Tunteen palo

Eilenaamuinen leuto ja leppeä elokuun tuuli ja aurinko ovat taas vaihtuneet sateeseen. Surku.

Äkikseltään päätettiin eilen ehtoolla polkaista Toppilan Möljälle ´Tunteen palo´ -musiikkinäytelmää katsomaan. Jos ikävuosikymmeniä olisi vielä kymmenen tai kaksi lisää, olisimme mekin varmasti jääneet esityksen jälkeen seisaaltaan taputtamaan kyyneleet silmänurkissa – niinkuin iso osa nuoruutensa Tauno Palon hurmoksessa viettäneistä jäi. Ei näytelmä huono ollut mutta pääosan esittäjästä puuttui karisma ja dialogit toivat kyllä mieleen SF-filmeistä tutun, kumman teennäisen sanailun. Toki Kultaisen kulkurin valssit ja Rosvo-Roopet ja ne SF-elokuvat kuuluivat meidänkin lapsuuden kulttuuriantiin. Plussan puolelle torstai-illan vietto siis sitten kuitenkin ylsi.

Tunteen palo on muutoin aika vähissä: on sellainen seesteinen olo. Liekö perjantailla ja yhden ”paperin” valmiiksi saamisella siihen syynsä? Ja levollista mieltä lisää tieto että viikon päästä ollaan mökillä. Nyt edessä tämän kovin hiljaisen – onkohan meitä viittä enempää täällä? – työpaikan www-sivustojen päivityshomma: syyslukukauden alkuun ajantasaistus aikaansaatava. Rutiinihommaa joten voisin vaikka Laura Pausinia kuunnella ja illan gourmet-ateriaa miettiä samalla… Seesteistä on.

Lukiolaisen lupaus

Kävinkö minä lukiota ahkerasti? Istuinko 17-vuotiaana elokuun illat ruotsin sanoja lukien? Olinko kovinkaan huolissani siitä, miten onnistuisin matikan yo-kirjoituksissa loputtomien nelosten jälkeen? No en, en todellakaan. Sainpa sitten kyllä yliopistossa tehdä aika määrättömästi töitä, että sain pakolliset kieliopinnot [latinankin!] suoritetuksi, ja luetuksi 1700-luvun englantilaista kirjeistöä. Ja ennen kuin siihenkään asti pääsin, olin ahkeroinut [lue: seurustellut ja muuten mukavasti viettänyt] lukiossa neljä vuotta.
Siispä: mikäpä minä olen tupisemaan ja tuulettamaan pojalleni, jolla on 1½ viikon päästä ruotsin rästikoe ja joka on nyt joko korjaamassa mopoa tai Hennansa luona. Sitähän se poikakin lähtiessään kyseli: että onko minulla mahiksia moisesta hullusta huolettomuudesta huolestua. On minulla. Pääsis poika vähemmällä kun vähän nyt tekis. Mutta ei tee, ei.

Kiristän ajokortin saamisella, uhkaan jättää ilman uusia farkkuja, lahjoin ostamalla läppärin [teet sitten muistiinpanoja reaalikokeita varten]. Annan olla rauhassa, enkä vertaa perusahkeraan ja lahjakkaaseenkin siskoonsa. Rohkaisen, että vähänkin on hyvä. Ja mitä tekee juniori? Väläyttää hurmaavimman hymynsä ja huikkaa mennessään ”Älä sinä äippä turhia hermoile, kyllä minä paikkani löydän”. Siihen minun on nyt luottaminen. Muutakaan en voi!

Nollatulos

Eilisen kaltaisen surkean päivän välttämiseksi aamulla päätin lujasti
1) olla syömättä liikaa,
2) tehdä ahkerasti töitä ja
3) venytellä tunnin välein, jotta niskani relautuisi.

Niinpä sitten istuin työpäivän netissä surffaten ja kirjoitellen kaikenlaisia utooppisia viritelmiä tutkimusaiheikseni liikkumatta sorvin äärestä juuri mihinkään – saatikka venyttelemään – napostellen milloin eväsleipiä, milloin kuppilasta hakemiani lakuja milloin ?hätävarakorppu-paketin? kunnes vihdoin pääsin kotiin syömään.

Eipä siitä sitten sen enempää.

Tämän päivän olisi voinut skipata!

Huonosti nukuttu yö, se vähäkin uni jotenkin huonossa asennossa siten, että pää ei käänny vieläkään vasemmalle, lintsaus salilta (mikä aiheuttaa välittömästi koko päiväksi henkistä ja fyysistä tukkoisuutta), tiedekunnan verkkoyhteydet jumissa, eväät jääneet kotiin, hallinnosta ihminen, jota olisin tarvinnut, oli sairauslomalla, paljon pieniä turhia tarpeettomia keskeytyksiä ja äsken kaiken kruununa juniori, joka on vihdoin joutunut koululaitoksen kasvattavaan ja velvoittavaan ilmapiiriin, ilmoitti, että  rästikoelauantai on just se, jolloin – vihdoin – oli tarkoitus olla porukalla – nuorisoa mukana – mökillä. Oli jo suunniteltu kaikkea … ja tämmöisen kestämisessä olen erityisen huono! Luuseri suorastaan! Hitto, että harmittaa… 

