Niitä näitä

Ostoksia ja liikkumista

[Pateniemen raitilla on uusi pienvenesatama jo odottamassa liikennettä. Jäät jo lähteneet! ]

Tuntuu että elämä on käynyt varsin vilkkaaksi. Tänään sekä kampaaja että Reko!

Aamuauringossa ajelin kampaajalle, minun ja maskilla suojautuneen kampaajan lisäksi siellä ei ollut muita. Tosin kymmeneltä lähtiessäni sekä henkilökuntaa että asiakkaita oli jo muutama muukin. Onhan freesi olo kun ylipitkät hiukset ovat nyt hyvin leikattuina, ihan huoliteltu olo. Samalla reissulla vielä Sokoksen kempparista kosteusvoidetta kasvoille. Ja uusi pumppusaippua – ja käsivoide, – niitä kun tuntuu nykyisin kuluvan aika lailla. Tavallista hienommissa pulloissa olivat. Tällaiseksi elämä on mennyt: hellittelylahjana itselle saippuaa sievässä pumppupullossa. 😀

Iltapäivällä kylmästä tuulesta huolimatta lähdin vielä toiselle pyörälenkille, Apsuakin kyselin mukaan, mutta eipä se nyt sopinutkaan… Niinpä äänikirja taas seuraksi. Uppouduin taas ihan toiseen maailmaan, ja puolitoista tuntia hurahti.

Illansuussa sitten Kaukovainiolle Rekoon (lähiruokakauppiaat tuotteineen). Sain Pehtoorin kantoavuksi. Tomaattiamppelin ostin! Ahvenfileitä ja karitsanjauhelijaa, hunajaa ja tietysti kananmunia, eli nuo vakio-ostokseni sieltä. Eka kertaa paikalla oli leipuri, jolla  oli yli 100-vuotiaaseen leipäjuureen tehtyä leipää. Olin tilannut yhden. Nyt isosta, lämpimästä leivästä on iso osa syöty. Perusasioihin on hyvä tukeutua: saippuaa ja lämmintä leipää! Eivät mitään turhia asioita. Ilon asioita ovat!

Niitä näitä

Nalleja etsimässä ja parveketapaaminen

Aamusella kun jo etukäteen iloitsin auringonpaisteesta ja aiotusta pyörälenkistä, Pehtoori asetti eteeni lehdessä olleen jutun, jossa Oulun hiippakunnan piispa haastoi ”piispanpyöräilyyn”: pyöräilyä, kirkkoja, nallebongausta ja hyväntekeväisyyttä. Pyöräilyä ja kirkkojen (ilman nalleja) kuvaustahan minä olen jo vuoden verran harrastanut, joten päätinpä, että tämän päivän lenkki olisi sitten osuuteni piispanpyöräilyyn.

Ei muuta kuin kamera reppuun ja pyörän päälle. Kohti kirkkoja. Oman nalleni, Tony Thorvaldssonin, kanssa olimme kaksistaan pitkällä pyörälenkillä aurinkoisessa Oulujokivarressa – piispanpyöräilyllä muita nalleja tervehtimässä: Tuiran kirkko, Kastellin kirkko, Maikkulan kappeli, Oulujoen kirkko ja Hintan seurakuntatalo sattuivat sopivasti pyörälenkilleni. Kävin kääntymässä ja matkakahvin nauttimassa Pikkaralan sillalla, ei olisi ollut enää pitkä matka Turkansaareen, mutta kun en ollut varma pääseekö saareen, niin käännyin kohti kotia.

Vaikea oli nalleja kuvailla, ikkunat heijastivat tai olivat likaisia, eikä valaisua tai kuvakulmia paljon säädelty. Mutta kiva niitä oli käydä etsimässä. Haaste on voimassa kesäkuun loppuun, montakohan nallea ehtisi nähdä?

Illansuussa vielä pyöräilimme systerin luona käymään. Yli kaksi kuukautta kotosalla viettänyt sisar on jo uskaltautunut kauppaan itse, tähän asti me olemme toimittaneet hänelle ostokset kerrostalon autohallin ”eriöön”, emme ole edes ovenpielessä käyneet, mutta nyt hän kutsui meidät käymään, isolle parvekkeelleen toviksi, iltapalallekin. Olipa mukava istuskella ilta-auringossa, uskoen, että kyllä tästä vielä kesä tulee… Vaikka varjoja onkin aika paljon.

