Tuulestatemmattua

Pieniä, isoja asioita

Koska näytti siltä, että tänään puolelta päivin alkaa suunnilleen viikon kestävä lumisade ja koska olin herännyt kun oli vielä pimeää*, oli hyvä syy hankkiutua ladulle jo aamuyhdeksän tienoilla.

*Täällä päivän pituus ja valoisan aika on selkeästi eteläää runsaampaa.
Saariselkä: Auringonnousu tänään 6:06. Auringonlasku tänään 20:23.
Päivän pituus 14 h 17 min.
Oulu: Auringonnousu tänään 6:23. Auringonlasku tänään 20:20.
Päivän pituus 13 h 57 min.
Helsinki: Auringonnousu tänään 6:36. Auringonlasku tänään 20:11.
Päivän pituus 13 h 35 min.

Jo lähtiessä päätin, että eipä minulla ole kiirettä. Eikä ollut. Kiersin Pieranvaaran, Prospektorin kautta takaisin Laanilaan. Siinä kaikki ja se oli oikein hyvä.

Pysähtelin, kuvailin, chattailin, olin hiljaa, kuuntelin kun luontokin oli hiljaa, mietin, mikä se ”pyhän” määritelmä olikaan, jatkoin, eihän se mikään huippuluistava keli ollut, mutta entä sitten. Oli hyvä.

Lämmittelimme saunan, tein kohtuullisen surkeaa ruokaa, mutta tein loistavan löydön internetin kätköistä: Koiviston evakuointia ja pika-asutusta käsittelevä gradu.

Uutisia kieltäydyn taas katsomasta, harmittelen vanhan läppärin oikeuttelua (kuvankäsittelyohjelmat eivät enää avaudu – aavistuksen verran raivostuttava juttu) ja samaan hengenvetoon mietin, so what. Jatkan lukemista. Olisikohan takkatuli valoisana huhtikuun maanantai-iltana hyvä juttu? – Voi se olla.

Pieni suuri maailmani! 😀

Mökkielämää

Mökkimatkalla

Kuten tavallisestikin, myös mökille lähtöaamuina tykkäämme nousta ja lähteä ajoissa. Tänäänkin lähdettiin. Kahdeksalta. Pehtoori olisi ollut valmis lähtemään jo kuudelta.

Meillä on kaksi edellistä yötä oravat pitäneet kevätjuhliaan kattorakenteissa. Ettekä usko, kuinka iso meteli kahdesta (tai kolmesta) kurresta voi lähteä! Pehtoori on pitkin talvea tukkinut verkoilla koko talon räystäät, mahdolliset pienetkin kolot, joista nämä pienet otukset pääsevät elämöimään välipohjaan. Ja miksi hitossa ja miten edes näkevät keskellä yötä, kahden jälkeen ravata ympäriinsä pimeällä katolla, räystäissä ja kattotuoleissa. Toissayönä onnistuttiin jossain välissä nukahtamaan uudelleen, mutta viime yönä Pehtoori ei puoliviiden jälkeen enää nukkunut.

Matkan teko Rantapellosta Hangasojalle kestää rajoituksista, pysähdyksistä, kelistä ja liikennemääristä riippuen viisi tuntia ja vartin (kesärajoitukset, vähän liikennettä, sula tie, vain yksi pikainen kahvi/pissatauko) tai 7½ tuntia (talvirajoitukset, liukas, lumisateinen, tietyöt ja ruuhkaisa liikenne sekä tauot). Tänään tultiin talvirajoitusten vallitessa, liki autioilla sunnuntaiaamupäivän hiljaisilla, sulilla teillä, pikainen pysähdys Rollossa ja 5½ tuntia.

