Tuulestatemmattua

Mökkikuplassa

Viikonloppu tulossa. Kaksin mökkieloa, ja meille tänäänkin aamukahvilla mielessä se aina tärkeä asia: ruoka. Mitä tänään ja viikonloppuna syödään?

Mökin lähikauppa Kuukkelissa on kaikenmoista hyvää, mutta tuoreesta kalasta (ja lihasta) on siellä tavallisestikin puutetta, saatikka nyt, kun moni muukin tuoretavara on vähän vähissä. Tästäpä saimme hyvän, omasta mielestämme perustellun syyn lähteä ajellulle paikalliselle ”isolle kirkolle” eli Ivaloon. Mökkipihasta sinne on se 33 kilometriä suuntaansa. Aamusaunan, lehtien luvun, ”työsähköpostien” etc. jälkeen starttasimme. Ohut, aamuyöstä satanut lumikerros valaisi maisemaa, muutama pakkasaste teki päivästä edellisiä kirkkaamman.

Tien suolaus sai porot mukaan liikenteeseen: Magneettimäen kohdalla rekkakuski ei varmaankaan ilahtunut pakollisesta pysähdyksestä. Pitkä nousu vastamäkeen on henkilöautollakuin ja vauhdissa ihan tuntuva: voi vain kuvitella, miten rekalla sujuu lähtö ihan pysähdyksistä…

Ivalon raitti ei perjantaina puolenpäivän aikoihin ollut järin ruuhkaisa. K-kaupassakaan ei monta asiakasta ollut, vaikka kauppa on iso ja hieno (siellä oli tänään sushiakin, mikä minusta on jotenkin hassua. Ei niin, ettenkö joskus voisi itsekin sieltä sellaisen paketillisen ostaa. Olivat kyllä tuoreen näköisiä…). Mutta kaupassa oli täysin hiljaista: meitä lukuunottamatta kaikki muut taisivat olla yksin, kaikilla oli maskit, kukaan ei keskustellut/kysellyt mitään, jopa tiskimyynnissä hyvin vaisua tupinaa, taustalla soi radio, jossa kerrottiin uusista koronarajoituksista tyyliin ”tämä on määräys, ei suositus”… Vetää hiljaiseksi, pistää miettimään. Myös sitä, kuinka etuoikeutettu on kun voi olla täällä – kaukana kavala maailma. Tosin huoli sinne, tuonne ja etäämmäskin. Mutta jo osaan vähän relata. Hoen itselleni: enhän minä voi, en vaikka totisesti olen yrittänyt ja halunnut.

Ostamme ison kirjolohen, fileoituna. Pehtoori aikoo savustaa enemmän kuin puolet, minä graavata loput. Ostamme kuhafileitäkin. Ja kynttilöitä, suklaata, hedelmiä, erikoiskahvia, gourmetjuuston, vain yhden tontun, Apsulle tuliaiskeksejä, muutaman postimerkin (suosittelen korttien lähettämistä näinä aikoina! 😉 Eikä ollenkaan mitään tausta-ajatuksia… 😉 ).

Mökille palauduttua todettiin, että onhan se ulkoiltavakin: siispä minä kamera kaulassa lähitienoolle kävelemään ja Pehtoori liiteriin, nuotiolle ja taas saunan lämmitykseen. Pakkasta vain vähän, lunta vielä vähemmän. Hiljaa virtaa Hangasoja.

Sen verran kuljimme ja touhusimme, että hämärän laskeutuessa sallimme glögikauden avattavaksi. Mökkiterassilla kahden hengen pikkujoulujen etkot. Tai ehkä sittenkin vain lasilliset (puolikkaat!) Blossan 2020 glögiä. Siinä maistuivat inkivääri ja vihreä tee. Esittelyssä lukee, että mukana on Marrakechin torin tuoksuja. Se ei ole minulle kovinkaan hyvä houkutin: vaikuttavin ääni- ja näkökokemus Marrakechin torilta (2005) oli kun näin kuinka helteisen päivän iltana isolla toriaukiolla oli kolme, neljä hammaslääkärin tuolia keskellä toria. Oli lämmin pohjoisafrikkalainen lokakuun pimeä ilta, jonoksi asti asiakkaita ja sitten hoitajia polkemassa poraan voimaa – ihan kuin ennen poljettin Singeriin. Ei ehkä paras mielikuva glögin nauttimiseen… 😀 Mutta älkää te muut antako minun kokemusteni Marrakeshin hammaslääkäreistä pilata kokemustanne tämän vuoden Blossasta!

Saunasta olisi voinut käydä purossa uimassa. Semminkin kun vesi on poikkeuksellisen korkealla. Ei olla käyty. Eikä taideta käydä.