Pilvilläkin on kuitenkin hopeareunat ja aurinko jo pilkistää…

Hautausmailla

Hautausasioita

Alkaa olla vuosi siitä, kun viimeksi olimme Roomassa. Sinne lähtiessä tai oikeastaan jo matkaa varatessa, totesin, että ”vielä kerran” haluan siellä käydä. Taustalla ajatus: ”Rooma on ikuinen, minä en.”

Maailman ja matkustelun ollessa tässä tilanteessa kuin se nyt on, olen tavattoman iloinen, että kävimme Roomassa – ainakin – vielä kerran. Näinä takautumien viikkoina on tullut muutoinkin ajatelluksi tosi paljon tehtyjä matkoja, paljon katseltua reissukuvia, luettua reissuraportteja kun ne ovat kohdalle sattuneet. Onneksi on reissattu. Reissattu paljon, ja monenlaisissa maissa ja kohteissa, – ja Roomassa. Ja monenlaisilla hautausmailla.

Tänäänkin olimme hautausmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa monta tuntia, sillä tänään saimme aikaiseksi pitkään suunnitteilla olleet kunnostustoimet isän haudalla. Ison hautapaikan koristesorat olivat huvenneet ja rikkaruohottuneet, ja kun samanlaista kauniin vihertävää sorakiveä ei Suomenmaasta ole löytynyt, jotta olisi vain voitu täydentää, niin oli poistettava vanha, ja laiteltava rikkaruohojen estokangas ja uutta soraa monta säkillistä. Pientä roudaamista ja puuhastelua. Mutta sää oli hyvä, tuli touhuttua ja liikuttua, ja sellainen ”yhteishyvä”-homma oli se. Iltapäivällä pyörälenkillä kävin vielä tsekkaamassa mittoja kukkien tilaamista varten. Niitä ei vielä laitettu. Maakin oli vielä pinnastakin paikoin jäässä, sillä hauta on aika varjoisassa paikassa.

Jos olen ollut menneessä, niin myös tulevassa. Sain viime viikolla vihdoin tehdyksi oman hoitotahto -ja hautaustestamentit. Nämä meidän oli tarkoitus tehdä jo puolitoista vuotta sitten, jolloin illalla kolmisin (Pehtoori, minä ja Tyär) istuimme pitkää iltaa kotosalla appeni hautajaisten jälkeen ja puhuimme syntyjä syviä, elämästä ja kuolemassa, uskosta ja hautaamisesta, kaikesta sellaisesta, tuli puheeksi myös, miten itse kukin meistä elämänsä lopussa haluaa tulla hoidettavaksi, millaiset hautajaiset järjettäväksi ja miten haudattavaksi. Silloin lupasimme esikoiselle, että kirjaamme nämä asiat ylös. Nyt sain tehdyksi. Netistä löytyy malleja ja kaavakkeita.

Tiedän monenkin olleen hämmennyksissä kun on läheinen saateltava viimeiselle matkalle – ei tiedetä, miten edesmennyt olisi halunnut toimittavan? – Toisaalta, puolenkymmentä vuotta sitten syöpään menehtynyt hyvä ystäväni suunnitteli saattohoidon alkaessa omat hautajaisensa alusta loppuun: virsistä ruokalistaan, kutsuttavista kuolinilmoitukseen. Mitään sellaista minä en ylöskirjannut, mutta jotain kuitenkin.

 

 

 

 

Niitä näitä

Kirjahyllyjen äärellä

Öisen lumisateen jälkeen aamulla maassa paksu kerros märkää lunta.

Niinpä toinen peräkkäinen päivä ilman ulkoilua. Iso osa päivästä meni kirjahyllyjen äärellä. Pyyhin pölyjä, hävitin vanhoja lehtiä ja muutaman mapillisen luentomateriaaleja (vielä niitä näyttää riittävän!), järjestelin, lueskelin, viivähdin albumeiden äärellä.

Työhuoneessa on pieni uusi juttukin. Kattolamppu! Hajotin talvella vanhan pienen tuikun, ja nyt olen tilannut uuden. Se on tammea ja valkoista metallia, kuvun asentoa ja samalla siis valon suuntaa, voi vaihtaa. Tykkään siitä!

 

Maanantaiterveiseni täältä!

 

Niitä näitä

Tämäkin jäänee mieleen

Sataa vettä. On pimeää. Kylmää. Vähän alakuloistakin.

Äitienpäivä!

Toisaalta: ei koskaan ennen tällaista, toivottavasti ei koskaan uudestaan.