Rovaniemelle asti aurinkoista, ja viimeöisen lumisateen jälkeen hohtavan valkoiset hanget ja pikkupakkanen; kuin oltaisiin helmikuun lopussa oltu. Ja mökkipihaan puolikahden aikaan tullessa näkyi sinitaivasta, eikä pahastikaan lumitöitä tiedossa, joten minäpä lähdin käväisemään ladulla, Pehtoori kieltäytyi vetäytymästä päiväunille ja lähti kolailemaan mökkipihan siistiksi. Ja niinhän se jo ennen Piispanojaa satoi lunta niin, ettei latua tahtonut nähdä. Mutta eipä haitannut. Hyvä oli olla ulkona, talven keskellä.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historian parissa

Paljon muuttuvia tekijöitä, vaikka tuntuu, että melkein kaikki (!) on viime aikoina, vuosina, ollut jämähtänyttä, paikoillaan polkemista. Tai taaksepäin valumista. Siltä se on välillä tuntunut. Vaikka onhan muuttuvia tekijöitä ollut: oikeastaan ehkä sittenkin enemmän muuttuvia tekijöitä, perumisia, yllätyksiä, muutoksia, vähäisten sovittujen juttujen (valitettavia) lykkääntymisiä tai häviämisiä ties mihin, enemmän niitä kuin paikoillaan oloa.

Tälle viikonlopulle oli muutamia kalenterimerkintöjä: perhepäivähoidot ylitse muiden, muutamia tuplabuukauksiakin ja tietysti aie käydä ladulla. Mutta koska koronaa lähipiirissä, meni suunnitelmat uusiksi. Olisi siis ollut mahdollisuus lähteä mökille vaikka jo eilen, viimeistään tänään, mutta. Karjalaseuran juhlaseminaari eilen ja väitöstilaisuus tänään olivat sellaisia, joihin minulla oli toive osallistua, joten Lappiin ei lähdettykään, vaikka lastenhoitoa ei ollutkaan. Lähdemme huomenna. Vasta huomenna. On ollut mahdollisuus valita.

Väitöstilaisuus tänään olisi ollut ”nautittavissa” myös striimattuna, mutta kun siihen oli mahdollisuus osallistua myös livenä, niin menin.

Pandemian aikana olen seurannut – muistaakseni – kolmea väitöstä etänä, eivätkä ne nyt olleet mitään erityisen sykähdyttäviä kokemuksia. Yhden aikana mm. pesin nyrkkipyykkiä ja silitin, toisen aikana istuin autossa matkalla mökille. Ei sellainen ole sama kuin olla läsnä! Ei todellakaan.

Toki tänään halusin nähdä ja kokea, kuulla ja nauttiakin, miten kandivaiheen opiskelijani ja muutenkin tuttu nuori nainen tohtoriksi väittelee. Hienosti väitteli! Olipa ilo olla läsnä, – paitsi väitöstilaisuudessa, mutta myös ennen ja jälkeen sen tavata ihmisiä, tavata entisiä kollegoja, tuttuja ja ystäviä yliopistoelämän ajoilta. Myös kaukaa vuosikymmenien takaa. Hämmentävääkin.

Väittelijä (ja toki myös vastaväittäjä) selvisi tilaisuudesta erinomaisesti: rauhallisesti, oppineesti, asiantuntevasti, helpottuneestikin, kiittäen keskustellen ja argumentoiden. Väitöskirja sai paljon kiittäviä kommentteja vastaväittäjältä. Olisi ihan mahdottoman mukava selittää, että tätä nuorta naista sain opettaa kandiseminaarissa, avittaa opintojensa alkuvaiheessa, jotta tämänpäiväiseen hienoon tulokseen päästiin, mutta eipä olisi oikein rehellistä: hän teki opinnäytteessä ihan itsenäisesti, erinomaisesti jo silloin. Ei siinä yliopistonlehtorin neuvoja tarvittu. Kunhan kannustin ja kehuin.

Tilaisuudessa oli myös yksi ”sykähdyttävä” kuva vanhasta kartasta. Kahdestakin syystä sykähdyttävä: 1) olen kirjoittanut artikkelin, jossa ko. kuvan karttakokoelmaa käytän. 2) Tänään esillä ollut yksityiskohta on meidän mökkimaisemista. Anders Bureuksen kartassa näkyy Ivalojoki (Avila) ja Lutojoki (Luttojoki), joiden varsilla on ensi viikollakin tarkoitus kulkea ja hiihdelläkin.

Kuvan nähtyään Vävy totesi: ”Liukulumikenkäily ollut muotia jo tuollon”. 🙂 Niinpä 400 vuotta sinne tänne.

