Joskus on sellaisia päiviä että tapahtuu – tai on tekemistä – niin paljon, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Tänään on sellainen. Olen opettanut oikein urakalla (juuri kun oli mielenilmaus kokoontuminen kaupungille – aloitettujen YT neuvottelujen vastustamiseksi). Ei ollut lakko vaan mielenilmaus, joten opetusta ei keskeytetty. Ja sitten olen ollut puhelimessa, ja järjestänyt työhuoneeni kun sain uuden minulle sopivan atk-pöydän ja samalla käännettiin kalustus ja opinto-ohjannut ja opettanut ja tehnyt infolappuja ja ja … siis ei mitään erityistä, muttei mitään bloggailtavaakaan. Huomenna yritän yhyttää itseni johonkin mielenkiintoiseen 🙂
Viihdynko vai en?
Sanomasta päästyäni … Juuri kun … … meillä eilen oli ns. Työllistymistiistai jonka aikana työelämän edustajat arkistosta, julkishallinnosta, koululaitoksesta, yrityspuolelta jne. kävivät kertomassa opiskelijoillemme, mitä heiltä työelämässä odotetaan, mikä heitä työelämässä odottaa… Päivän järjestäminen muutaman vuoden välein on minun hommani ja niinpä sitten jouduin myös tapahtuman ”juontajaksi”. Siinä sitten iltapäivän lopuksi pohdiskeltiin, kuinka tärkeää on, että pitää työstään ”että maanantaisinkaan töihinlähtö ei harmita eikä jumita”. Että 40 tuntia viikossa, 40 viikkoa vuodessa, 40 vuotta elämässä (huh!) elämässä maistuu arkisinkin mukavalle.
Minulle iltapäivän anti oli ollut monipuolinen ja oli hyväätekevää huomata, kuinka paljon tapahtumaan tuli opiskelijoita, tuntui, että tehty työ oli mielekästä ja palkitsevaakin ja niinpä loppukaneetissani tulin sanoneeksi – ihan vilpittömästi – että minusta on yleensä aina mukava tulla töihin, myös maanantaisin. Ja kuinka olenkaan ollut onnekas kun olen – paljolti sattuman kauttakin – saanut työpaikan jossa on mieltä, jossa saa tehdä ihmisten kanssa töitä, jossa saa itsenäisesti järjestellä tekemisensä, opetuksensa ja tutkimuksensa.
Juuri kun olin oikein julkisesti mennyt retostelemaan työssäviihtymisestäni niin tänä aamuna olisin ollut valmis maksamaan aika lailla ettei olisi tarvinnut vetää siistiä-sisä-lookia päälle, ei olisi tarvinnut lähteä kampukselle, olis voinut skipata sähköpostit ja www-päivitykset ja huomisen opetuksen taulukoiden räätälöinnin… Aamulla olisin halunnut vetää goretexit päälle, pipon päähän, kameralaukun olalle ja häipyä kävelemään; hanget kimmelsivät katulamppujen valossa, oli tyven pimeä talven pakkasaamu. Mutta ei auttanut.
Keskiviikko on vastaanottopäiväni. En laskenut kuinka paljon opiskelijoita kävi, mutta paljon. Eilinen oli herättänyt halun keskustella sivuainevalinnoista, urahaaveista, syventävien opintojen erikoistumismahdollisuuksista, ties mistä. Joku sanoi kiitoksenkin eilisen happeningin järjestämisestä, ja yhtäkkiä huomaan, että on lähdettävä töistä. On sen aika, vaikka enää en sitä odottanutkaan. Hyvä minun on töissä. Sittenkin
Uutisia kerrakseen
Ei voi olla totta ! Ei voi! Taas meidän perheen lomamatkaa uhkaa lakko: tämä on liioittelematta ainakin kymmenes kerta. Viime vuonna hiihtolomamatkaa uhkasi Finnairin lakko, 2006 Maltalle lähtö peruttiinkin jo kerran ennen matkaa lakon takia, kerran on keskeytetty Helsingin loma AKT: n lakon takia, kerran olen viettänyt loman lasten kanssa kolmestaan – vaikkei niin todellakaan ollut haaveiltu – sillä AKT:n lakko merkitsi pehtoorille töitä, yhdeltä Rooman matkalta oli paluu vaarassa lentoemäntien lakonuhan takia … . Listaa voisi jatkaa… Ja nyt juuri kun tytärkin lupasi meidän kanssa lähteä reissuun. Siitä on minulla ollut pari päivää tolkuttoman hyvä olo: lähdetään koko perhe, vain me neljä viikoksi reissuun, molemmat lapset yhtä aikaa, YESH, YESH … ja nyt sitten tämä! Argh!
