Kanaa viinissä – muistoissa

Onpahan sellainen ruoanlaittoviikonloppu. Tänään nautimme kaksistaan vain savukalasalaattia, mutta sen seurana lantturieskoja. Uuuu… olivatpas hyviä. Ohjeen vohkin täältä.

Eilisestä vielä sen verran, että teimme Coq au vin, – kanaa viinissä.

Julia Child´n Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirja (juuri se, jonka innoittamana syntyi pari vuotta sitten elokuva Julia & Julia) tuli kaivettua pitkästä aikaa hyllystä.  Se on yksi niistä harvoista keittokirjoista, joihin opiskeluaikana oli varaa ja jonka avulla tuli opeteltua (gourmet tai ainakin vähän tavallisesta suomalaisesta kotiruoasta poikkevaa) ruoanlaittoa. Kirjahan on äärimmäisen pedantti, siinä annetaan ohjeet millilitrojen ja asteiden puolikkaiden, kattiloiden ja kapustojen tarkkuudella.

Joskus lauantaisin – tai sunnuntaisin sillä lauantaisin oli usein tenttipäivä – teimme kimpassa ruokaa kaikella sillä pieteetillä, millä ko. opus vaatii. Ja tämä Coq au Vin oli yksi niistä sapuskoista, joita teimme. Senkin takia teimme, että silloinen esimieheni, emeritus proffa, joka oli suuri Ranskan ja ranskalaisen ruoan ystävä (hänen kanssaan  töiden teon lomassa tulimme useinkin keskustelleeksi kokkaamisesta) oli kertonut tästä yhdestä bistroruokien klassikosta Suurin Ylistävin Sanoin. Hänellä kun oli tapana puhua hieman suureellisesti monista asioista. Mm. ranskalaisista juustoista ja Coq au Vin´stä.

Muistanpa kuinka haimme Hovihallista kanan, ”laihaa pekonia” ja etsimme kovasti herkkusieniä. Eihän sellaisia 1980-luvun alun Oulusta saanut. En osannut edes kuvitella, millaiselta ne näyttäisivät. Eikä niitä sitten löytynytkään, nyt uskallan tunnustaa, että käytimme ”champions” tölkistä. Tiedättehän niitä alumiinille tai pellille maistuvia suolavedessä lilluvia sienten kaltaisia tuotteita…  Eilen oli oikeita, ihan erityishienoja  …

Eilistä varten olin ostanut Stockan pakastealtaasta, en mitään broiskua, vaan ranskalaisen maalaiskanan, jonka pehtoori leikkasi paloiksi ja sitten  ruoan hautuessa koko huusholliin levisi huikea ranskalaisen ravintolan ihastuttava tuoksu. Kanasta tuli erinomaista. Se ei ole erityisen kuvauksellinen ruoka, joten siksi ei kuvia. Reseptikin on kovin pitkä, joten tyydyn linkittämään valmiiksi kirjoitettuun versioon ja monella varmaan on itsellään ko. klassikkoteos hyllyssään. Suosittelen.

Ainoa missä eilen poikkesimme alkuperäisohjeesta oli, etten keittänyt pekonia ja että käytin punaviiniä vain puolet ohjeen määrästä, korvasin osan viinistä Puljongin lihaliemellä ja sitten emme tarjonneet kanaa persiljaperunoilla kuten Child kehottaa tekemään, vaan keittelin – proosallisesti – ohrattoa ja kyllä sekin imi taivaallisen kastikkeen maut erinomaisesti.

Emeritus-esimiehestä ja näistä suurista Toivoniemessä  harrastetuista kokkausviikonlopuista on vielä kerrottava  yksi juttu: Emerituksella oli ihan omanlaisensa viikko- ja vuorokausirytminsä, joka tuotti joskus kollegoille, opiskelijoille ja alaisille ongelmia. Hän kun ei aina muistanut, että lauantai- tai sunnuntai-iltapäivät olivat periaatteessa vapaa-aikaa, eikä hän myöskään aina hoksannnut, että klo 23.30 tuntiassistentti saattoi hyvinkin olla yöunilla – hän itse kun ei todellakaan silloin nukkunut. Siispä puheluita saattoi tulla mitä merkillisimpiin viikon, vuoden tai vuorokauden aikoihin. Kun hän yhden yhteisen projektimme aikana soitti kolmantena peräkkäisenä lauantaina iltapäivällä, juuri kun olimme silloisen avopuolisoni (nyttemmin pehtoori) kanssa istahtaneet ruokapäytään, pitkällisen ruoanlaittosession huipennuksena,  rohkaistuin kertomaan esimiehelle, mitä olimme kokanneet ja että ruoka oli parhaillaan lämpimänä lautasella ja että en panisi pahakseni jos hän ei soittaisi aina lauantai-iltapäivisin, … niin hän ymmärsi. Pyyteli syvästi anteeksi ja vakuutteli haluavansa maanantaina kuulla, miten ruoka oli onnistunut ja oliko rakuuna todellakin ko. ruoassa niin tärkeä kuin voisi olettaa….  Tämän kerran jälkeen hän ei koskaan enää soittanut lauantaisin. Mutta keskustelumme ruoasta jatkuivat …

____________________________________

Tässä vaalisunnuntain aattona lehtien lööppejä lukiessa  kiinnittyy huomio Väyrysen lausuntoon emännästä: ”Kyllä talossa pitää isäntä olla, niin, ja emäntä”. Huoh!

Minä ja pehtoori olemme Väyrysen kanssa keskustelleet tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten.  Kerron jutun kokonaan täällä: KLIK, KLIK.

3 kommenttia artikkeliin ”Kanaa viinissä – muistoissa”

  1. Hih, naureskelin täällä yksikseni tuolle aikaisemmalle Väyrys-jutulle 🙂 On kyllä Paavo keksinyt taas sloganin, josta voi moni taho vetää eri syistä herneen nenäänsä. Sinänsä nerokasta!

    Vastaa
  2. Koivu, minusta isäntä ja emäntä nimitykset kuuluvat maalaistaloon. Niissä ei ole mitään halveeraavaa, ja kyllä ymmärrän myös sen alkiolaisen tupailta -aatoksen, joka sinulle tuosta tulee mieleen. Mutta minusta vain ei ole emännäksi. Sen verran kaupunkilainen olen.

    Katri, … mutta kuten hoksasit, Paavo oli jo tuolloin hauska mies. 🙂 Ainakin yritti.

    Paikallishistorian myyntilukujen huikeaa nousua odotellen …

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.