Nyt pakkaamaan, jotta tuonne Lutojoelle päästään ensi viikoksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Kaikesta edellisestä huolimatta, tai paremminkin vuosikymmeniä ennen sitä, minulla oli yliopistolla työhuoneeni ilmoitustaululla alla oleva lainaus, historian filosofian ja metodologian klassikon lausuma ”aforismi”. Ehkä siksi, että lohduttauduin sillä, etten saanut väikkäriä tehdyksi paljon aikaisemmin kuin lopulta sain.

History is life:
he who has not lived
or has lived only enough
to write a doctoral dissertation
is too inexperienced with life
to write good history.

Louis Gottschalk

Historiaa

Tunnustan väriä

Olipa ilo ”tunnustaa väriä” Oulun Karjalaseuran juhlaseminaarissa. Sain syksyllä viinikerhon 30-vuotissynttäreillä ”huomionosoituksen”: Heikki Nuutisen Karjalanliitolle suunnitteleman silkkihuivin, jossa on liiton 80-vuotisjuhlavuoden logo ”sukupolvien ketju”.

Ja seminaari oli hyvä, etten sanoisi mahdottoman mielenkiintoinen. Tuli ikävä, ei ehkä Viipuriin, se kun on koskaan käymätön paikka, vain junalla ohi on tullut mentyä, vaikka ehkä joku muistijälki ja geeniperimä minussa kaipasi sinnekin, mutta tuli ikävä historian pariin, historiantutkimuksen, luennoimisen pariin (oi, että minä tykkäsin siitä!) ja uuden oppimiseen, ihmisten joukossa olemiseen, elävästi kerrotun historian pariin.

Muistojen Viipuri -seminaarin luennoisijat ja aiheet olivat aika pro!
Historioitsija Teemu Keskisarja: Sodan ja rauhan Viipuri
Arkkitehti Kimmo Kuismanen: Viipuri – arkkitehtuuri ja paikan henki
Kirjailija Anna Kortelainen: Uusi Viipuri Pohjois-Pohjanmaalle – tositarina ja miten se kirjoitetaan.

Kirjaston Pakkala-saliin mahtuu vähän yli 200 kuulijaa ja se oli aivan täynnä, osa seminaariin tukeista jäi jopa ulkopuolelle. Keski-ikä oli niin korkea, että olin lähes nuorimmasta päästä. Monia oululaisia ”julki-karjalaisia” oli joukossa.

Kuinka ollakkaan minun takanani istui suunnilleen ainoa maskiton kuulija, joka yski ja pärski aika lailla tasaisin väliajoin ja melkein vieressä mummarainen, jolla käynnykkä soi aina 10 minuutin välein, eikä hän saanut sitä äänettömälle, kunnes eräs papparainen hermostui ja sulki tältä puhelimen. En muistanutkaan, että julkisissa tiloissa voi olla tällaistakin. 🙂

Kuinkas kotipaikkauskollisia ihmiset ovat? Onko sellainen ”heimoerot esiin ja härnäämään” -mentaliteetti edelleen olemassa? Ajatteletko olevasi nimenomaan pohjoispohjanmaalainen, lappilainen, satakuntalainen, uusmaalainen, pohjalainen, karjalainen? Onko sinulla millainen kotipaikkaidentiteetti? Vahva vai olematon? Minulla se on aika pirstaleinen, huolimatta siitä, että olen kaikki useat vuosikymmeneni asunut Oulussa, ja yli puolivuosisataa tässä kilometrin säteellä, mutta kyllä mie ajattelen olevani kotoisin vähän sieltä ja täältä. Oululainen kuitenkin, kuiteski. Vaikka geeniperimähän tietysti vaikuttaa tempperamenttiin, … Tiedä häntä.

Niitä näitä

Palkkioksi pizzalle

Tänään palavereiden päivä. Tietojen hakemisen, saamisen ja jakamisen päivä, lopulta aika helpottavakin. Nyt on vähän takki tyhjä.