Vapaa sunnuntai

Vapaa sunnuntai: olisi vielä asuntomessut Vaasassa. Samalla voisi ajella pitkin Etelä-Pohjanmaata, jossa ei ole käyty kuin joskus linja-autonkuljettajauralla, tilausajossa Kuortaneelle, tai jotain… Siellähän voisi olla historiaakin… Tai lähdettäisiinkö vihdoin Tornionjokivarteen, IKEa ja Butiken på landet Korpikylässä voisivat olla kiintopisteitä ja sitten voisi harrastaa sellaista kotiseutu/kulttuurimatkailua… Entäs pitkästä aikaa Hailuotoon, siellä olisi Hainan valokuvanäyttely? Höpö, höpö: vietetään kotona pehtoorin huomista synttäriä. Kyselin jo viikolla, että mitäs ikääntyvä siippa haluaisi lahjaksi: ”En minä mitään tarvi, syyään hyvin”. No siihen sitten pyrin.

Teinitkin (alokaspoikaystäväkin) saatiin ruokapöytään. Pitkästä aikaa Stockalla oli tuorepastalasagnelevyjä, joten alkuruoaksi kehittelin kanttarellilasagnen, eikä kukaan valittanut. Päinvastoin. Suunnilleen näin: kuullota litra kanttarelleja voissa, lisää 1 rkl jauhoja, anna hetki kypsyä, mausta (suolaa, valkopippuria, kirveliä, kanttarelllifondia) ja desi vettä ja lopuksi puoli rasiaa Greme bonjouria (kanttarelli maultaan, luonnollisesti). Sitten sekoita keskenään 1 prk Valion juustokastiketta (sellainen tetra) ja rasia (2 dl) raejuustoa. Rakentele lasagne: oliiviöljyä vuoan pohjalle, sitten lasagnelevy, kanttarellimuhennos, lasagnelevy, raejuustokastike jne. ja lopuksi kerros emmental-raastetta. Uuniin (200 C) noin varttitunniksi. Anna tasaantua ennen leikkaamista. Perfetto! Kevyttä? Todellakin! Ja kun syötiin lasagne salaatin kanssa aitoitalialaiseen tapaan primoksi (alkuruoaksi) ja pääruokana oli tryffelirisottoa ja pihvit maustevoilla ja jälkiruoaksi suklaa-mansikka-mascarponevaahto-leivoksia niin onpas taas hoikuttu! Menikin jo viikko vähän vähemmällä eineellä, … 😉

Rapu-rapu-rallaa

Pehtoori oli tilannut meille muutaman ravun: täplärapuja, – kun jokiravut menevät kaikki kuulemma etelään. Pehtoori ne sai keittääkin. Minusta ei ole siihen, mutta syömään on. Meillä rapuperinne on pitkä [minulla juuret jo murmelilta] ja pehtoori on monista ohjeista kehittänyt oman tapansa keittää saksiniekkoja. Perinteen vahvuudella on ollut seurauksensa. Esikoisemme sai ala-asteella open hetkeksi hiljaiseksi, kun opettaja oli bilsan tunnille hommannut yhden ravun ja sen anatomiaa esiteltyään heittäytyi sitten myös gastronomian puolelle ja uteli koulukkailta, että mitähän siihen rapujen keitinveteen oikein lisätään [ope odotti varmastikin vastaukseksi että suolaa ja tillinvarsia] ja tyttäremme [ainoana] viittasi, ja pääsi kertomaan, että Lapin Kultaa siihen lisätään. Ope nikotellen kyseli, että miten niin, johon esikoinen, että se antaa makua ja keittäjä saa juoda  loput. No sen ohjeen mukaan tänäänkin pehtoori keitteli, sai puoli tölkkiä olutta ja ravut olivat hyviä. Koko ohje on keittokirjassani (tänään kahden hengen annoksessa 10 rapua ja reseptin muut aineet puolitettuina).  Kauppahallin oikea maalaisvoi, paahtoleipä ja oman maan tilli kuuluvat rapupöytään. Monille rapujen kanssa maistuvat olut ja snapsi, meille Alsacen rieslig.  

Pientä ja suurta

Minulla on uusi verme! Miniläppäri! Pitkällisten [ 🙂 ] vertailujen jälkeen päädyin hankkimaan Asus Eee PC:n. Se mahtuu käsilaukkuun, se on tyylikäs [olisin halunnut mustan, mutta valkoinenkin oli vaikea löytää], se oli melko edullinen, sillä voi surffailla ja siinä toimii sähköposti ja sillä voi tehdä arkistossa muistiinpanoja, eikä se paina kiloakaan! Perheen insinööri ei ymmärrä riemuani. Näinhän se meillä ennenkin on mennyt: pehtoori ihmettelee minun tietotekniikkainnostustani. So what! Ei ole ainoa asia, jossa meillä sukupuolittuneet ajatusmaailmat on vähän sekaisin. 

