Yliopistoelämää

Miten orjuuden laukkauttaminen vaikutti naisten elämään Yhdysvaltojen etelävaltioissa, millainen kuva aborginaaleista luotiin 1800-luvun alussa, millaista oli Tshekan toiminta Neuvosto-Venäjällä, miten rahvas koki ärhäkän metsäherra Forsströmin toimet Sodankylässä, millaisia olivat sodanjälkeiset kansandemokraattien vappumarssit ja -juhlat Oulussa, miten suomettuneen Suomen viranomaiset suhtautuivat Puola-solidaarisuus -yhdistykseen?  Mikä näitä kaikkia asioita yhdistää?

Näistä aiheista on tehty opinnäytetöitä (kanditutkielmia/proseminaareita) joita olen lukenut ja arvostellut eilen ja tänään. Tuo Suomen ulko- ja sisäpolitiikan 1980-luvun alkupuolen vaiheita (Puolan kriisi ja sen heijastus Suomeen) käsittelevä työ oli todella mielenkiintoinen, – toisin kuin minulla (poliittisesta historiasta piittaamattomalla) ennakko-oletuksena oli. Ja tietysti orjuuden lakkauttamisen vaikutus naisten arkeen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen oli mielenkiintoista. Ja kyllä oululaisten vappumarssien osallistujamäärän sitoutuminen melkein enemmän vapun säähän kuin SKDL:n poliittiseen kannatukseen oli intresantti juttu.

Tänään sitten tehtiin norssilla olevan ystävän kanssa se, mikä olisi pitänyt tajuta tehdä jo monta kertaa aiemmin: jätimme Linnanmaan lounasruokalat ja niiden jonot väliin, ja teimme lounastreffit ulos. Menimme syömään eväät työpaikkojemme vieressä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Omat lounassalaatit ja leivät pussukassa istahdimme keskipäivän auringossa penkille. Eväät olivat parempia kuin laitosruoka, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja puutarhassa jo paljon kukkivia silmänruoaksi, juttelukin on aina tarpeen. Loistava idea, H.!

Tänään töiden jälkeen oli myös aika kampaajalle. Lähdin töistä jo puolelta (aika siis tasalta), että ehtisin hyvin polkea kampukselta kaupunkiin ja että voisin nauttia kauniista, helteistä säästä. Kävelen pyöräparkkiin ja hoksin, ei, en jättänytkään pyörää aamulla tänne, vaan tuolla kirjaston puolen parkissahan se on. Kävelen sinne (ei ihan lyhyt matka). Ja etsin kovasti, eikä mitään mielikuvaa, mihin olen sykkelini aamusella laittanut. Satojen pyörien joukosta en sitä löydä. Ja sitten muistankin: jätinkin sen bioskan laitoksen siiven takana olevaan telineeseen. Eiku juokse sinne. Kello on jo 17 vaille.  26 asteen helteessä kun sitten vinssasin keskustaan, olin viisi minuuttia myöhässä (inhoan myöhästymistä!) ja kohtuullisen punainen ja kuumissani. Mutta kampaaja ehti vallan hyvin pehkoni pistää ojennukseen. Nou hätä.

Vielä minä joskus kokoan ne kaikki selitykset joilla opiskelijat siirtävät kanditöiden esityksiä, perustelevat esseiden valmistumattomuutta, selittelevät tentin perumisia, … vielä minä joskus kokoan. Ja siitä listasta tulee pitkä! Miksei voi vaan sanoa, että en saanut aikaseksi, en ehtinyt, aloitin liian myöhään, en osaa suunnitella aikatauluja… En minä ammu vaikka työn siirtääkin. Eihän se ole minulta pois. Ei minulle tarvi selitellä. Mutta kaikille selittelevät kaikkea. Onneksi eivät sentään ihan kaikki.

