Yliopistoelämää

Olen vaikuttunut. Arvi Lind oli tänään yliopistolla puhumassa. Tunnin vierailuluennon aiheena oli suomen kieli ja oikeakielisyys, erityisesti uutisten kieli. Sadan hengen luentosali pursusi, kuulijoita perjantai-iltapäivänä oli reilusti (runsaasti, kuten Lind opetti) yli sata: kuinka iloinen olinkaan kun yleisössä oli paljon historianopiskelijoita, paljon fukseja, joiden kanssa eilen ja toissapäivänä luennosta oli ollut puhetta. Tieto oli mennyt perille: luennolle oli hankkiuduttu. Toivottavasti Lindin ”sanomakin” meni perille. Ainakin minä opin monta asiaa. Ja nauroin. Uutisankkuri hanskasi yleisön kiinnostuksen herättämisen, siitäkin yritin ottaa oppia.

Kontaminaatio? Yhdistetään kaksi toisiinsa kuulumatonta juttua: ”Kiven alla” ja ”puun takana” onkin kiven takana. Eihän se niin mene, paitsi että juuri niin se menee. Minä joka käytän jokaisesta seminaari-istunnosta osan, milloin isomman, milloin pienemmän osan, suomen kielen kirjoittamisen tärkeyden korostamiseen, tunsin olevani aivan nöössi Lindin luennolla. Luulen kuitenkin oppineeni, ja saaneeni opetettavaa. Joskin minua vuosi vuodelta häiritsee enemmän se, että tunnen olevani joku kielipoliisi (aivan kuin minulla olisi siihen rahkeita). Eilen ja toissapäivänä fuksien kanssa tuutoreidessakin tunsin olevani aina vaan enempi sellainen ”ohjaaja”, opettaja, neuvoja, en nalkuttaja!, enhän!, – sellaisesta roolista haluaisin välttyä. Toivottavasti en ainakaan ole ”kotiseututäti”, jollaisista tänään on ollut puhetta. 🙂 Kotiseututädiksi en todellakaan halua leimautua.

Ilta on mennyt huomista Grande Jubileeta järjestäessä. Voisi luulla, että meillä on jotkut Etelä-Afrikan matkantappajaiset tulossa. Ovat menu ja viinit kovin sen sorttisia. Ja kattaus. Ihan pikkuista vaille, että lähtee taas kerran lapasesta tämä valmistelu…

Aineenopettajakoulutukseen hakeutuvien opiskelijoiden soveltuvuuskoetta ollaan uudistamassa. Uskoakseni hyvään suuntaan. Työryhmä on tehnyt hyvää työtä, arvioinnin läpinäkyvyys lisääntyy, kriteerit selkiytyvät ja myös erilaisia opettajatyyppejä (ei vain ulospäinsuuntautuneita) pyritään saamaan koulutukseen mukaan. Kaikkea tätä kuuntelen aamupäivän, nyökkäilen tyytyväisenä ja olen hyvilläni tulevien historianopettajiksi haluavien puolesta… Teen kiltisti ryhmätöitä ja kommentoin työryhmän ratkaisuja, ja kannustan tekemään homman kuten on suunniteltu.  Kunnes yhtäkkiä päivän koulutuksen jälkeen saan kuulla, hoksaan vasta sitten!!, että olen yksi niistä, jotka joutuvat soveltuvuuskokeen ensi vuonna järjestämään! Eikä tämä ole ainoa uusi asia jonka kahden lähimmän kollegani ensi vuoden virkavapaus tuo minulle. Uusia ennenkokemattomia ja -tekemättömiä hommia edessä, entisten lisäksi luonnollisesti. No sehän täytyy ottaa vain positiivisena työssäkehittymisen mahdollisuutena!

Ja sitten tuon koulutuspäivän päälle vielä oma kandisemma, jossa kuuntelin hieman hämmästyneenä itseäni kun oikein heittäydyin pitämään monologia  tieteentekemisen riemusta. Ainoa vaan että lätinäni lopuksi vesitin koko jutun ja tunnustin, että yksi pakkopulla-artikkeli on odottanut puoli vuotta inspiraatiota, josta ei näy häivähdystäkään. Ei otsikon vertaa…

Jotta semmoista älynhohdetta ja onnistumisen riemua tänään.  Ei mene lehtorilla hyvin!