Uudella lelulla olen sitten harjoitellut kommunikointia ja muuta, minkä töiltä ja olympialaisten avajaisilta olen ehtinyt. Keväinen Kiinan matka jätti jäljen, jonka myötä Kiina, sen kulttuuri ja elämänmeno ovat kiehtoneet ja kiinnostaneet koko kesän. Avajaisseremonia oli yksi totuus Kiinasta, mutta minulle varmasti olympialaisten nautittavin osuus. Ni hao! Toivottavasti kiinalainen uskomus, että kahdeksan (8.8.08) on onnenluku pitää paikkansa, … 

Hetki auringossa

Illaksi yllättäen melkein kesä: parahiksi pyöräilimme Café Saran seinustalle nauttimaan Elo Jazzien alkuverryttelystä ja lasillisista Nugania [on oikeastaan voimallinen talviviini, mutta maistui se auringossakin hyvin kypsyneeltä, makoisalta, rehevältä, hyvin hyvältä]. 

Töissä kohokohta kun opiskelijaisä tuli nelikuisen tyttärensä kanssa gradustaan jutskaamaan: olihan ihana vauva. Lähipiirissä kun ei olla enää vauvaiässä niin ei sellaisia pääse sylittelemään. Nyt sain ”virkani puolesta” sen tehdä. 🙂

Seminaari

Seminaaripäivä Raahessa. Sen perusteella jos pitäisi valita

– Sosiaalihistoria vai sotahistoria? – Sosiaali.

– Mies vai nainen luennoitsijana? – Nainen.

– Nuori vai vanha luennoitsijana? – Vanha.

Mutta myös muut vaihtoehdot olivat kerrassaan hyviä. Lounaalla tutustuin uusiin kollegoihin. Joten päivän anti ehdottomasti positiiviinen.  

Kalenterin täyttöpäivä

Kännyn kalenterissa luki monta viikkoa ”Ei merkintöjä tälle päivälle”. Ei lue enää. Nyt lähes joka päivälle on merkintä. Ja jottei mikään päivä jäisi tyhjäksi, ilmoittauduin erinäisille kursseille: InDesign ja PhotoShop CS2 ja Dreamweaver ja ensiapukurssi ja kaikkea muuta pientä, italian kurssin jatko menee vielä harkintaan. 

Tälle päivällekin oli jo yksi kokousmerkintä: teimme historiaa. Olisiko kokous ollut yhtä rakentava, hauska ja tuloksekas jos olisimme kokoontuneet lokakuussa tai helmikuussa? No way! Tuskinpa. Siis elokuulle pitäisi merkitä enemmän kokouksia ja lokakuulle vähemmän. Mitenhän se meidänkin organisaatiossa olisi mahdollista?

Huomiselle on merkintä: Kotiseutupäivät Raahe. Siis sinne. 

Kesää on vielä jäljellä… Onko?

Klo 5.50 matkalla kuntosalille auton mittari näytti +2,2 C. Jolleivät töihin mennessä Yliopistokadun komeat koivurivistöt olisi olleet syvänvihreitä, olisin ollut varma, että on syyskuu! Huh!

Työpäivä alkoi hyvin kun esimies toivotti kädestä pitäen tervetulleeksi takaisin ja saman tien kertoi, missä asioissa voisin olla avuksi heti ja mitä pitäisi tehdä myöhemmin. Melkein kaikki kollegatkin aloittivat tänään; työkavereidenkaan näkemisessä ei mitään ikävää. Muistin kaikki salasanat tietokoneella, kopiokoneella ja uusi tulostinkin oli tullut. Humus-kuppila oli jo avattu ja muutama opiskelijakin kävi ovenpielessä moikkaamassa. Kerralla tuntui, että olen takaisin sorvin ääressä, eikä se todellakaan tuntunut huonolta. 

Loppulause loman lopuksi

Suorituslista ennen loman alkua oli pitkä. Autotallin �?sisustus�? on oikeastaan ainoa tekemättä jäänyt. Sekin kohta listassani, jossa luki �?Älä suorita�?, on toteutunut aika hyvin. Samalla kun ajatuksissani jo kokoan listaa syksyn töistä, on tullut mietittyä kuluneen ennätyspitkän lomajakson mennyttä. Kesän top 10, jotta niinkuin yhteenveto muistoista. �?Elämä ei ole menneet päivät, vaan mitä niistä muistamme…�?

1) Perheen nuorten kanssa ollaan oltu yhdessä tavattoman vähän, – ja pehtoorin kanssa enemmän kuin koskaan.

2) Olen liikkunut tavallista vähemmän. Korkeintaan yksi rullislenkki tai salikäynti tai lenkki/päivä. Ja lintsauspäiviäkin on monia, mikä tuntuu valitessa huomisia työvaatteita! Mikään ei mahdu päälle!

3) Myötätuulessa on oltu paljon. Kesän highlighteja on tietty vietetty siellä: nuorten kanssa, ystävien kanssa, kaksistaan. Mökki on niii-in hyvä asia. Suurenmoinen. Absolutely!