Mutta, hei! Onhan tänään ollut paljon hyvääkin.

Tänään tytär livenä (kiitos, internet!!) Helsingistä ruokapöydässä, konsertti kotosalla (Petrus Schroderus). Paljon kukkia, hyvää ruokaa, Pehtoorin leipoma (taas!!) kakku, pikku perhe, yhdessäoloa,  … eikä kiire minnekään.

 

Niitä näitä

Leuhkimiseksi meni

Toukokuun toinen viikonloppu on vuosikymmeniä ollut Pehtoorille vuoden kiireisempiä, ehkä stressaavampiakin. Ihan omaehtoisesti on halunnut kokkailla, järjestää vaimolleen ”erilaisen” viikonlopun. Ja nyt, – ehkä aika kultaa muistot, tai saa unohtamaan menneen – olen nauttinut yhden parhaista kotisapuskoista ikinä.

Alkuun palsternakkakeittoa. Palsternakka on ollut lempparini jo vuosia, mutta että keitto on maustettu vaniljalla!!  Samettista, pehmeää, makoisaa. Lempeää ja leppoisaa. Hyvää, mahdottoman hyvää. Erityisesti kun ohessa oli samppanjaa, joka minua odotti, kun tulin muutaman kymmenen kilometrin hyiseltä pyörälenkiltä. Pienen hetken ajattelin, että kuuma kaakao olisi ehkä just nyt hyvä juttu, mutta Pol Rogerin tervehdys oli sydämeen käyvä, ja olo koheni kummasti.

Mansikoitakin oli. Ja eniten minua miellytti ajatus, vaivannäkö.

Orvokkejakin. No ne on minun juttuni, edes niitä olen saanut aikaiseksi. Kotiin ja lähipiiriin. Orvokit ovat – paitsi syötäviä 😉 – muutoinkin hyvä juttu. Pieni ilo arjessa.

Ja sitten ruokaa.

Alkuun palsternakkakeitto maustettuna vaniljalla! Samettista, erilaista, juhlallista. Ja ohje löytyy Valion sivuilta!! Tätä teen soppatykkipäivänä.

Pääruokana savustettua siikaa, parsaa ja hollandaisea. Kyllä Pehtoori tietää mistä pidän! Johan tykkäsin.

  • ja jälkkäri!!! Ihan ylivertainen! Juustoa, karkkia, suolaa, makeaa. Siis: Keisarina-juustoa viipaleina, suolakiteitä, kinuskikastiketta (purkista), Omar-karkkeja ja punapippuria. Oi, että!!! Nin hyvää.

Ja jutun ideahan on se, että näinä aikoina, keskellä koronakriisiä, ei tartte olla yksin. Onhan tässä jo eräätkin synttärit aiemminkin vietetty kimpassa, –  onneksi nytkin.

Niitä näitä Vanhemmuus

Äitienpäivämuistoja

On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.

Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.

Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?

Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).

Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.

Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.

[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]

Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.

En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.

Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana  – -)  ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!

Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.

[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.] 

 

Puutarhahommia

Ulkoilmassa

Puolelta päivin kahvitauko Haukiputaan kirkon portailla, ja sitten myötätuulessa paluu kotipihalle.

Liityin (vihdoin) Pehtoorin puutarhajoukkoihin (1+1), ja iltapäivä kului pihapiiriä siistiessä.

Päivä tuulisessa, aurinkoisessa säässä on saanut posket hehkumaan. Ja tuntuu, että ensi yönä täysikuu ei untani häiritse.

 

Viikon aikana on  täällä ollut kuvat Oulunsalon, Kiimingin ja Pateniemen koivikoista: tähän sarjaan tänään Haukiputaan kaunis koivurivi.

Reseptit Ruoka ja viini

Kaloreita ja niiden kuluttamista

Aamupäivän pyörälenkin kohteena urheiluvaatekauppa. XXL:stä oli kertakaikkisen pakko käydä ostamassa itselle uudet ulkoiluhousut. Minun molemmat sopivat, välikausiulkoiluhousut on mökillä. Täällä kotona vain toppahousut, ohuita kesä/saliverkkareita ja kahdet vanhat, isot goretexit. Joten etsin aamulla netistä valmiiksi mieluisat, sykkelöin kaupalle, tein täsmäiskun sisään, ostin housut sovittamatta ja palasin kotiin. Sopivat ja kaikin puolin hyvät ovat. Illalla piti käydä toinen pyörälenkki, jotta pääsi kokeilemaan uusia pöksyjä. Hyväksi havaitsin käytössäkin. 😀

