Tuulestatemmattua

Mökkiaamussa herääminen puoliseitsemältä, samoihin aikoihin kuin useimmiten kotonakin.

Tällä kertaa meillä on aikeissa ja toiveissa olla ennätyspitkä pätkä täällä: ei ole mitään ´pakottavaa´, ei edes mitään odotettua, ei mieluisaa tekemistä/tapaamista, minkä vuoksi olisi oltava Oulussa ennen kuin vasta pääsiäisen jälkeen. Edessä on kolmeviikkoinen talviloma Hangasojan varrella Saariselän maisemissa liikkuen ja mökkielämänmenosta nauttien. Jos kaikki menee hyvin, saammepa vielä Juniorin perheen tänne pääsiäiseksi iloksemme ja seuraksemme.

Koskaan ennen emme ole olleet täällä näin kauan yhtäjaksoisesti. Hyvin lähelle pääsin kevättalvella 1989, jolloin vietimme talvilomaa Pehtoorin kanssa kahdestaan vajaan viikon, minkä jälkeen mies lähti Ouluun töihin ja minä jäin yksikseni pieneen, vanhaan Alatuuli-mökkiin (purettu tämän Myötätuulen alta jo yli 20 vuotta sitten).

Olin silloin päätoiminen Keminmaan paikallishistorian kirjoittaja, ja tuolloin harvinainen ”etätyöntekijä”. Odotin syksyllä syntyvää esikoista ja nautin yksinolosta. Melkein pari viikkoa heräsin aamuviiden-kuuden aikoihin, aloitin lukemisen ja kirjoittamisen, iltapäivällä kävin hiihtämässä 5 – 8 km, saunoin, söin ja iltasella saatoin vielä vähän lukea jotain tutkimuskirjallisuutta, hyvin varhain painuin unille. Ehkä esikoiselle on noista viikoista jäänyt Lapin hulluus -itu, joka on kyllä kasvanut ja voinut aika hyvin.

Eilen tänne tullessamme oli vaikea uskoa, että on vasta maaliskuu. Toki täällä on vielä talvista, mutta hanget ovat pudonneet ja ovat painavia: ei mitään kimmeltäviä, kantavia kestohankia vaan upottavia ja raskaita nietoksia. Ja roskaisia! Varsinkin täällä meidän mökkiperällä hangilla on havuja, risuja, kaatuneita pikkupuita, oksia – joku myrsky on riepotellut pihapiirin rujon näköiseksi.

Yöllä oli ollut jokunen aste pakkasta, joten aamupäivällä Pieranvaaran – Prospektorin kympin lenkillä oli melkein lentävä luisto. Kun täällä tammikuussa hiihtelin puoliksi hoitamattomilla laduilla ja kipakoina pakkaspäivinä alamäetkin oli hiihtämällä hiihdettävä, ja aikaa samaiseen kympin lenkkiin kului melkein puolitoista tuntia, ja tänään sivakoin saman reitin reilussa tunnissa, vaikka monet ylämäet olivat jo aika ´lipsuvia´. Toki on hiihtokuntokin parempi, mutta enimmäkseen ´vauhdin hurmaa´ toi leppoisa sää, näkyi vähän sinistä taivastakin ja oli hyvä luisto.

Kun talven tulo (lue: latujen puute) sekä Oulussa että täällä Lapissa oli kuukauden myöhässä, arvelin, että asettamani kauden hiihtotavoite voisi jäädä alle tavoitteen, ja nyt kun näyttää kevät on kuukauden etuajassa ja kun tännekin on luvassa jo vesisateitakin, on uskottova, että tavoite jää varmasti paljon alle siitä mitä asetin.

Pakkoko sitä sitten on asettaa mitään tavoitteita? – Eihän se pakko, muttaku. Kyllä suorittaja minussa saa liikkumisesta lisäiloa, kun tulee tehdyksi sen, mitä itselleen lupaa, ja tietysti mielellään vähän yli. Toissavuonna hiihdin yli 700 km, viime vuonna yli 600 km, joten nyt tämän kauden alussa laitoin tavoitteeksi ”vähintään 600 km, mieluummin lähemmäs 700 km”.

Ja olenhan minä yrittänyt. Oikeastaan melkein joka päivä, kun on ollut latuja, eikä ole ollut mitään menoja (mm. Järvenpää), eikä ole satanut vettä, olen käynyt hiihtämässä. Lenkit tosin ovat olleet aika lyhyitä; enimmäkseen se kymppi, mutta myös alle sen. Nyt kun Oulussa hiihdot on hiihdelty, ja minulla on täällä tälle kaudelle enää korkeintaan 2 ½ viikkoa mahdollista hiihtää, niin kilometrejä on vasta puolet (= 340 km) tavoitteesta. Mutta minä kestän tämän! Ja kuten edellisestä hoksaatte, selittelyt on jo valmiina. 😅

Mutta samapa tuo. Aion nauttia kilometreistä ja maisemista, luonnosta ja kaikesta hyvästä mitä täällä on! Kilometritavoite on jo tehnyt tehtävänsä; liikettä on ollut!
Kuten kuvasta näkyy: ”ei riemulla rajaa” kun pääsee ladulle.

(Viisivuotiaana paljon tyylikkäämpänä kuin nykyisin: valkoiset (hiihto)kengät, punaiset hiihtohousut, äidin neuloma puna-valkoinen norjalaisneule, Tikkaselta ostetut nahkahanskat ja ”Lapin lakki” – saamelaisten naisten/tyttöjen lakki.)