Kaksi tuttua lääkäriä on saanut possuflunssarokotteen: toinen tuli hyvin pahoinvoivaksi, toisen käsivarsi turposi reilusti. Työkaverin vaimo joutui rokotuksen jälkeen jäämään pois töistä huonovointisuuden takia. Yksi opiskelija ei huomannut mitään oireita, ja systeri sanoi käsivarren tulleen vain vähän kipeäksi. Tutkimukseni mukaan rokotus aiheuttaa erilaisia oireita eri ihmisissä.

Viime viikolla tuli tieto yhden meidän opiskelijan sairastumisesta, mutta ei vielä tietoa muista. Ystävän ala-asteikäinen sairasti taudin viime viikolla, mutta muu perhe ei ole sairastunut. Juniorin tyttöystävän veli oli viime viikolla sairas, nyt miniäehdokas potee tautia. Siis ensi viikolla meillä? Tutkimukseni mukaan tauti tarttuu ja ei tartu…

Töissä pohdiskelimme, jotta miksei konkurssikypsä yliopistomme ryhdy hankkimaan rahaa näiden rokotusjonojen aikana. Meidän valtavan yliopistorakennuksen läpi kulkevan väylän pituus on melkein kilometri. Miksei oteta rokotettavia kasvatustieteen ovesta sisään, ja sen jälkeen jono kulkisi koko päärakennuksen läpi. Jonottajilla olisi matkan varrella vessoja, monta kahvilaa ja ruokalaa, lapsille eläinmuseon ihmeet, käytävien varrella penkkejä vanhuksille, rollaattoreillakin hyvä kulkea kun yliopisto on ”esteetön” (pääväylän varrella ei portaita, eikä isoja kynnyksiä) , eikä tarvisi jonottaa taivasalla. Matkan varrella tapaisi humanisteja, bioskan porukkaa, taloustieteen opiskelijoita, nörttipoikia, teekkareita ja loppumetreillä vielä yliopiston hallinnon runsaslukuista väkeä.

Kun kilometrin mittaisessa jonossa olisi tunnin, pari kulkenut läpi yliopiston, pääsisi meidän yliopistomme kauniiseen juhlasaliin, joka voisi olla piikityspiste. Siellä mahtuisi rokottamaan kymmeniä ihmisiä kerralla. Sisätilajonotuksesta voisi veloittaa euron tai pari, ja meidän ensi vuoden budjettivajaukseen saataisiin hieman helpotusta. Jopa humanisteille käyttömäärärahoja.

Saapa nähdä, ehtiikö tässä viimeiseen rokotusryhmään kuuluvana saada piikin ennen kuin sairastuu?

Kriisi. Töissä kriisi. Historioitsijana tiedän (luulen tietäväni?) että uusi tilanne aiheuttaa aina kriisin. No ainakin meillä töissä uusi tilanne on aiheuttanut kriisin, mikä on erinomaisen harvinaista. Hyvin harvoin joudun aamuisin lähtemään vastentahtoisesti töihin. Tänään, eilisen jälkeen,  jouduin.

Ei olisi tänään kannattanut kriiseillä etukäteen: ihan kelpo työpäivä, joka iltapäivällä huipentui arkeologian lehtorin läksiäisseminaariin. Napakka parituntinen seminaari, jossa arkeoastronomia oli meitsille täysin uutta ja sai kiinnostumaan. Silloin joskus esihistoriallisena aikana kun itse arkeologiaa suorittelin ja kaivauksillakin haittona olin, ei moisesta ollut tietoakaan. Mielenkiintoista. Pehtoorikin oli seminaarissa mukana: onhan hänkin yhden päivän kaivauksilla ollut. Löysi ko. kaivauksilla suunnilleen ainoan väärennetyn (kuningatar Kristinan aikaisen)  kolikon.

Seminaarin jälkeen olisi ollut tarjolla vielä kuohuviiniä ja kahvia kollegan eläköitymisen juhlistamiseksi, mutta mehän pehtoorin kanssa riensimme kotiin.

Ei muuten kiirettä,  mutta kotona nuoriso odotti einettä ja meillä oli jotain mielenkiintoista varattuna ruoaksi:  pieni pala karhua. Oulun Stockalla on nyt myynissä  karhua, ja sitähän meillä oli fileestä palanen.  Raskimme ostaa kokonaista 100 g neljälle hengelle: 25 g/lautanen. Johan sillä hyvinkin nälkä lähti :). Ei, ei lähtenyt mutta oli mukava testata. Ja miltä maistui? Riistalta, murealta, voimalliselta. Olisipa sitä ollut enemmän!   (Tämäkin kuva suurenee klikkaamalla.)