Illansuussa hommieni jälkeen päätimme Pehtoorin kanssa mennä pizzalle. Kauppurienkadulle on kai jo ennen joulua avattu uusi, uudenlainen pizzeria: Levanto

On tullut syötyä pizzoja jos jonkinlaisia, ympäri maailmaa maisteltua ja koettua erilaisia versioita. Italiassa ja pelkästään Roomassa monen monia erityylisiä, ja tänään Oulussa aivan uudenlainen ”authentic rome pizza”.

Se oli kuin pannupizza, paksu pohja, ja tavallista pienempi, mutta … pohja olikin ilmava, ei patonkinen tai leipämäinen, vaan rapea ja silti kevyen oloinen. Pohja ja tomaattikastike oli paistettu ja vasta sitten lisätty lisukkeet. Me molemmat otimme ”Prosciutton”. Siinä ei ollut rasvaista juustokerrosta, vaan juusto raastettuna, mozzarella viipaleina, sulamattomana, tomaatit ja neidonsalaatti (=rucola) tuoreita, kinkku mehevää ja paistumatonta. Kaiken kaikkiaan hyvä. Otimme vain ”pienen” version (16 €), mutta näin iso se oli. Isompi olisi maksanut 19 €.

Paikassa on myös salaattia ja gelatoa. Sisustus oli mukava ja sijainti niin keskellä kuin voi. Voimme suositella.

Nyt alkaa olla aika suunnitella tulevaa. Viikonloppua, viikkoa, toukokuuta, kesää, matkaakin? – Yesh!

Ruoka ja viini Viini

Ystävien ja viinien kanssa

Olemme palanneet viininmaistiaisista. Olimme ystävien kanssa. Olimme pitkästä aikaa yhdessä. Olimme hyvien, todella hyvin viinien äärellä. Puhuimme paljon, puhuimme menneestä, tulevasta, hyvistä hetkistä, peloistakin. Kokemuksia idästä ja lännestä, avusta, sen saamisesta ja antamisesta. Eiväkä jutut tällä kertaa liittyneet (vain) ruokaan ja juomaan.

Mutta kaikkinensa – olipa hyvä. Yhdenlainen ´arki´, arki ystävien kanssa on palannut. Sitä on jatkunut yli 30 vuotta, ja se jatkuu.

Järjestävä osapuoli (Karjasillalla) tarjoili ihan huippuviiniä matkoiltaan Ranskaan – ja Espanjaan. Varsinkin valkoviinit (Domaine Laroche, Chateau de Santenay, Puligny-Montrachet ja Mersault) olivat ihan hurjan hienoja, ja mikä herätti huomiota ”chardonnayn uusi tuleminen”! Minähän olen tästä puhunut, kun syksyn aikana ja sen jälkeen viiniharrastuneisuus on olennaisesti kaventunut (sitä se ikä teettää, vatsa ei enää hyvillä mielin hyväksy kaikkea): Chardonnay on oivallista.

Me puhuimme viinistä, mutta myös linnuista, vanhusten huollosta, Tieto Finlandiasta, eläköitymisestä, Karjalasta, yliopistosta, tieteen tekemisestä, kasvitieteestä ja koirista, reissaamisesta, Lapista, apteekista, tauluista, Olympian matkatoimistosta, lastenlapsista, historiasta, Viipurista, kukista, muttei kyllä mehiläisistä. Niin ja ruoasta ja viinistä – lienenkö tästä jo mainitsinkin. 🙂 Tulevastakin.

On kuulkaa erinomaisen hyvä, että on tällainen ystäväporukka.

Niitä näitä

Muistoissa monessa paikassa

Muistoissa koko päivä, – tai noh, ladulla meni ihan liikkumisen, auringon ja kirjan maailmassa. Sen jälkeen kun ladut perinteiselle hiihdolle Oulussa vuodenvaihteessa saatiin valmiiksi on tullut käytyä hiihtelemässä kolme-neljä kertaa viikossa. Enhän minä pitkästi hiihdä, mutta tänään jo alkoi tuntua, että hiihtokuntoa on. Kevyesti Kuivasrannasta Auranmajalle ja takaisin. Eikä olkapäässä mitään kipua koko matkalla. Jihuu!!