Mitäkö muuta töissä? Hoppu. Hiton hoppu. Ja kuuma. Herra varjelkoon kuin kolmannen kerroksen käytävillä ja huoneissa oli kuuma. Niinkuin ei muutenkin olisi pidennetyn ulkoiluviikonlopun jälkeen ahistanut olla sisällä kun ulkona oli + 28 C! Oli tyrkyllä yksi historiankirjoitushankekin, oli vaan niin ihana kun saattoi sanoa: kiitos, mutta ei kiitos.

Ja iltapäivän kokous vain jatkui ja jatkui. Onneksi puheenjohtaja ja pari muuta kokouksen osanottajaa ovat sen verran lätkäfaneja, että kokous pistettiin poikki ennen viittä. Ilman tuolloin alkanutta Suomi – Slovakia -matsia istuttaisiin siellä vieläkin! Huoh!

Ja kävin äsken katselemassa – kaukaa, pensaan ja kameran linssin takaa – että Huvila pitäisi siivota. Varovasti katselen ensin, josko huomen- tai ylihuomeniltana iskisi into. Vielä ei iskenyt… 🙂

Tämänvuotinen historiatieteiden opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteinen palautepäiväretki suuntautui Pyhännälle. Hyvä reissu, hyvä palaute. Ja hyvä palaute ei tarkoita hymistelyä. Keskustelimme monista uusista asioista, joita voisimme yrittää ja monista vanhoista hyvistä käytänteistä, ja keskustelimme asioista joita olisi tarpeen ja hyvä muuttaa. Mieltä lämmittävää oli työllistymistiistain saama kiitos.

Ja kuinka me nauroimmekaan! Maalla on mukavaa! Paikalliset olivat nähneet vaivaa meidän tuloamme varten: kylätalolla oli ruhtinaalliset aamukahvit, lounas maistui, kunnantalolla saimme johdon tervehdyksen kuin parempikin väki, teollisuusvierailulla meille oli kahvit, kirjat ja paakkelsit, esittelyt – ihan parhain voimin – järjestetty. Kävimme tutustumassa Pyhännän esihistoriallisen ajan asutuspaikkaan, tutustuimme 1500-luvulta periytyvän tien varren kulttuurimaisemaan.

Ja minun on vaan niin mukavaa olla opiskelijoiden kanssa.  Omieni.

Aamulla paistoi aurinko kun menin töihin. Aika aikaisin menin. Siivoojat ja virastomestarit olivat sentään jo kampuksella, –  jo aukaisseet ovet.  Nukkuminen kun on taas ollut vähän niin ja näin viime aikoina. Turhaa stressiä ja oikeaa huolta. No niin, mutta: siis töihin.

Töissä kolme kokousta. Kolme!  Yhdelle päivälle kolme kokousta, joissa kaikissa on erikseen ”R:n lista”. Sellainen syö naista! Tänään kaikki meni liki konsensus-meiningillä, mutta jostain syystä kollega lähetti viime perjantain kokouksen jälkeen minulle(kin) tämän klipin:  http://areena.yle.fi/video/705066 .  Yleensä ei ”läiky”. Kieltämättä viime viikolla läikkyi – ihan Päivin kaltaiseen verbaliikkaan en pysty, mutta edes sanoin ääneen, että on inhottavaa kun puhutaan päälle, kun nonsaleerataan.

No niin, mutta tänään niitettiin viime viikon kylvöjä, eikä satoluku ole ollenkaan huono. Ehkäpä ensi vuonna ehdin taas tehdä tutkimustakin … ? Toisaalta kaiken tutkimusajan kädenväännön jälkeen,  edelleenkin meillä on töissä hyvä henki. Niinkin hyvä, että kaikki olivat ilolla tulossa kesäpiknikille,  kun lupauduin järjestämään … 🙂

Töistä lähtiessä olisin voinut vannoa, että on lokakuu. Sää näytti juuri siltä, että kohta sataa. Sataa ensilumen! Onneksi ei satanut ensi- eikä takatalvilunta. Mutta kummallisen kylmä on. Ja kummallisen väsynyt olen.

Kesälomamatkan suunnittelu piristää… Fiskars, Karjala, Rooma,… ? jonnekin tai kaikkiin. Suunnittelu jo tekee hyvää.