Kalaruoasta nauttineena, jälkikasvun kanssa viesteilleenä, ulkoilleena, saunoneena, kaukana kaikesta, television pian tarjotessa viihdeohjelmaa (Vain elämää) nautimme perjantai-illasta Hangasojan mutkan varrella olevassa mökissä, ja olemme kiitollisia, että moneen päivään ei ole kiire kotiin.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin. Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.

Mökkielämää

Kohti levollisia päiviä

Kynttilän valoa, jouluvaloja, pihavaloja – – valoja pimeyteen. Luonnon valoa on kovin vähän, ja sekin on harmaata.

Eilen tulomatkalla vihreät pellot ja Kemi- ja Ounasjoen vedenkorkeus hämmästyttivät; keväinen väri ja vesistöjen tulvakorkeus eivät yleensä kuulu marraskuuhun.

Tänään maisema ja sää on jo ollut enemmän marraskuinen. Märkää, sateista, liki myrskytuulista ja pimeää. Tunnin lenkki lumettomassa metsässä, aika lämpimässä, mutta silti ajoittain jäisessä vesisateessa, Hangasojan vartta kohti Pieravaaraa ja mutkan kautta takaisin, sai riittää tämän päivän ulkoiluksi ja urheiluksi. Valoisaa aikaa ei ole kuin muutama tunti puolenpäivän molemmin puolin – muutoin on mustaa. Hyvin mustaa. Ja tuulista

Pyykkiä, petivaatteiden vaihtoa, valojen laittelua, keittiön kaappien ”inventaariota”, läppärin ja sen ohjelmien päivitystä ja muuta huushollausta on onneksi ollut.

Jonkinlaiseen retriittitunnelmaan yritän päästä – päästää ja päästä irti…

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Matkalla pohjoiseen – taas kerran

Niinpä sitä tänä aamuna matkalle päästiin, yhdeksään venyi lähtö, mutta lähdettiin kuitenkin. Tätä on taas odotettu. Onni on kun on mahdollisuus lähteä.

Ihan turhan kauas nuo viitat osoittavat: ei ole tolpassa meidän kilometrejä meidän määränpäähän. Niitä tuosta kohtaa ei ole kuin 242 km.

Pysähdyimme Napapiirillä, ja Pajakylän matkamuistomyymälästä (tällainen joulutorikokemus tänä vuonna) hain tonttuovelle ja lasten joulukalenteriin pieniä ylläreitä. Ja itselle jouluista kuvausrekvisiittaa ja uuden joulupallonkin, yhden pienen tontun ja …. Jo eilen Pehtoori sanoi pienille, itselleen ja minulle (suuta soittaakseen 🙂 ), että kunhan mummi taas pääsee mökille kaikkia tonttuja etsimään ja jututtamaan…

Nyt olen päässyt, ja uusia juttujakin on. 😉

Kiireen raja.

Vuosien varrella olen tässä kohtaa koettanut ottaa kuvaa – toivonut saavani otoksen ilman Napapiirin rajalla keikkuvia aasialaisia ja muita turisteja, mutta en ole koskaan onnistunut. Noh, tänään ei ollut kameraa, oli vain kännykkä, mutta ei yhtäkään turistia lähimaillakaan…

Sateista ja harmaata oli Rollossa ja koko matkan, Sodankylän jälkeen vielä usvaa ja sumua. Jotenkin matka tuntui tavattoman pitkältä: Oulu – Kemi välillä edelleen paljon 50 km rajoituksia, ja talvirajoituksia, jotka alkumatkasta tuntuivat ihan turhilta: sula, hiljainen tie vähän liikennettä, hyvä näkyvyys… Sitten Sodankylän jälkeen (klo kahden jälkeen) kun oli jo melkein pimeä, oli sumua, poroja, (onneksi Pehtoorin ajovuoro) olikin satasen rajoitus. Kyllä kaipaisin sellaisia sään, liikennemäärien etc. mukaan päivittyviä sähköisiä nopeusrajoituksia. Niiden merkitys erityisesti näillä pohjoisen taipaleilla olisi iso. Luulenpa, että juuri ankea, harmaa ja pimeä tienvarsien maisema vähän latisti matkanteon tunnelmaa. Toisaalta oli lomatunnelmaa, vapaa vähäisistäkin velvoitteista fiilis…

Sodankylässä kävimme K-kaupassa ja siellä oli (maanantaiksi) aika paljon asiakkaita ja KAIKILLA oli maskit – myös iäkkäillä miehillä, mikä ei Oulussa ole mikään itsestäänselvyys.