Muistoihin veivät vanhat valokuvat – skannailin äidin ja omista albumeista kuvia, ja niihin liittyen soittelin paitsi tädilleni myös chattailin messengerissa lapsuuteni naapurinpojan kanssa. Lisäksi ”Face Book-paastoni”, joka on kyllä liki päivittäin lipsunut, tosin vain pikaisiin piipahduksiin, ratkesi totaalisesti. Äidin kotikylällä on oma FB-ryhmä ja sitä kautta lähdin hakemaan tietoja: osui ja upposi!

Ja piipahdin sitten myös Helmet-lukuhaasteessa ja Saariselkä-ryhmässä: sattuipa sieltä silmiin ilouutinen. Nyt on mainoksessakin ”pikku Kuukkeli”.

Ja toinenkin Saariselkä FB-ryhmästä poimittu tiedotus.

JOS me ensi viikolla pääsemme mökille asti niin kyllä on legendaarisiin monotansseihin hiihdettävä. Meidän möksältähän ei ole kuin viitisen kilometriä näihin rientoihin. Monotansseihin liittyy slogan ”Monona sisään streona ulos”, mutta me aateltiin kyllä ihan kimpassa mennä ja tulla. 🙂 Monotansseihin liittyy paljon muistoja, vaikkei koskaan siellä ole tullut tanssittuakaan. JOS ensi viikolla, niin kerron sitten – muistoista ja kokemuksista.

Niitä näitä

Maanantainen leipämme

Aikamoinen säläpäivä. Enkä minä oikein viihdy sellaisissa päivissä.

Ainoa asia joka hoitui asianmukaisesti oli kun kävin asiakkaan luona sopimassa ruokakuvauksista, jotka on parin viikon päästä. Projektiin tehtiin suunnitelma, ja vaikuttaa ihan mukavalle.

Mutta kotosalla ei sitten kovin järjestelmällistä – ei mikään.

No tein sentään leivän. Kaapissa on pitkäääään lojunut leipäjauhosekoitus-paketti: Fazerin kaura-karpaloleipä Nyt oli sen aika.

Eilen iltasella ohjeen mukaisesti laitoin jauhosekoituksen tekeytymään eli nousemaan huoneen lämpöön, ja tänään iltapäivällä leivoin (nostin taikinan pataan) ja paistoin. Johan oli tuhtia ja tymäkkää, mahdottoman hyvää leipää. Syntisen hyvää. Liian hyvää. Olen syönyt monta viipaletta.

Minähän en näinä koronavuosina ole hurahtunut hapanjuurileivän tekoon, kuten tuntuu ainakin kaikki rotissööriystävät tehneen. Olen vain ostanut Hallista juurileipää, leiponnut sitten jotain satunnaisesti milloin mitäkin. Mutta tällaista jauhaseosleipää voisi kyllä tehdä toistekin.

Luettua

Lukuhaasteen edetessä

Maaliskuun kirjasaldossa on tähän mennessä kymmenen kirjaa, joten näyttää siltä, että ennen vappua saan koko haasteen (50 kirjaa) valmiiksi, ihan kuten viime vuonnakin. VAIKKA en ole mitenkään yrittänyt kiirehtiä tai suorittaa hommaa. Tämä on nyt se tahti, jolla kirjoja nykyisin kuluu: hiihtäessä, siivotessa, ruokaa laittaessa, kutoessa, kuvia tehdessä. Noista kymmenestä kirjasta aika moni oli aika ohuita ( keskimäärin, ehkä 220 sivua ~ 9 tuntia). Tässä kuussa aika monta kirjaa, jotka aloitin, kuuntelin tunnin tai pari, mutta ei ollut kiinnostusta jatkaa loppuun…

Taas joukkoon mahtuu tietokirjoja, elämäkertoja, nykyromaaneja, historiallisia romaaneja.

Elizabeth Gilbert, Tämä kokonainen maailmani ***3½
(Kirja on aiheuttanut keskustelua tai kohua)

Kirjailija on valittu The Timesin artikkelissa 100 vaikutusvaltaisimman naisen joukkoon.
Tämäkin on sellainen kirja, johon tuskin olisin tarttunut ilman Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmässä käytyä keskustelua ja suosituksia.