Eikä siinä vielä kaikki! Päivän toinen iso uutinen: Oulun yliopisto aloittaa YT-neuvottelut! Tämäpä minua ei oikeastaan isommasti hämmästytä, mutta että 160 henkilöä on irtisanottava, on aika rankka juttu. Tosin ei koske historiatieteitä. Mutta moni muu näinä päivinä esille tullut asia koskee meitä kovastikin. Tai ainakin pitäisi koskea. Ja minua huolettaa se, että kaikki eivät näe, kuinka paljon meidän pitäisi tehdä, eivät halua ajatella, mitä meidän pitäisi tehdä… Paljon olisi pelastettavissa jos vain ryhdyttäisiin toimiin NYT. Miksei ryhdytä?
Uutinen tänään oli myös se, että yliopiston kaiken surkean taloudellisen tilanteen keskellä saan sittenkin uuden pöydän! Joskopa tie olkavarren tervehtymiseen olisi nyt avoin… Hieman olen skeptinen, mutta taas on toivoa!
Leipominen vie kipua, joten lähden jatkamaan; tyttärellä on huomenna tuparit ja minut on kelpuutettu leipomaan amerikkalaisia muffineja ja parmankinkkurullia. Siitä olen iloinen.
Arkea ja arjen historiaa
Ihan normimaanantai. Luennonteko meinaa vaan viedä taas mennessään. Paljon uutta kiinnostavaa tutkimusta tullut, jota en millään ehdi edes auttavasti luentoon lisätä. Tajuavatkohan opiskelijat ollenkaan, kuinka paljon opettajalla (ainakin minulla!) menee kahden tunnin uuden luennon tekoon aikaa? Siihen menee PALJON! Varsinkin jos koettaa vielä tehdä kiinnostusta herättävät Power Pointit ja linkittää lähteisiin ja kaikkeen kiehtovaan. Sitten jämähdän lukemaan jotain artikkelia, tai niin kuin tänään eksyin ”yhteiskuntatieteellisen tutkimusarkiston” tietokantoihin.. siellähän oli vaikka ja mitä. Josta en sitten lopultakaan saanut luentoon mitään, mutta ehkä ensi syksyn kandiseminaariaiheita kuitenkin. Työ vie. En vikise.
Mökkielämässä töitäkin
Mökkihöperö? Tunnustan.
Mäessä olin melkein ainoa. Englantilainen (?) telemark-harjoitustiimi treenaamassa. Kun ei ollut juuri muita niin Iisakkipään hissi ei ollut auki, ja Kaunispään istumahississä oli kovin kylmä, ja kun se on niin hiton hidaskin niin aika pian annoin periksi ja lähdinkin kävelylenkille. Pehtoori hiihtämässä. Ja sitten vaan oltiin. Sellaista on mökillä.
Mökillä voi tehdä töitäkin. Teinkin. Ne oppimispäiväkirjat on nyt arvosteltu.
Opiskelijoiden tehtävänä oli kuunnella YLEN 12-osainen ( 4o min./jakso) radiodokumentti, jossa talvisodan taisteluita, politiikkaa, myyttejä, kotirintamaoloja jne. käsitellään täydentäen asiantuntijoiden ja aikalaisten haastatteluin… Dokumentin ja oheiskirjallisuuden perusteella oli tehtävä oppimispäiväkirja (mitä opit, mitä uutta, mikä jäi epäselväksi, käytä oheiskirjallisuutta jne.)