Hangasojalle tulimme tyttären ja poikaystävänsä jättämään mökkiin, ja me kaksi järjestyksen ihmistä iloitsimme, kun kaikki, ainakin melkein 😉 , oli kondiksessa ja järjestyksessä. Niin se Siperia – tai vanhemmat 😀 – opettaa. Tai ehkä on sittenkin kyse siitä, että esikoinen tuntee vanhempansa ja hoksasi kiitellä kuukauden mökkiylöspidosta jättämällä paikat siistiksi. Edelleen minusta tuntuu mahdottoman mukavalle, että täällä kuukauden tykkäsivät duunailla.

Mökkeydyimme aika nopeasti, ei ollut lumitöitäkään, eikä paljon roudattua ruokaa yms… Kunhan taas nettiyhteydet saimme toimivaksi oli (eilen julkaistun) The Crownin neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson vuoro. Nyt on tiedoksi joka illalle tunti hyvää suoratoistoviihdettä. Ja tiedossa myös ulkoilua, lepoa ja Lapin rauhaa. (ihan niinkuin Oulussa olisi kovastikin vilskettä ja velvollisuuksia… 🙂 )

Niitä näitä

Eilisen jälkeen, ennen huomista

Tänään on riittänyt touhua ja tekemistä, eikä mikään ole onnistunut kerralla.

Ihan vaan kotosalla olen saanut viisi kilometriä käveltyä. Eilisen juhlan jälkeen huushollin oletusasetusten palauttaminen = lasitiskiä ja järjestelyjä. Myös ”maistelupöytäkirjan” puhtaaksikirjoitus ja toimittaminen asianosaisille. Lopuksi pakkasimme viinien loput laatikkoon, ja Pehtoori kävi viemässä ne kahden jäsenen karanteerioloihin – Oulunsalossa on tänään kahden hengen ”jälkimaistelut”. Toivottavasti ensi vuonna kun kerhomme täyttää 30 vuotta, voimme kaikki olla yhtä aikaa samassa tilassa juhlistamassa yhteistä taivalta. (alla maistellut viinit pisteineen. I Castei oli mun ja Seghesio Zinfandel Pehtoorin)

Studion kokoaminen ja ennen kaikkea lamppujen kuntoon saattaminen vei paljon aikaa, – meiltä molemmilta. Toinen studiolamppu on ollut sökö, ja minun laastariratkaisu ei kestänyt edes viittä minuuttia, joten Pehtoorilla oli tekemistä. Kun pikkuiset tulivat tonttukuviin, en ollut ehtinyt verrytellä ja studiotaitoja elvyttää, joten eipä tulos ole kovin raponen. 🙁 Mallit olivat kyllä maailman parhaat, kuvaaja ei. Ehkä me ehdimme vielä uusintakuvaukset tehdä, – jos lapset vain suostuvat. Katsellaan.

Yhdessä kuvausten jälkeen sitten söimme ja tonttujuttujakin oli katseltavana; joulukalenterikin jo avattiin. Joulunodotuksessakin on lisäiloa kun on pikkuisia elämässä.

Sitten valmistelua ensi viikkoa varten, mihin TTK toi levähdystauon ja nyt vielä jatkuu… Huomiseen.

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

BO 29 v.

Niin hyvä mieli.

Meillä on täällä ollut ystäviä. Ystäviä, jotka viihtyivät ja tykkäsivät tarjoiluista.

Pitkästä aikaa meillä on ollut suuri, pieni juhla. Meidän viinikerho (7/9… riskiryhmäläisille osuus kuljetetaan huomenna …), suunnilleen kerran kuukaudessa kokoontuva, on tänään ollut meillä. Edellisestä kerrasta meillä on jo vuosi, – mutta tänään: turvavälit seitsemälle hengelle Festassamme onnistuivat. Pienimuotoinen ”maistelumenu” oli menestys: yhdellä lautasella monta pientä annosta. Itseasiassa neljä ruokaa kerralla ja jälkkärit erikseen, Ja todellakin: se toimi. Myös läsnäolleiden mielestä.

”MAISTELUMENU”

SALAATTIPETI JA TUBAN HAPANJUURILEIPÄ

PAKASTIMEN UUMENISTA
KATKARAPUJA JA SCAMPEJA

EILISEN POSSUPADAN JALOSTUS
WORSCHMACK PERSIMONILLA

ARKIRUOKA NAKIT JA MUUSI VIERASVERSIONA
CHORIZOA JA MUSTAJUURIPYREE

UMAMIKOKEILUN JÄLKEEN
KARITSANJAUHELIHAPIHVIT JA PUNASIPULIA

JÄLKIRUOKA
SINIHOMEJUUSTOPIIRAKKA
SUKLAAMOUSSEPIPARIT

Retrojälkkäri (sinihome-päärynäpiirakka) ja Viini-lehden pipariresepti sopi illan teemaan: paluu menneeseen.