4) Emme ole vierailleet oikein missään. Ei kotimaanmatkailua eikä kyläilyä. [Toisaalta meilläkin on käynyt poikkeuksellisen vähän vieraita, jos ei lasketa La Festan avajaisia, Lakkiaisia ja Kalaaseja ja tulevia BO:n rapukestejä… ;)]5) Kolmen päivän Riikan reissu oli hyvä ja ainoa ulkomaanreissu. Vain kolme yötä ulkomailla! Eikä sielläkään lapset mukana. [tämä kohta koskee tosin vasta �?virallista�? kesälomaa, ei koko virkavapautta.]6) Olen ollut yksin liian vähän. Olen intterveppaillut ja photoshoppaillut liian paljon.

7) On ollut kylmä ja sateinen kesä. Ei montakaan hellepäivää kotipiazzalla. Siispä: onpas meillä siistiä! Syväpuhdasta suorastaan!
8) En ole tehnyt töitä: ei yhtään kesäjuhlaesitelmää, ei yhtään arkistopäivää, ei yhtään �?pakko-lukea-tämä-tutkimus�?, ei yhtään abstraktia artikkelikokoelmaa varten. Ei mitään. Bravo! [tämäkin kohta koskee tosin vasta �?virallista�? kesälomaa, ei koko virkavapautta.]

9) Olen tuhlannut hyvin vähän. En ole edes juuri käynyt kaupungissa. En ole ostanut mitään suurta, enkä oikeastaan mitään pientäkään. Ruokaa tietysti, ja kuohuvaa. Ja nekin tuntuvat valitessa huomisia työvaatteita. Mikään ei todellakaan mahdu päälle!

10) Mma Rawotswen tutkimuksia ja muuta �?ulkoeurooppalaista�? kirjallisuutta on tullut luettua tavallista enemmän. Telkkaria katsottua tavallistakin vähemmän [lue: ei ollenkaan].

Onnen rippuja ja mieleen jääviä tuokioita on ollut yllin kyllin. Loma on tehnyt tehtävänsä, hyvä loma, erilainen loma: huomenna hyvä jo mennä töihin.

Juhlan jälkeen

Melkein koko Gruppo San Lorenzo kalaaseissa eilen. Tavallista hiljaisempaa – sattuneesta syystä. Ja menihän se vähän menneiden muisteluksi. Mutta ihmekös tuo, jos kerran neljännes pöytään istuneista on historioitsijoita ja jos juhlan teemana oli viimevuotisen Toscanan matkan muistelu kuvin, elokuvin (La Dolce Vita, ohj. HK) ja makumuistoin. Arezzon ankka (resepti) oli NYT hyvää. Ja jälkiruoka: taas tuli todistettua, että tuoretta ananasta pitäisi käyttää enemmän. Viinejä olivat San Lorenzo, Allesverloren, Rust En Vrede – toivottavasti nimet eivät ole enne. Joka tapauksessa ne olivat hyviä. Varsinkin tuo ´lepää rauhassa´. Tärkeintähän oli kuitenkin nähdä ja kuulla ystäviä. Minun projektini opetella vähemmän monisanaiseksi, opetella sanomaan lyhyesti, ei eilen oikein osoittanut tulosta: voi että kun minä voisin olla välillä jopa ihan hiljaa! Osaisinpa! 

Tänään aion vain olla. Olla jouten. Henkisesti keskittyä maanantaiseen töihin paluuseen. Vaihteeksi kun sataakin. Tyttäreni lausui kauppareissullamme totuuksia: kesällä voi olla kylmä ja syksyllä on usein koleaa, mutta nyt on kylmän koleaa. Viisaita puhut, tyttäreni.  

Hetki ennen

Saisihan tuo paistaa. Niinkuin viime vuonna Il Palazzacciossa Toscanassa kun valmisteltiin kalaaseja. Nyt moni muu asia valmistelujen kannalta paremmin: oma keittiö esimerkiksi. Kuinka paljon helpompaa onkaan kokata omassa keittiössä kuin 1600-luvun linnassa, jonka keittiövarustus oli suunnilleen keskiaikainen. Ja siisteystaso antiikkinen. Mutta nytkin olen todennut, että olen ehdottomasti ennemminkin ruoanlaittaja kuin leipoja. Toivottavasti kohta saapuvat vieraat ovat samaa mieltä. 

Pohjoisesta paluu

Puolelta päivin lähdettiin pilvisestä ja hyvin poroisesta (kymmeniä poroja tiellä ennen Vuotsoa) Lapista kohti Oulua. Että osasi olla pitkältä tuntuva matka. Kemi – Oulu välillä aina vaan hullumpaa: osa autoilijoista luulee selvästikin, että keltaiset viivat ja vastaantulijat merkitsevät, että NYT on lähdettävä ohittamaan. Monta vähältä piti tilannetta nähtiin. Melkein kuusi tuntia tuhraantui matkaan, vaikka mennessä ajoimme viiteen tuntiin, ja mennen tullen melkein rajoitusten mukaisesti. 

Illansuussa Rantapellossa ja nyt ylihuomiset Kalaasit vievät kaiken huomion. 