Nythän taitaa koronatartunnalta välttyminen olla helpompaa kuin pitkään aikaan tulevina kuukausina. Tällä hetkellä Oulussa on todettu yhteensä 89 tartuntaa, eikä moneen päivään ole löytynyt  yhtään uutta. Vieläkään  ei kovin paljon väkeä ole liikkeellä, joten ennen kuin rajoitusten purku alkaa vaikuttaa, on vähän sellainen tyyntä ennen myrskyä -tuntuma? Jokapäiväisenä tätä shoppailua ei kylläkään ole tarkoitus ryhtyä harrastamaan. 🙂

[Tämä on mielestäni edelleen Oulun kaunein koivikko. Se on Pateniemessä. Ilta-auringon valossa uutta asuinaluetta varten raivatun montun täytyttyä sulamisvesistä näytti kuin olisi ollut jossain järven rannalla.]

Pyöräilyn ja shoppailun lisäksi ruoanlaittoa. Tein eka kertaa taas yhden ”viraalihittireseptin” mukaan sapuskaa. Ja aina vaan helpompaa.

Mehevä tonnikalapiirakka poikkeaa monin tavoin siitä jota minulla oli 80-luvulla tapana tehdä jos kaverit tulivat meille etkoille tai tupareihin tms. Silloin piirakkapohja oli kaupan voitaikinasta ja täytteenä keittyä riisiä, tonnikalaa, herneitä, keitettyjä kananmunia ja tilliä. Tämänpäiväinen oli paljon simppelimpi ja kevyempi. Ihan kelpo ruoka hyvän feta-salaatin kera. Jos/ehkä teen tätä uudelleen, niin silloin sitten oheen esim. kermaviilistä, tillistä, sitruunatilkasta, suolasta kastike oheen.

Mehevä tonnikalapiirakka (Ohje Iltalehdestä)

Pohja:

200g kermaviiliä
1 kananmuna
2 ½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta

Täyte:

200g kermaviiliä
2 kananmunaa
2 prk tonnikalaa
valkosipulia +mausteita
juustoraastetta

Kaada vesi pois tonnikalapurkeista. Sekoita kaikki pohjan raaka-aineet keskenään (leivinjauhe ensin vehnäjauhojen kanssa) ja kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun piirakkavuokaan.
Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada täyte raa’an pohjan päälle. Lisää halutessasi hieman juustoraastetta.
Paista 200 asteessa kauniin ruskeaksi, noin puoli tuntia. Taikina tulee piirakkavuokaan (24 cm) piripintaan: käytä siis hieman isompaa tai suojaa uunin pohja vaikkapa pellillä.

Tämä oli oikeastaan yhdenlaista tonnikalapullaa. Variointimahdollisuuksia on varmasti paljon. Voisi jättää toisen tonnikalapurkin pois ja laittaa tilalle silputun paprikan ja sipulin?

Ja sitten viikonlopulta yksi resepti. Key Lime Pie! Sehän on tiedossa, että olen sitruunapiirakka-fani, mutta ehkä vielä sitruunaakin enemmän pidän limestä. Monessa muodossaan. Ja tässä tuli kyllä nyt yksi suosikki.

Ihan pelkkää kaloria koko piiras, mutta ei sitä isoa palaa tarvi syödäkään. Ohjeessa kehotetaan pakastamaan ennen nauttimista, ja kyllä se kannattaa ehdottomasti tehdä. Ja sitten antaa tovi (5 – 10 min.) sulaa. Mahdottoman hyvin tämän yhteyteen sopi myös kermavaahto, jonka maustoin vaniljalla, enkä millä tahansa, vaan nimenomaan ”mexican vanilla” -jemmastani lorautin pari teelusikallista vispikerma-sokerivaahdon joukkoon.  Taas kerran tuli todettua yksinkertainen on hyvää! Ihan tolkuttoman hyvää.

Key Lime Pie (limepiirakka) (tämänkin ohje Iltalehdestä)

1 pkt Digestive keksejä
100 g sulatettua voita

 Murskaa keksit ja lisää sulatettu voi. Painele massa reunoja myöten kakkuvuokaan ja aseta pohja jääkaappiin kovettumaan.