Dokumentti on hyvä ja oppimispäiväkirja opintosuoritusmuotona haastava. Minulle oppimispäiväkirjojen lukeminen opetti hyvin paljon: opin kuinka kaukana tämä nykyinen 1980-luvun lopulla syntynyt historianopiskelijaporukka on sota-ajasta. Kuinka heille on vaikea käsittää (mikä on ehkä hyväkin) suomalaisten vuosisataista ryssävihaa tai kuinka vaikea heidän on käsittää YYA-aikakauden suomalaista ulkopolitiikkaa. Käsitteidenkin kanssa olisi opittavaa… Sodan päätyttyä Karjalasta ja Hankoniemestä lähteneet eivät olleet ”pakkomuuttajia” tai ”siirtolaisia”, enkä kyllä käyttäisi termiä ”talvisodan pyörteissä”.
Sen lisäksi, että pohdinnan ja analyysien tasot olivat kovin monen tasoisia, niin oli myös suomen kielen hallinta. Minullakin on surkea yhdyssanamenneisyyteni, mutta en tiedä, pystyinkö koskaan niin kokonaisvaltaiseen solkkaamiseen kuin muutamat opiskelijat näissä teksteissä tekivät. Ja sitten joukossa muutama todella briljantti suoritus: analyyttistä, selkokielistä, jäsenneltyä, oikeakielistä tekstiä. Sellaista on ilo lukea. On ilo antaa kiitettäviä!
Mennyt minussa
Suomen teollistumisen sosiaalihistoria ja sen tutkiminen. Siitä pidin tänään kaksi tuntia luentoa. Enää 9 kertaa jäljellä. En ole neljään vuoteen luennoinut aiheesta. Luento perustuu hyvin paljon omaan väitöskirjaani, johon en ole pariin vuoteen juurikaan koskenut. Nyt luennon alettua ja sen valmistelussa palautuu mieleen kaikenlaista sen projektin vaiheilta. Elän uudelleen niitä hiljaisen riemun hetkiä kun työssä pääsi askelmalta toiselle, tai kun viikkojen työnteon jälkeen tuntui, ettei hommasta koskaan tule mitään: ”En-koskaan-jaksa-saada-hommaa-valmiiksi. En osaa, en ehdi!” Ja sitten taas oli jaksoja, jolloin ei malttanut edes nukkua, kun tutkimus vei mennessään. Kirjoittaminen ja analyysien teko vangitsi omaan maailmaansa, olisi halunnut vetäytyä perheeltä ja kaikelta ulkomaailmalta vain etsimään 1800-luvun lopun suomalaisten mielenmaisemaa.
Omia muistiinpanoja selatessa yhtäkkiä muistan, miltä Kemiyhtiön ruokalan alakerran arkistossa haisi, miltä tuntui kun museosta – josta todellakaan ei ko. asiakirjaa olisi pitänyt olla – löytyi norjalaisista sahatyöntekijöistä luettelo, jota kukaan tutkija ei tiennyt olevan olemassakaan. Luettelo, joka oli ollut toistasataa vuotta kenenkään koskematta ja joka avasi uuden ikkunan tutkimuksen eteenpäin viemiseksi.
Muistan, kuinka ahdistavaa oli kun ymmärsi, ettei sittenkään, ei millään voi käydä läpi kaikkea sitä aineistoa, jonka haluaisi. Oli vain lopetettava, oli vain rohkaistava itsensä ja päätettävä työ. Oli altistuttava kritiikille, oli oltava valmis. Olihan se välillä niin tahmaista, olihan se enimmäkseen niin hienoa. Enää en jaksaisi. Onneksi ei tarvikaan. Minä vain luennoin. 🙂
Lukukausi alkoi
Kandiseminaarin aloitusistunto tänään. Aina se kaksituntinen puristaa mehut pois. Innostun välillä niin, ettei henki meinaa kulkea.
Muutoinkin lukukauden alku tuntui. Ja tuntui että naapurihuoneesta on opinto-ohjaajakollega lähtenyt. Niin sitä on sitten tänään räätälöity sotakorkeakoulusta tulleelle maisterille opintosuunnitelma, yksi fuksi saatu luopumaan keskeytysaikeesta, kuunneltu kolmannen vuoden opiskelijan selkeitä säveliä opintojen suorittamiseksi ja vastailtu sähköpostiin, puhelimeen ja otettu selvää itselle ennen täysin tuntemattomista jutuista. Vessassa ehdin käydä, ja lääkärissä (nyt olkapää paranee!) mutta eväät jäi syömättä. Ja sehän ei näin lukukauden, vuoden alussa, haittaa… Tästä se lähtee! Hyvä niin.
