ko. kahvilan nettisivuilta ymmärsin, se olikin kiinni. Ei kiva. Siispä ei auttanut kuin hakea marketista kahvi ja pakattu kanasalaatti ja etsiä puiston penkki, jonne lounastamaan. No näkymä kohti kirkkoa oli kaunis, mutta ei se mikään kahvilaelämys sitten ollutkaan…

Pehtooria oli reissullaan onnistanut paremmin: Haukiputaan Seolla oli pannaritarjoilu toiminut viime kesäiseen tapaan.

Että näin rempseä aloitus meillä.

Aika pitkän lenkin voi kehittää kotoa Raksilan Cittariin (pitäisiköhän se kirjoittaa ässällä?). Mutta kyllä kannatti. Hulppea, liki tyven keli, hyvä kirja, ei muutakaan tekemistä, liki autiot pyörätiet. Välillä tuntuu, että pyöräilystä on tullut minulle melkein meditatiivinen kokemus (mitä se ikinä tarkoittaneekaan! 🙂 ) . Mutta mielelle ja kropalle se joka tapauksessa tekee hyvää. Pyykösjärvellä ja Kuivasjärvellä lintuja, rentukoita, tuttuja yliopistolaisia, … hautausmaalla pientä harmistusta kevättöiden viivästymisestä – eka kertaa ne on ”ostopalvelun” varassa, ja heti myöhässä. Ilo uusista avatuista siltareiteistä, uusista löytyneistä reiteistä muutenkin. Aina on ilo nähdä jotain uutta…

Ja lopulta sitten siis kauppaan, ihan pienille ostoksille.  Uusimmassa Glorian Ruoka ja Viini -lehdessä ohje viinimarinoituun grillispossuun ja pistaasikastikkeen, ja sen halusin tämän sunnuntain pääruoaksi. Hyvää, yllättävänkin kevyttä ja raikasta. Sitruuna ja possunliha olivat kelpo pari. Teen toistekin, ja sitten reseptiikkaa ja kuvia.

Pienten kanssa saippuakuplia ja jätskiä. Ihan kesämeininkiä siis.

Vaikka koronarajoitukset jo helpottavat ja monta kertaa jo tavattukin, pidettiin systerin kanssa vielä skype-meetinki, jonka jälkeen mietin vielä pientä pyörälenkkiä, mutta olkoot. Huomenna taas.

Pyörälenkillä tuoksui leikattu nurmi, näkyi juhlapukeisia koulukkaita palailemassa kevätjuhlista todistukset käsissään, koivuissa lehdet herkimmillään, ihmisiä liikkeellä kuin ”tavallisesti”. Ja aurinkoa.

Ei lakkiaisia, ei valmistujaisia, ei kevätjuhlia. Ei valokuvauksia.

Kuitenkin kevät, jo joutui.

Kotipihalla ja Huvilassa kameran kanssa…

Itse asiassa olen koko illan istuskellut Huvilassa kutomassa ja kuuntelemassa kirjaa. Siis ihan muissa maailmoissa.

Mutta vihreää on ympärillä. Saniaiset availevat keriään, valkovuokkoja on jo kymmenittäin kukassa, ehkäpä ensi viikolla äidille kimppu kotihoidon kuriirien välityksellä.

Ja minun tomaattini! Niin paljon odotan niiden kasvua maisteltavaksi asti. Nyt kyllä näyttävät vielä ihan oliiveilta, mutta odotellaanpa vielä…

Tomaattien historiaa vähän etsiskelin, ja tämmöistä löytyi:

Uuden ajan alussa espanjalaiset poimivat tomaatit mukaansa Meksikon intiaaneihin kuuluvien asteekkien mailta. Iät ja ajat kasvia viljelleiden asteekkien kielen sanaan tomatl (= turpea hedelmä) pohjautuu myös tomaatin kansainvälinen nimi. Tomaattiin mielistyneet italialaiset antoivat kasville nimeksi pomodoro, sananmukaisesti ’kultainen omena’. Ranskalaiset tulkitsivat nimityksen omalla tavallaan ja alkoivat kutsua vihannesta nimellä pomme d´amour (= rakkauden omena). Nimi levisi käännöksinä moniin kieliin (esimerkiksi englannin love-apple).

Tänään ei ollut punaviiniä, niin tein lukuiltaan drinksut vermutista ja kaapin perältä löytyneestä (Kroatista kolme vuotta sitten ostetusta) Maraschinosta (Alkossakin näyttää olevan). Tuorepuristettua appelsiinimehua 10 cl, vermuttia 8 cl,  maraschinoa 2 cl, jäitä, mintun lehtiä. Pehtoori kehotti kirjoittamaan ´ex tempore´ -reseptini ylös, että joskus voidaan tarjota tätä vieraillekin. Milloinhan meille tulee vieraita?

On se aika jännä, että on tullut käytyä Kiinan Xi´anissa katsomassa terrakottasotilaiden armeijaa, ja jopa tavattua se maatyöläinen, joka tuon maailmankuulun löydön teki. On tullut käytyä Etelä-Afrikassa ja Hyväntoivonniemellä ja tavattua mies, joka on elänyt Johannesburgissa silloin kun Hector Pieterson Sowetossa sai surmansa. Mutta koskaan ei ole tullut käytyä Haukiputaan Ervastinrannalla. Tai noh, tuolla toisella puolella olen käynyt, mutta en tässä kalasatamassa, josta kuva.