Koko työpäivä kokouksia. Koko työpäivä vaahtoamista, asiaa, vastustamista, puolustamista, yritystä, selitystä, taas selittämistä, kääntämistä. Lopulta luopumista ja ehkä myös pieni voitto. Olikohan? Yritin kuitenkin.

Kuitenkin. Kummallisen tyhjä olo. Kummallisen helpottunut.

Ilta sitten vain toipuessa. Huomenna lauantai. Paistaisipa.

Minä en muistanutkaan, kuinka ikävä minulla oli ollut yhtä ihmistä. Joskus  perjantai-iltapäivisin olen viimeisen vuoden aikana häntä kaivannut. Nimenomaan perjantai-iltapäivisin, sillä silloin meillä oli usein tapana tavata kampuksen kuppilassa. Kuluneen vuoden aikana on joskus  tullut sellainen pieni ohikiitävä kaipaus, mutta kaipaus on vain viivähtynyt, pyörähtänyt, mennyt pian ohi. Ei mitään raastaavaa ikävää.

Niinpä en oikeastaan ollut tajunnutkaan, kuinka monta kertaa olisin eromme aikana häntä tarvinnut: tarvinnut kuuntelijaksi, tarvinnut mielipiteidensä kertojaksi, neuvojaksi. Ja kuinka olen kaivannut sitäkin tunnetta, että tiesin olevani hänelle avuksi. Hänen rauhallista jutusteluaan, viisaita sanojaan, – ja keskusteluja kirjoista –  erityisesti niistä on ollut puutetta hänen lähdettyään yhteisöstämme, saatuaan tutkimuksensa tehdyksi.

Montakohan kirjaa luinkaan hänen suositustensa perusteella? Lähtemättömän jäljen jätti Teuvo Pakkalan Vaaralla. Siitä oli meillä 1800-luvun lopun pieneläjien, vähäväkisten, 1800-luvun oululaisten kahdella tutkijalla paljon keskusteltavaa. Ja hänen kysymyksensä historiatieteestä panivat minutkin jäsentämään asioita itselleni. Ja hänen näkemyksensä ja kokemuksensa neljän aikuisen tyttären isänä avasivat minulle uusia näkökulmia kanssakäymiseen omien lasten ja opiskelijoiden kanssa.

Ja yhtäkkiä hän seisoo tänään työhuoneeni ovella; sanoi tulleensa tapaamaan minua.  Oi, kuinka se oli mukavaa. Jatkoimme siitä, mihin viimeksi jäimme.

Ja sitten iltapäivällä tapasin toisen pitkään maailmastani poissaolleen ihmisen. Olipas mukava kuulla hänenkin kuulumisiaan.

Ihmiset ovat työssäni parasta. Ovat aina olleet.

Minulla on ollut hyvä päivä tänään. 🙂

Paikkarin torppa. Sen ikkunaluukku tuossa otsikkokuvassa on. Ja taustakuvassa on Valkjärven rannalla, Sammatissa olevan torpan pihan omenapuita, jotka viime toukokuun lopussa olivat kukassa. Elias Lönnrotin syntymätorpan pihapiirissä olisi ollut kuvattavaa vaikka yhden muistikortin verran (kuva suurenee klikkaamalla, ja kannattaa klikata). Kevään valossa on muutenkin ihana kuvata.

Nyt olisi otettava valokuvauskurssille ”läksykuvia” ja muokkailtava niitä, ajattelinkin lähteä ulos lenkille kuvailemaaan, mutta meitsillä onkin mennyt ilta huomisen info-tilaisuuden dioja värkätessä. Töissä muka tein valmiiksi, mutta enköhän innostunut vielä täsmentämään ja sitten  värkkäämään vielä jotain … ja tässä tulos.