Humanisti muutosten tuulissa
No nyt se on minun virkaurani ohitse. Valtion pitkä ja kapea leipä, jota on sanottu varmaksi, on nyt taaksejäänyttä. Melkein 20 vuotta ehdin olla viranhaltijana (ja sitä ennen kymmenen vuotta virkojensijaisina ja ties missä pätkätyösuhteissa) yliopistossa amanuenssina, lehtorina ja yliopistonlehtorina. Mutta nyt on virkaura ohi.
Ei, en ole irtisanoutunut, eikä minua liioin ole potkittu pois. Yliopistolaitos vain muuttuu ja virkajärjestelmä lakkautetaan. Olen tänään kirjoittanut alle työsopimuksen.
Työpäivä meni muutenkin yliopiston uuden hallinnon parissa: on kokoustettu koko päivä. Ja mitä on jäänyt käteen ja mieleen? Se, että rahat on vähissä, se, että kukaan ei tiedä, mitä tästä tulee ja se, että yliopistojen demokraattinen päätöksenteko on mennyttä. Ei niin lohdullista.
Ja tämän päälle mennään ja syödään viimeiset rahat, joita humanisteilla on ja joista itse saamme päättää. Pikkujoulukutsussa on humanistista ironiaa reippaammanlaisesti:
”Täten ystävällisenä kutsuna ilmoitamme, että rakkaamme
Wanha ”Alma ” Yliopisto
o.s. Mater
(1958-2009)
Syödään, juodaan ja tanssataan historiaan.
Koska vainaja on lähes varaton, osallistujien edellytetään kartuttavan peijaiskassaa – – ”
Kutsussa toivotaan myös, että mahdollisimman moni oppiaine jättäisi viimeisen tervehdyksensä edesmenneelle ja pukukoodista todetaan näin: ”Saattoväen toivotaan pukeutuvan soveliaaksi katsomaansa suruasuun”. Siis ei ongelmia pukeutumisenkaan suhteen: liituraita silitettävä ja se on siinä.
*****
Lupailin tälle illalle sitä yllätystä. Ei pysty, ei millään. Mutta huomenna. Viimeistään viideltä huomenna.
____________________________________________________________________
Joulukorttikuva n:o 11
Petteri ja apujoukot ovat jo valmiina lähtöön
(klikkaamalla kuva on parempi, ei erinomainen sittenkään, mutta parempi)
Vähäiset sotahistorian vuoteni
Minussa ei ole koskaan ollut innokasta sotahistorioitsijaa, – ei vaikka ensimmäisen historian opinnäytteeni (yleisen historian proseminaarin) teinkin ensimmäisen maailmansodan taistelusta. Aiheena oli Gallipolin taistelu tai Dardanelli-operaatio Churchillin muistelmien valossa tai jotain sellaista. Paikallishistorioita kirjoittaessa ja itsenäisyyspäiväpuheita valmistellessa sotahistoriaakin olen sivunnut, lukenut, kirjoittanutkin, mutta ei se ole ollut minun juttuni. Ruokamuistojen ja vanhojen – myös sota-ajan – keittokirjojen parissa sotahistoriaa on tullut sivutuksi. Mutta hyvin vahvasti kotirintamanäkökulma niissä jutuissa on ollut.