Tänään kävin siellä nauttimassa lounaskahvin. Kalavajan portailla oli lämmin, – matkalla kyllä tarvitsi hanskoja.

Ja tarvitsin myös tovin kävelyä metsässä. Virpiniemessä on kauniita mäntykankaita. Tuuli suhisi puissa, muuten rauhallista. Metsät on tärkeitä. Olen kai joskus ennenkin sanonut, että jos Pehtoorilla olisi metsää, se olisi tämän näköistä. Tämmöinen järjestyksen metsä. 😉

Ja Pehtoorista puheenollen. Hän laittoi tänään sapuskan. Ystäväpariskunnan maskuliini raportoi Vierumäen mökkikeittiöstä jokunen viikko sitten tehneensä etätyötä tekevälle vaimolleen päivälliseksi Lyonin kanaa, ja tämän seurauksena oli, että minä sain tänään mitä herkullisinta ruokaa. Todella hyvää. Ja koko koti tuoksuu vieläkin hyvälle, – ”bistrolle”.  Resepti oli kuulemma ”helppo”. Kannattaa kokeilla.

Turkansaareen halusin, – en päässyt kuin sillalle. Mutta jo matkahan on usein se paras osa reissua. Tämän pienen reissun, pyöräretken paras osa oli matka.

Matkalla linnun laulua, aurinkoa, vastaantulevia monia luokkia (koululaiset pyöräretkillä), ja äänikirja: ”Jotain hyvää – äänikirjeitä toivosta”. Se on hyvä, pieni kirja. Sen esittelyssä lukee näin:

Tämä aika on jo nyt jättänyt jälkensä suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosien ajan. Kaiken synkkyyden keskellä asetimme joukon suomalaisia vaikean tehtävän eteen. Tavoitteena oli yrittää nähdä tässä kaikessa edes jotain hyvää ja esittää ajatuksensa lyhyen äänikirjeen muodossa. Kokoelman tuotto annetaan lyhentämättömänä Hope ry:lle ja käytetään vaikeassa tilanteessa olevien lasten harrastusmahdollisuuksien turvaamiseen.

Kirjeitä on yhteensä parisenkymmentä, ne kestävät noin viisi minuuttia kukin. Nyt olen kuunnellut muutaman kirjeen jo uudelleen. Minulle tämä ei ole niinkään pandemia-kirja, ei koronakirja, vaan kirja toivosta, elämästä tämän ajan jälkeen. Kirja elämästä, elämän taidosta, mutta ei mikään elämäntapakouluttajan, sparraajan, konsultin tai terapeutin buustauskirja, vaan ihmisten ajatuksia, pohdintoja ajasta, elämästä, toivosta, kuolemasta, tulevasta, tästä päivästä. Jotain hyvää… Suosittelen. Parasta olisi ehkä kuunnella aurinkoisella puiston penkillä tai villasukat jalassa takkatulen ääressä, mutta sopi hyvin matkaseuraksi Oulujokivarren pikkuteillä ja Sangintien rauhallisella pyörätiellä polkiessakin. Teki hyvää.

Aamulla Oulujoella, illalla kaupungilla. Levoton olo, liikkumisen tarvetta. Ja niin kyllä tuntuu olevan muillakin oululaisilla. Kylläpä oli aamua-iltaa porukkaa liikkeellä. Varsinkin illalla – kesäiltana vai onko sittenkin vielä vasta kevät?

Toisin kuin tapanani on, olen viime viikolla aika monena iltana käynyt pienen pienellä pyrähdyksellä ulkona. Tuossa meidän ja meren välissä on ”jätäri” – jätevedenpuhdistamo, ja se on tunnetusti lintuharrastajien keskuudessa tunnettu hyvänä havaintopaikkana. Sain vihjeen, että siellä on satakieli laulellut. Ja tehän tiedätte, minä koin pienen ”lintuherätyksen” Hailuodossa, 😉 ,  joten kyllähän se kiinnosti. Semminkin kun se Oulun seudulla on aika harvinainen. Lintu-atlaksessa todetaan:

”Satakieltä ei ole tavattu Oulussa ennen 1970-lukua. Sen jälkeen laulavia koiraita on havaittu lähes vuosittain. Tunnetuimmat satakielialueet ovat Laanila aivan keskustan lähistöllä ja Kempeleenlahti. Enimmillään satakielireviirejä on ollut kymmenkunta ympäri Oulua”.

Usein kirjallisuudessa ja elokuvissa mainitaan satakielen laulusta – minulle on tullut vähän sellainen käsitys, että se on jotenkin hienoa. Aattelin aina, että laulanta on kovinkin melodinen. Lintujen laulunäytteet TOP TEN -listalla ja Ylen sivulla. KLIKS

Niinpä toivoin laulun kuulevani. Tunnistaakseni sen sain linkin ääninäytteeseen: satakieli  Ja minä kuulin sen siellä jätärillä (= puhdistamon portin kohdalla) livenä eilen! Aika metka on sillä tuo laulanta, eikä kyllä mitenkään melodinen, monenlainen kyllä on. Ehkäpä juuri siksi nimikin: satakieli. Sellainen ilo.