Huipulta toiselle

Myötätuulen terassilta peräkamariin bloggailemaan. Tiistaiko tänään on? Vaikea uskoa. En tänään mökin lähikaupan kassalla muistanut pankkikorttini PIN-koodia. Mistä se kertoo? Siitä, että tunturissa ja niiden kupeessa voi todella unohtaa kaiken ilmanaikuisen, turhan. Kassallakin sain savupororieskan ja mansikat maksettua käteiselläkin.
Ikkunat – ja mökki muutenkin – pestiin aamupäivällä. Sen jälkeen, puolilta päivin lähdimme nousemaan tunturin laelle. Iisakkipää on huiputettu, mikä ei tarkoita hissillä laskettelurinteen yläasemalle nousua, vaan patikointia kaunista reittiä tunturin laelle (454 mpy). Aurinko. Ei sääskiä. Ei paarmoja. Legendaa koko Lapin sääskisyys! Meille uusi reitti, hieno reitti. Rinnettä alas laskeutuessa – jolloin ei kuulunut ääntäkään, mistään – mietin, että onko se valtion virkanaisen ura sittenkään sen väärti, että täältä taas lähtisi kohti maalikyliä?

Mökin nuotiopaikalla myöhäinen lounas, jonka jälkiruoalle (oikein mökkimansikkapläjäys!) kutsuttiin naapuritkin. Sitten ehtoolla saunaan ja vähän illallista, viiniä. Leppoisaa yhdessäoloa.

Kaukana kavala maailma

Nukuimme kellon ympäri! Kello yhdeksältä heräsimme! Yhdeksältä! Hienoa. Puuroaamiaisen jälkeen vaelluskengät jalkaan ja reput selkään. Rumakurulla olen käynyt about 22 vuotta sitten, enkä koskaan aiemmin kesällä. Täytyy kävellä näin; kelpo kierros! Reilut kolme tuntia tunturissa tekee citylihaksille hyvää. Rantasauna ja ruoka vielä parempaa :). Voiko ihminen muuta kaivata!

Viimeisen lomaviikon alku

Järjettömän huonosti nukutun yön jälkeen oli ilo nousta aamulla ylös ja autoon – ja ajaa mökille. Myötätuuleen hujauksessa – ei juuri liikennettä haittana kesäsunnuntaiaamuna. Puolelta päivin sateettomalla, sääskettömällä Hangasojalla. Rönkönlammen lenkki ja rantasaunan lämmitys ensimmäiset projektit. Ja sitten varauduin pitkään sessioon ja tuskailuun mutta yesh: wlan toimii kuin toimiikin. Eikä paljonkaan oltu pohjatöitä minulle valmiiksi tehtynä! Nyt kun nettiyhteys on suht edullinen ja nopea voinen muuttaa etätöihin tänne? No ehkä en, mutta pari, kolme päivää pehtoorin kanssa aiomme täällä viihtyä.

Joko lauantai on ohi?

Lomapäivät kuluvat niin nopeasti! Aurinkoiset päivät varsinkin. Murmeli ja uuvahtaneet teinit seurana pihalla. Taimenta ja mansikoita. Aurinkoa ja kuohuviiniä. Tummia sävyjä välillä. Sattuu, minuunkin. Sitten kaupungille, terassille: ystävät etelästä käymässä. Ja tyttärensäkin. Jota aina ilo nähdä. Ja kuulla. 

Vihdoinkin kesäistä pihaelämää

Aurinko sälekaihtimien raosta aamulla: ei raski nukkua. Päivä pihalla. Niin kuin kesällä yleensä kuuluukin. Oli tyydyttävä Outi Pakkasen dekkariin kun Donna Leonilta ei tälle kesälle ole ilmestynyt uutta. Sitten pihahommia ja rullaluistelua. 

Kesä sai meidät taas (jo toisen kerran) terassikierroksellekin. Kierros kyllä kutistui: yksi mansikkamargarita Seurahuoneen ”piippuhyllyllä” riitti. Tulipahan nähtyä rokkikansaa. Qstockille huippusää. Nyt tässä sitten yritetään olla huolettomina ja odotella lapsia kotiin. Saanen odotella eräänkin tunnin. Huolettomana? No niinpä!

Rullaluistelun riemu!

Kukaan, joka ei ole rullaluistellut, ei voi tietää, kuinka riemullista se voi olla! Tänään se oli parasta! Oli lämmin, sopivan lämmin. Monta kertaa tänä kesänä on joutunut kiroamaan, ettei rannesuojien päälle mahdu hanskat, sillä sormia on palellut. Tänään ei palellut. Tänään tuuli sopivasti. Välillä myötäisesti, välillä vain vähän vastaisesti, juuri sen verran, ettei ollut liian helppoa. Endorfiini virtasi suonissa [virtaako se? suonissa? any way, hyvältä tuntui]. Koiran ulkoiluttajat koirineen eivät olleet uhkana [sellaiset venyvät hihnan päässä olevat poukkoilevat pikkukoirat ovat rullistelijan suuri pelon aihe]. Reitillä ei ollut käpyjä, eikä aliskoissa olutpulloja tai niiden korkkeja yhtäkkiä pimeässä edessä – äkkiä väistettävänä. Mustikkametsän kohdallakin oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä asfaltti kuiva, eikä siis ollenkaan liukas. Salitreenauksen vähennyttyä minimiin (kerran, pari viikossa) lihakset eivät olleet jumissa, oli rentoa, oli helppoa luistelua. Tänäänkin luistelussa vauhti oli mukavaa; se ei ole sellaista tupulointia ja taapertamista kuin kävely ja pitkän lenkin tekee nopeasti. Tänään iPodissa soi vain hyvää musiikkia: Gianna Nannini lauloi [ja nauroi! laulussaan tavattoman viehättävästi] ”Io”.  