Kirja on oppihistoriallinen, mielenkiintoinen, naiset tieteentekijöinä Darwinin aikaan ja paljon luontokuvausta ja paljon muuta. Itseasiassa tuo ”paljon” on se minkä vuoksi kirja ei ollut minusta saamansa hypetyksen väärti. 100 sivua olisi ihan hyvin voinut karsia.

Laura Malmivaara lukijana oli tähän suunnilleen paras mahdollinen.

Karin Smirnoff, Viedään äiti pohjoiseen ****
(Kirjan nimessä on ilmansuunta)

Smirnoffin Jana Kippo -trilogian toinen osa ei enää järkyttänyt niin kuin ensimmäinen.

Edelleen ollaan pohjoisruotsalaisessa mielenmaisemassa, pikkupaikkakunnan sotkuisissa ihmissuhteissa ja ”uskonyhteisössä”. Pohditaan lapsuuden ja perimän sekä yhteisön vaikutusta ihmisen valintoihin ja tekoihin, kykyyn rakastaa.

Railakas ja raastava meno jatkuu ja kuvauksessa on paljon tunnistettavaa. Tykkäsin enemmän kuin ensimmäisestä.

Jeffrey Archer, Totta vai tarua ***
(Novellikokoelma)

Knalleja, petoksia, postimerkkejä, sateenvarjoja, juonittelijoita, perienglantilaista kuvastoa… Nokkelasti rakennettuja novelleja, hyvää kerrontaa, mutta … Vaikka Archerin Clifton-sarjasta pidin kovastikin, niin tämä ei kolahtanut. Novellit ei ehkä sittenkään ole lempparigenre minulle.

TJ Klune, Talo taivaansinisellä merellä ****½
(Henkilö(i)llä on yliluonnollisia kykyjä)

Aikuisten satukirja, jossa on paljon viisaita ”opetuksia”; eriarvoisuuden ja erilaisuuden hyväksyntään vievää. Lämminhenkinen, hauskakin. Tähän haastekohtaan oikein hyvä kirja. Uusi kirjailija minun maailmassani.

Viola Wallenius, Koti Keniassa ****
(Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan)

Tämä kirja on laitettu ”elämäkerrat”-genreen. Alle 30-vuotias nainen kertoo elämästään Afrikassa. Nuoren naisen rohkeista ratkaisuista, avusta ja kyvystä auttaa, opiskella, ryhtyä kahdeksan lapsen ottoäidiksi…

Viola Wallenius kertoo pienen kenialaisen kylän elämästä, elämäntavasta, perheistä, humanitaarisesta avusta, vapaaehtoistyöstä. Hän kertoo tyttöjen ja naisten elämästä ja asemasta, vanhoista asenteista.

Hän ei glorifioi omaa tekemistään, mikä on ehkä yksi syy siihen, ettei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa kaikkia valintojaan.

Tämä jos joku on sellainen kirja, jota en olisi löytänyt ilman haasteen ”velvoitetta” ´sijoittuu Afrikkaan´.

Eeva Kilpi, Punainen muistikirja **** (tai ***½)
(Kirjan kannen pääväri on punainen.)

Eeva Kilven, vanhan naisen tajunnanvirtaa, olen lukenut aiemminkin. Tälläkin kertaa tuli mieleen, että nämä hänen ”Muistikirjansa” (valkoinen, sininen, punainen) ovat hänen bloginsa. Kirja on muistikirja, päiväkirja, tuokioita, satunnaisia sanoja, hyviä sanoja. Kiireettömyys, luopuminen, elämä, muistot. Paljon hienoa tuokioita ja ajatuksia.