Ja illan pääteema oli ”elämäni viini”; jokainen toi mukanaan viinin, joka kuvasti omaa viinimakua, omaa viinityyliä (onko sellaista?). Sokkona maisteltiin ja yritettiin arvuutella viinejä ja niistä tykkääjiä. Eihän se kovin hyvin mennyt, mutta keskustelua syntyi. Viineistä, USAn vaaleista, yliopistojen virkanimikkeistä, armeijasta, ruoasta, seurustelusta, Varangin vuonosta, historiasta, elämästä, – ja kaikesta. Minulle kovin mieluinen ilta.

Sokkona maisteltiin viinejä, tunnistettiinkin, mutta enemmän oli tarinaa menneestä, muistoista, yhteisestä harrastuksesta, yhdessä koetusta. Ehkä ollaan jo vanhoja, mutta mitä sitten. Yhdessä on hyvä olla vanhoja, ja nauttia viinistä, ruoasta, yhdessäolosta. Niin hyvä mieli.

Isovanhemmuus

Hetkessä

Pienet ovat olleet isänsä päivävuoron ajan tänään täällä. Leivottiin pipareita. Niin parasta. Mummin mielestä ainakin. Ja tänä vuonna uusia jäseniä sessiossa olivat Eevis ja pappa – muutamana edellisenä vuonna se on ollut lähinnä Apsun ja minun joulujuttu. Mutta tänään touhuiltiin neljästään keittiössä. Olipa mahtavan keskittynyttä (taikinan syöntiä :D) ja tarkkaa piparihommaa. Kolme pellillistä saatiin valmiiksi, ja monen monta piparia jaksettiin koristellakin. Ja melkein lämpimänä syödäkin. 😉

Muutoin päivä kului tavallisissa merkeissä: legoja, lounasta, musiikkia, Eeviksen päikkärit (ja kyllä minä kerta toisensa jälkeen jaksan ihmetellä, kuinka lapsi menee päiväunille: lounasruoan jälkeen käydään vaipan vaihdolla, josta kannan (hän haluaa nimenomaan niin) pienen makkariin, jonka seinältä katsellaan kaikki valokuvat; nyt E. osaa jo sanoa kuvissa olevien nimetkin (tiiti (= isi), Jaaja, pappa, mummi, vauva, vauva…. etc.) ja sitten lasken lapsen sängylle, menen viereen ja tytöllä on silmät jo kiinni, hän ei enää hievahdakkaan vaan nukahtaa saman tien.

Eipä ennen Eevistä minun elämässäni ole tuollaista nukahtajaa näkynyt! Jos nukahtaminen on helppoa, niin herääminen ei sitten olekaan: menee aina puolisen tuntia, että pieni on kunnolla tolpillaan. Niin mainio ja ihana on. Apsulla ruutuaikaa siskon päikkäreiden ajan, välipalaa, pientä tolskaamista, lukemista, Pipsa Possua muutama jakso, taas yhdessä leikkimistä ja lukemista, ohessa koetin vähän kokkailla ja sitten jo Juniori tulikin töistä suoraan ruokapöytään, jossa jälkkärinä – yllätys, yllätys – pipareita. Myös spesiaalit koemaistiaiset huomista varten.

Kun Juniori ryhtyi pakkailemaan lapsia ja kamoja kotiutuakseen ja olimme palanneet Festasta (”pihakeittiömme”), (jossa varsinkin Eeviksen iloksi oli tonttuovi jo paikoillaan ja siellä karkkia) Eevis huuteli pappaa, pappaa? (huom. ranskalainen aksentti paPAA) – Mihin vastasin, että ”pappa jäi tiskaamaan. Se on siitä hyvä tyyppi.” Ja mitä toteaa Eevi? Hän toteaa HYVIN lakonisesti: ”Ai jaa.” 😂 Olisittepa kuulleet sen myötäelämisen äänenpainon! Mietin, oliko se myötäeläminen Pehtoorille vai minulle? 😀

Any way, mukava päivä, hetkessä elämistä ja eloa.