Voi kunpa liikkuminen olisi aina sellaista riemua kuin tänään!

Pohjoiseen vai ei?

Myötätuuli vai kotipiazza? Sitä eilinen päivä pohdittiin: pohjoisen mökille vai viikonloppu kotona kun aurinko ja nuorisokin olisivat ehkä läsnä? Sääkarttojen äärellä etelä/pohjoinen -pohdiskelua koko päivä. Kotona nyt sitten ollaan. Ainakin pari päivää…
   Eilen ehtoolla ”nousujohteisessa” Portugalin viininmaistelussa. Olipas erilainen ilta, hih! Cafe Saarassa ”alaosaston” kanssa vielä hetki viivähdettiin. Kesäillat ovat ihania.
   Nyt aurinkoiselle pihalle!

Unessa ja Mamma Mia!

Voisipa unia säädellä. Voisipa illalla valita mukavan kanavan, jonka unissa näyttäisi olevan tällä hetkellä tärkeitä ihmisiä tai mukavia uusia tuttavuuksia. Tai kesken unen voisi painaa kaukosäätimestä: kiitti riitti. Tai voisipa valita levollisen, rauhallisen unen. Sellaiset unet, joissa ei tarvitsisi seikkailla ja puuhailla kovin paljoa, olisivat mielestäni nyt – useimmiten itse asiassa –  oikein hyviä unia. Joskus – niin kuin viime yönä – näkee sellaisia unia, että ne jäävät päälle vielä päiväksi. Unen tunnelma tai siinä tapahtunut vaikuttaa vielä nytkin, ajattelen ”tarkoittiko, hän todella mitä sanoi” tai ”olisimmepa sittenkin menneet siihen kylään Alppien juurella”. Entäs jos tänä iltana jatkaisikin unta, menisimme siihen kylään, haluaisin nähdä mitä siellä tapahtuisi.  Jatkuisi niinkuin joku tv-sarja. Joskus vietän unissani niin vilkaista elämää, että olen aamulla herätessä tuhannen puhki.  Sellainen ei ole kovin miellyttävää. Mutta se viime yön uni … 

Hereilläkin on oltu: tämän kesän korkeakulttuurinen harrastuneisuus jatkuu. Käytiin pehtoorin kanssa taas elokuvissa. Tällä kertaa katsomassa kesän toinen (”Sinkkuelämä” ensimmäinen) hömppäkassamagneetti ”Mamma Mia”. Abban vinyylilevyt veljen kanssa 70-luvulla puhki soittaneena ja Meryl Streepistä kovasti pitävänä viihdyin kaksituntisen oikein hyvin. Kreikan saaristo ja pääosaesittäjämiehet ja kauniit nuoret (tanssijat) olivat hyvä lisä ja kulissi. Taide-elokuvasta ei todellakaan ollut kyse, mutta hyväntuulisesta sateisen (vaihteeksi!) kesäiltapäivän viihteestä leffa kävi oikein hyvin. 

(Ai niin: Riikan matkan kuvasivut ovat valmiina)

Kaupungilla ja kotona

Lähdin ostoksille tänään. Vitkutin lähtöä puolille päivin, päätin etten tee mitään pikaista pesula-, apteekki-, shampookauppa- ja Herkku-pyrähdystä, vaan että oikein shoppailen rauhassa. Nautin arkipäivästä ja keskipäivän rauhasta (vrt. lauantait työviikon jälkeen) kaupungissa ja katson josko vaikka joku kiva uusi vaate loppukesän työpäiviin löytyisi ja josko uuden huulipunan ostaisin. Festaan kello olisi hyvä löytää. Ensimmäinen tunti meni hyvin – välttämättömiä asioita hoitelin, mutta aika pian sain tarpeekseni ja kun vielä se kellokin löytyi niin olin täysin kypsä kotiin. Ei ole minusta rauhalliseksi shoppaajaksi.

Mitä enemmän sataa sitä enemmän luen  ja surffaan, värkkäilen www-sivuja (Riika kohta valmis, ja BO:n valtaisa urakka lähellä valmistumista) ja leivon. Ja syön, mikä ei ole hyvä juttu! Kokeilin tehdä semmoisia parmesaani-tikkuja, joita Riikassa saatiin aperitiivin seuraksi nimikkeellä ?terveisiä keittiöstä?. Ne olivat hyviä, eivätkä nämä minun tekeleeni kauas jääneet niistä… Siis kippoon paljon parmesan-raastetta, munan valkuainen ja vähän jauhoja. Sekoitetaan. Levitetään ohuelti leivinpaperin päälle ja paistetaan 225-asteisessa uunissa. Vielä lämpimänä leikataan pizzahyrrällä suikaleiksi ja annetaan jäähtyä. Mukavia napostelujuttuja kuohuviinilasillisen seuraksi.  