Tänään muutoin levollinen perjantai. Rästitöitä olisi nyt illaksikin, ja kaikkea tekemistä viikonlopuksikin riittäisi, mutta olkoot! Otan kirjat ja vetäydyn nojatuoliin, oliskohan pehtoori jo sytyttänyt takkatulen?

Helsingin aamu aukeni aurinkoisena. Aamupäivän kohteena Kansallisarkisto. Siellähän oli opastusta oikein stereona, mikä ei välttämättä taannut tuplahyvää suoritusta. Kansallisella linjalla jatkettiin, iltapäivän kohteena Kansallismuseo. Siellä oli kelpo opas. Ja tänäänkin kuten koko tämän reissun ajan paras ekskuporukka ever. Suunnilleen.

Lapponia Helsingistä Ouluun puoli neljältä. Kuusi tuntia junassa ei edes isommasti rasittanut. Kandiseminaaria junassa? Maisterihopseja? Hulppeita juttuja. Puolin ja toisin suunsoittoa. Opiskelijoilla vauhdinottoa fuksisuunnistukseen … Lukemista ja leppoisaa matkantekoa. Filiaali piti huolen etten joutunut huonoon seuraan.

Oulussa pehtoori ja raekuuro vastassa. Huomenna lokakuu.

Sota-arkisto, Työväen arkisto ja Suomenlinna, sen museo ja laajakangasesitys ja koko saari tämän päivän kohteina. SArk:ssa oli uusi opas, ja huolimatta suhteellisen useasta vierailusta ko. arkistossa, opin tänään uutta. Aamu alkoi siis auringonpaisteella ja vierailulla Sota-arkistoon. Sieltä Työväen arkistoon, jossa puolentoista tunnin intohimoisen ja impulsiivisen esittelyn jälkeen minulle jäi keskeisenä, uutena tietoa se, että arkiston nettisivuilla olevia kuvia saa käyttää luennoilla. Erityisen hyvä juttu.

Lounastauolla käveskelin. Iltapäivä meni Suomenlinnassa. Siellähän voisi olla kauemminkin. Varsinkin jos sää suosisi: alkuosan suosi, loppuosaa ei.  Haluaisin joskus olla siellä irrallisena koluajana, yksikseni. Kuvaamassa ja kiertämässä.

Suomenlinnassa ”pakollisen” ohjelman jälkeen puolet porukasta lähti kaupungille, museoihin? Shoppaamaan luulen. Mutta oli mukava, että puolet lähtivät mukaan Kustaanmiekalle asti. Tummansininen sadekuuron jälkeinen, toista edeltävä, taivas loi mahtavan kontrastin vaahteroille, bastioneille, kimmeltävälle merelle. Kylmä tuuli ja sade tulivat sittenkin äkkiä, reipasta vauhtia tepastelimme lauttarantaan, jossa oli kova tuuli ja aikaa seuraavaan lauttaan reilusti yli puolituntia, joten noudatimme taidehistorian ekskun perinteitä (perinteet vain harvojen tiedossa, ;)) ja vetäydyimme Panimon suojiin. Reilusti viiden jälkeen hotellissa palelevana: mitähän tekis?

Kunnolla vaatetta ylle, kamera mukaan, kuvaamaan Helsinkiä ja nuorisolle tuliaisia hakemaan. Nälkä. Lounaskin kun oli jäänyt Kluuvikadun Fazerin latten ja pienen makean varaan, joten sallin itselleni suuren ilon ja hienon illallisen. Toinen kerta Postresiin. Appenzellerravioli, Pohjanmeren ruijanpallas ja mariacrumble – sanat eivät riitä. Minä joka en edes  kovasti jälkiruoista piittaa olin lähes häkeltynyt. Ei, ei ollut edulllista, mutta kaunista, maukasta, makumuistoja hivelevää. Oi, kuinka ihanaa.

Paljon kävelyä, hyviä opastuksia, rento ja reipas opiskelijaporukka, Suomenlinnan kiehtova tunnelma ja kuvauksellinen miljöö, uusia asioita opittavana, hyvä ruoka. Hyvä päivä.