Että ihminen voi repiä riemua tämmöisestä. Ihan itse tein tuon liikennemerkin. 🙂

Niinku mihinkö moisen tarvitsen? No infoon. Humanistinen tiedekunta kun on viisaudessaan päättänyt rajoittaa FM-tutkinnon 310 opintopisteeseen. Nykyisin meidän opiskelijoilla on valmistueessaan keskimäärin 360 pojoa. Siis keskimäärin. Joten yli 400 pisteen tutkinnot eivät ole mitenkään harvinaisia. Tämä uusi päätös on aiheuttanut yhden jos toisenkin huhun ja huolen. Lupauduin selittämään syitä ja seurauksia, helpottamaan hurjan huolestuneiden humanistien huomista. Ja ainakin itselleni iloksi tuommoisen merkin muokkailin.

Ja mihin tämä opintorajoitus liittyy? No siihen, että entistä nopeammin täytyisi filosofian ylioppilaat saada yliopistosta ulos. On tehty huipputulosta, mutta siksipä onkin keksitty, että humanistit opiskelevat turhan laaja-alaisesti – vaikkakin säädetyssä viidessä vuodessa  ehtivät valmistua, mutta parempi olisi jos lähtisivät heti kun tutkinnnon minimi (300 pistettä) on täynnä.

Tämmöistä ilosanomaa pääsen huomenna selittämään. Ja totta puhuen kertomaan ettei asia ole ihan näin pahannäköinen…

Mapillinen opiskelijoiden harjoitustöitä arvosteltavana. Vähän turhan paljon luettavaa torstaiksi. Omapa on vikani kun niitä teetän … mutta mutta. Tässä joutuu taas miettimään omaa opetustaan: mitä olen tehnyt väärin kun opiskelijat voivat kirjoittaa aivan epäkelpoisia juttuja. En tiedä, itkeäkö vai nauraa? ”Ensimmäisellä teollistumiskaudella Kotkan väkiluku kolminkertaistui. Se johtui syntyvyydestä ja kuolevuudesta.”  tai ”1960-luvulla Pohjois-Suomesta muutettiin Ruotsiin nuorisopopulaarikultturin vuoksi” tai ”Vuoden 1918 elintarvikepula aiheutti kulkutauteja.” Voi hyvä tavaton!

Onneksi joukossa on ihan huippujakin papereita. En ainakaan kaikille ole luonut kovin vääriä käsityksiä… Tai olisikohan noiden älynväläysten takana sellaistakin, että kaikki opiskelijat eivät todellakaan tee muistiinpanoja luennoilla. Sitä minä en voi ymmärtää. En voi, vaikka luennon runkomateriaalin olen laittanut nettiin Se nettimateriaali on vain runko!! Eikä sitäkään ole kaikki käyttäneet näitä harkkoja tehdessä. Miten voi muistaa ilman muistiinpanoja. Minä en ainakaan muista. Ja kyllä meidän opiskeluaikana kirjoitettiin sormenpäät hellänä kaikilla luennoilla. Ja jos kaveri oli pois, tai jos luentoja meni päällekkäin, niin pistettiin kalkkeeripaperi muistilehtiön väliin ja tehtiin muistiinpanot kaverillekin. Kerran muistan nähneeni neljän kalkkeerin avulla tehtaillut muistarit.

Ollaan opettajien kanssa joskus pohdittu, että onkohan näillä nörttikauden opiskelijoilla päässään joku skanneri, jolla matskut onnistuvat muka tallentamaan. Epäilen. Ja jos jälki noiden harjoitustöiden kaltaista niin skanneri ei ole toiminut. Jossain on vika. Ehkä minun on ryhdyttävä käsittelemään luennoilla entistä vähemmän asioita, eikä innostua selittämään kaikkea ja paljon. Mutta toisaalta kun osa on kuitenkin oppinut… Tätäpä minä nyt jään miettimään.

_____________________________

Käykääpäs katselemassa kohtuullisen hienoja kuvia, eikä ole kuulemma Photoshopattu:

http://www.oddee.com/item_96986.aspx

Tämmöisinä päivänä kun on puhunut kuusi tuntia jotensakin yhteen menoon, ei tahdo oikein enää tulla edes tekstiä.  Niin paljon kuin luennoimisesta pidänkin, niin kyllä kuusi tuntia vie mehut tämmöisestä vankkatekoisemmastakin ihmisestä!