Puolenkymmentä vuotta sitten yhden kevätlukukauden seminaariporukassa oli poikkeuksellisen monta sotahistoriasta innostunutta ja sitä tuntevaa opiskelijanuorukaista, jotka saivat minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi ja turhautuneeksi, että kävin lopulta ostamassa Talvisodan pikkujättiläisen ja lukea paukutin sen kesän kuluessa läpi. Enkä oppinut juuri mitään. Missään tapauksessa en olisi saanut kirjaa tentissä läpi…
No nyt tänä syksynä vahingossa, töiden vuoksi ja kiinnostuksesta! on sotahistoriaa tullut luettua ja siihen perehdyttyä aika lailla. Alkusyksystä keksin ryhtyä opiskelijoille mainostamaan radiodokumenttia Suomi talvisodassa – historiasarja (12 x 40 min) joka tulee radiosta Ylen ykköseltä ja jota voi kuunnella omaan tahtiin myös netistä . Lupasin, jotta luentopäiväkirjan laatimalla saa korvaavuuksia opinnoista. No, jos otan luentopäiväkirjat vastaan, on minulla oltava homma itsellä hanskassa: siis ei muuta kuin radiodokumentin ääreen kerran viikosssa.
Ja sitten tuo Tuntematon. Sen sain päätökseen lauantaina. Onhan se tullut joskus aiemminkin luettua ja kuinka monena itsenäisyyspäivänä Edwin Laineen elokuvaversio vuosikymmeniä sitten katsottua, mutta nyt luin kirjan uudelleen. Yhtä aikaa tämän Talvisota-”buumin” kanssa. Ja eilen illalla katsoin tv-dokkarin ja huomenna toisen.
Ja tänään oli vielä historiatieteiden, kaksipäiväisen ”Talvisota kokemuksena” -seminaarin ensimmäinen päivä. Aamupäivän ehdin olla seminaarissa kuulijana. Tavattoman mielenkiintoista oli kuulla tutkimuksesta, jossa oli haastateltu Raatteentien taistelussa olleiden Neuvostoliiton 44. divisioonan ukrainalaisveteraaneja. Moni heistä oli vasta Suomen rajan yli mentyä tajunnut olevansa mukana todellisissa sotatoimissa. Politrukkien propaganda, jolla ukrainalaisia oli ”rajakahakkaan” innostettu lähtemään tai jolla Suuren Isänmaallisen Sodan ”esinäytöstä” Suomen rintamalle viedyille oli perusteltu, oli mielettömyydessään minulle jotensakin uutta, vieläkin ymmärtämätöntä.
Tarkastuksia
Pätkä Tuntemattomasta sotilaasta (Rokka istuu vartiossa ja katselee yhtenään periskooppiin, – samalla kaivertaen lampunjalkaa – ja paikalle saapuu ennennäkemätön upseeri):
Eversti oli joku tarkastaja, jonka piti ottaa selvää – ties mistä. Tyypillinen tarkastusmatka, minkä jokin seikka oli aiheuttanut ja mikä johti siihen, että siitä sitten tuon tarkastuksen perusteella laadittiin jossakin korkeammassa esikunnassa kirjelmä, joka lähetettiin joukoille ja jonka kenties jotkut lukivatkin – ennen kuin se pantiin mappiin.
Lainaus Mainilan laukausten 70-vuotispäivän kunniaksi? Ei vaan koska meillä on yliopistolla menossa kolmipäiväinen opetuksen laadun ulkoinen auditointi. Heti kohta viime vuotisen tutkimuksen auditoinnin (jossa meidän yksikkömme sai parhaat pisteet) jälkeen saimme ryhtyä työstämään materiaaleja opetuksen laadun tarkastusta varten. On eräskin kokous pidetty, kymmeniä työryhmiä istunut ja epälukuinen määrä raportteja laadittu ja alati korjailtuja laatukäsikirjoja asian tiimoilta koottu. Ei meillä sentään ”everstejä” tai tarkastajia – sellaisia kuin kansakoulussa luokan perälle joskus tuli istumaan – ole näkynyt, mutta pientä sähköisyyttä on ollut ilmassa.
Saa nähdä, joudutaanko mekin laittelemaan korkeakoulujen arviointineuvoston – tai whatever näitä lausuntoja lukeekaan – ”polkuloi reunoil kivilöi…” Käykö niin, että jos hyvin pärjätään, niin humanistien puromaisia rahavirtoja ei padota kokonaan, mutta jos tulos on ”sotaoikeus”-asteista, niin toiminta lakkautetaan lopullisesti. ”Usot sie”, jotta tämmöinen joskus syö miestä, naistakin…