Liekö olen koskaan nukkunut niin hyvin junassa kuin viime yönä? Sillä on  iso osansa siinä, että päivä meni hyvin, – hyvin helposti. Toinen tärkeä tekijä oli, että Helsingissä on tänään ollut lämmin, liki kesä. Hieno. Kansalliskirjastossa tuttu opas, pyynnostä. Turhaan ei tullut pyydettyä: esittely oli jälleen kerran enemmän kuin normi, se oli humanistinen, historiallinen, syväluotaava. Maanantaiaamusta huolimatta. Sen jälkeen oli vaikeaa pistää paremmaksi, mutta SKS:ssakin opimme uutta ja juttu hoitui. Lounastauolla jätin syömisen vähemmälle: kävely torinrannassa, hallissa, läpi Katajanokan olivat lounasnautintona. Ei huono.

Katajanokalla Ulkoministriön arkiston edustalla istuimme opiskelijoiden kanssa katukiveyksellä ja mietimme, kuinkahan kauan kestää, että meidät humanistipolot  häädetään pois CD-autojen ja liituraitamiesten edestä. Ei häädetty. Pääsimme kierrokselle ihan normaalisti.

Ilta vapaata. Soittaako ystäville? Ehkä huomenna. Tänään vain piipahdus ostoksilla, ja Akateemiseen, vaikkei ollut tarkoitus, tai no… sinnnehän sitä. Syystä tai toisesta. 🙂 Olen ostanut viisi (vain?) kirjaa tänään … Ja syömään? Niinpä. Yume. Taas. Hyvää. Taas.

Yhtäkkiä hiljaisuus. Lukukauden aloitushäslinki kuin veitsellä leikaten ohi. Tänään vastaanottokin, eikä kukaan käynyt, vaikka edeltävät viikot ovella on ollut välillä jonoksi asti väkeä, kaiket päivät. HOPSit on nyt siis tehty ja opinnot saatu opiskelijoille alkuun. 40 henkilökohtaista opetussuunnitelmaa fuksien ja vanhojen kanssa räätälöity. Opettajaksi moni haluaa. Haluaa, vaikka yritän hienovaraisesti sanoa, jotta historianopettajia on joka kouluun varallekin asti. Toisaalta olen sanonut, että onkin tärkeää ryhtyä haluamaan joksikin. Tavoitteet tuovat jäntevyyttä.

Yliopisto tarjoaa suojan viideksi vuodeksi, ja opiskelu ja opiskelijaelämä ovat ylivertaisen hieno vaihe elämässä, mutta entäs niiden jälkeen? Toisaalta osalla on jo nyt (viime kevään ylioppilailla!) valmistumisahistus: apua_jollen_saa_töitä! Sitäkin ahdistusta olen yrittänyt lievittää. Esitellä vaihtoehtoja: arkistoala vetää, projekteihin pääsee kuin lukee taloustieteitä sivuaineena, venäjä tai saksa ylimääräisenä kielenä on historianmaisterille oivallinen juttu, entäs hallintotieteet? Harkitse. Tutkijaksi? Omalla vastuulla! Harkitse tarkkaan! Aina joku silti haluaa, aina silti joku sille tielle lähtee ja jääkin.

Meidän opiskeluaikanamme ei opintojenohjausta ollut: vieläkin puolet samana vuonna opintonsa aloittaneista on valmistumatta, ja meillä kaikilla valmistuneilla ja keskeyttäneilläkin oli sivuaineita puoli tusinaa, vähintään. Paljon minäkin olen sosiologian cum laude -opintoja tarvinnut!  Entäs klassillista arkeologiaa? No, omaksi huvikseni sitä luinkin. Entäs aate- ja oppihistoria? Ja latinaahan minä myötäänsä tarvitsen ja käyttelen!  No lisääväthän ne kaikki laaja-alaisuutta ja oppineisuutta ? Periaatteessa ainakin. Jos vain muistaisi enää mitään oppimastaan.

Kolme viikkoa lukukauden alun jälkeen siis hiljaisuus. Kun oppiaineen molemmat professoritkin olivat tänään reissussa, oli huoneessani rauha. Hiljaisuus. Tuntui kummalliselle. No onneksi huomenna kanditutkielmien tekijöiden kanssa arkistoon ja ensi viikolla ekskulle Helsinkiin.  Jotta suvannosta taas myötävirtaan… 🙂