Lasten suusta …

Päivällä pesin mattoja painepesurilla pihallamme autotallin edessä. Naapuririvitalon Teemu (7 v.) ja Taavi (6 v. ) ajelivat kujalla pyörillä eestaas ja taastaas. Pian portillemme pysähtyi potkulaudalla tullut veljessarjan nuorin – Topi (4 v.) – , joka jäi katselemaan laajalle kuuluvaa ja roiskuavaa touhuani ja totesi sitten ykskantaan: ”Isihän sanoi että täällä puuhataan jotain outoa”.   🙂

Matalapainetta ja aurinkoista

Olen käsittämättömän pahantuulinen. Ja turha tulla ilmoittamaan, että se johtuu iästä, kuun asennosta tai jostain muusta sen sellaisesta. Hengenlähtö lähellä jos semmoista uskaltaa lausahdella … 

Pahantuulisuus johtuu siitä, että olen huolissani lapsistani. Se johtuu siitä, että minun olisi vain uskottava, etteivät tarvi minua enää jatkuvasti. Kuinka monet Saaran päivät vietettiinkään vohvelikekkereitä pitäen tai Potna-Pekalla ajellen tai Ainolan puistossa piknikillä nautiskellen tai Iissä uiden tai … . Omat ja vaihteleva määrä muiden lapsia mukana. Kakun kuitenkin tein nytkin… Olisi vain opittava, ettei tarvisi enää. Noh, onneksi sentään piipahtivat alokkaan kanssa ja ottivat kakun mukaansa… Onneksi kuopus piipahti, peseytyi, söi hyvällä ruokahalullla, kertoi konsertista ja lupasi tulla ajoissa (?) kotiin.

Pahantuulisuus johtuu toisaalta myös siitä, että minun olisi saatava olla yksin. Olla yksin päivän tai pari. Tarvin aina välillä sellaista. Ja nyt pitkän loman aikana en ole ollut yksin kuin hetkittäin. En edes työhöni ole voinut uppoutua yksin. Arkistoreissut teen yleensä yksin, nyt ei ole ollut niitäkään. En muista milloin olisin ollut mökillä tai kotona yksin. En ole ollut muista riippumaton moneen kuukauteen ja se alkaa tuntua. 

On tänään ollut jotain hyvääkin. Iltapäivään asti paistoi: rullislenkki, haudalla nurmenleikkuu, kotipiazzalla orvokkien vaihto marketoihin ja auringonkukkiin. Minä en pidä keltaisista kukista mutta auringonkukat on poikkeus. Ne ovat aurinkoisia ja niistä tulee mieleen Toscana. Ja Toscanasta puheenollen, kalaaseja varten jo erinäisiä valmisteluja: yksi antipasti testattu ja  tilasin auringonkukkia lisää! Jospa se olokin niiden myötä muuttuisi aurinkoisemmaksi!

Kesäperjantai

Puutarhan, vaatteiden, huushollin ja nuorten huoltoa ja hoitoa. Soisin näkeväni lapsiamme enemmän. Toinen lähti tänään aamuviideltä Iron Maiden konserttiin Hesaan, toinen lähtee huomenna aamuviideltä hakemaan alokaspoikaystävää Rovaniemeltä ekalle lomalle (mistä tulikin mieleeni että aloitin pehtoorin kanssa styylailun kun olin saman ikäinen kuin tyttäreni nyt on!!). 

Kotipiazzalla paistaa. Nautittuamme kaksistaan myöhäisen lounaan, varhaisen päivällisen alamme tehdä lähtöä Möljälle. ”Mooseksen perintö”  on kesäteatterin ensi-illassa jonne monien vaiheiden jälkeen (H & R eivät sitten päässeetkään vaikka kovin toivoimme) saimme eksnaapurit seuraksi. Kuten niin monena muunakin kesänä. Ja nyt oikeasti tuntuu kesältä. Hyvä.

Riikan reissun loppu

Rantapellossa sataa! Niin satoi aamulla Riikassakin. Hotelli Ainavaksen makuuhuoneen ikkunalautaan sade ropisi jo viiden jälkeen. Koneemme lähti yhdeltätoista, joten ei kiirettä nousta. Kotimatkakin sujui helposti, niin kuin kaikki kolmen päivän vierailullamme Latviaan. En tiedä, onko helppous matkan tekemisen positiivinen, onnistumiseen vaikuttava keskeinen kriteeri, mutta tällä kertaa helppous oli mukavaa. Tässä kun opettelemme reissaamaan ilman lapsia, miettii monenmoista.

Riika ei ole kuten Praha, Tallinna tai Pietari, – miksi vertasinkaan sitä juuri noihin? Se oli meille hieno kävelemisen, historian, ruoasta nauttisen ja kohtuullisen rahanmenon kohde, jossa sääkin oli kaupunkilomalaisille oivallinen.