5 dl kermaa
3 dl Creme fraichea
1,5 dl limen mehua
1 limen kuori
1,5 dl sokeria

Kiehauta ainekset keskenään ja lisää limen mehu joukkoon. Siivilöi, jäähdytä ja kaada massa vuokaan jähmettyneen keksipohjan päälle.
Pakasta, mutta muista ottaa ulos, kun piiras on melkein jäätynyt. Tai ota ajoissa sulamaan jääkaappiin.

Niitä näitä

Pakkolomalla omasta elämästä?

Pakkolomalla omasta elämästä? – Onko muilla ollut sellainen tunne? Tuossa kuukausi sitten, päivänä muutamana tuntui siltä. Tai ainakin siltä, että olen pakkolomalla omasta sosiaalisesta elämästäni. Kalenteriin merkityt muutamat tapaamiset, menot, teatterit, mökkireissut oli viivattava yli, ”mihinkään” ei voinut enää mennä. Toisaalta kotoilu-muudiin asettuminen ei aiheuttanut ”vapaa-ajanongelmia”, vaikka välillä on kyllä tuntunut, että aika kulkee näinä aikoina hitaammin kuin ennen. Johtuukohan se siitä, että ”odottavan aika on pitkä”. Kyllähän sitä ainakin taka-alalla ajattelee/odottaa, että sitteku…

Olen kysellyt monilta, että mitä he tekevät ensimmäiseksi kun rajoitukset/karanteeni hellittävät? Ensimmäisenä on – luonnollisesti – ystävien ja vanhusten/vanhempien (ja vanhemmilla taas lasten ja lastenlasten) tapaaminen. Tälläisia olivat vastaukset myös Ylen tekemässä laajassa kyselyssä.

Mutta selkeää, seuraavaksi tärkeintä ei oikein voi erottaa. Eri ihmisillä erilaiset toiveet: töihin, salille, tanssitreeneihin, erilaisiin harrasteporukoihin tai kampaajalle pääseminen, ravintolapäivällinen kavereiden kanssa, mökille, Helsinkiin ja Ikeaan ( 🙂 ) reissaaminen. Ostoksille pääsy tai ulkomaille!

Minä olen ensi viikoksi jo tilannut kampaajalle ajan, mutta vielä enemmän kaipaan hierojalle pääsyä. Olen parin kuukauden aikana tehnyt hyvin vähän kuvia, joten jumien taustalla ei ole tavanomainen syy, vaan nyt taustalla on kutominen ja ehkä vähän pyöräilykin. Hyvä kotikonsti hartiakipujen helpottamiseen on ollut sellainen mekaaninen niskojen hierontalaite, jonka sain Pehtoorilta joululahjaksi.

Kiiminkijoki [Alakylä, Kiiminki]

Uusia käytänteitä on tullut otetuksi käyttöön. Esimerkiksi tänäänkin Kiimingin pyöräretkellä jäi kuppilassa käymättä; pullakahvit ja vessa jäivät kokematta. Mutta olipa mukana matkakahvi ja pusikoita Suomen pikkuteiden varsilla riittää. 😉 Olen kehittänyt itselleni uuden ”kalenterin”: lähetän (melkein) joka päivä jollekin tutulle kirjekuoressa omia Oulu-korttejani ja pienen kirjeen. Olen lähetellyt niitä pitkin Oulua ja Suomea, ja jatkan vielä. Näin on saajilta sitten tullut sähköpostia, chattiä, puheluita, sellaistenkin kanssa, joiden kanssa ei ole tullut oltua missään kontaktissa vuosiin. Iloisia ovat varsinkin 70+ -henkilöt olleet…

Toisaalta olen saanut pari sähköpostia ”menneisyydestä” – kaksi blogini lukijaa, jotka ovat tuttuja vuosien takaa ja joiden en ole tiennyt näitä höpinöitäni seuraavan, kirjoittivat suureksi ilokseni minulle kirjeet. Vaihtelimme kuulumisia, ja muistelimme menneitä. Ihan mahdottoman mukavia tällaiset yllätykset. Myös yksi mieluisa puhelu: vanha ystäväni soitti ja jatkoimme siitä, mihin joskus vuosia sitten Linnanmaan kuppilassa ja tutkijaseminaarissa olimme jääneet. Hän se kyseli ja arveli, että ”kaltaiselleni ekstrovertille” voi olla vaikeaa tällainen eristäytyneisyys. Ei tämä edelleenkään niin kamalan vaikeaa ole ollut, sitä paitsi, kontakteja on ollut vaikka kuinka paljon. Itse asiassa taidan olla oikein tyypillinen ambivertti.