Bea Uusma, Naparetki – minun rakkaustarinani ****
(Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa)

Jännittäväksi kirjoitettu kuvaus ja tutkimusprosessi Andren retkikunnan matkasta, jonka päämäärä oli Pohjoisnapa vuonna 1897. Ja Uusman ”rakkaustarina”, joka oli selvittää retkikunnan miesten kohtalo ja kuolinsyy. Selkeä, hyvin argumentoitu ja mielenkiintoinen kirja. Häivähdys jotain samaa kuin ”Naiset joita ajattelen öisin” -kirjassa, joka on yksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Anniina Holmberg ja Johannes Lahtela, Pää pilvissä, kiviä kengissä, Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin *****

Pyhiinvaelluksia! Tässä oli kirjoitettu – kauniisti, hyvin, perustellusti – auki se mitä minä usein ajattelen kävellessäni merenrannassa tai kavutessani tunturin laelle: pyhiinvaellus. Holmberg ja Lahtela ovat molemmat kääntyneet ortodokseiksi aikuisiällä, heille kristillisellä uskolla on sijansa pyhiinvaelluksissa. Mutta pyhää on myös vaellus luonnossa, pyhää on saunassa ja elokuvien kuvauspaikoilla. Tämä on kahden syvästi ajattelevan ihmisen vuoropuhelu, ystävysten hieno ajateltu kirja. He itse myös lukevat kirjan. Erityisesti pidän Holmbergin tekstistä, äänestä, ajatuksista. Tässä oli paljon ajatuksia, ajattelemisen aihetta, lohtua, toivoa. Luulen, että palaan vielä tähän jossain postauksessani.

Nita Prose, Huonesiivooja *****
(Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva)

Hauska kirja, mainio. Ei tekohuumoria, vaan vähän sellainen ”tahatonta komiikkaa” -juttu. Moppi-Molly, joka on hotellisiivooja löytää hotellihuoneesta murhatun miehen. Molly on sosiaalisilta taidoiltaan varsin surkea, ja juuri hän joutuu keskelle vyyhtiä, jossa juonenkäänteitä ja lurjuksia riittää. Silti en ajattele tätä dekkarina.

Tästä tulee mieleen kirjat ”Eleanorille kuuluu hyvää” ja ”Lähikaupan nainen”. Tämä on hyvää viihdettä, ei ennalta-arvattavaa.

Lukeminen kannattaa aina!

Niitä näitä Vanhemmuus

Maaliskuun lopulla – tänään tällainen

Päivässa oli kaksi teemaa. 1) Vihoviimeinen nurkka huushollista on ollut syynin alla. Tämän työhuoneeni takana on ”vaatehuone” [kuvasta oikealle], iso kaappi, jossa on kaikki, paino sanalla Kaikki, mennyt elämäni (myös lasteni ja vanhempieni) kirjallisina ja kuvallisina dokumentteina.

Se saakelin savotta on vihoviimeinen tässä minun suuressa konmarituksessani. Ja se on vaikein. On kyse tunteista, niiden jättämistä jäljistä, muistoista, elämän highlighteista… Paljosta. Joudutte vielä kuulemaan tästä enemmänkin.

Kuvassa on tärkeää tuo valo. Kevään valo! Se ei enää ole kova, eikä raastava.

Eikä projekti vielä ole valmis, ei todellakaan, mutta nyt jo lähellä valmistumista.

Päivän toinen juttu on ollut Juniorin synttärit. Eka kertaa ikinä kuopus kutsui [eikä tarvinnut kovinkaan monta kertaa hoksauttaa 😉 ] synttäreilleen kotiinsa. Kyllähän me iltapäiväkävelyn enemmän kuin mielellämme suuntasimme kohti pohjoista, matkaahan ei ole kuin reilu kilometri.

Siellä meitä odotti amuse bouche – pientä hyvää suolaista ja ihan huippusamppanja. Että Juniori raski moisen avata: vuoden 2006 Moet Chandon magnum. Oi joi.

Melkein hassu tunne. Mutta olipa mukava.

Samppanja oli vähintääkin odotusten mukaista. Meillä paljon jutskattavaa juomasta ja tulevasta. Kesäsuunnitelmista, historiapläjäyksistä, lomista…

Paluumatkalla pohjoistuuli ei ollut kovinkaan kylmä. Nyt hetki kohti valoisaa tulevaa…

EDIT 27.3.2022 aamulla: Oltiinhan me viime vuonnakin samppanjalla Juniorin synttäreillä. Todella vanhan ja ISON samppanjan äärellä.