Reissumme viimeinen ilta meni – luonnollisesti – ruokapaikkaa valitessa, etsiessä ja kävellessä (käveltiin yli 40 kilsaa kolmen päivän aikana). Olimme jo kaukasialaisen, latvialaisen, japanilaisen, taas latvialaisen ravintolan edessä ja sitten, ”eiköhän kävellä sinne Paparazziin jos se kerran on hyvä italialainen”. Käveltiinhän me. Latvialaisessa ristorantessa oli vain paikallisia. Terassin naapuripöydässä oli viiden hengen miesseurue joka söi, metelöi, tilasi ja nautti eräitäkin Veneton alueen arvokkaita viinejä, puhui N-sarjan nokialaisiin, poltteli sikareita ja ihaili – kuten mekin 🙂 – ohi lipuvia urheiluautoja (bemareita, chryslereitä, mersuja, jaguareja, volvoja, audeja… muutoinkin autokanta kaupungissa huomiotaherättävän uutta, hienoa ja kallista)… Kun me olimme jo tryffelitagliatellet nauttineet ja saimme pääruoaksi meriahventa ja sinisimpukoita nämä herrat maksoivat laskun ja hajaantuivat pikkukadulle ja jokainen – juodun viinin määrästä riippumatta – astui omaan menopeliinsä, Range Roveriin, S-sarjan Mersuun jne ja huristeli tiehensä.

Me emme syötyämme huristelleet vaan kävelimme hiljalleen kohti hotellia. Tyyni ilta, kauniit puistot, meille uudet kadut ja kiireetön olo tuntuivat hyvälle. Illan valo ja ennen näkemättömät jugendrakennukset pistivät kuvaamaan (paras joululahjani moneen vuoteen on ollut pehtoorilta saatu Canonini, nytkin kuvasin sadan kuvan päivävauhtia. Puolet kuvista räpsyjä, mutta on haastavaa yrittää kunnon otoksia).

Riikan vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Siellä on siis vanhaa suojeltava. Näimme monia esimerkkejä siitä, miten suojelua oli tehty erinomaisesti, ja vähemmän erinomaisesti.


______________________


(huom. uudet kattopellit, kuvat suurenevat klikkaamalla)

Vanhassa kaupungissa on monia Casinoita ja Nightclubeja mutta sellaisethan eivät meitä iltaunisia koske, joten kohti Peldu ielaa ja hotel Ainavasta.

Aamulla taksilla lentokentälle (tasan 10 latia), jossa chekkaus kesti melkein yhtä kauan kuin Roomassa. Lentokentällä monta hyvää putiikkia: Riga Balsamia (melkein kuin Jägermeisteria) ei niinkään maun vuoksi, vaan pullot ovat kauniita, Laiman suklaata, lapsille tuliaiset (Muumi Boxi ja Smarties-laatikot eivät enää ehdottomia?), pieniä pellavaliinoja (eilen vielä onnistuin liinakiusauksilta välttymään, joskin ostin itselleni ”liehun”) ja ostosten jälkeen Finnairilla Helsinkiin ja Ouluun.

Jurmala

Vincents-ravintolaa on kehuttu Latvian parhaaksi. Meillä on kokemus kolmesta; tämä oli niistä ehdottomasti paras. Me pidimme tästä enemmän kuin Milanon kahden Michelin tähden Peck´stä. Hassua ettei meidän nimeämme ole vielä lisätty ravintolan nimekkäiden vieraiden (Elton Johnista Elisabeth II:een ja B.B. Kingistä Pierre Cardiniin)
http://www.vincents.lv/
listalle, ei vaikka itse pääkokki Martins kävi pöydässämme! Ruhtinaallista. Sommelier suositteli ja sai myydyksi meille huippuviinitkin ja silti koko Fine Dinig oli selkeästi edullisempaa kuin Matalassa tai Uleåborgissa.

Vincents oli siis eilen. Sieltä käveltiin tyynessä illassa läpi kaupungin hotelliin. Puistoissa ihmeteltiin puita ja kukkia (pehtoori ihmetteli!) ja toinen Riikan päivämme todettiin oikeinkin hyväksi.

Aamulla ilo todeta, että edelleen lämmintä ja sateetonta. Siispä kohti Jurmalaa. Yritimmme bussilla, ei sopivaa löydetty, joten ei muuta kuin rautatieasemalle. Kaksi edestakaista lippua kaksi ja puoli latia. Raiteelta kolme juna kohti länttä ja Jurmalaa ja Majorin asemaa. Matka kohtuullisen täydessä junassa kesti puolisen tuntia ja perillä rantalomakaupungissa oli pitsihuviloita, kunnostettuja puuleikkauksin koristeltuja hulppeita datsoja. Pitkä kävelykatu ´Jómas iela´ putiikkeineen ja 30 km hienohiekkaista rantaviivaa tarjosivat kävelylle puitteet; tepastelimme monta tuntia, toki istahdimme lounaalle yhdestä monista houkuttelevista turistirysistä. Lämmintä, mutta pilvistä.

Kotiin duunariteineille soiteltiin, eikä paljonkaan huolestuneena … ja
iltapäivällä junakyyti takaisin Riikaan. Nyt viimeinen ilta edessä. Aamulla lento Helsingin kautta Ouluun. Lomanen lopuillaan, tyytyväisenä jatkamme tästä…