Niitä näitä

Yhdessä ja erikseen

En ole koskaan ennen ottanut influenssarokotetta, enkä ole tainnut influenssaa koskaan sairastaakaan. Tänä merkillisenä vuonna päätin tässäkin kohtaa poiketa tavanomaisesta, jotenkin tuntuu, että nyt ei missään tapauksessa haluaisi sitä ”tavallistakaan” influenssaa. Eikä sen sairastaminen varmaankaan paranna vastustuskykyä. Siispä otin viime viikolla (suunnilleen heti kun kaupungin terveyspalvelut niitä tarjosivat) asiakseni varata ajan rokotukseen, mutta eipä se nyt ihan suitsaitsukkelaan sujunutkaan. Tai siis varaus sujui, mutta eipä lähimmissä rokotuspaikoissa (Tuira ja Kontinkangas) ollut enää muita kuin viikonloppuaikoja, joten varasin sitten Haukiputaalle. Varausvahvistuksen mukana tuli ilmoitus, että samalle ajalle voi tulla kaksikin samaan talouteen kuuluvaa. Niinpä otin aveciksi Pehtoorin. Tälle aamulle oli aika, ja Haukiputaan Jatulissa piikillä kävimme. Käymme yhdessä ain…

Paitsi että kotiuduttuamme lähdimme molemmat erikseen lenkille, eihän me täällä kotioloissa juuri yhdessä ole ennenkään lenkkeilty. Ulkomailla ja Lapissa sitten eri juttu. Ihan mahdottoman ankean näköistä, tiheä vesitihku/sumu Hartaanselän kohdalla laskeutui hetkeksi, mutta olihan sopivan lämmin (+3 C), eikä juurikaan tuullut.

Kauppa-asioille lähdin, yksin: viikonloppuna on tiedossa leivontaa, kokkailuja, vieraita ja omaa väkeä pöydissä. Ja sillä tiellä ollessani tuli viesti, että Alkoon tilaamani spesiaali Penfolds Tawny, oli tullut, joten päätin ajella hakemaan sen samantien. Melkein samalla hetkellä kun astun Välivainion Alkosta ulos, sinne tulee Pehtoori. Hänelläkin oli spesiaalitilaus. Näiden molempien erityistilausten takana on tuleva lauantainen viininmaistelu. Yleensä Pehtoori ei maistelujen hankintoihin puutu, mutta nyt kun meillä on teemana ”elämäni viini” (vrt. tv-ohjelma Elämäni biisi), oli aika hankkiutua tilausten äärelle. Siis erikseen samoilla asioilla. Tällä kertaa erikseen lähinnä sokkomaistelun onnistumisen vuoksi.

Minun valitsemani ”elämäni viini” ei ole tuo em. Tawny. Sen hankin bonukseksi, jollainen meillä usein maistelun lopussa järjestävän osapuolen taholta tarjoillaan. Se on osa jälkkäriä, tai siis tarjoan sen jälkkärin kanssa. Tai ehkä ennen sitä, että saadaan kunnolla maistella: ”kuparinruskea, makea, hasselpähkinäinen, taatelinen, kevyen appelsiininkuorinen, mokkainen, suklainen, tyylikäs, pitkä”. Kuulostaa ainakin ihan mahdottoman hyvälle portviinille, vähän kuin pieni leivos. Ja aika harvinainen tuollainen on: australialainen portviini-tyylinen pitkään kypsynyt … Kerron sitten, kannattiko tilaus. Myymälöiden hyllyistä tätä ei juuri löydy.

Viiniostosten jälkeen palasimme taas yhteen: ruokapöytään. Tein pieniä karitsanjauhelihapihvejä salaatin ja creme fraiche -porkkanoiden oheen. Tulipa hyviä. Niistä oli kaksi versiota. Umamilla ja ilman. Käytin ehkä turhan varovaisesti (½ tl/200 g jauhelihaa), mutta kyllä se maistui. Vielä lautasella ripottelin sitä suoraan purkista pinnalle, ja lopputulema oli se, että ehdottomasti kokeilut jatkuvat. Kyllä se syventää makua. Linkin takana selvitys siitä, mistä Santa Marian Umami koostuu. Vuosia sitten toin Lontoon reissulta Harroldsilta purkin umamia, ja kaikki kului. Nyt umami-innostuksen Suomessa taisi herättää muutama viikko sitten Ilta-Lehdessä julkaistu artikkeli.

Kolmen euron Pirkka-kimppu.

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Yritystä on

On ollut ihan työpäivä tänään.

Kova pyrkimys yhteen minulle aika isoon projektiin mukaan. Pitkässä kuusessa on, eikä ollenkaan varmaa, mutta olenpa koettanut osoittaa osaamistani. Minähän en oikeastaan koskaan ole ”hakenut töihin”, eikä tässäkään ole siitä kiinni, mutta yritän kuitenkin saada itselleni hommia. Innossani olen edes tästä mahdollisuudesta yrittää.